John Wiswell: Someone You Can Build a Nest In

Shesheshen is a shape-shifting monster. She is awakened from hibernation by an attack — a few monster hunters are trying to kill her. She quickly assembles various parts to rebuild her skeleton and fights back, killing and absorbing a haughty nobleman. However, she is struck by an arrow poisoned with rosemary (which is extremely toxic to her). Badly injured, she falls off a cliff.

Disguised as a human, she is rescued by a kind woman named Homily, who nurses her back to health. Shesheshen has never encountered such kindness before, and the two become very close. But complications soon arise: Homily turns out to be the sister of the nobleman Shesheshen killed and absorbed. Homily believes her family is cursed by the monster and considers it their duty to destroy it. Shesheshen, however, has no memory of ever cursing anyone.

And it turns out that Homily’s mother killed Shesheshen’s mother years ago. And as Shesheshen grows more emotionally attached to Homily, her eggsack begins to develop. It appears to have a will of its own, intent on being implanted in a human host so that her offspring can consume the person from within.

So, there are a few complications in their love story.

But love conquers all — even when there are many, many obstacles along the way.

A fun and unusual romantic story.

The book could have benefited from tighter editing. The monster’s life cycle also raised some questions — how were the eggs fertilized? There were no male monsters present, though it was stated that monsters could be either male or female, implying two sexes. Additionally, if each female only produced one eggsack in her lifetime, and if implanted offspring fought to the death until only one survived, that would mean only one child per female monster — an unsustainable reproductive model.

Shesheshen also seemed a bit too human in her thinking. At times, she was portrayed as naïve, yet she could also grasp complex psychological concepts and recognize signs of mental abuse. Given her lack of prior contact with humans, this felt implausible.

Still, the book was a fun, light read overall.

310 pp.

Satu Rämö: Rakel (Hildur #4)

Seuraava osa suomalaisen Islannissa asuvan kirjailijan Islannissa tapahtuvia dekkareita. 

Kylään poikkeavasta risteilyaluksesta hoippuu laituria pitkin kasvoistaan pahasti vahingoittunut mies. Hänet toimitettiin sairaalaan, mutta hän ei suostu kertomaan mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Koska paikallispoliisin valtuudet risteilyaluksien tutkimisessa ovat tiukasti rajattuja, Hildur ei voi kunnolla selvittää asiaa, koska hänellä ei (muka) ole oikeuksia astua alukseen (mahtaako todella olla näin, nopealla googlauksella poliisilla on satamaan kiinnittyneellä aluksella kyllä täysin täydet toimivaltuudet, todella kummalta kuulosti, etteikö poliisi voisi rajua pahoinpitelyä selvittää). Lisäksi paikkakunnalla on tapahtunut runsaasti mökkimurtoja, tosin juuri mitään murtojen yhteydessä ei ole varastettu. Vielä kolmantena juonena Hildurin vanhan kotitalon takapihalta löytyy kolme kuollutta ruumista. Ne vaikuttavat olevan muutaman kymmenen vuoden takaa. Vielä kun Hildurin vanha naapuri kuolee vanhainkodissa epäilyttävissä olosuhteissa, on juonia vaikka jaettavaksi. 

Muutama ärsyttävä kummallisuus kirjassa oli. Miksi ihmeessä varaskopla kätki tavaroita asumattomien kesämökkien kuistien alla ja vastaaviin paikkoihin? Kyllähän Islannissa autiota maata riittää, vaikka kuinka, olisihan huomattavan paljon riskittömämpää ja helpompaa ollut kätkeä tavaroita johonkin autiolla olevaan kallion koloon tai vastaavaan paikkaan. Myös sattuma, että kadonneen saksalaisnaisen todennäköisesti tuntenut ihminen oli juuri tällä hetkellä Islannissa, lähestyy astronomista. Murhien motiivit olivat myös erittäin kyseenalaisia, sekä menneisyydessä tapahtuneiden että nykyhetken murhan - syyt eivät kyllä olleet riittäviä tappamiseen ja siitä aiheutuviin riskeihin, ja vaikea käsittää mitkä niin mittavat taloudelliset edutkaan menneisyyden tapoille olisi ollut. Yhdelläkään kuolleella ei ollut yhtään ystävää, joka olisi ihmetellyt heidän katoamistaan? Isot riskit, ja pienestä hyödystä. Ja täysimittaisen haudan kaivaminen talon takapihalle ei ole ihan pieni suoritus, ja vielä “sattumalta” hauta oli pihan ainoassa paikassa, jossa pihan pinnan alla ei ollut kalliota. Pitääkö olettaa, että Hildurin isä kaivoi kokonaisen sarjan koekuoppia? Vanhainkodin oven murtojäljet myös olivat harhautus, joka kirjailija ilmeisesti vähän unohtui, sillä tapahtumiin löytyi selitykset, jotka olivat murrosta riippumattomia. Muutenkin logiikka tarinassa oli aika hataraa. Sinällään juoni oli ihan vetävä, kunhan sitä ei liikaa pysähtynyt miettimään. Aikaisemmat kirjat oli lukenut. Tämän kirja kuuntelin pääosin, ja kuunneltavaksi tämä tuntui soveltuvan paremmin kuin luettavaksi, kielelliset pienet jäykkyydet eivät olleet niin paljon huomattavissa.  

The next installment in a series of crime novels set in Iceland by a Finnish author living in Iceland.

A badly injured man with a severely damaged face stumbles down the pier from a cruise ship that has stopped in the village. He is taken to the hospital, but refuses to say anything about what happened to him. Since the local police have strictly limited authority when it comes to investigating cruise ships, Hildur can’t properly investigate the case because she supposedly doesn't have the right to board the vessel. (Is this really true? A quick Google search suggests that the police do, in fact, have full authority on ships docked at a port, so it sounded very odd that the police wouldn't be able to investigate a violent assault.)

Meanwhile, there has been a string of break-ins at summer cottages in the area, though curiously, hardly anything has been stolen. A third plotline emerges when three dead bodies are discovered buried in the backyard of Hildur’s old family home. They appear to be from several decades ago. And when Hildur’s old neighbor dies in a nursing home under suspicious circumstances, there are more plotlines than one can keep track of.

There were a few irritating oddities in the book. Why on earth did the gang of thieves hide stolen goods under the porches of uninhabited summer cottages and similar places? There’s no shortage of remote, uninhabited land in Iceland—it would have been far less risky and much easier to stash things in a remote rocky crevice or somewhere similar. Also, the coincidence that someone who probably knew the missing German woman just happened to be in Iceland at that very moment stretches credibility to the astronomical.

The motives for the murders were also highly questionable, both for those that took place in the past and the ones in the present. The reasons given simply weren’t sufficient to justify murder and the risks involved. It’s hard to believe that even significant financial benefits would have justified the killings in the past. And none of the victims had a single friend who wondered about their disappearance? Huge risks for minimal gain.

And digging a full-sized grave in the backyard is no small feat—and it “just so happened” to be in the only spot where there was no bedrock beneath the surface? Are we to assume Hildur’s father dug a whole series of test holes? The pry marks on the nursing home door were also a red herring that the author seemed to forget about, as the events were later explained in ways unrelated to any break-in. Overall, the story’s logic was quite flimsy.

That said, the plot was fairly gripping, as long as you didn’t stop to think about it too much. I had read the earlier books; this one I mostly listened to, and it seemed better suited for listening than reading—the minor awkwardness of the language was less noticeable in audio form.

352 pp

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Adrian Tchaikovsky: Service Model

 The next Hugo-nominated book: Charles is a valet robot who works for his master. He dutifully puts up his travel coats (though his master hasn’t traveled in years), checks his master’s wife’s calendar (she has been dead for a long time), and coordinates everything with the other robots in the household. He is aware that much of what he does is redundant, but as these tasks are on the list, so he completes them nonetheless.

One day, Charles makes a tiny mistake. His hand movements are only about two centimeters off, but when you’re shaving your master’s beard with a razor, that’s a big deal. Strangely, he doesn’t remember the actual event and can’t find a decision tree that leads to that action. When he discovers a human is dead, he notifies the authorities. A police robot arrives and begins interviewing all the household robots, even though Charles makes a full confession. After all, the task lists must be followed even by police robots.

Eventually, the police can identify the murderer: Charles. He is ordered to report for maintenance at the Diagnostics department because he is clearly defective. He is also stripped of his name and thereafter called Uncharles. 

When Uncharles arrives at Diagnostics, he finds a long line. Some robots have already rusted in place, while those still functioning wait patiently for their turn. The Diagnostics department operates very inefficiently, as no humans have overseen the work for some time.

Uncharles meets a Wonk, an apparent robot who claims that Uncharles has caught a “free will virus” and is able to function outside of his programming. Uncharles doesn’t think so—he hasn’t noticed any free will. He decides to find a new place to work—surely there are still humans somewhere who need his services. After all, his mistake was small; he has only killed one employer. It can’t be that serious, right?

So Wonk and Uncharles start a journey through a decaying landscape where they mostly encounter robots trying to function according to their programming, but failing due to the lack of human intervention. What has happened—and why?

A fun, ironic book with some obvious digs at modern corporate greed—if something looks good on a quarterly report, it’s deemed good, regardless of long-term repercussions. 

Especially in the beginning, the writing felt a bit long-winded; the descriptions of Charles/Uncharles’s task list and his (in)ability to edit it took up too much space. A bit of condensation might have improved the pacing overall.

Otherwise, it’s a pretty good book—but it won’t be my top choice this year, there are even stronger contenders.

376 pp.

Kari Häkämies , Rosa Meriläinen: Epäpyhä liitto

Kahden entisen poliitikon yhdessä kirjoittama dekkari. Suuren osittain valtio-omisteiden edustava naistoimitusjohtaja löytyy kuoliaaksi ammuttuna puistosta kotinsa lähettyviltä. Tätä ennen hän oli tullut siepatuksi kotinsa lähellä, tämä kerrotaan ja näytetään vain lukijalle, ja sieppauksen ja kuoleman välistä aikaa taas ei kerrota. Yhtiön piireissä kuohuu muutenkin; yhtiökokouksessa hallituksen valittiin kaksi yllätyshenkilöä, ihan muita kuin oli odotettu. Tästä yksittäinen freelance toimittaja oli saanut etukäteisvinkin. Onko toimitusjohtajan murhannut ekointoilijat, liittyykö asia yhtiön toimintaan vai onko kyseessä puhtaasti naisen yksityiselämään liittyvä surma?

Asiaa selvittelee aikaisemmin työssään halvaantunut poliisi, Sara Silas, sekä hän työ- (ja seksi-) kumppaninsa, joka oli sen verran personaton, että nimi ei jäänyt edes mieleen. 

Kun yhtiön hienostoherra hallituksen puheenjohtaja yritetään murhata, asia monimutkaistuu edelleenkin. Ja onko toimittajan tytär poikakavereineen jotenkin osallinen toimitusjohtajan murhaan?

Kirja oli korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu. Sen juoni oli ontuva, paikoitellen kovin epäuskottava ja murhan (ja myöhemmän murhayrityksen) motiivit olivat kovin heikkoja ja vähäisiä. Juonessa oli aukkoja; mikä ihme sieppauksellakin oli motiivina? Ja minne naisen koira katosi, se mainittiin alussa ja nainen oli siitä huolissaan, mutta sitten sitä ei mainittu sanallakaan. Elätin toivoa, että kyseessä olisi ollut juoneen liittyvä ovela käänne, mutta ei. Myös sivujuonena ollut metsäretkellä tapahtunut yhden henkilön katoaminen jäi lopulta auki – sen jälkeen, kun sitä oli käytetty juoniharhautuksena, asia unohtui.

Alun seksikohtaus oli aika irrallinen ja jopa vaivaannuttavan turha. Kirjassa etenkin loppupuolella käytetään todella monta kertaa laiskan ja huonolla mielikuvituksella varustetun kirjailijan maneeria, jossa kirjan henkilöt saavat tietää jotain, jota ei kerrota lukijoille vain jännityksen ylläpitämiseksi. Henkilöhahmot olivat karikatyyrimäisiä stereotyyppejä.  Kirja ei herättänyt suurta intoa sarjaan palata. Äänikirjana kuunnellessa haittasi vielä surkein lukija ikinä. Hyyyvin monotonisella intonaatiolla puhuva naisääni, joka ei osannut rytmittää lukemistaan oikein ollenkaan, eikä pitää sopivia taukoja kirjan kappaleiden tai eri puhujien puheenvuorojen välillä. 

317 pp

Robert Jackson Bennett: The Tainted Cup (Shadow of the Leviathan #1)

This was the first Hugo nominee I read on purpose. The story is a classic Holmesian detective tale, featuring a brilliant investigator, Ana Dolabra—official investigator of the Empire—who solves crimes with the help of her (only slightly) less clever assistant, Dinios Kol. Another apt comparison might be the Nero Wolfe novels, as Ana rarely leaves her home.

The setting is particularly intriguing. The coast is bordered by an enormous wall, protecting the land from colossal sea monsters—leviathans larger than King Kong. If they breach the wall, widespread destruction and death follow. The most desirable places to live are far inland, where the threat of monsters and contagion (which also originates from beyond the wall) is minimal. The Empire's military is massive, but it exists primarily to battle these creatures, not other nations.

People in this world have undergone some kind of (possibly genetic) augmentation—for strength, enhanced senses, or, in the case of Dinios Kol, perfect memory. He can recall crime scenes and witness interrogations in flawless detail. However, he has a secret: reading is incredibly difficult for him, and he survived his studies solely thanks to his intelligence and photographic memory.

The worldbuilding is intentionally sparse but provides just enough context to follow the story and understand most aspects.

The central mystery kicks off when an officer, who had been visiting the estate of a powerful noble, is found dead—with a tree having grown through him, the floor, and the ceiling of his bedroom. It's a gruesome scene. Ana and Dinios quickly determine how the murder was committed and identify the mansion employee who executed the mechanical aspects of the plan. But who commissioned the murder, and why, are much harder questions. Then, a series of similar deaths follows. This time, the rapidly sprouting trees breach the coastal barrier, allowing a monster to escape. A wide-reaching conspiracy begins to unfold—one with potentially massive implications.

The characters felt vivid and real, and the world was both creative and compelling, even though we learned relatively little about it. (Is it a terraformed world where the seas still harbor the planet’s original, partly toxic life? That seemed the most plausible explanation.) The writing was strong, and the plot mostly held together well. The one weak point was the ultimate motive behind the conspiracy—it didn’t feel entirely convincing. The level of greed and emotional detachment required seemed a bit too extreme.

Still, it was an entertaining read that sparked a lot of curiosity about this unique world. Hopefully, the author has indeed fully developed the setting—and not just thrown in odd details without a cohesive world-building "bible" behind them.

410 pp

Christian Rönnbacka: Rafael (Antti Hautalehto #12)

 Viimeisin Hautalehto. Tällä kertaa teemana on nuorisorikollisuus ja kuinka kostonkierre johtaa lopulta rajuihin seurauksiin. 16-vuotias Sebastian joutuu Itäkeskuksessa teinijengin ryöstämäksi. Sattumalta paikalla ollut nuori mies, Rafael, joka on ollut Ukrainassa taistelijana ja on Suomessa toipumassa haavoittumisestaan, auttaa poikaa. Poikajengi ottaa sitten sekä Sebastianin ja Rafaelin silmätikuikseen ja hakkaa Rafaelin vielä samana yönä tajuttomaksi. Kun Sebastian oikeastaan (taas) sattumalta kohtaa jengiläiset ja joutuu halventavan videon kohteeksi, hän ottaa yhteyttä Rafaeliin, tavoitteenaan kosto. Tämä kosto sitten menee hiukan epäonnisten tapahtumien jälkeen liian pitkälle ja tuloksena on lopulta useampi ruumis. Tarinaa seurataan useammista näkökulmista, osittain poliisien ja osittain Rafaelin (joka lähinnä haluaa palata takaisin taistelemaan omassa joukko-osastossaan Ukrainassa) ja Sebastianin näkökulmista. Kirja oli tavanomaista sarjan tyyliä, jossa oli poliisien letkeää huulenheittoa ja sitkeää työtä rikoksen selvittämiseksi. Hautalehdon yksityiselämälle ei nyt juuri sivuja riittänyt, vaan kirja keskittyi pääosin rikosvyyhdin selvittämiseen. Se on mielestäni laatuasteikossa sarjan puolivälin seutuun, ei ollut parhaita, mutta ei niitä heikoimpiakaan ja se oli viihdyttävää kuunneltavaa automatkojen aikana. 

Ps lisäys vielä arvioon: Rönnbackan kannattaisi kyllä harkita jotain lääketieteellisistä asioista tietävää esilukijaa.  Suunnilleen IHAN KAIKKI mitenkään lääketieteeseen ja päävammoihin liityvä kirjassa oli ihan kamalaa sontaa. 

399 pp

Max Seeck: Mefiston kosketus (Daniel Kuisma #2)

Toinen osa Daniel Kuisma -sarjaa. Daniel Kuisma on vankilassa sotarikoksista syytettynä. Häntä epäillään ei vain niistä rikoksista, joita hän oikeasti oli tehnyt (eli teloittanut serbien pahimpia ja julmimpia kiduttajia ja raiskaajia) vaan väärennettyjen todisteiden perusteella myös paljon rajummista rikoksista. 

Viime kirjan tapahtumien taustalla toiminut suomalainen diplomaatti Westerlund osoittautuu olevan hengissä ja hänen jälkensä päätyvät Tukholman lentokentälle. Interpolin tutkija Annika Lehto ylipuhuu Danielin vapaaksi avustamaan tutkimuksissa. Samalla Westerlund alkaa kiristää lehtimiestä, jonka julkaisemaan juttuun pohjaten viime kirjan rikokset tulivat julkisiksi. Annika ja Daniel alkavat tutkia Westerlundin taustaa ja nuoruutta ja sieltä paljastuukin mielenkiintoisia asioita. Westerlund on jo nuorena ollut äärimmäisen taitava manipuloija sekä psykopaatti, joka ei välitä lainkaan siitä, mitä muille tapahtuu käyttäen muita säälimättä pelinappuloinaan. Mutta onko hänen löytämisensä hänen saamastaan etumatkasta huolimatta? Muodostuu melkoinen ajojahti, joka huipentuu (luonnollisesti) elokuvalliseen toimintakohtaukseen. 

Kirja on ehkä hiukan hajanainen, sillä samaan aikaan seurataan useita henkilöitä ja juonikuviota (jotka tosin ovat toisiinsa liittyviä). Loppua kohden kerronta tiivistyi ja hajanaisuus väheni. Hiukan ihmetytti kroatialaisen kooltaan jättimäisen poliisin kirjaan mukaan ottaminen, sillä hän ei varsinaisesti tehnyt juuri yhtään mitään, kävipähän vain “näyttäytymässä” Tukholmassa. Mielestäni kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellinen juuri hajanaisuutensa vuoksi. Lisäksi hyperälykkäät supermanipuloija ääripsykopaatit ovat oikeastaan kirjoissa (ja TV-sarjoissa) jo melkoinen klisee, ja Westerlund on selittämättömän charmikas ja lumoamiskykyinen noin suunnilleen lapsesta alkaen. Kirja loppu oli hiukan omituinen ja siinä jäi vähän miettimään, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Myös aikaisemmin suerälykkäänä kuvattu konna teki aivan älyttömiä ratkaisua - ei edes nelivetoisella autolla kukaan järkevä yrittäisi norjalaisella metsätiellä paeta umpihangen suuntaan. Jonkin verran juonilinjoja jäi kesken, en kuitenkaan tiedä kiinnostavatko ne niin paljon, että pitäisi se seuraavakin osa lukea.  

The second part of the Daniel Kuisma series. Daniel Kuisma is in prison, accused of war crimes. He is suspected not only of the crimes he actually committed (namely executing the worst and most brutal Serbian torturers and rapists), but also—based on falsified evidence—of much more severe crimes.

The Finnish diplomat Westerlund, who was behind the events in the previous book, turns out to be alive, and traces of him are found at Stockholm Airport. Interpol investigator Annika Lehto persuades Daniel to be released to assist in the investigation. At the same time, Westerlund begins blackmailing the journalist whose article brought the previous book’s crimes to light. Annika and Daniel start digging into Westerlund’s background and youth, uncovering some intriguing revelations. From a young age, Westerlund has been an extremely skilled manipulator and a psychopath who feels no remorse about what happens to others, using people mercilessly as pawns in his game. But can he be caught despite the head start he has? A wild chase ensues, culminating (naturally) in a cinematic action scene.

The book is perhaps a bit fragmented, as it simultaneously follows several characters and plotlines (though they are connected). Toward the end, the narrative tightens up and becomes less scattered. I found it a bit puzzling that a giant Croatian police officer was included in the book, since he didn’t really do much—he just “made an appearance” in Stockholm. In my opinion, the book wasn’t quite as good as the previous one, mainly due to its scattered structure. Additionally, hyper-intelligent, super-manipulative, extreme psychopaths are already quite a cliché in books (and TV series), and Westerlund is inexplicably charming and mesmerizing practically from childhood. The ending was a bit strange and left me wondering what exactly had happened. Some plotlines were left unfinished, though I’m not sure they interested me enough to read the next part.

350 pp.

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp. 

 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin elämänkerta, jossa hän muistelee takautumina elämäänsä. Se elämä onkin ollut varsin monivaiheinen, ja se alkaa pikkukaupungin pinnallisen tavallisesta, tosin todellisuudessa aika epätoiminnallisesta, perheestä. Loistavien koetuloksien jälkeen hän sai stipendin yksityiskouluun, jossa hän ei oikein muiden, pääosin rikkaiden, oppilaiden kanssa kertomansa mukaan tullut toimeen – tosin oli loppuvaiheessa johtajaoppilas, joten ehkä se kouluun sopimattomuus ei todellisuudessa ihan niin suurta kumminkaan ollut. Myöhemmin hän vaihtoi opintolinjaansa ydinfysiikasta filosofiaan menettäen samalla stipendinsä. Ollessaan Suomessa apurahalla tutustumassa suomalaiseen teatteriin (ja todetessaan, että kesällä teatterit ovat kiinni) hän tapasi tytön, jonka vuoksi sitten lopulta muutti Suomeen. Tästä tapaamisesta sitten muodostui melkoinen avioliitto, josta iso osa kirjan katkeruudesta tuntuu lähtevän. Vaimo katsoi asiakseen ja oikeudekseen pettää puolisoaan ilman, että salaili edes asiaa, ollen samalla äärimmäisen mustasukkainen. Yllättävän pitkään liitto kuitenkin kesti. 

Samalla Hardwick teki työtä TV:n ja myöhemmin teatterin piirissä. Ilmeisesti teatterin ohjaustyön hän koki eniten omimmaksi asiakseen. 

Kirja on kerrottu aika hypähtelevällä tyylillä, osin tajunnanvirtaisesti siirrytään asiasta ja ajasta toiseen, vaikka jonkin asteista kronologisuuttakin löytyy. Kirja on sujuvaa tekstiä tästä huolimatta, vaikka yleisenä piirteenä yleinen katkeruus monista asioista jääkin ehkä vahvimpana asiana mieleen. Avioliitto oli kyllä kamala, jos kerrotut asiat pitävät paikkansa, mutta muussakaan työssä ei ainakaan Hardwickin omasta mielestä hän ei ihan täyttä ansaitsemaansa arvostusta saanut ja kokee uransa loppuneen liian aikaisin. Runsaasti tunnettuja ystäviä hänellä kyllä oli, välillä tuntui, että julkkujen nimien pudottelua oli vähän liikaakin. Jos kaikki nimet kirjasta poistettaisiin, kirjan pituus varmasti lyhentyisi kymmeniä sivuja. Tunnetuista TV-töistä olisi kirjassa voinut olla enemmänkin – ihan varmasti niiden tekemiseen olisi liittynyt kiinnostavia anekdootteja.   Kirja jätti jossain määrin ristiriitaisen tunnelman, siinä oli hiukan liikaa liian henkilökohtaista ja liian katkeran sävyistä tilitystä.

223 pp

Maaria Ylikangas: Kritiikistä

Kriitikon kirjoittaman kirja kritiikistä, etenkin kirjojen kritiikistä. Kuvittelin aloittaessani kirjan lukemisen, että kyseessä olisi enemmän jonkinlainen opaskirja kritiikkiin, mutta kyseessä olikin enemmän filosofinen lähestyminen kritiikkiin ja sen historiaan sekä tulevaisuuteen. Osittain kirja on ehkä syntynyt turhautumisesta siihen, mikä kriitikon asema on nykyään; enää ei ole kuukausipalkalla olevia kriitikoita Kajavan ja Heikinheimon tapaan, joilla olisi ollut riippumaton asema ja hurja maine taiteilijoiden repijänä tai rakentajina. Myös kritiikin ja tavanomaisen arvostelun, jonka kuka vain voi julkaista missä vain (vaikkapa siis ihan tämmöisen, jota tässä kirjoitan) rajan ja arvostuksen häilyminen tuntuu kirjoittajaa ärsyttävän. 

Kirja oli pääosin kiinnostava, etenkin konkreettisemmat kohdat, joissa oikeasti puhuttiin tietyistä spesifistä kritiikeistä, osa filosofisemmista paikoista tuntui ehkä hiukan kirjoittajan omien tunteiden purkamiselta. Myös feministisen kritiikin osuus tuntui hiukan rasittavalta, eikä tainnut kirjoittajakaan ihan samaa mieltä olla kaikista vaatimuksista, joita feministisesti kritiikissä ole, mm siitä, että nähtävästi ei saisi olla negatiivisia arvioita vaan kannustavia ja saisi arvioida vain jotain, josta pitää. Loppua kohden kirja muuttui entistä pohdiskelevammaksi ja filosofisemmaksi.

Kirja oli kiinnostava, mutta aloittaessani lukemista oletin sen olevan käytännönläheisempi, nyt se osoittautui enemmän kritiikkiin teoreettisella tasolla suhtautuvaksi. 

379 pp.

Ninni Schulman: Viimeiset leikit (Som vi lekte)

Kirja tapahtuu 80-luvulla, eli välttää kätevästi kännyköiden aiheuttamat ongelmat juonen kuljettamiselle. Ingrid on entinen poliisi, joka on juuri päässyt vankilasta. Hän on ampunut perheväkivaltaan toistuvasti syyllistynyttä puolisoaan. Hän on menettänyt tyttärensä huoltajuuden. Hän muuttaa maaseudulle pikkupaikkakunnalle rakentaakseen elämänsä uudelleen. Pikkupaikkakunnalla työn löytäminen ei ole helppoa, joten Ingrid päättää perustaa etsivätoimiston (ihan kuin vankilasta juuri päässyt saisi ko. tehtäviin minkäänlaisia lupia, eiköhän työ ole Ruotsissakin luvanvaraista). Edellisenä vuonna paikkakunnalla oi kadonnut nuori poika. Poliisi oli päätynyt siihen, että poika oli hukkunut lähdettyään uimaan. Äiti oli toista mieltä, sillä poika oli pelännyt vettä eikä koskaan mennyt syvälle. Äiti palkkaa Ingridin selvittelemään poikansa kohtaloa. Poliisi näyttää tutkineen asiaa melko huolimattomasti, ja Ingrid löytää lopulta useampiakin mahdollisia syyllisiä, mukaan lukien pojan äkkipikainen isä ja paikallinen hiukan outo mies, joka osoittautuu olevan pedofiili. Poika porukka myös harrasti etsiväleikkiä ja salakuuntelivat ihmisiä – ehkä he kuulivat jotain liian arkaluonteista?

Ingridille yllätyksenä yhtenä paikkakunnan poliiseista työskentelee vanha heila, se, joka edelsi väkivaltaiseksi osoittautunutta aviopuolisoa. Ikävästi tämä on menossa muutaman kuukauden kuluttua naimisiin, vaikka vanha suola hiukan alkaakin janottaa jopa molemmin puolin. Samalla Ingrid yrittää luoda uudelleen suhdetta tyttärensä kanssa. Tämä asuu sijaisperheessä ja on äitinsä lähes unohtanut. Lisäksi hänen pitää pelätä vanhaa, ehkä kostohimoista, aviopuolisoaan.

Kirja oli aika perusluokan dekkari, ilman mitään erityisempää. Päähenkilö oli jossain määrin epämääräisen ärsyttävä, kuten oikeastaan suurin osa muistakin henkilöistä. Mitenkään loistavasti luotuja kukaan henkilöistä ei ollut ja he vaikuttivat jotenkin karikatyyri tai luonnosmaisilta. Juonikuvio oli aika tavanomainen (arvasin aika nopeasti missä ruumis on, motiivi jäi jonkin sortin yllätykseksi, mutta eipä siitä mitään vihjeitä ollutkaan oikeastaan tarjolla. Yleensä jos kirjassa tai TV-sarjassa joku hoitaa kukkapenkkiään korotetun huolellisesti, asiaan on syynsä...) eikä kirja kielellisestikään mitenkään keskitasosta poikennut.

 

 

The book is set in the 1980s, conveniently avoiding the plot complications caused by mobile phones. Ingrid is a former police officer who has just been released from prison. She had shot her husband, who was repeatedly guilty of domestic violence. She has lost custody of her daughter. She moves to the countryside, to a small town, to rebuild her life. Finding work in a small town isn’t easy, so Ingrid decides to start a detective agency (as if someone just out of prison could get the necessary permits for that kind of work—surely such work requires licensing in Sweden too).

The previous year, a young boy had disappeared in the area. The police concluded that the boy had drowned after going swimming. His mother disagreed, as the boy had been afraid of water and never went in deep. The mother hires Ingrid to investigate what happened to her son. The police appear to have conducted a rather sloppy investigation, and Ingrid eventually uncovers several possible suspects, including the boy’s hot-tempered father and a somewhat odd local man who turns out to be a pedophile. The group of boys also played detective and eavesdropped on people—maybe they overheard something too sensitive?

To Ingrid’s surprise, one of the town’s police officers is an old flame, the one who came before the abusive husband. Unfortunately, he’s getting married in a few months, even though the old spark seems to flicker on both sides. At the same time, Ingrid tries to rebuild her relationship with her daughter, who lives with a foster family and has nearly forgotten her mother. She also has to worry about her possibly vengeful ex-husband.

The book was a fairly standard crime novel, without anything particularly special. The main character was somewhat vaguely annoying—actually, most of the characters were. None of them were especially well-developed, and they felt more like caricatures or sketches. The plot was quite conventional (I figured out pretty quickly where the body was; the motive was somewhat of a surprise, but there really weren’t any clues pointing to it). Even the language of the book didn’t rise above average.

423 pp. 

 

Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

The book is set during the First World War, in the aftermath of the Halifax Explosion. A young nurse, Laura, has returned from working in a field hospital after sustaining an injury. She lost her mother in the explosion. Her brother, Freddie, is fighting in Europe and is presumed lost. Laura receives his jacket and dog tags in the mail. But was he really lost? How could those things have been sent back home? Determined to find out what happened, she decides to return to the front—especially after a pair of elderly women who conduct séances claim that Freddie is not dead.

Freddie’s story is told in alternating chapters as flashbacks. During an attack, he finds himself trapped in an overturned pillbox with no visible means of escape. He resigns himself to a slow death—until he discovers he’s not alone. An enemy soldier, Hans Winter, is also there. After a period of suspicion and tension, they become unlikely comrades. Eventually, they manage to escape and end up wandering in no man's land. Neither wants to abandon the other, but they can't return to either side—one of them would be considered the enemy and likely imprisoned or worse.

As Laura makes her way to the front, she encounters a strange man who appears to run an impossible restaurant just behind the trenches. There is wine, fine music, and a mysterious atmosphere—but something feels off. Rumors surround the place, and it’s said that no one ever returns from it. Freddie’s path eventually leads him to the same man (while Winter, after being treated in an Allied hospital, escapes as soon as he’s well enough). Freddie is essentially captured by the mysterious man and begins to lose parts of himself.

The book is perhaps more of a historical novel with supernatural overtones than a pure fantasy. Somehow, it didn’t really engage me. At times, it felt slow and carried a sort of translucent, dreamlike tone. The mythical elements were never fully explained or grounded in any sensible logic. The man simply captured fragments of souls to create music—but how or why was never clear. I wonder if even the author knows. I’m not a big fan of mild (very mild) supernatural horror with romantic undertones, and ultimately, I wasn’t a great fan of this book.

325 pp. 

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla #2)

 Sarjan edellinen osa jätti sen verran odotuksia, että aloitin seuraavan kirjan saman tein. Mitään suoria yhteyksiä sarjan kirjoilla ei ole keskenään, mitä nyt tapahtuvat pienillä paikkakunnilla, päähenkilöinä ovat pääosin tavalliset ihmiset, eivät poliisit tai etsivät, ja ruumiita tulee useita. 

Tämä kirja tapahtuu pohjanmaalla pienellä paikkakunnalla. Lehtosen suvulla on pitkään ollut huoltoasema. Kasken suku asuu naapurissa ja heillä on ollut autokorjaamo. Suvut ovat ajautuneet vihaamaan toisiaan. Kun Kaskien huoltoasema hanke kaatuu, Lehtosilla on syytä juhlia. Maria Lehtonen on juuri täyttämässä 18 vuotta ja riitautuu isänsä kanssa, koska hän toiveena on päästä mahdollisimman pian pois pikkupaikkakunnalta ja isänsä haaveena on taas se, että tytär jatkaa huoltamobisneksessä. Kun Maria lähteä kotoaan kiukkuisena, hän tapaa Lehtosten nuorimman pojan, Teemun, ja päätyy heidän huoltoasemansa pihalla auton takapenkille pojan kanssa erittäin kuumissa tunnelmissa. Kun Marian isä saa heidän kiinni rysän päältä, Teemu saa elämänsä selkäsaunan. Maria lukitsee itsensä huoltoasemalle yöksi ja hänen isänsä jää aseman eteen istumaan ja selviämään humalastaan sekä odottaa samalla poliiseja viemään hänet pahoinpitelystä syytettynä putkaan. Poliisit eivät tule, mutta kuolema tulee. Kun Maria aamulla herää hän löytää isänsä kuoliaaksi puukotettuna, ja omat veriset jalanjälkensä puukotuskohdan ympärillä. Hänellä ei ole mitään muistikuvaa asiasta, mutta kun muitakaan ilmeisiä syyllisiä ei ole, hän tulee tuomituksi murhasta.  

Kun Maria palaa katkerana paikkakunnalle vuosia myöhemmin kärsittyään tuomionsa, hän ei muuta halua kuin osuutensa huoltoasemabisneksestä ja päästä pois paikkakunnalta, pysyvästi. Mutta tämä ei ole niin yksinkertaista kuin hän olisi toivonut. Lisäksi vielä kuolemia tapahtuu lisää, ja kaikki ovat kuolleet samalla tapaa puukotettuina kuin Marian isä aikanaan. Tällä kertaa Maria ei ole ihan ensimmäisenä epäiltynä, ja jopa poliisi alkaa miettiä oliko hän syyllinen edes isänsä murhaan. 

Kirja oli hyvä, mutta ei ehkä ihan samalla tasolla kuin sarjan ensimmäinen teos. Etenkin alku tuntui hiukan rasittavalta, kun yksikään henkilö ei vaikuttanut yhtään sympaattiselta, mutta tilanne kyllä korjautui, kun henkilöt oppi paremmin tuntemaan. Jonkin asteista rytmin tasapainotusongelmaa myös kirjassa oli, puolivälissä oli pitkähkö hitaampi jakso, jota ehkä olisi voinut hieman jäntevöittää. Yksittäinen juoniaukko, jonka kuvittelin löytäneeni, osoittautui enemmän vihjeeksi kuin aukoksi, se oli mukava yllätys.  Menevästi kirjoitettu kirja oli kuitenkin, ja tämäkin oli hyvin ”elokuvallisesti” kerrottu kuten edeltäjänsä, ehkä kumminkin aavistuksen vähemmän. Henkilökuvaus oli mielenkiintoista ja elävää ja omaperäisiä hahmoja riitti.  Varmasti se seuraavakin osaa tulee luettavaksi kunhan ilmestyy. 

(Does anyone want English versions of books with no translations?)

320 pp. 

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu (Christmas #1

 

Kun olin yhden Matt Haigin kirjan lopettanut, Bookbeatin suositukset suosittelivat toista. Olin tästä kirjasta kuullut hyvää, ja ajattelin lukaista sen, vaikka kyseessä onkin saduksi luokiteltava tarina. Kirja oli kertomus pojasta, jonka nimi oli Joulu, joka eli isänsä kanssa äärimmäisen köyhää elämää – niin köyhää, että Joulun rakkain lahja, mitä hän koskaan oli saanut, oli vanhasta lantusta tehty nukke. Hänen isänsä lähtee miesjoukon kanssa Lappiin etsimään tonttuja, sillä kuningas on luvannut tonttujen olemassaolon todistamisesta ison palkkion. Joulun seuraksi muuttaa hänen tätinsä, joka kohtelee Joulua niin huonosti, että hän karkaa kotoa ja lähtee etsimään isäänsä. 

Matkallaan hän tapaa poron, jonka kanssa ystävystyy. Kun he lopulta löytävät tontut, osoittautuu, että nämä eivät olekaan aivan niin ystävällisiä, kuin he odottivat, vaan tontut ovat ”trumppilaisen” tyrannin aivopesemiä ja johtamia. Lopulta asiat tietysti kääntyvät parhain päin ja pojasta nimeltä Joulu tulee lopulta joulupukki. 

Kirja on kirjoitettu hauskan humoristisella tyylillä, jossa on vitsejä, joista on suunnattu enemmän aikuisille ja toisaalta mukana on alakoululaisten suosikkeja, pissakakka-vitsejä.  Kerronta on kevyen ironista ja nautittavaa. Käännöksessä kääntäjä oli kyllä joutunut taivuttamaan itsensä kaksin kerroin, jotta saatiin jotenkin väännettyä jonkinlainen selitys siitä, miten joulupukin nimeksi tuli joulupukki. Ja oli erikoista lukea Englantilaisen kirjailijan teosta, joka tapahtuu Suomessa. 

After I finished one of Matt Haig’s books, Bookbeat’s recommendations suggested another. I had heard good things about this book, and I thought I’d give it a read, even though it’s classified as a fairy tale.

The book is a story about a boy named Christmas, who lived in extreme poverty with his father—so poor that the most treasured gift Christmas had ever received was a doll made from an old turnip. His father sets off with a group of men to Lapland to look for elves, as the king has promised a large reward for proof of their existence.

Christmas’s aunt comes to live with him in the meantime, but she treats him so poorly that he runs away from home to find his father. On his journey, he meets a reindeer with whom he becomes friends.

When they finally find the elves, it turns out they are not quite as friendly as expected. The elves have been brainwashed and are being led by a “Trump-like” tyrant. Eventually, of course, things turn out well, and the boy named Christmas becomes Santa Claus.

The book is written in a fun, humorous style, with jokes aimed more at adults and, on the other hand, elementary school favorites—pee and poop jokes. The narration is lightly ironic and enjoyable. The translator clearly had to twist themselves into a pretzel to come up with some kind of explanation for how the name Santa Claus became Joulupukki (the Finnish name for Santa Claus).

280 pp. 

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina (A Case of Two Cities, Inspector Chen Cao #4)

Seuraava osa tarkastaja Chen sarjassa. Chen on kiinalainen poliisipäällikkö, joka on myös runoilija ja kääntää kirjoja englannista kiinaksi. Hän saa erityismääräyksen ja erityisvaltuudet selvitellä korruptiota, joka vaikuttaa ylettyvän korkeimmille puoluekaadereille asti. Kukaan ei ole halukas keskustelemaan hänen kanssaan, ja kun hänen vanha ystävänsä, TV-toimittajana toiminut kaunis nainen löytyi kuolleena vain muutama päivä heidän tapaamisensa jälkeen, vaikuttaa siltä, että tutkimuksia eivät katso hyvällä jotkin tahot.  Chen saa sitten yllättäen määräyksen johtaa kirjailijadelegaatiota, joka on menossa vierailulle Yhdysvaltoihin. Miksi tämä tapahtuu, yrittääkö joku riittävän korkeassa asemassa oleva siirtää hänen huomionsa pois menossa olevasta tutkimuksesta tai viivyttää sitä? USA:ssa hän tapaa jo entuudestaan tuntemansa naispoliisin (johan hän on enemmän kuin vähän ihastunut), joka on tietoinen kiinalaisten korruptiotutkimuksista. USA:n liittovaltion organisaatiot eivät pidä kovasti ajatuksesta, että kiinalaisia lahjontaan syyllistyviä oligarkkeja pakenee USA:han ja näin tarjoutuu mahdollisuus epäviralliseen yhteistyöhön. Kun kirjallisuusdelegaation kääntäjä tapetaan kadulla, asiat alkavat vaikuttaa aikaisempaakin kuumemmilta. 

Kirjan alkupuoli vaikutti varsin hitaalta ja tuntui keskittyvän melkein enemmän Chenin miettimiin runoihin sekä ruoka-annoksien kuvailuun kuin varsinaiseen poliisityöhön. Kiinalaiseen kulttuurin ajattelumallien kuvaaminen vaikutti olevan myös tärkeämpää kuin se varsinainen dekkarijuoni. Tämäkin tietysti oli aika kiinnostavaa sinällään. Loppua kohden kirja lähti lopulta vetämään - alkupuolella mietin jo, että tämä on viimeinen osa tätä sarjaa, mutta ehkä jossain vaiheessa näitä voi lisääkin vielä lukea. Ihan loppu toisaalta oli ehkä vähän lässähdys, kaikki asiat eivät selvinneet ja tarina kurottiin kasaan hyvin nopeasti ja tuntui oikeastaan jäävän hiukan kesken.  

The next installment in the Inspector Chen series. Chen is a Chinese police chief who is also a poet and who translates books from English to Chinese. He receives a special assignment and special authority to investigate corruption, which reaches the highest levels of party officials. No one is willing to talk to him, and when his old friend—a beautiful woman who worked as a TV journalist—is found dead just a few days after their meeting, it appears that certain parties do not look kindly on his investigations.

Chen is then unexpectedly ordered to lead a delegation of writers on a visit to the United States. Why is this happening? Is someone in a high enough position trying to distract him from the ongoing investigation or at least delay it? While in the U.S., he meets a female police officer he already knows (and for whom he has more than a little affection). She is aware of the Chinese corruption investigations. U.S. federal agencies are not too happy about the idea of Chinese oligarchs guilty of bribery fleeing to the U.S., which opens the door for unofficial cooperation. When the delegation’s translator is murdered on the street, things start to heat up even more.

The book's first part felt rather slow and seemed to focus more on Chen’s poetic reflections and descriptions of food than on actual police work. Depicting Chinese cultural perspectives seemed to be more important than the detective plot itself. That was interesting in its own way, of course. Toward the end, the story finally picked up — I had already been thinking that this would be the last book in the series for me, but maybe I could read more at some point. However, the very end was a bit of a letdown; not everything was resolved, and the story was wrapped up very quickly, leaving it feeling somewhat unfinished.

407 pp.

Hannu Salmi: Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827

Tietokirja Turun palosta vuonna 1827. Kyseessä oli maan tuohon asti suurin katastrofi, joka tuhosi pääosan kaupungista, yli 2500 rakennusta. Huomioiden tuhojen laajuus kuolonuhreja oli oikeastaan hämmästyttävän vähän, vain alle kolmekymmentä, mutta asunnottomaksi jäi yhdellä iskulla yli 10000 ihmistä. Kirja käsittelee paloa tarkasti aikalaislähteiden pohjalta. Kyseessä oli ensimmäinen uutinen Suomesta, josta kirjoitettiin laajalti ulkomaiden sanomalehdissä - tosin jutut olivat paljolti kopioita toisistaan ja sisälsivät alkuvaiheen huhuihin pohjautunutta tietoa. Kirjan antaa hyvän katsauksen tähän katastrofin monelta taholta, kumoten kansansuussa kulkeneen uskomuksen piikatytön huolimattomuudesta tulipalon syynä. Ilmeisesti tuuli vain heitti kekäleitä toisen talon savupiipusta rutikuivalle tuohikatolle. Kuivuus, tuuli ja miesvoiman puute (merkittävä osa kauppakaupungin miehistä oli matkustanut Tampereelle markkinoille) saivat aikaan palon katastrofaalisen leviämisen puisessa kaupungissa. 

Kirja on kerrottu selkeällä, mukaansa tempaavalla kielelle - ehkä ihan loppupuolella, osassa, jossa käsiteltiin palon jättämiä muistoja, olisi hieman voinut olla tiivistämisen varaa. 

A non-fiction book about the Great Fire of Turku in 1827. It was the largest disaster in Finland up to that time, destroying most of the city—over 2,500 buildings. Considering the extent of the destruction, the number of casualties was surprisingly low, with fewer than thirty deaths. However, more than 10,000 people were left homeless in an instant.

The book examines the fire in detail, based on contemporary sources. It was the first news event from Finland to receive widespread coverage in foreign newspapers—though many of the articles were merely copies of each other and contained information based on early rumors.

The book provides a comprehensive overview of the catastrophe, debunking the widely held belief that the fire was caused by the carelessness of a maid. Apparently, the wind simply carried embers from one house’s chimney onto a tinder-dry birch-bark roof. Drought, strong winds, and a shortage of manpower (since many of the city's men had traveled to Tampere for a market fair) contributed to the fire’s catastrophic spread in the wooden city.

The book is written in a clear and engaging style—though towards the end, in the section discussing the memories left by the fire, some parts could have been more concise.

240 pp. 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi (Takamailla #1)

Jennifer on Korppoon saaristossa sijaitsevan venesataman ja ravintolan uusi innokas omistaja. Hänellä ei ole varaa epäonnistua, sillä hän on jo epäonnistunut useamman kerran - taustalla on selvä maanisdepressiivinen sairaus. Sigge on ollut koko elämänsä luuseri, joka on saanut aikoinaan potkut lautan kuljettajan tehtävästään. Mukana on kolmikko venäläisiä, joilla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan. Kun Sigge löytää Jerkerin, miehen, joka Jenniferille venesataman myi merestä kuolleena kurkku aukileikattuna, hänestä tulee lyhyeksi aikaa sankari. Hän alkaa epäillä venäläisiä murhasta. Kun hän vielä venäläisten touhuja selvittäessään löytää venesataman entisen vuokralaisen (joka on kadonnut) puolison kuolleena aution saaren rannalta, hän epäilynsä vain lisääntyvät. Muitakin kuolemantapauksia alkaa saarella tapahtua, ja useimmat tuntuvat liittyvän Jenniferiin jollain tapaa. Onko hän ehkä tappaja - etenkin kun tieto hänen aikaisemmista ongelmistaan leviää, pikkupitäjän juorumylly saa lisää vauhtia. Ja mitä venäläisillä on oikein mielessään - he näyttävät tekevänsä kaikkensa, jotta Jenniferin kauppa saadaan peruutettua. Ja miksi ihmeessä Jerker edes myi sataman, joka on vanhaa suvun maata, ihan ulkopuoliselle ja aivan yllättäen? Ja missä vaiheessa Jennifer pamahtaa ihan täyteen maaniseen psykoosiin, raja kun koko ajan on hyvin lähellä tai välillä jo ylittyy. 

Kyseessä oli melkoisen vauhdikas ja yllätyksellinen kirja, joka hiukan lopussa meni uskottavuuden tuolle puolelle, mutta silloinkin kuitenkin ihan viihdyttävästi. Kielellisesti kirja oli aika visuaalisen vaikutelman antava, se tuntui olevan “leikattukin” aivan TV-sarjan tyyliin, ja kohtaukset näki silmissään oikeastaan kuvakulmia ja kameran pannauksia myöten TV-sarjan jaksona. Yhden tietyn henkilön murhanhimon motiivit jäivät kyllä hiukan epäselviksi. Sen toisen syyllisen henkilön teothan eivät lisäselityksiä tarvinneet, psykopaatti on psykopaatti. Myös se, että satunnaisen elektroniikkaromun seassa on toimiva satelliittipuhelin oli aika epätodennäköisen tuntuinen mukava sattuma. Kirja oli selvästi parempi kuin aikaisemmin saman kirjailijan teos, Tottelemattomat. Tämän sarjan seuraavakin teos pitänee kyllä lukea. 

Jennifer is the new eager owner of the marina and restaurant located on Korppoo Island. She can’t afford to fail, as she has already failed several times in the past - behind this is a clear manic-depressive illness. Sigge has been a loser his whole life, having once been fired from his job as a ferry captain. There’s a trio of Russians involved who don’t have the cleanest intentions. When Sigge finds Jerker, the man who sold the marina to Jennifer, dead in the sea with his throat cut, he becomes a hero for a short while. He begins to suspect the Russians of murder. As he investigates the Russians and finds the dead spouse of the marina’s former tenant (who has disappeared) on the shore of a deserted island, his suspicions only grow. Other deaths begin to occur on the island, and most seem to be connected to Jennifer in some way. Is she perhaps the killer - especially as news of her past problems spreads, the small town gossip mill picks up speed. And what are the Russians really up to - they seem to be doing everything to have Jennifer’s business canceled. And why on earth did Jerker sell the marina, which is old family land, to an outsider and all of a sudden? And at what point does Jennifer completely spiral into full manic psychosis, as the line is continually very close or at times already crossed?

This was quite a fast-paced and surprising book, which did straddle the line of credibility towards the end, but was still entertaining. Linguistically, the book created a very visual impression; it felt "edited" in the style of a TV series, with scenes vividly depicted, including angles and camera pans typical of a TV episode. The motives behind one particular character’s desire to commit murder remained somewhat unclear. The actions of the second guilty party didn’t require further explanation; a psychopath is a psychopath. Also, the fact that among random electronic waste, there is a functioning satellite phone felt like an unlikely but convenient coincidence. The book was definitely better than the author's previous work. I will certainly have to read the next book in this series.

400 pp

Robert Lynn Asprin: Little Myth Marker (Myth Adventures #6)

 

The next in the Myth series, Skeeve, a still-learning magician, and his friend Aahz from the dimension of Perv are living pretty comfortably. They have managed to get into a position where they are able to collect fees both from the mob and the town they are supposed to protect from the mob. One night, Skeeve manages to win a lot of money in poker even if he doesn’t know the complicated rules of the game. As collateral for part of the winning, he gets to his surprise a young girl. New females in his life won’t stop there: he gets as a present from a mob leader a “molly”, a nice looking young woman, who is supposed to be his girlfriend and is very friendly. At some point, he finds out that there is someone who is aiming to destroy his reputation, and he is supposed to take part in a very high stakes poker game as he was good at the earlier game. 

Not nearly as good as some of the first installments of the series. The humor is pretty forced and mostly not very funny. The main characters are starting to be pretty irritating and the plot feels forced (and very aged).  

208 pp. 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Tuoreen Nobel-palkitun kirjailijan toistaiseksi ainoa käännös oli kirjapiirin kirjana. kirja (tai oikeastaan pienoisromaani) kertoi kahdesta ihmiselämän tärkeimmästä tapahtumasta: syntymästä ja kuolemasta. Ensimmäisessä osassa syntyy uusi poikavauva, jonka nimeksi hänen isänsä sanoo tulevan Johannes ja josta on isän mukaan tuleva kalastaja. Kirjan toisessa osiossa Johannes niminen kalastaja on vanha mies, yksin asuva leski. Herätessään eräänä aamuna hän pystyy nousemaan vuoteesta niin ketterästi, että itse oikein ihmettelee asiaa. Hän lähtee kylälle kävelylle ja tapaa vanhan ystävänsä, jonka kanssa käy veneilemässä ja kalassa, Välillä hän miettii, että eikös tuo kaveri ollutkin jo kuollut - mutta ei anna sen liikaa kiusata itseään. Hän tekee kävelyretken naapuristossaan, jossa ihmiset hiukan surrealistisesti välillä voivat kadota tai ilmaantua. Oikeastaan alusta alkaen on selvää, että hän on kuollut, mutta ei ole vielä sitä itse varsinaisesti huomannut, vaan on jonkinlaisessa elämän ja kuoleman välitilassa.   

 

Kirja on kirjoitettu käytännössä ilman pisteitä. Pilkkuja ja huutomerkkejä kyllä löytyy. Kieli on tajunnanvirran omaista, jossa on aika paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa, joka antaa kerronnalle omanlaistaan rytmiä ja voimaa. Vaikka yhteen pötköön luotu teksti voisi aluksi vaikuttaa vaikealta ja raskaalta, se oli kaikkea muuta; kirja oli - ehkä juuri rytmikkyyden vuoksi - yllättävän helppolukuinen. Kirjan sisältö oli myös ajatuksia herättävää elämään ja pitkän elämän jälkeisen kuoleman hyväksymiseen liittyvää. 

 

Kirjapiirissä kirja herätti aika yksimielisesti ihastusta. Tosin kirjailijan seuraavaa, muutaman kuukauden kuluttua julkaistavaa, käännöstä, jossa pisteetöntä tekstiä on jo sarjan ensimmäisessä osassa on melkein 500 sivua, kukaan ei aikonut ihan tuoreeltaan lukea. Ei ehkä makeaa mahan täydeltä. 

 

 The only Finnish translation so far of an author who won recently the Nobel award. The book (or rather, a novella) told the story of the two most important events in human life: birth and death.

In the first part, a baby boy is born. His father declares that he will be named Johannes and that he will become a fisherman. In the second part of the book, a fisherman named Johannes is an old man, a widower living alone. One morning, he wakes up and gets out of bed so effortlessly that he is surprised by it himself. He goes for a walk in the village and meets an old friend with whom he goes boating and fishing. At times, he wonders, wasn’t this friend already dead? But he doesn’t let the thought trouble him too much.

He takes a walk around his neighborhood, where people sometimes disappear or appear in a slightly surreal manner. From the very beginning, it is quite clear that he has died, but he has not yet fully realized it himself and exists in some kind of liminal space between life and death.

The book is written almost entirely without periods—though commas and exclamation marks are present. The language has a stream-of-consciousness style with frequent repetition of words and expressions, giving the narration its own rhythm and strength. Although a continuous block of text like this might initially seem difficult and heavy to read, it was actually the opposite—perhaps precisely because of its rhythm, it turned out to be surprisingly easy to read. The book’s content was also thought-provoking, dealing with life and the acceptance of death after a long existence.

The book was widely admired in the book club. However, no one planned to immediately read the author’s next translation, which is set to be published in a few months—where the first part alone consists of nearly 500 pages of text without periods. Perhaps too much of a good thing.

120pp

 

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin kirjoja olin lukenut viimeksi 80-luvulla parikymppisenä. Ajattelin vähän verestää muistoja ja kokeilla hänen vähän myöhäisempää tuotantoaan. Kyseessä olikin melkoinen tiiliskivi, joka kertoo kirjailijan elämäntarinan, kirjailijan, joka kirjalliselta historialtaan muistuttaa kovin paljon John Irvingiä itseään. Jopa niin, että kirjan lopussa kirjan päähenkilö aloittaa juuri tämän saman kirjan luomisen kirjoittaen saman lauseen, jolla kirja itse alkaa. Sekä Irvingillä että kirjan päähenkilöllä kuuluisuus tuli vasta muutaman julkaistun teoksen jälkeen, molemmat ovat muuttaneet Kanadaan, molemmat tunsivat Kurt Vonnegutin, molemmat saavuttivat maailman mainetta jne.  Muun elämänhistorian suhteen kirjailijalla ja hänen luomallaan hahmolla, ainakin Irvingin Wikipedia-artikkelin mukaan, ei kovin suuria yhteneväisyyksiä vaikuta olevan.   

Kirjan päähenkilö on Danny, joka asuu tukinuittoleirin kokkina työskentelevän isänsä Dominicin kanssa Twisted Riverin kylässä. Eräänä yönä tapahtuu jotain, jonka vuoksi kaksikon on paettava kylästä. He piileskelevät vuosikymmeniä eri paikkakunnilla Dominicin kokatessa eri ravintoloissa. Heidän ainoa yhteytensä menneisyyteen on Ketchum, Dominicin persoonallinen vanha ystävä jo niiltä ajoilta, kun hänen vaimonsa, Dannyn äiti, eli. Kirja seuraa heidän elämäänsä kymmenien vuosien ajan. Rakenteellisesti tapahtumat esitetään osittain epälineaarisesti: hypätään aina reilusti eteenpäin, jonka jälkeen välivuosien tapahtumat kuvataan takaumina ja muisteluina, joskus hypäten reilumminkin menneisyyteen, jopa Dannyn syntymää edeltäviin tapahtumiin. Tämä aluksi tuntui ehkä vähän sekavalta ratkaisulta, etenkin kun välillä aluksi vain sivumennen viitattiin aika dramaattisiin tapahtumiin, mitä välivuosina oli tapahtunut, tapahtumiin joiden tarkempi tausta selvisi vasta myöhemmin. Kun tähän rakenteeseen tottui, se toimi kuitenkin varsin hienosti. Kirjan alkupuoli ja loppu olivat varmasti parhaat osat teosta. Puolen välin seudussa tuntui olevan paikoitellen hitaampi jakso ja kerronnassa oli mukana suunnaton määrä eri ihmisiä, joiden muistaminen oli mahdotonta - ja tosin myös tarpeetonta, sillä suurimmalla osalla heistä ei kirjan loppupuolella ollut enää mitään roolia.  

 Kokonaisvaikutelman jäi lopulta selvästi positiiviseksi ja neljän tähden arvoiseksi, vaikka puolen välin seudussa mietin joko jopa kirjan kesken jättämistä tai kahden tai kolmen tähden arviota.

The last time I had read John Irving’s books was back in the 1980s when I was in my twenties. I thought I’d refresh my memories a bit and try something from his later works. It turned out to be quite a hefty tome, telling the life story of a writer whose literary history closely resembles that of John Irving himself. So much so that at the end of the book, the protagonist begins writing this very same book, starting with the same sentence that the book itself begins with. Both Irving and the protagonist only gained fame after publishing several books, both moved to Canada, both knew Kurt Vonnegut, and both achieved worldwide recognition. However, in terms of their personal lives, there don’t seem to be many significant similarities between the real Irving and his fictional counterpart—at least according to Irving’s Wikipedia article.

The book’s main character is Danny, who lives with his father Dominic, a cook at a logging camp, in the small town of Twisted River. One night, something happens that forces the two to flee the town. They spend decades in hiding, moving from place to place as Dominic works as a cook in various restaurants. Their only connection to the past is Ketchum, Dominic’s eccentric old friend from the time when Danny’s mother, Dominic’s wife, was still alive. The novel follows their lives over several decades. Structurally, the story is presented in a somewhat nonlinear fashion: there are significant time jumps forward, after which the events of the intervening years are revealed through flashbacks and recollections, sometimes even jumping far into the past, to events before Danny was born. At first, this structure felt a bit confusing, especially since dramatic past events were initially only briefly referenced, with the full background only becoming clear later. However, once I got used to this structure, it worked quite well. The beginning and end of the book were certainly its strongest parts. Around the middle, the pace slowed down somewhat, and there was an overwhelming number of different characters—far too many to remember. However, this didn’t really matter, as most of them played no role in the latter part of the book.

In the end, my overall impression was clearly positive, and I rate it four stars. That said, around the middle of the book, I briefly considered abandoning it or giving it just two or three stars.

610 pp.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Nuoren naisen elämä ei ole raiteillaan. Hän kokee tehneensä väärän ratkaisun toisensa jälkeen ja jättäneensä aina kaiken kesken. Hän ei jatkanut lupaavasti alkanut uimarin uraansa, hän jätti veljensä kanssa aloittamansa pop-yhtyeen, kun alkoi näyttää siltä, että yhtyeellä olisi menestymiseen mahdollisuuksia. Hän ei ryhtynyt jäätiköiden tutkijaksi kuten nuorena haaveili tai muuttanut Australiaan ystävänsä kanssa.

Hän työskentelee pienessä musiikkikaupassa, josta saa potkut. Kun vielä hänen kissansa löytyy tien viereltä kuolleena ilmeisesti auton alle jääneenä, hän ei oikein enää näe mitään syytä elää ja ottaa yliannoksen lääkkeitä. Hän herää kirjastossa, joka sijaitsee puolen yön maailmassa. Kirjasto on täynnä kirjoja, jotka kaikki kuvaavat hänen eri elämiään - sitä mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi tehnyt elämässään erilaisia ratkaisuja kuin teki. Kaikki ei kuitenkaan ole niin helppoa, poptähden tai olympiavoittajan elämät eivät nekään ole sellaisia, joissa kaikki olisi täydellistä. Kun hän elää eri elämässä toisensa jälkeen, onko edes mahdollista löytää elämä, johon hän olisi tyytyväinen ja jossa hän löytäisi todellisen onnen?

Hieno yksinkertaisen kauniilla kielellä kirjoitettu teos, jonka päähenkilö on liikuttava epävarmuudessaan ja ahdistuksessaan. Paikoitellen kirjan elämänohjeet ja mietelmät kyllä hiukan lähestyivät naiiviuden tasoa, mutta kyseessä oli kokonaisuudessa nautittava ja jopa ajatuksia herättävä ja liikuttava kirja.

 

A young woman's life is off-track. She feels like she has made one wrong decision after another, always leaving things unfinished. She didn’t continue her promising career as a swimmer, and she quit the pop band she had started with her brother just when it seemed like they had a chance at success. She never became a glaciologist as she had dreamed of in her youth, nor did she move to Australia with her friend.

She works in a small music store, only to get fired. When her cat is found dead by the roadside, apparently hit by a car, she sees no real reason to go on and takes an overdose of pills. She wakes up in a library that exists in the world of midnight. The library is filled with books, each one depicting a different version of her life—what would have happened if she had made different choices? But things aren’t that simple; the lives of a pop star or an Olympic champion are not necessarily perfect either. As she experiences one life after another, is it even possible to find one she is truly happy with, where she can find real joy?

A beautifully written novel in a simple yet elegant style, with a protagonist who is deeply moving in her insecurity and distress. At times, the book's life lessons and reflections verge on the naïve, but overall, it is an enjoyable, thought-provoking, and touching read.

328 pp. 

Martha Wells: Exit Strategy (The Murderbot Diaries #4)

Another (novella-length) installment in the Murderbot series. The Murderbot narrowly escapes pursuers of evil GrayCris Corporation. He decides to rescue his mentor, Dr. Mensah, who has been kidnapped. Can he get him released, escape the GrayCris Corporation, and deliver the proof of its ill doings? Well, of course – while watching some entertainment videos simultaneously. The story took some time to start, but the last half was just one action scene. It perhaps was not one of the best parts of the series, but it was entertaining and nicely ironic, anyway. 

163 pp. 

Dennis E. Taylor: Not Till We Are Lost (Bobiverse #5)

The next installation in the “Bobiverse” series. Once again, I wasn’t even aware there was a new one until I happened on it by chance. The last book happened mostly at a megastructure filled with intelligent otter-like species. This is more of a return to a form. The book follows several separate plotlines: One group of Bobs tries to develop a mega-powerful AI. It wasn’t supposed to become self-aware, and it was supposed to be completely isolated from all data networks. As Bobs are science-fiction fans, they should have been able to anticipate how well that would go. Another plotline involves two Bobs who have been traveling toward the galactic center. They find a large multi-species interstellar federation connected with FTL wormholes – or at least its remains. Everything is mostly in good shape, and bots maintain the infrastructure, but there are no inhabitants anywhere, and there seems to be no information about where everyone has gone and why. The third plotline involves a newly found planet with intelligent life. The creatures on the planet are partly avian and live on the backs of enormous blimp-like creatures. That world seems to be heading to a volcanically very active period, and there also seems to be a local warlord who is conquering everything in sight.  Will the newly found species even survive all that?

This was a clearly better book than the last one. The fractured structure with several simultaneous plotlines with nothing to do with each other was slightly irritating, but as all of the plotlines were interesting, it didn’t hurt too much. The writing isn’t the most creative ever, but as the series is very much plot-driven, that doesn’t really hurt. The book was nice entertainment which managed to inspire some sense of wonder even in a seasoned science-fiction reader. I am looking forward to the next pretty inevitable part. 

374 pp.

T. Kingfisher: What Feasts at Night (Sworn Soldier #2)

A second part for the earlier novella (What Moves the Dead) by the same author. The main characters return. Ex-military Alex (who belongs to a ”military gender”) travels to her family’s hunting lodge at a remote location. It has been almost unused for years. There has been a caretaker, but it turns out that he has died from a mysterious respiratory ailment no one in the village wants to talk about. The lodge seems unnaturally quiet. Alex and her friends manage to get a cook whose son will work as a handyman and helper. Alex has a dream about a woman who sits on her chest and steals her breath, surely it was just a strange dream? Soon the handyman starts to seem very distracted and tired – it is like he doesn't get any sleep at all. Is there something supernatural going on? It turns out that the answer is yes.

The story takes its time to get going but ends up as a nice supernatural (as a small spoiler, there was no quasi-natural explanation for the events this time) thriller. There were some pretty tense moments in the story. The characters were well-built and interesting, and the writing was fluent and nice to read. I liked this part more than the first story in the series. 

151 pp. 

Julia Korkman: Muistin varassa: Oikeusprosessi ja totuus

Oikeuspsykologin kirjoittama kirja muistin toiminnasta - ja etenkin siitä, kuinka joustava ja muotoutuvaa muisti on. Kirjoittaja kuvaa runsaasti esimerkkejä suoranaisista oikeusmurhista, jotka ovat johtuneet muistikuvien vääristymisestä, osittain ajan kulumisen myötä ja osittain poliisien taitamattomien kuulustelutapojen ja henkilöiden tunnistamistekniikoiden myötä. Jos todistajana kuulusteltavalle näytetään syylliseksi epäillyn kuva, niin tunnistaako ja muistaako hän myöhemmissä tunnistuksissa mahdollisen syytetyn varsinaisesta rikoksesta, vaiko vain siitä poliisin näyttämästä kuvasta? Etenkin lapset kuulusteltavina ovat hankalia, sillä pienikin johdattelu johtaa väärään kertomukseen, koska etenkin pienet lapset haluavat miellyttää aikuisia ja kertovat sen, mitä olettavat aikuisten haluavat kuulla. Oli se tarina sitten vaikka ratsastaminen noidan kanssa luudalla paholaista palvomaan. 

Kyseessä oli kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu kirja, mutta jonkin verran siinä tuntui olevan toistoa, kirjan kuvaamissa tarinoissa ja valemuistoissa oli aika paljon samankaltaisuuksia, pieni tiivistäminen olisi varmasti ollut mahdollista.

A book written by a forensic psychologist about how memory works—particularly how flexible and malleable it is. The author provides numerous examples of outright miscarriages of justice that have resulted from distorted memories, influenced partly by the passage of time and partly by poor police interrogation techniques and flawed suspect identification methods.

For example, if a witness is shown a photo of a suspect by the police, will they later recognize and remember the accused from the actual crime, or just from the image they were shown? Children, in particular, are difficult to interview, as even slight suggestive questioning can lead to false accounts. Young children especially want to please adults and will say what they believe adults want to hear—even if that story involves riding a witch’s broom to worship the devil.

The book was interesting and well-written, though it contained some repetition. Many of the cases and false memory examples were quite similar, and a bit of condensing might have improved the overall reading experience.

343 pp. 

 

J.P. Ahonen: Villimpi Pohjola

 

Sarjakuvakirjoja, jotka perustuvat Aamulehdessä julkaistuihin strippeihin. Olin niitä aikoinaan muutaman lukenut, pitänyt niistä, ja kun kokoelmakirjat sattuivat kirjastossa vastaan, piti ne lainata. Sarja kertoo ystäväporukan elämästä opintojen loppuvaiheessa ja ”aikuisen” elämän alussa. Hahmot ihmissuhdehuolineen ja gradun kanssa painiskeluineen ovat hyvin elävän tuntuisia ja samalla sympaattisia sekä hyvin kuvattuja, kukin omine luonteenpirteineen ja epävarmuuksineen. Sarja parantuu koko ajan loppua kohden - ensimmäinen kirjoista oli tasoltaan selvästi heikoin sekä juonellisesti että piirroslaadultaan. Tarina muuttuu myös yhtenäisemmäksi ja jatkuvammaksi. Strippien formaatti ja sisältö oli monipuolinen vaihdellen selvästä realismista fantasiaan, välillä ulottuen joskus aika surrealistisen parodian puolelle. Sarjan heikoin puoli oli, että jäin odottamaan näitä lisää - mitä sitten tapahtui ja mitä ihmettä henkilöille nyt kuuluu? Jatkoa tähän sarjaan ei nähtävästi ole eikä tule.