Antti Tuomainen: Jäniskerroin (The Rabbit Factor)

Vakuutusyhtiön matemaatikko Henri tekisi työtään lujalla ammattitaidolla, mutta se ei enää riitä: pitäisi olla tiimihenkeä, osallistua yhteishengen kohotuksiin ja seminaareihin, joissa opetetaan yhteisöllisyyttä ja uusimpia bisnesvillityksiä. Kun hän katsoo, että näillä ei työn tekemisen kannalta ole merkitystä, hän huomaa pian olevansa työtön. Hän ei ehdi juuri toimettomana olemaan, kun kuulee perineensä veljeltään lasten toimintapuiston. Tutustuttuaan puiston toimintaan hän huomaa, että puiston pitäisi olla niukasti voitollinen, mutta rahaa on kadonnut runsaasti johonkin. Kun väkivaltainen velanperijä ilmaantuu paikalla tarkoituksenaan vakuuttaa Henri edesmenneen veljen velkojen kiireellisestä maksuaikataulusta sopivan väkivallan kera, velanperijä päätyy enemmän kuin puolittain vahingossa kuolleeksi. Mitäs nyt? Mikäs sen luonnollisempaa, kuin raahata konna arkkupakastimeen kanankoipien alle. Mutta eivät ne velanperijät niin helpolla luovuta. Mutta tarkan matemaattisella ajattelulla ja suunnittelulla pääsee pitkälle, niin toimintapuiston hoidossa kuin rikollisten kanssa toimiessa. Ja saattaapa jopa naisseuraa löytyä.

Kevyen ironisella tyylillä kirjoitettu kirja, jossa hupi tulee oikeastaan rivien välien pienistä viittauksista ja yleisestä kuivanironista esitystyylistä. Kirja tuntui parantuvan loppua kohden, jolloin tapahtumat alkoivat jo lähestyä surrealistisia. Hiukan ehkä enemmän odotin kumminkin mm. elokuvasopimus huomioiden. Kyseessähän on siitä poikkeava kotimainen kirja, että tällä tietoa siitä ollaan tekemässä a-luokan jenkkielokuvaa, päähenkilönä Steve Carell, joka on erittäin sopiva rooliinsa - ehkä hiukan liian suurta ikää lukuun ottamatta.    

 

A dryly ironic novel about an insurance actuary for whom precise mathematical formulas are the way to go. When his boss becomes more interested in team-building exercises and the latest business fads than quiet, careful work done alone, he soon finds out that he doesn’t have a job. However, he inherits a children’s activity center from his late brother, but there seems to be something shady going on, and there is a huge discrepancy in the finances. Moreover, some scary people are demanding that their loan should be repaid NOW rather than later. That leads to a series of events where more than one goon ends up dead – more or less by accident - as trusting calculations and logic end up to be the winning strategy. A book filled with very dry humor and amusing laconic observations. Soon to be a major motion picture starring Steve Carell, who is perfect for the role, except he might be a bit too old.

300pp

The Erdmann Nexus by Nancy Kress

A Hugo award winner in the novella series. The inhabitants of an old people's home start to have strange symptoms, first short, powerful feelings, then hallucinations, later loss of consciousness – all at the same time. And there also seem to be some real-world effects.

A pretty good story of a group of 80-year-olds awaking as a shared transcended consciousness. The writing was competent, not best ever, but good. 

160 pp.

Bo Carpelan: Alkutuuli

 

Finlandia voittaja vuodelta 1993. Mies, joka omistaa antikvariaatin jää yksin kotiin, kun hänen puolisonsa lähtee pitkäksi aikaa ulkomaille. Yksin ollessaan mies miettii kaikenlaista, nykyisyyttä ja menneisyyttä sekä haaveita ja mielikuvituksensa tuotteita. Tämä kaikki esitetään suloisessa sekamelskassa kirjaimellisena tajunnanvirtana. Sinällään tulos oli ihan kaunista kieltä ja mukana oli hienoja, jopa oivaltava yksittäisiä lauseita ja kappaleita, mutta ei siitä kyllä oikein mitään järkevää kokonaisuutta muodostunut. Omasta mielestäni kirja on yksi parhaita esimerkkejä sarjassa ”tekotaiteellista paskaa”. Itse kaipaan kirjalta jonkin järkevän, ymmärrettävissä olevan juonen, en sekavahkoja hörinöitä, joista ei oikein tiedä puhutaanko nykyhetkestä, menneisyydestä vaiko ihan surrealistisista mielikuvituksen tuottamista kuvista ja tapahtumista. Ehdokkaana vuonna 1993 olisi Matti Yrjänä Joensuuta, Anja Kaurasta ja Maarit Verrosta. Ja tämä tuli valittua. Nenäpäivän (ja ehkä Lakeuden kutsun) kanssa niitä hämmästyttävimpiä valintoja. Ehkäpä kotimaisen kirjallisuuden proffan on ollut ”pakko” valita kaikkein hämärin ja ”taiteellisin” teos. 

The winner of the Finlandia award from 1993. A man who owns a used books shop stays at home when his wife has a long work-related trip abroad. He ponders his life, past, present, and imagined in a non-broken continuous stream of consciousness style of writing. The language may be very well written and there are some interesting ideas and thoughts mixed in, but mostly my opinion is: pseudo artistic crap. There were some good books by good authors nominated that year, I feel sorry for them.       

Harri Nykänen: Mullasta maan

 

Pelifirmansa myynyt ja kymmeniä miljoonia kaupalla ansainnut nuorehko mies ostaa hetken mielijohteesta Lapista vanhan talon. Kun hän pääsee perille, osoittautuu, että talossa oli asunut eristäytynyt mies, joka oli aidannut tiluksensa eikä ollut vuosiin päästänyt juuri ketään käymään. Hän oli testamentissaan määrännyt, että talo on pakko myydä ulkopuolisille, naapureille tai sukulaisille (jotka ovat kunnan mahtisukua, rikkaita, ja ilmeisesti ainakin osittain aika hämäräperäisesti rikastuneita) sitä ei saa myydä. Kun uusi omistaja on kotiutunut (ja ihmetellyt joitain tuoreen näköisiä jälkiä, mm pölyyn piirrettyä päivämäärää) useampi paikkakunnan henkilö, mm. eläkkeellä oleva pappi tulee käymään kyselemään, joko paikan arvoitus on ratkennut. Talon omistaneen miehen eristäytyminen, joka oli tapahtunut melko nopeasti, oli ollut paikkakunnan puheenaiheena vuosia. Oli jopa epäilyjä, että talon alueelta löytyisi hautoja, raha-aarre tai ainakin jotain piilotettua. Ja kun talosta tehdään ostotarjous 100000€ yli ostohinnan, vaikuttaa siltä, että jotain hämärää kyllä asiassa todella saattaisi olla. Kun uusia kummallisia sattumuksia ilmaantuu jo liikaa, mies alkaa epäillä, että hänen kaverinsa ovat järjestäneet kaikkien aikojen jäynän palkaten amatöörinäyttelijöitä esiintymään toinen toistaan omaperäisemmissä hahmoissa. Kun ullakolta löytyy muumioitunut oikea ruumis, tämä idea ei enää vaikuta kovin todennäköiseltä. 

Mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja, joka on jotenkin elokuvamainen – tai oikeastaan TV:n minisarjaksi sopiva. Olisi aika hyviä cliffhangereitä jaksojen loppuun sopivasti ajallisesti ripoteltuna. Juoni tai loppuratkaisu eivät kovin uskottavia olleet, mutta ei niitä varmasti sellaiseksi ollut tarkoitettukaan. Viihdyttävää ja sopivan kevyttä ja ihan mukavan sujuvasti kirjoitettua lukemista todennäköisen noro-viruksen tai rajun ruokamyrkytyksen kourissa ollessa.  Yhden pikku mokan huomasin, yhdessä vaiheessa uusi omistaja löytää kätketyn purkin, jossa on valokuvia. Kun juuri samalla hetkellä sattuu tulemaan taas yksi vierailija taas kerran kyselemään, onko mitään erikoista talosta löytynyt, omistaja laittaa purkin piiloon ja ilmeisesti unohtaa sen (kuten varmaan kirjoittajakin) kun valokuvia ei sitten enää mainita lainkaan kirjan aikana, ainakin jos en vahingossa kahta sivua kerralla jossain vaiheessa kääntänyt. 

This is a kind of suspense story where a young man who has recently sold his computer game company for tens of millions of euros buys an old house from Lapland. The house was owned by a secretive man and is rumored to contain secrets. Perhaps a treasure? Or bodies of the victims of the previous owner? Or at least an explanation for why he so suddenly turned so isolated after living an ordinary life of a young man? The area seems to have very peculiar inhabitants who all have an interest in the house – so peculiar that the owner starts to suspect he must be being pranked somehow – there can’t be so many strange people in one tiny village. But when a mummified corpse is found in the attic, it doesn’t seem very likely.  It is a fun book whose plot isn’t too plausible and is not meant to be. It would be a fun TV series (or perhaps even a game) involving scenes that sometimes border on the surreal or horror – but without any supernatural events.  

237 pp. 

Finlandia voittajat paremmuusjärjestyksessä, osa 2.

 (Listing of Finlandia award winners I have read, probably no interest to those who can't read Finnish)

 

Olen nyt lukenut kaikki Finlandia-palkinnon vuoden 1993 jälkeen voittaneet kirjat. Olen aikaisemmin jo julkaissut tämän listan, mutta sen jälkeen on tullut sekä uusia voittajia, että olen edennyt taaksepäin listaa vanhempaan päähän. Tämä on täysin riippumaton ja täsmällinen ja täysin paikkansa pitävä paremmuusjärjestys lukemistani voittajista. Ainakin minun mielestäni, jollain muulla saattaa olla toisenlainen järjestys.

 

 

1. 2008 Sofi Oksanen Puhdistus

2. 2000 Johanna Sinisalo Ennen päivänlaskua ei voi

– kaksi parasta oli mielestäni täysin selvä. Molemmat kirjoja, jotka ovat tehneet syvän vaikutuksen ja ovat niin selvästi ”viiden tähden” kirjoja, että harvoin tapaa. Kirjojen keskinäisen järjestyksen päättäminen ei ollut helppo, mutta ehkä kuitenkin näin päin tuntuu oikeammalta.

3. 2012 Ulla-Lena Lundberg Is (Jää)

– niukasti kärkikaksikon perässä. Tämäkin kerrassaan hieno kirja, vaikka masentava onkin.

4. 2018 Olli Jalonen Taivaanpallo.

- hieno, hyvin kirjoitettu kirja nuoresta pojasta. Siinä mielessä erikoinen kirja suomalaiseksi, että siinä ei ole ainoatakaan suomalaista henkilöä eikä koko maata mainita.

5. 2014 Jussi Valtonen He eivät tiedä mitä tekevät

– myös todella hyvä, pieni jaarittelevuus laskee jonkin verran pisteitä.

6. 2002 Kari Hotakainen Juoksuhaudantie

7. 1998 Pentti Holappa Ystävän muotokuva

8. 2006 Kjell Westö Där vi en gång gått(Missä kuljimme kerran)

–kaikki ovat loistavia romaaneja, Juoksuhaudantie on ehkä kuitenkin paras. Missä kuljimme kerran olisi saattanut hyötyä pienestä tiivistämisestä.

9. 2007 Hannu Väisänen Toiset kengät

10. 2001 Hannu Raittila Canal Grande

11. 2020 Anni Kytömäki: Margarita

– nämä kaikki ovat myös osapuilleen samaa tasoa ja keskinäinen järjestys voisi olla toinenkin.

12 2004 Helena Sinervo Runoilijan talossa

– hyvin lähellä kahta edellistä. Jotkin henkilöhahmot olivat sen verran ärsyttäviä, että sijoitus putosi tälle tasolle.

13. 2019 Patim Statovci Bolla

- hienosti kirjoitettu kirja, kieli on hienoa, mutta päähenkilö on niin äärimmäisen vastenmielinen, että kirjan sijoitus laskee jo siitä syystä.

14 Laura Lindstedt Oneiron

- hyvä kirja, mutta ei ole huipun tasoa.

15. 2009 Antti Hyry Uuni

16. 1994 Eeva Joenpelto Tuomari Müller, hieno mies

17. 2011 Rosa Liksom Hytti nro 6

– tässä vaiheessa taso alkaa vähän laskea. Nämä ovat edelleenkin hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia kirjoja, mutta selvästi vähemmän minun makuni kuin listalla aikaisemmin olevat. Uuni on kirja, joka on kummallisen luettava kirjaksi, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään.

18. 1996 Irja Rane: Naurava neitsyt

- Ihan hyvä, mutta pientä hajanaisuutta tarinoissa ja niiden yhtyminen toisiinsa on aika haettua.

19 2016 Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

- Kaunista kieltä, hienoja ajatuksia, mutta juoni jäänyt oikeastaan kirjoittamatta. Siksi näinkin matala sijoitus.

20. 2017 Juha Hurme: Niemi

- En tiedä voiko tätä romaaniksi kutsua. Hiukan kieliposkessa kirjoitettuja anekdotaalisia tapauksia historiasta, ei mikään erityinen kirja.

21. 2003 Pirkko Saisio Punainen erokirja

22. 2005 Bo Carpelan Berg (Kesän varjot)

– nämä kaksi kuuluvat yhteen. Molemmat ovat kielellisesti aika samankaltaisia, oikeastaan enemmän runoutta kuin proosaa. Myös vaihtelevat aikatasot ja tilinteko menneisyyden kanssa on molemmille ominainen piirre. Saision kirja oli mielestäni näistä kahdesta se parempi, mutta ei Carpelanin huono ollut. Eivät ihan minun makuuni, koska olen enemmän juonipohjaisesta kirjallisuudesta pitävä, mutta eivät missään nimessä huonoja.

23. 1997 Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

-Ihan ok kirja, mutta ei mitään varsinaisesti uutta tai luovaa. Ihan semmoinen ”tavallinen” kirja. Ei yksinään toiminut ihan kunnolla, kun on osa sarjaa, tämä on niitä vähän vaikeasti ymmärrettäviä valintoja – olikohan vähän sellainen elämäntyöstä annettu palkinto.

24. 2021 Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

- Tämäkin vähän mietityttää, onko tämä romaani, ajatuskokoelma, metataidetta vaiko roskaa.

25 1999 Kristina Carlson: Maan ääreen

- sujuva, mutta jotenkin jossain määrin tyhjänpäiväinen teos, jossa kiinnostava tapahtumapaikka ei näkynyt oikein mitenkään.

26. 1995 Hannu Mäkelä Mestari

27. 2013 Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme

– nyt aletaan sitten menemään jo kärsimyskirjallisuuden puolella. Molemmat ovat samankaltaisia ylivuotavassa tajunnanvirtaisuudessaan. Aikamoisia koettelemuksia luettavaksi ja PAKSUJA. Pelon kirjan laitoin huonommaksi päähenkilöiden vuoksi, jotka ilmeisesti oli tarkoitettu ihailtaviksi ja samaistumisen kohteiksi, mutta olivat ärsyttäviä ja joutivat gulakille jos joku.

28. 1993 Bo Carpelan Alkutuuli

- Kirjaimellista tajunnanvirtaa ja vielä sekavasti ja hyppivästi esitettynä. Henkilökohtainen näkemys: tekotaiteellista pa*kaa.

29. 2010 Mikko Rimminen Nenäpäivä

– vi**u mitä paskaa. Ihan ylivoimainen viimeinen tila. Ärsyttävällä kielellä kirjoitettuja äärimmäisen ärsyttävän ja tyhmän henkilön näkökulmasta kuvattuja epäuskottavia tapahtumia. Yksi huonoimmista lukukokemuksista ikinä. No ainakin onnistuu tunteita herättämään.

The Renegat by Kristine Kathryn Rusch

The next part in the diving series doesn’t (unfortunately) continue the story which was started in the previous book in the series. This book gives a glimpse into the workings of the Fleet (a space culture which constantly is moving to the new regions of space and abandons its old bases and ships while moving in the new regions of space, vaguely resembling Star Trek’s Federation in idealism). A far away “scrap heap” (a collection of discarded ships) has sent information that someone might be stealing ships from there. What should the Fleet do? The scrap heap in question is so old that there is hardly any information about it. (That is a hole in the plot – the Fleet apparently doesn’t really value history as it always looks forward, but there is no reason why old information should have been destroyed.) The Fleet should do something, but a mission to so distant a place has some very high risks. But why risk valuable personnel? So a crew of misfits and original personalities is drafted; in that way the Fleet doesn’t lose much if the ship, the Renegat, doesn’t return. But it does return a hundred years later and in very poor condition with apparently only the most incompetent crew members manning it. What has happened?

The story is told from several viewpoints which happen at different points in time. The most important are the mission to the scrap heap and the rescue operation of the badly damaged ship that arrives 100 years later. Another is the “origin story” of the main character in the story, who as a new trainee managed to be involved with the destruction of a whole scrap heap with possibly hundreds of ships. He is serving as the first officer under a peculiar captain, who at first seems like someone who was a victim of circumstances. Later it turns out that he most likely managed to create those circumstances himself, and he turns out to be an extremely shortsighted and selfish man. The journey of the Renegat is filled with problems, and after they arrive at their destinations, the real problems start – all mostly due to an incompetent captain and only barely capable crew. And the “anacampa” drives, which enable the very fast FTL travel and are fairly poorly understood by anyone, aren’t always trustworthy and may be very dangerous, even in unforeseen ways.  

The book was entertaining and light reading with mostly interesting characters, but the “bad guys” were a bit stereotypical with too delusional motivations to be taken really seriously. Also, the book was a bit too long for content – some of the long conversations between the characters could have been cut or at least shortened. The anacampa drives are a fascinating mystery. I had already thought they might be some sort of biological (transdimensional?) creature, and it certainly is starting to look like that after what we learn in this book.

There was at least one irritating error – the crew was worried that solar systems might have changed too much to be recognized after a few hundred or thousand years, so the Fleet had left them. Well, that kind of time is totally insignificant considering the lifetime of planetary and stellar systems.  

778 pp. 

Irene Vallejo: Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (El infinito en un junco/Papyrus: The Invention of Books in the Ancient World)

Kirja kirjan ja kirjastolaitoksen historiasta. Tarina alkaa alusta, savitauluista, papyryksen ja pergamentin kautta päätyy nipin napin kirjapainon keksimiseen. Tämän jälkeiset tapahtumat varmaan jäävät sitten mahdolliseen jatko-osaan. Kirja on kirjoitettu kevyen juttelevalla tyylillä ja etenkin loppua kohden menee sisään kirjoittajan lapsuuteen, persoonallisuuteen ja kirjojen ja kirjallisuuden merkitykseen hänelle itselleen. Kyseessä oli mielenkiintoinen ja mukaansakin tempaava kirja. Teksti oli soljuvaa ja hyvin luettavaa – joitain kirjoitusvirheitä siinä oli, mutta vähemmän niitä huomasin, kuin joidenkin arvioiden perusteella pelkäsin. Hyvä lukukokemus kokonaisuudessaan, joskin painopiste oli aika Eurooppa keskeinen. Vaikkapa Kiinan ja Japanin kirjallisuus ja runous, joiden historia on tuhansia vuosia pitkä, jäi kokonaan käsittelemättä.  

A well-written and interesting, but Euro- (and Middle-East-) centric, history of books and libraries. It is written with a very personal and flowing style, sometimes turning into a self-memoir of the author. The book is a bit loose, but is a fascinating tale filled with anecdotes.  

650 pp. 

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksomin toinen meänkielinen kirja. Myös ensimmäinen kertoi sota-ajasta. Tämä kirja oli enemmän ruohonjuuritasolta kuin aikaisempi, everstin vaimosta kertonut, Everstinna. Nyt päähenkilönä oli nuori tyttö, joka Lapin sodan koittaessa joutui perheensä ja talon lehmien kanssa pakenemaan Ruotsiin.  Matka ei ole helppo ihmisille eikä eläimille, se kun (kymmeniä jos ei satoja kilometrejä) tapahtuu pääosin jalkapelillä. Päähenkilö ei kumminkaan paljoa pysähdy murehtimaan, se ei ehkä hänen luonteellekaan sovi, mutta sellaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä varaa. Lehmät pitää pitää hengissä ja psyykeltään enemmän tai vähemmän järkkynyt äiti löytää. Kun evakuointileireille päästään, ei elämä sielläkään ainakaan aluksi ihan auvoista ole, mutta vähitellen elämä normalisoituu ja lapset pääsevät jopa kouluun. Lopulta koittaa kumminkin paluu poltettuun kotimaahan. 

Kirjan kieli on hienoa, tosin taas kerran hetki kului siihen sisään pääsemisessä ja ajoittain piti tapailla puoliääneen miltä sanat kuulostavat. Pakolaisuus oli vaikuttava aihe etenkin nyt, kun asia on muuttunut dramaattisen tärkeäksi Venäjän perusteettoman ja julman Ukrainan hyökkäyksen jälkeen. Kirjan henkilöiden suhde eläimiin, etenkin lehmiin ja niiden pitäminen osapuilleen parhaina ystävinä oli liikuttavaa. Ylipäätään luontokuvaus ja pienet tuokiokuvat eri eläimistä ja Lapin maisemista olivat myös erinomaisia ja eläviä. 

Yksittäinen anakronismi kirjaan mahtui. Tytöllä oli setä, joka oli häntä opetanut luonnon ja avaruuden tuntemuksesta pienestä pitäen. Setä oli opettanut, että kauan sitten maapallolla oli ollut dinosauruksia, jotka kuolivat, kun suuri kivi putosi maahan. Tuo teoria dinosauruksien kuolemasta kyllä keksittiin vasta 50/60-luvulla, ja todistettiin vasta 70/80-luvuilla. Aika kaukaa viisas setä. 

Kirja oli kirjapiirin kirjana, ja siitä yleisesti pidettiin juurikin kielen, henkilön tarina ja luontokuvauksien vuoksi. 

This book is written in the dialect spoken near Tornio River at Lapland. It tells a story of a young girl who had to evacuate to Sweden at the end of WW2 when the Finnish army was driving the remnants of the German forces out of the Lapland. This is the story of her journey (taking care of the family cows – her best friends), stay in Sweden, and eventual return. The language was beautiful (after I learned to understand it), and the characters felt alive. The description of nature (and especially the cows) is bar none. This is an enjoyable book about refugees, and it is very current, especially now, when the mad dictator of Russia has made an unprovoked attack against Ukraine and millions of people have been forced to flee.   

267 pp.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (Koskinen, #26)

Viimeisin Komisario Koskinen -sarjassa. Aivan Koskisen kotinurkilta löytyy mies ammuttuna. Tällä on taskussaan Koskisen nimi ja kotiosoite. Oliko mies tulossa tapaamaan vai tappamaan? Ja miksi? Mies osoittautuu olevan mukana hiukan hämäräperäisessä yrityslainoja myöntävässä yrityksessä, jonka velallisia on muutama salaperäisesti kadonnut. Kirja päättää juonikuvion, jota jo muutamassa edellisessä kirjassa on kehitelty muiden juonien taustalla ja parin kadoksissa olleen henkilön olinpaikat selviävät. 

Kirja vaikuttaa sarjassaan selvästi keskitason alapuolella olevalta. Kerronnan ja myös juonen laatu on jotenkin aikaisempaa kankeampaa ja henkilöhahmotkin käyttäytyvät jotenkin omituisesti. Koskinen itsekin on noin 10 kertaa ärtyisempi kuin aikaisemmin, kiukuttelee ja on mustasukkainen Ullallekin kohtuullisen tyhjästä, samalla kun vaikuttaa vähän kuikuilevan ex-puolisonsa suuntaan. Muutama melkoinen erittäin epätodennäköinen yhteensattuma kirjaan myös mahtuu. Sinällään kirja menetteli kevyenä välipalana. 

This is the latest installment in the Inspector Koskinen series. A man is found shot dead near Koskinen’s home. The name and address of Koskinen are found in the pocket of the victim. It turns out that he worked in a very shady company that gives loans for business purposes. A few of their customers have disappeared without a trace and both criminal police and financial crime unit have had a keen interest in them for years.

A below-average part of the series. The plot contains a few huge coincidences and some of the people are behaving out of  character. The writing and the plot are also worse than in some of the earlier parts of the series. However, the book was entreating light reading.   

378 pp.

Jari Salonen: Ristilukki (Zetterman #6)

Viimeisin Zetterman-sarjan kirja, joka on taas autossa kuunneltu – tosin aika pitkän ajan kuluessa. Zetterman on mukavasti eläkkeellä. Hänen naisystävänsä on palannut viime kirjan koettelemuksien jälkeen osa-aikaisena työhön, mutta keskusrikospoliisissa työskenteleminen osa-aikaisena ei ole ihan sujuvimpia asioita. Sen verran heillä on kumminkin yhteistä aikaa, että ehtivät lyhyelle purjehdusreissulle. Matka pysähtyy aika alussa, kun he kohtaavat tuuliajolla olevan purjeveneen. Otettuaan sen hinaukseen, he vilkaisevat veneen sisään ja löytävät ammutun pariskunnan.  Pariskunta oli ollut lähdössä maailmanympäripurjehdukselle. He oli myyneet vain vähää aikaisemmin hiukan hämäriä kulutusluottoja kaupanneen yrityksensä, ja kauppasumma oli huhujen mukaan suuri. Kun pariskunnan poika löytyy myös ammuttuna hiukan myöhemmin, näyttää siltä, että tavoitteena ovat ehkä olleet nuo rahat. Vai olisiko sittenkin kyse jostain muusta?

Samanlaista sujuvaa kerrontaa kuin sarjan aikaisemmat osat. Tällä kertaa tuntui mukana olevan taas hiukan enemmän turhakoja sivujuonia ja juoneen vain niukasti liittyvää keskustelun ”lätinää”, mutta tämä toisaalta tämä antoi leppoisaa tuntua kirjaan. Kyseessä ei ehkä ollut sarjan parhaita, mutta ihan viihdyttävää matkakuunneltavaa kirja kyllä oli.

The happily retired inspector Zetterman is on a sailing trip with his female friend. They find a sailboat that is drifting. After taking it to tow they look inside the boat and find a man and wife who are shot dead. It turns out that they have just sold their at least slightly shady business for a good amount of money. Soon their son is found floating in the sea; he also has been shot. Is someone trying to get the money they got from their business deal, which is rumored to be at least several million Euros, possibly much more? Or could the motive be something unrelated, wouldn’t that be a huge coincidence?  

Another smoothly written book, but perhaps not among the best in the series. There were a few too many fairly unnecessary side plots – and some of them really didn’t go anywhere. It was an entertaining book to listen to during long car trips, anyway.  

349 pp.