Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

A really well written and fascinating short story collection about an elderly teacher who lives in a small town. The story examines her from different perspectives during several years, and gives the picture of a fairly unhappy person who isn’t even aware of how unhappy (and partly narcissistic) she really is. At the same time, she can show caring and understanding (at least when it isn’t directed at her husband or son). Even when the main character is fairly unappealing, she is very human and real as a character. A very nice achievement for the author.


Kokoelma tarinoita, jotka kaikki vähintään sivuavat Olive Kitteridgeä, eläkkeellä olevaa, pienessä maaseutukaupungissa elävää opettajaa. Hän on aikanaan ollut koulun pelätyin opettaja, jonka kaikki oppilaat muistavat. Hänellä on apteekkarina toiminut puoliso ja yksi lapsi, poika. Tarinat kertovat välähdyksiä kaupungin elämästä ja samalla valottavat Oliven eri puolia. Joissain kertomuksissa hän on päähenkilö, joissain hänet vain ohimennen mainitaan. Kertomukset tuovat ilmi Oliven, joka on onneton ja yksinäinen ihminen, joka ei itse kunnolla ilmeisesti narsistissävyisen persoonallisuutensa vuoksi omaa onnettomuuttaan ja läheisimmilleen tuovaa ahdistusta edes kunnolla huomaa eikä ymmärrä. Toisaalta hänestä löytyy välittämistä ja jopa tunteita muihin ihmisiin kohdistuen. Yhdessä mielestäni parhaista kertomuksista hän estää nuoren, itsemurhaa autossaan pohtivan, miehen teon tulemalla autoon juttelemaan, toisessa hän yrittää auttaa pahasti anorektisen nuoren naisen kohdatessaan ja ahdistuu vahvasti tämän tilanteesta.
Kielellisesti kirja oli hienoa, erittäin sujuvaa ja samalla hyvin luettavaa kieltä. Kokonaisuudessa kirja oli parhaasta päästä kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Kirja oli kirjapiirin kirjana. Useimmat piiriläiset kirjasta pitivät kovasti, yksittäinen mielipide tosin oli, että kirja meni liian lähelle omia sukulaisia ja potilaita. Itselläkin hieman samantapaisia ajatuksia välillä kävi mielessä, mutta se ei vähentänyt yhtään lukunautintoa. Jossain vaiheessa, kun vain ehtii, pitää kirjailijan muitakin teoksia etsiä luettavaksi ja ainakin juuri viime syksynä ilmestynyt jatko-osa tälle teokselle menee pakkolukea-listalle.

380 pp.

Gideon the Ninth (The Locked Tomb #1) by Tamsyn Muir

The first of the Hugo nominated novels I read “on purpose”.

The book tells about a future world which has divided into nine “houses”, each ruling a planet. All houses practice a sort of necromancy which is able to raise skeletons, which are often used for menial tasks. Gideon Nav has lived at the Ninth House (which for some fairly poorly defined reason has a very bad reputation). She is trying to escape as she feels, and is not entirely incorrect, that she has been treated badly. The heir of the house, Harrowhark, prevents her escape. She asks Gideon to become her cavalier when she goes to a trial to become a “Lyctor”, which are apparently extremely powerful necromancers who help the emperor. Together they travel to the old mansion at the planet ruled by the First House. There they meet other heirs and cavaliers sent by other houses. They are supposed to explore the mansion – there aren’t really any other competition rules stated beforehand to find who will be the new Lyctor. The mansion contains strange and valuable secrets. Soon many of the heirs and cavaliers end up dead. Is someone murdering them? The survivors form alliances and try at the same time to solve the puzzles together and to beat the competition.

The book is told from the viewpoint of Gideon. She is a very snarky, often ironic character who comments on things, sometimes aloud, sometimes only in her mind. The world itself is interesting, but there is practically no exposition at all, and at the end of the book I was still more than a bit baffled who makes things work, and especially why things work as they work. Enough – or almost enough – is revealed to somehow understand why things are happening. How they are happening, and what the actual structure and social system of the world is, is left largely open – or I was too stupid to understand it. Overall a very good book, but a little bit more exposition might have made it easier and more enjoyable to read.


437 pp.

Seppo Jokinen: Rottasankari (Koskinen #24)

Komisario Koskisen uusimmat seikkailut. Komisario on itse joutumassa tutkittavaksi epäiltynä väärinkäytöksestä tilanteessa, jossa pari hänen alaistaan joutui ammuskelun kohteeksi. Ammuskelija oli taksikuski, joka oli kesken kaiken jättänyt autonsa Hämeensillalle ja lähtenyt kotiin. Samoin aikoihin Pirkkahallin rakennusmessuilla tehdään pommiuhkaus – pommia ei onneksi löydy. Ja sitten hälytetään ambulanssi nuorehkon naisen asuntoon, hänet oli elvytetty hukkumasta, tosin elvyttäjästä ja hätäpuhelun soittajasta ei ole mitään tietoa. Kirjan rakenne on hieman normaalista poikkeava: lukija on koko ajan enemmän tai vähemmän tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä kuka on syyllinen mihinkäkin tekoon – motiivit eivät aina ole kokonaan tiedossa.
Kirjan on tuttua laatua, oikeastaan sarjan keskitasoa jopa selvästi parempi. Juoni oli vetävä, ehkä paikoitellen aavistuksen pitkitetty. Kuuntelimme puolison kanssa kirjaa automatkoilla ja puolivälissä ihmettelimme, että mitähän tässä nyt vielä tapahtuu, kun asiat tuntuivat olevan jo selvillä. Tapahtumia riitti kyllä runsaasti vielä sen jälkeenkin ihan eikä aika pitkäksi tullut. Poliisien kotiolot myös olivat tärkeänä aiheena juonessa. Ikävästi kirja loppui aikamoiseen cliffhangeriin, ei ole tainnut moista Koskis-sarjassa ennen olla.

Another part of the series in which a now already elderly police officer solves murders at my hometown. This time there is no murder, only an attempted one. A woman was drowned in her bathtub, but then she was resuscitated and an ambulance was called. The person who saved her life has vanished. Did the murderer have remorse or was it someone else? This time the reader knows the whole time what is happening and mostly why things happen. The fun is in how the police close on the solution (and the intrapersonal relations of the policemen/women). A nice book, which is above average for its series.


368 pp.

Points of Impact (Frontlines #6) by Marko Kloos

The latest part of a series where Earth forces battle against giant almost unstoppable alien creatures. This time Earth has developed new and more powerful ships that should be able to beat the giant alien “seedships”. The ships are put to the test when the news arrives that the frozen colony world of New Svalbard is being attacked. The world is already familiar with the hero, Andrew Grayson, from the events in the third book.
The overall plot didn’t advance at all in this part. In the first half of the book very little happened, mostly some bonding with the main character and his wife, which was pretty much a rerun from several earlier installments of the series. And I really, really wonder why nothing is learned from the invaders - apparently no one knows anything about their biology, society or background. There have been a lot of carcasses for study after all, and there should have been ample opportunities to send recording spy drones or something similar to their nests. Those details would be vastly more interesting than one more battle scene. Also, there were some stupid errors in tactic - if the monsters have no weapons and only use their formidable strength and agility in the battle, why fly a battle “helicopter” anywhere even near their reach? The weapons described have improved a bit, but still, there is an effective range for kinetic weapons in space, at least when the plot demands it. The worst part of the series so far.


300 pp.