Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema (The Death of Vivek Oji)

Nigeriassa tapahtuva kirja.

Vivek Oji on nuorimies, jonka ruumis on jätetty alastomana, kankaaseen käärittynä kotinsa portille. 

Kirja kertoo, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi vaihtelevilla aikatasoilla. 

Vivek on syntynyt samana yönä kuin hänen isoäitinsä kuoli. Kirjan toinen päähenkilö on Vivekin serkku, Osita. Vivek saa jo teini-iässä kohtauksia, joissa menettää tajuntansa tai vain tuijottaa eteenpäin. Tämä asia muuten tuntui unohtuvan kirjan loppupuolella, sillä ei tarinan kannalta ollut oikein merkitystä. Ositalla on kotioloissa vaikeuksia, ja hän viettää lapsuudessa suuren osan ajastaan serkkunsa luona, kunnes Vivek jää kiinni siitä, että katselee Ositan harrastamassa seksiä naapuriston kauneimman tytön kanssa. 

Serkut eivät ole vuosiin yhteydessä, mutta kun Vivek on lopettanut yliopiston ja palannut kotiin, he tapaavat jälleen ja ystävyys palautuu. Vivek on kasvattanut pitkän, vyötärölle asti ulottavan tukan, jota hänen vanhempansa vihaavat ja joka herättää muutenkin epäilyksiä. Vivek jopa joutuu manauksen kohteeksi, kun uskovainen sukulainen yrittää poistaa hänestä kirkossaan pahat henget hakkaamalla hänet henkihieveriin. Hän tutustuu naapurin tyttöpariin ja on läheinen heidän kanssaan. Osita alkaa kokea Vivekin erittäin läheiseksi ja käytännössä rakastuu häneen ja he harrastavat seksiä keskenään.  

Vivek viettää aikaa tyttöjen kanssa heidän kotonaan. Tytöillä on keskinäinen oma suhde. Kaikki homosuhteet Nigeriassa ovat kuoleman tuomion arvoisia – ja yleensä niistä kiinnijääneet käytännössä lynkataan ennen mitään oikeudenkäyntejä, mikä lisää kaikille salassapidon tarvetta. 

Vivek pukeutuu tyttöjen avulla naiseksi ja meikkaa silmiään. Hän jopa lähtee pois kotoaan läheisille kaduille, vaikka tytöt vastustavat asiaa vahvasti. Kerran kun Osita yrittää löytää Vivekin, tämä on lähtenyt kotoaan mekkoon pukeutuneena: Osita lähtee hänen peräänsä ja yrittää viedä hänet kotiin, suojaan. Kun Vivek yrittää paeta Ositaa, hän kompastuu kiveen ja lyö päänsä ja kuolee. Osita yrittää ensin viedä Vivekin sairaalaan, mutta huomaa pian, että on jo myöhäistä. Hän riisuu mekon ja jättää Vivekin ruumiin tämän kodin eteen.  

Myöhemmin Osita ja tytöt päättävät, että Vivekin vanhempia pitää tietää, millainen ihminen hän oli, ja vievät heille nähtäväksi valokuvia Vivekistä naiseksi pukeutuneena, joissa hän oli onnellisemman näköinen kuin ikinä missään. Vivekin vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ymmärtävät, mistä on kyse, ja muuttavat Vivekin hautakirjoituksen kuvastamaan myös sitä naisennimeä, jota hän itsestään halusi käyttää. 

Lopussa Vivek seuraa tapahtumia henkenä ja on tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.

Yllä oleva tarina on muokattu yhteinäiseksi, kirjassa tapahtumat polveilevat ja osapuilleen kesken kappaletta voi olla takaumaa tai kuvausta muusta ajankohdasta. 

Kirja vaikutti paikoitellen hiukan sekavalta kovin vaihtelevien aikatasojen vuoksi. Nimien muistamisessa itsellä oli hiukan vaikeuksia. Kirja oli kirjoitettu hyvällä kielellä, mutta ei ehkä kaikkein sujuvammalla. Mitään ihan radikaalin yllättävää siinä ei mielestäni ollut – kyseessä oli oman seksuaalisuuden ja suuntautumisen hyväksymisestä kertova tarina, jonka lisämausteena oli aito kuolemanvaara, jos kukaan vieras näistä ominaisuuksista olisi saanut tietää. Varsinainen nigerialaisen kulttuurin kuvaus ei kovin yksityiskohtaiselta tuntunut, vaan kirja keskittyi enemmän henkilösuhteisiin. Seksiä kyllä tunnuttiin harrastavan aika lailla hetken mielijohteesta. 

The book felt somewhat confusing at times due to the highly shifting timelines. I had a bit of difficulty remembering the names. It was written in good language, though perhaps not the most fluent. There wasn’t anything particularly surprising about it in my opinion—it was a story about accepting one’s own sexuality and orientation, with the added tension of a real danger of death if any outsider were to find out about these traits. The depiction of Nigerian culture did not feel especially detailed. There also seemed to be quite a lot of sex driven by spur-of-the-moment impulses.

236 pp. 

 

Minna Lindgren , Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgren opettaa ystävälleen Olli Löytylle (joka on aikaisemmin ollut enemmän ”rokkihemmo”) klassisen musiikin saloja. Löytty kokee kyllästyneensä rytmimusiikkiin ja haluaa oppia. Olisiko klassisessa musiikissa jotain, joka tarjoaisi uusia elämyksiä? Ja elämyksiähän klassinen tarjoaa ja enemmän vaihtelevuutta kuin moni muu musiikinlaji. 

Alussa kirja tuntui hiukan puuduttavalta, mutta alkoi vetää sitten ihan mainiosti. Ainoa vika kuunnellessa kirjaa autossa oli, että olisi pitänyt olla kappaleista näytteitä mukana, niin olisi paremmin ymmärtänyt, mistä on milloinkin kyse. Ehkä hiukan yleisen musiikkitiedon puute välillä häiritsi, mutta aika tietämättömille kirja on tarkoitettu ja ihan pihalla ei juuri missään vaiheessa ollut. Ei ollenkaan huono johdatus klassiseen. 

272 pp

Matt Dinniman: The Butcher's Masquerade (Dungeon Crawler Carl #5)

The next Dungeon Crawler Carl book. Next level of the dungeon is not only filled with ferocious dinosaurs and cruel elves, but it also contains “hunters”, aliens who have paid good money to partake in the slaughter and to hunt crawlers, the humans who still survive. But this time, they are in for a surprise: the humans cooperate and fight back with good success, and the hunters will turn out to be the hunted. The level will culminate in “The Butcher’s Masquerade”, a grand ball meant for top crawlers and hunters. It is supposed to be a peaceful gathering and feast, but who would believe that? Not Carl and his companions and friends. And they are right, of course. 

This was a pretty long book, perhaps too long. Compared to the previous part, I didn’t like it as much, as things seemed to move a bit too slowly—there was a lot of staying in one place, waiting for other people to get things ready for the plots they were hatching. Most of these plots were not revealed to the reader. However, in contrast to the slow pace, the ending was a bit too rushed, with almost every character from the books involved. Since I have a very poor memory for names, it wasn’t easy to keep track of things. On the other hand, as most of the characters died, it didn’t matter so much in the end…  

Because of these pacing issues, I felt this wasn’t the best one in the series, and was worse than part four. However, my reading experience may have suffered because I had a few other books I “had” to finish while simultaneously reading this one. Even so, I am looking forward to the next; this wasn’t series-ending bad by any means. 

732 pp

Alix E. Harrow: The Everlasting

Sir Una Everlasting was a female warrior who pulled a sword from a yew tree, avenged the death of her parents, saved the queen, and led the kingdom to glory. Glory that the fairy militaristic state of Dominion still uses to recruit members to its army and raise nationalistic fervor. 

Owen Mallory was a coward who joined the army after seeing a recruitment poster with Una. He was badly wounded and now works as a professor specializing in folklore, especially tales of Una Everlasting.  One day, he gets a book from an anonymous sender. It is the story of the death of Sir Una Everlasting - a book which was supposed to be lost forever. He starts to examine it, but then the book disappears from his home. He gets invited to the personal office of the former war minister, who might soon be the prime minister. She has the book and tasks Owen with translating it. But as he opens the book, it is empty - he must first write it. And then he falls into the past just next to Una, who nearly kills him. Slowly, they come to an understanding - Una is on a mission to kill the last dragon, get the holy grail it is guarding, and use the grail to heal the ailing queen. They manage their mission and bring the grail to the castle, where there is an ambush. One thing Owen knew was coming from the surviving tales of the hero. At the last moment, he saves the life of Una, but she is shortly killed by one of the queen’s guards who has turned traitor. That makes a moving story, which will boost nationalism for centuries and present an appropriate enemy nation to hate.   

Owen returns to the present, but to the earlier point when he left. He doesn’t really remember the events from the past, but everything seems familiar. Things are perhaps a bit worse than earlier, a new war is coming, and nationalism is rising - and the nation needs stories on which to depend in hard times. He is ensnared again in the past, to rewrite the story, and again. But Owen and Una start to remember the earlier iterations. Can they escape their fate? Is Una doomed to die every time in a way that suits the needs of the propaganda of the future government, and increases nationalism (and the power of the ruler). And how many times have they already repeated everything before they start remembering earlier iterations?

A pretty good story. The mechanism and practice of time travel didn’t make much sense, but that didn’t really hurt too much. What DID hurt a bit was that the term “fascism” was mentioned, and even that it was “making the trains run on time”. So, early 20th-century Italy was a thing in this world? It was pretty jarring. The middle part of the book was pretty slow, but perhaps it was necessary so the reader could get to know the protagonists and their way of thinking, and so the protagonists could get to know each other. The writing was very good, “fable-like” and enjoyable to read. And the ending brought tears to my eyes, even though I was reading it publicly on a train.  

309 pp

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (Miss Marple #12 Sleeping Murder: Miss Marple’s Last Case)

 

Viimeiseksi kutsuttu Neiti Marple -kirja. Nuori äskettäin naimisiin mennyt nainen, Gwenda, on tullut Englantiin etsimään itselleen ja puolisolleen asuntoa. Hän löytää vanhan talon, johon ihastuu heti; talo tuntuu heti tutulta ja omalta. Vähitellen hänelle tulee kummallisia ajatuksia: hänestä tuntuu, että tietyssä kohtaa pitäisi olla ovi ja että puutarhaan pitäisi johtaa portaat eri kohdassa, missä ne nyt ovat. Hän miettii yhteen huoneeseen uutta tapettia ja siten löytää vanhan kaapin takaa huoneen vanhan tapetin, joka on täsmälleen sellainen kuin hän oli ajatellut uudeksi tapetiksi. Hän saa myös portaikossa tietyssä kohdassa todella paniikinomaisen tunteen. Nainen pakenee talosta tuttujensa luokse. Heidän kotonaan hän tutustuu vanhaan mukavaan naiseen. Hän myös saa teatterissa ollessaan vahvan muistikuvan siitä, että on talossa ollessaan nähnyt portaiden kaiteiden läpi kuolleen, kuristetun naisen. Onko hän tulossa hulluksi?

Pian selviää, että nainen on lapsena asunut samassa talossa. Kuvitteleeko hän tapahtuman? Vai onko joku todella kuollut rakennuksessa? Kun naisen puolisokin on saapunut Englantiin, he alkavat selvittää, mitä oikein tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Apunaan heillä on tuo vanha nainen, neiti Marple, joka ohjailee heidän tutkimuksiaan ja kyselee ihmisiltä viattomia uteliaan vanhan naisen kysymyksiä. 

Mahdollinen kuollut nainen on ollut Gwendan äitipuoli. Hän oletetaan karanneen tuntemattoman miehen mukana ja hänen veljensä oli jopa saanut häneltä myöhemmin kaksi kirjettä. Tämän jälkeen veljellä ei Gwendaan enää ole ollut mitään yhteyttä.  Mutta jos Gwenda on oikeasti karannut, kuka oli kuollut nainen?

Taattua Agatha Christien laatua. Kirjan alkupuoli oli jopa erittäin hyvä. Loppua kohden laatu tuntui hiukan putoavan; etenkin kohdat, joissa mietittiin sivukaupalla kahden pääepäillyn (jotka lukija luonnollisesti tiesi dekkareiden ”sääntöjen” perusteella syyttömiksi (”vahva epäilty ei koskaan ole syyllinen”)) mahdollisuuksia tehdä murha tuntuivat kovin pitkitetyiltä. Itse kyllä aloin epäillä oikeaksi osoittautunutta syyllistä jo pian puolivälin jälkeen – ainoa ongelma oli motiivin puute. Ja se motiivi lopultakin oli kyllä hiukan epämääräinen. Tämä kirja oli Neiti Marplen viimeinen vain siinä mielessä, että tämän jälkeen Christie ei lisää tätä sarjaa kirjoittanut. Se ei ollut viimeinen samassa mielessä kuin Hercule Poirotin viimeinen tapaus. Tämäkin hiukan muovasi ajatuksia, kun koko ajan odotti, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta onneksi mitään ihmeitä ei Marplelle sitten kirjan päätökseksi sattunut. Kokonaisuutena kirja oli keskitasoa selvästi parempi Agatha Christie.  

Guaranteed Agatha Christie quality. The beginning of the book was even very good. Toward the end, however, the quality seemed to drop a little; in particular, the passages where the possibilities of the two main suspects committing the murder were pondered for pages felt rather drawn out—especially since the reader naturally knew, based on the “rules” of detective fiction, that they were innocent (“a strong suspect is never the culprit”).

I myself began to suspect the person who ultimately turned out to be guilty soon after the halfway point—the only problem was the lack of a motive. And when the motive was finally revealed, it was somewhat vague.

This book was the last for Miss Marple, only in the sense that after this, Agatha Christie did not write any more novels in the series. It was not the last in the same sense as the final case of Hercule Poirot. This also slightly shaped my expectations, since throughout the book I kept waiting for something terrible to happen—but fortunately, nothing dramatic ultimately happened to Miss Marple.

Overall, the book was clearly above-average Agatha Christie.

227 pp

Annika Luther: Rukiin viljava historia

 

Kirja rukiista, sen historiasta ja nykypäivästä. Kirja lähtee liikkeelle rukiin villeistä muodoista, sen jalostamisesta ja siitä, kuinka se muuttui tärkeäksi etenkin Suomessa ja osin Ruotsissa. Kunnon leipäähän siitä ei tosin taideta tehdä juuri muualla kuin Suomessa. Suomessa se yleistyi, koska se soveltui erittäin hyvin kaskiviljelyyn sekä kesti kylmänkosteaa ilmastoa ja kaksivuotisena sieti paremmin vaihtelevia kesiä kuin vaikkapa lämpimämpää ilmastoa vaativa vehnä.

Ruis poikkeaa useimmista muista viljoista siinä, että se ei ole itsepölytteinen, vaan vaatii pölytyksen muilta yksilöiltä. Tämä johtaa runsaaseen geneettiseen vaihteluun ja siihen, että lajikkeet eivät säily puhtaina, vaan muuntuvat helposti. Samalla ne käytännössä jalostavat itse itseään juuri kyseisiin kasvuolosuhteisiin sopiviksi. Rukiilla on myös varsin moninainen historia maassamme, sitä on viljelty vientiin asti, kaskiruis on ollut parasta ja suurijyväisintä ruista mitä missään on ollut saatavilla.

Kirja oli kevyeen – ehkä välillä hivenen liian kevyeen – sävyyn kirjoitettu todella kiinnostava katsaus rukiin historiaan ja sen suuren merkitykseen vuosisatojen varrella maamme ravitsemuksessa. Paremman pään lukemiani tietokirjoja vähään aikaan. 

288pp

Maria Jokela (Editor) , Joonas Vanhala (Editor): Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot

Kirja, joka kertoo monesta eri näkökulmasta Rooman keisarin (tai ei ehkä virallisesti keisariksi julistetun) Gaius Julius Caesarin elämästä ja hänen vaikutuksestaan myöhempään maailmaan. Kirja on monen eri kirjoittajan yhteistyötä, koostuen erillisistä luvuista, jotka kartoittavat Caesarin elämää eri näkökulmista.  Luvut käsittelevät muun muassa hänen taustaansa, hänen nousuaan valtaan, toimiaan sotapäällikkönä sekä hänen kirjallista tuotantoaan, jonka säilynyt osa on suppea, mutta sitäkin merkityksellisempi, ja on ollut latinan opetuksen perustana satoja, jos ei pian tuhansia, vuosia. Tekstit ovat jopa edelleen käytössä selkeinä ja kauniisti kirjoitettuina, hyvin ymmärrettävinä latinankielisinä teoksina. Caesarin jälkivaikutusta tutkitaan useammissa luvuissa, mm. Shakespearen tuotantoon, hänen vaikutustaan politiikkaan eri aikoina; jopa hänen esiintymisensä Asterix-sarjakuvissa saa oman lukunsa, kuten myös Caesarin vaikutus Suomessa.

 Kirja oli perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Eri kirjoittajista huolimatta siinä pystyttiin välttämään varsin hyvin toistoa, vaikka hiukan luonnollisesti sitä väistämättä esiintyi. Kirja oli kiinnostava kokonaiskatsaus kiehtovan ja historiallisesti tärkeän henkilön elämään ja etenkin hänen laajaan vaikutukseensa.

340pp

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.  

Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. 

Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut, miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.

Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.  

395 pp

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa (Achtsam morden #2 Murhat ja mindfulness)

Jatko-osa saksalaiseen dekkariin. Asianajaja on ajautunut toimimaan kahden rikollisjärjestön päällikkönä, kun hän edellisessä kirjassa tappoi toisen pomon puolivahingossa ja kirjan lopussa vangitsi toisen. Hän esittää molempien olevan hengissä ja välittävän komentojaan hänen kauttaan. Kirjan alussa hän on tyttärensä ja ex-vaimonsa kanssa vuoristolomalla, jossa hän saa aikaan ärsyttävän tarjoilijan kuoleman osittain vahingossa. Muutenkin hän on sen verran ärtyisä, että ex-vaimo passittaa hänet uudelle mindfulness-terapiajaksolle. Tällä kertaa terapeutti vakuuttaa hänet hänen sisäisen lapsensa tärkeydestä. Loppukirjassa asianajaja sitten juttelee päättymättömästi tämän sisäisen lapsen kanssa ja noudattaa usein tämän (yleensä erittäin huonoja) neuvoja.

Harvoin on kirjasarja yhtä pahasti romahtanut kuin tämä. Ensimmäinen osa oli hauska, mukaansatempaava ja vetävää luettavaa. Tämä kirja oli äärimmäisen jaaritteleva (montakohan sataa kertaa termiä ”sisäinen lapsi” mainittiin?), alkupuolellaan hidasliikkeinen, tylsä ja ärsyttävä. Päähenkilö muuttui koko ajan vastenmielisemmäksi, eikä hän ollut enää sama henkilö kuin aikaisemmin, vaan jopa sadistinen ja todella tekopyhä. Myös kirjoittajan asenteet näkyivät vahvasti: luonnonsuojelu oli hippien hommaa, ilmastonmuutos oli liioiteltua ja wokeilu oli kamalaa. Tämä sarja oli nyt sitten tässä.

A sequel to a German crime novel. The lawyer has ended up acting as the head of two criminal organizations after, in the previous book, he killed one boss partly by accident and, at the end of the book, had the other one imprisoned. He pretends that both are still alive and passing on their orders through him. At the beginning of the book, he is on a mountain holiday with his daughter and ex-wife, where he partly accidentally causes the death of an irritating waiter. He is so irritable, in fact, that his ex-wife sends him back for another round of mindfulness therapy. This time, the therapist convinces him of the importance of his inner child. In the latter part of the book, the lawyer then talks endlessly with this inner child and often follows its (usually very bad) advice.

Rarely has a book series collapsed as badly as this one. The first installment was funny, engaging, and a compelling read. This book was extremely rambling (how many hundreds of times was the term “inner child” mentioned?), slow-moving at the beginning, dull, and irritating. The main character became increasingly unpleasant and was no longer the same person as before, but even sadistic and truly hypocritical. The author’s attitudes were also strongly on display: environmental protection was portrayed as something for hippies, climate change as exaggerated, and “wokeness” as terrible. This series is now over for me.

381 pp.

R.F. Kuang: Katabasis

Alice is studying practical and theoretical magic at the University of Cambridge. Her thesis adviser, an extremely esteemed professor Jacob Grimes, who has been known to overwork his students to the point of quitting their studies, is blown to (very small) bits due to a spell gone wrong. Actually, it was Alice’s fault, as she was the one who created the carefully constructed chalk drawings needed for the magic. As she was overworked, stressed, and sleep-deprived, she made a tiny mistake that spoiled the spell her professor was casting. 

So, she has a bad conscience. And of course, more importantly, she needs the professor to be able to finish her studies and to secure a good tenure from a well-established university. And she has some other plans, more revenge-oriented, also.  So, she has researched a way to get to hell and the afterlife. She has read her Dante and all available other accounts of hell, but as they don’t really agree on most things, she doesn’t really know what to expect. And cost IS pretty high - half of her lifetime, but as life without tenure at a high-class university isn’t worth anything anyway, she draws the needed pentagrams and is ready to leave.

At the last moment, another student, Peter, who has always been her worst and best competitor, arrives and steps inside the pentagram to go to hell with her. He is another student of the same professor, and it turns out that he has had similar plans. Could they together find the professor? At what level of hell would he be? What is his worst sin?

As hell appears different for everyone, they see hell mostly as a kind of collage. The final level is filing your dissertation, which must be perfect, with no room for improvement. And if it fails, there will be no reason given for the failure; you just must simply create it again, this time perfectly…no matter how much time it will take. The ultimate goal of hell is to bathe in the water of the river Styx, lose your memories, and be ready for rebirth. Practically all the damned could take the bath anytime, but they don’t have the will for it.  

Alice and Peter search for Jabob with little success while they encounter dangers and even some helpful beings, some of whom might have their own agendas. Their relationship and past are slowly revealed through flashbacks, and they learn something from each other – and even more about their connection. Perhaps there is something more important to be discovered during their journey than a dead, sociopathic professor with a tendency to steal the work done by his assistants.

A clever book filled with references to philosophy and game theory mathematics, which sometimes require googling. At the same time, a love story where two protagonists grow as people. The writing is excellent, the characters are well developed (except perhaps the professor, who felt like a caricature, but he was mostly seen from the point of view of students he treated very badly). The critique of the university world, and especially the postgraduate work, is also very good and even biting. This book was clearly better than Babel by the same author. And as that book was unfairly excluded from the Hugo awards, this will most likely be the next winner, partly as a sort of payback but also because of the sheer quality of the book.   

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

Kirja, jossa kerrotaan etymylogiasta varsin viihdyttävään sävyyn, ja myös sanan “etymylogia” etymylogia tietenkin kuvataan. Mukana on myös etymologian historiaa ajalta, jolloin kielten rakennetta ja historiaa ei kunnolla tunnettu, sekä “kansanetymologioita” jotka perustuvat tavallisten ihmisten [väärin]käsityksiin sanojen lähteistä ja “hörhöjen” kuten Wettenhovi-Aspan mielikuvituspohjaisista kansallismielisyyden rakentamiseen tarkoitetuista ”etymologioista”. Kirja on enemmän ehkä johdatus siihen mitä etymylogia on, kun pelkkä listaus sanoja ja niiden taustaa. Ehkä tätä kuvailua tästä taustasta ja etymologian menetelmistä olisi voinut olla jopa enemmän.  Miksi sanat muuttuvat miten ne muuttuvat? Miten niitä muutoksia on pystyttä selvittämään? Kiehtovaa luettava kirja oli joka tapauksessa, joskin se sopi ehkä paremmin pienissä osissa luettavaksi kuin pidempään yhtäjaksoisesti.

288pp

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui (Takamailla #4 )

Seuraava osa sarjassa pienten paikkakuntien murhista, joita selvittävät tavalliset ihmiset. Häikäilemättömällä liiketoiminnalla rikastunut Kari Kinnunen aikoo hakata metsää ja muuttaa sitä pelloiksi ja saada tästä hyvät rahat eläkeajan lisäturvaksi. Valitettavasti hänen maallaan olevassa lammessa asuu harvinainen lisko, joka estää metsän hakkuut. Mutta jospa sille lammelle tapahtuisi jotain, niin silloin ei enää mokomasta liskosta olisi huolta. Hän määrää kaivinkonekuskit avaamaan uoman lammesta alempaan järveen, mutta tämä saa aikaan ketjureaktion, jossa ylempänä olevan järven vedet purkautuvat ja tuhoavat Kinnusen uuden asunnon ja paljon muuta. Hän itse saa tässä rytäkässä sydänkohtauksen ja aivoinfarktin, joka aiheuttaa vaikean afasian. Hän ehtii ennen tajunnan menettämistä nähdä lammen pohjalla kaksi muoviin käärittyä ruumista ja miehen, joka katselee paljastuvia ruumiita, ei purkautuvaa vettä, jota kaikki paikalle saapuneet muut töllistelijät katsovat. Kun hän viikkojen kuluttua alkaa olla taas jonkinlaisessa kunnossa (ja on menettänyt kaiken omaisuutensa vanhempia vanhaa kotitaloa lukuun ottamatta – tämä oli niin surkeassa kunnossa, että ei kelvannut kellekään) hän näkee lehdistä, että lammesta tosiaan löytyi kaksi naisen ruumista.  Hän yrittää kertoa poliisille näkemästään, mutta miten puhekyvytön ja osittain kirjoituskyvytön kertoo näkemästään ja miten häntä edes otettaisiin vakavasti? Toisaalta paikallisen lehden päätoimittaja haluaa kohentaa lehtensä taloutta ja kirjoittaa murhista vauhdikkaita artikkeleja. Hän värvää parhaan (ja urheilutoimittajaa lukuun ottamatta ainoan) toimittajansa (jonka kanssa hän pettää vaimoaan) selvittämään asiaa. Kierrokset koventuvat, kun päätoimittaja väittää saaneensa kirjeen murhaajalta.  Mutta onko murhaaja paikallinen? Vai jostain etäämpää, ja on vain sattumalta valinnut pikkulammen uhriensa kätköpaikaksi? Ja jos kyseessä on joku paikkakuntalainen, kuinka turvallista on asiaa edes tutkia?

Kyseessä oli varsin mainio kirja, joka oli paljon parempi kuin edellinen sarjan osa. Tosin kirjoittajalla ei ole hajuakaan siitä, miten botuliinia käytetään, miten sitä varastoidaan ja minkälaiset vaikutukset sillä on. Dystoniaan ei todellakaan joku kotihoidon sairaanhoitaja pistele Botoxeja, eikä niiden pistoksien vaikutukset ole välittömiä. Ja dystonia annoksilla edes suoneen ruiskutettuna ei henki tai edes lihasvoimat katoa. Ja että murhaaja olisi itse valmistellut injektiokelpoista, vahvaa botuliinia. Heh heh hah. Näistä asiavirheistä huolimatta teksti oli vetävää, ja dekkariksi hyvin kirjoitettua. Loppuratkaisu ei ihan superyllättävä ollut, puolenvälin jälkeen oli jo aika selvästi vihjeitä annettu syyllisyydestä. Mutta tämä ei tämän kirjan ollessa kyseessä pahemmin haitannut. 

284 pp

Han Kang: Vegetaristi (The Vegetarian)

Korealainen kotirouva näkee painajaisia ja yrittää päästä niistä eroon lopettamalla lihan- ja kalansyönnin. Hän ei syö liharuokia edes miehensä pomon järjestämillä hienoilla illallisilla, ja mikä ehkä vielä kamalampaa, hän ei pidä juhlissa vaatteidensa alla rintaliivejä. Mies kokeen menettäneensä täysin kasvonsa tämän vuoksi. Hänen puolisonsa ja etenkään perheensä ei voi ymmärtää naisen Yeong-hyen käytöstä. Hän laihtuu, ei lopulta kotona juuri pidä vaatteita ollenkaan, eikä suostu asiasta keskustelemaan. Kun mies kutsuu vaimon perheen illalliselle toivoen heidän voivan vaikuttaa asiaan, Yeong-hye yrittää tappaa itsensä sen jälkeen, kun hänen isänsä oli yrittänyt syöttää hänelle lihaa pakottamalla. 

Kirjan seuraavassa jaksossa seurataan Yeong-hyen siskon miestä. hän on taiteilija, joka tekee mm videotaideteoksia. Hän saa sattumalta tietää Yeong-hyellä olevan mongoliläiskä, eräänlainen syntymämerkki alaselässään. Mies jostain syystä viehättyy suunnattomasti tästä syntymämerkistä ja alkaa suunnitella videoteosta, jossa iholle maalatut kukat kasvavat tästä merkistä lähtien. Hän pyytää Yeong-hyen mallikseen. Hän maalaa tämän ihon täyteen kukkia ja videoi tuloksen. Videosta tulee hyvä, mutta hän kokee jotain siitä puuttuvan - tarvittaisiin myös miespuolinen henkilö, jotta vartalot voisivat kukkineen solmiutua esteettisesti toisiinsa. Hän ylipuhuu ystävänsä olemaan mallina, ja maalaa tämän ihon täyteen kukkia, mutta tämän ei lopulta suostu menemään kuvauksessa “loppuun asti”, oikeaan todelliseen yhdyntään. Niinpä miehen täytyy itse ryhtyä toimeen, mutta sitten hänen puolisonsa, Yeong-hyen sisko saapuu paikalla. Yeong-hye päätyy huoneen nurkkaan käytännössä katatoniseen tilaan. 

Viimeisessä osiossa kertojana on Yeong-hyen sisko. Yeong-hye on mielisairaalassa, jossa hän ei suostu syömään mitään. Hän on karannut alasti metsään seisomaan puiden joukkoon. Myöhemmin hän seisoo alasti käsillään ja kuvittelee muuttuvansa puuksi ja jalkoväliinsä kasvavan kukan. Hänet on syötettävä letkuruokinnalla ja jopa tämän jälkeen nukutettava, ettei hän oksenna ruokaa ulos. Hänen vointinsa eri käyntien aikana heikentyy koko ajan. Sisko yrittää hoitaa yritystään ja lastaan, sekä käydä Yeong-hyetä katsomassa. Hän muistelee myös sisarusten lapsuutta; heidän isänsä kohteli heitä huonosti ja oli etenkin Yeong-hyetä kohtaan väkivaltainen. Yeong-hyen vointi heikentyy ja tämä saa syöttöyrityksen yhteydessä verenvuodon ja häntä lähdetään kuljettamaan sairaalaan.

Kirja oli melkoisen raju monella tavalla. Sen kuvaamat ihmissuhteet olivat häiriintyneitä - kuten myös oikeastaan kaikki kirjan henkilöt. Yeong-hyen sairastumista ilmeiseen psykoosiin ja anoreksiaan kuvataan aika konkreettisen julmasti. Kertojien luotettavauutta jäin kovasti miettimään - olivatkohan esimerkiksi keskimmäisen tarinan tapahtumia ollenkaan lopulta sellaisia mitä kertojana toiminut mies esitti. Myös ensimmäisen osion näkökulma oli värittynyt ja vahvasti puolison aika “vihjeetöntä” ja ymmärtämättömän tuomitsevaa näkökulmaa edustava. Viimeisen osion näkökulma ehkä oli todellisin, mutta siskolla oli omat ongelmansa ja osio oli aika katkelmallinen ja on vaikea oikeastaan arvioida kuinka pitkästä ajanjaksosta siinä edes oli kyse. Kirjassa ei mitään tapahtumia kaunisteltu, mutta samalla se oli kielellisesti hienoa ja jopa kaunista tekstiä tuottaen vähän paradoksaalisen tunnelman. Vaikuttava teos, joka jää mieleen.  

The book was quite brutal in many ways. The relationships it portrays were deeply disturbed — as, in fact, were nearly all of the characters. Yeong-hye’s descent into what appears to be psychosis and anorexia is depicted with a fairly concrete, even cruel, directness. I kept thinking a great deal about the reliability of the narrators — for example, whether the events of the middle section were actually as the male narrator presented them, or whether they were distorted by his perspective. The point of view in the first section was also strongly colored, representing the spouse’s rather obtuse, uncomprehending, and judgmental outlook.

The perspective of the final section may have been the most truthful, but the sister had her own problems, and the section itself was quite fragmentary, making it difficult to assess how long a time span it actually covered. Nothing in the book is softened or beautified, yet at the same time the language is refined and even beautiful, creating a somewhat paradoxical atmosphere. It is a powerful work that lingers in the mind.

215 pp. 

Robert Jackson Bennett: A Drop of Corruption (Shadow of the Leviathan #2)

The book continues the story from last year’s Hugo Award winner. This time, Ana Dolabra and her sidekick, Dinios Kol, are investigating another murder. A man, on important imperial business to a border town, has disappeared, and later, parts of his remains are found in a river. He had settled in for the night, locked his room, and vanished without a trace—except for blood-soaked bedsheets, confirmed to be his by people augmented with an impeccable sense of smell. How did he disappear from a locked room only to turn up dead deep in the jungle?

It begins as a classic locked-room mystery, but Ana quickly unravels the crime's mechanics. The real challenge lies in uncovering the motive and the method. Everything turns out to be part of an elaborate scheme to access a vault containing highly secure contents. From the vault, only one item—something secret—was stolen, and in its place was left a severed head and a note bearing a strange, incomprehensible message.

The political situation in the town is volatile. It is a part of a nominally independent kingdom, but under a century-old agreement, the empire is preparing to annex it soon. Just offshore looms the Shroud, a floating structure where the empire studies gigantic sea-faring leviathans. Their bodies hold the secrets behind the empire’s advances in biological science, but examining them is perilous and demands absolute cleanliness and security. Their blood and secretions trigger uncontrolled growth and mutations in any living matter—even a single plant spore can cause catastrophic consequences.

The culprit turns out to be a man who worked on the Shroud and was thought to have died in a freak accident that claimed several lives. He possesses augmentations that allow him to perceive connections between things so clearly that he seems almost able to predict the future. Why is he doing this? And how do you catch someone who can anticipate every move? Yet Ana Dolabra manages to outthink everyone.

This book is an excellent fantasy detective story—one I found even better than the previous installment. The characters are intriguing, more nuanced, and, in Ana’s case, even stranger than before. The writing is strong, the plot inventive, and the worldbuilding impressive. We learn a little more about the realm, though much remains a mystery. New questions arise as well: What is Ana really? And what significance might that hold for the future?

461 pp.

Robin Hobb: Taikuuden laiva (Ship of Magic, The Liveship Traders #1)

 

Robin Hobbin Fitz-kirjojen väliin sijoittuvan trilogian avausosa. Tapahtumapaikka ei ole sama kuin Fitz-kirjoissa, mutta joitain samoja henkilöitä kirjoissa esiintyy ainakin sivuhenkilöinä, ja aika moni tämän sarjan henkilöistä ovat Fitz-sarjan päätösosassa mukana - tosin kääntäjien laiskuuden vuoksi eri nimisinä. Tässä myöhemmin käännetyssä kirjassa henkilöiden nimet ovat huomattavasti paremmat, kuin aiemmin käännetyissä teoksissa (jotka kirjasarjan sisäisen aikajärjestyksen mukaan tapahtuvat myöhemmin kuin tämä kirja). 

Kirja seuraa useampia eri hahmoja. Althea on ainakin aikaisemmin hyvin varakkaan kauppiasperheen tytär. Hän on ollut vuosia mukana kauppamatkoilla perheen elolaivalla, Railakkaalla, hänen isänsä toimiessa aluksen kapteenina. Elolaiva on alus, joka on rakennettu velhopuusta, joka on elossa ja tietää itse reitit ja osaa välttää myrskyt ja vaarat. Elolaivat ovat kytköksissä aina sukuun, joka ne omistaa, eikä niillä purjehtiminen onnistu vierailta. Kun riittävän monta sukupolvea on omistanut laivan ja kuollut laivan kannella, laiva herää todelliseen tietoisuuteen, jonka jälkeen se pystyy keskustelemaan laivassa olevien kanssa ja hallitsemaan liikkeitään vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin.

Althean isä on sairastunut ja laivan viimeisimmällä matkalla on toiminut kapteenina Althean siskon mies Kyle, joka ei ole syntyperäinen Vestridien suvun jäsen, eikä kunnolla ymmärrä mitä elolaivat todellisuudessa ovat ja miten ne käyttäytyvät. Althea on odottanut perivänsä Railakkaan, mutta kun hänen isänsä kuolee, laiva meneekin hänen siskolleen ja Kyle tulee jatkossakin toimimaan kapteenina. Koska laivassa pitää olla mukana jokin verisukulainen, Kyle pakottaa poikansa, jo pappisopinnot aloittaneen, Wintrowin mukaan matkalle vastoin tämän tahtoa. Kyle halveksii poikaansa pehmeänä ja tahdottomana, eikä heidän suhteensa ole hyvä - eikä se kehity laivalla parempaan suuntaan. Althea häädetään laivasta, joka ei ole hänen (eikä Railakkaan) mieleen. Hän päätyy poistumaan kotikaupungistaan ja yrittää päästä mihin tahansa laivaan töihin, mikä ei nuorelle naiselle ole helppoa eikä vaaratonta. 

Samaan aikaan toisaalla merirosvokapteeni Kennit tavoittelee suuruutta - hän haluaa yhdistää merirosvot yhtenäiseksi voimaksi oman johtajuutensa alle. Hänellä on toiveena saada itselleen elolaiva. Perämiehensä kanssa he päättävät tavoitella sellaista, mutta perämies vaatii, että osan ajasta he käyttävät orjalaivojen kaappaamiseen ja orjien vapauttamiseen. Tämä johtaa lopulta Kennitin maineen nousuun, kun hän palauttaa orjiksi kaapattuja kotiinsa ja alkaa muodostaa orjista ja kaapatuista laivoista omaa laivastoaan, joiden miehistö on hänelle elämänsä velkaa.   

Kolmannessa juonisäikeessä seurataan Westridien suvun matriarkan, Ronican ja hänen vanhimman tyttärensä Keffrian kamppailua suvun omaisuuden säilyttämisestä. Rahat ovat loppumassa, ja velanperijät ovat menettämässä kärsivällisyytensä. Ainoa toivo on, että Kyle palaa pian kotisatamaan tuottoisan lastin kanssa. Lastina olisi orjia, sillä niistä saisi parhaan tuoton, vaikka Ronica vastustikin orjakauppaan lähtemistä ja pelkäsi, miten tietoinen laivan kaikki tapahtumat syvästi kokeva elolaiva edes soveltuisi tämänkaltaiseen toimintaan. Lisähuolena on Keffrian tyttären Maltan käytös. Hän on vasta 12-vuotias, lähestymässä 13 vuoden ikää, mutta haluaisi jo päästä osaksi seurapiirejä ymmärtämättä kunnolla mitkä sen päätöksen seuraukset olisivat. 

Kirja on pitkä, ja edellä on oikeastaan enemmän juonien alkutilanne, joissa tapahtuu aika paljon etenemistä. Tästä huolimatta kirja vaikuttaa enemmän nappuloiden asettelemiselta pelilaudalle, ja “varsinainen” juoni on mitä ilmeisemmin alkamassa vasta seuraavassa kirjassa. Henkilöhahmot olivat hienosti luotuja, ja monessa tapahtui jo tämän kirjan mittaan kehitystä. Ei tosin Maltassa, joka oli ärsyttävä kakara koko kirjan. En ymmärrä miten hän on onnistunut pysymään niin tietämättömänä kulttuurinsa tavoista ja kirjoittamattomista säännöistä, vaikka olisikin elänyt aika suojattua elämää. Hän todennäköisesti joutuu seuraavassa osassa kasvamaan aikuisemmaksi hyvin nopeasti. Hieno ja vetävästi kirjoitettu kirja, parempi kuin osa Fitz-sarjan kirjoista, mutta ehkä heikompi kuin parhaat ko. sarjan teokset. 

 

 

I am not going to describe the book in this English part of the review. The book is long, and a great deal happens in it. Despite this, it feels more like the positioning of pieces on a game board, with the “actual” plot clearly only beginning in the next volume.

The characters are finely drawn, and many of them already undergo noticeable development over the course of this book. Malta, however, does not—she remains an irritating child throughout. I find it hard to understand how she has managed to remain so ignorant of her culture’s customs and unwritten rules, even if she has lived a fairly sheltered life. She will most likely be forced to grow up very quickly in the next book.

A fine and engagingly written novel, better than some of the Fitz books, but perhaps weaker than the very best entries in that series.

 810 pp.