Satu Rämö: Rakel (Hildur #4)

Seuraava osa suomalaisen Islannissa asuvan kirjailijan Islannissa tapahtuvia dekkareita. 

Kylään poikkeavasta risteilyaluksesta hoippuu laituria pitkin kasvoistaan pahasti vahingoittunut mies. Hänet toimitettiin sairaalaan, mutta hän ei suostu kertomaan mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Koska paikallispoliisin valtuudet risteilyaluksien tutkimisessa ovat tiukasti rajattuja, Hildur ei voi kunnolla selvittää asiaa, koska hänellä ei (muka) ole oikeuksia astua alukseen (mahtaako todella olla näin, nopealla googlauksella poliisilla on satamaan kiinnittyneellä aluksella kyllä täysin täydet toimivaltuudet, todella kummalta kuulosti, etteikö poliisi voisi rajua pahoinpitelyä selvittää). Lisäksi paikkakunnalla on tapahtunut runsaasti mökkimurtoja, tosin juuri mitään murtojen yhteydessä ei ole varastettu. Vielä kolmantena juonena Hildurin vanhan kotitalon takapihalta löytyy kolme kuollutta ruumista. Ne vaikuttavat olevan muutaman kymmenen vuoden takaa. Vielä kun Hildurin vanha naapuri kuolee vanhainkodissa epäilyttävissä olosuhteissa, on juonia vaikka jaettavaksi. 

Muutama ärsyttävä kummallisuus kirjassa oli. Miksi ihmeessä varaskopla kätki tavaroita asumattomien kesämökkien kuistien alla ja vastaaviin paikkoihin? Kyllähän Islannissa autiota maata riittää, vaikka kuinka, olisihan huomattavan paljon riskittömämpää ja helpompaa ollut kätkeä tavaroita johonkin autiolla olevaan kallion koloon tai vastaavaan paikkaan. Myös sattuma, että kadonneen saksalaisnaisen todennäköisesti tuntenut ihminen oli juuri tällä hetkellä Islannissa, lähestyy astronomista. Murhien motiivit olivat myös erittäin kyseenalaisia, sekä menneisyydessä tapahtuneiden että nykyhetken murhan - syyt eivät kyllä olleet riittäviä tappamiseen ja siitä aiheutuviin riskeihin, ja vaikea käsittää mitkä niin mittavat taloudelliset edutkaan menneisyyden tapoille olisi ollut. Yhdelläkään kuolleella ei ollut yhtään ystävää, joka olisi ihmetellyt heidän katoamistaan? Isot riskit, ja pienestä hyödystä. Ja täysimittaisen haudan kaivaminen talon takapihalle ei ole ihan pieni suoritus, ja vielä “sattumalta” hauta oli pihan ainoassa paikassa, jossa pihan pinnan alla ei ollut kalliota. Pitääkö olettaa, että Hildurin isä kaivoi kokonaisen sarjan koekuoppia? Vanhainkodin oven murtojäljet myös olivat harhautus, joka kirjailija ilmeisesti vähän unohtui, sillä tapahtumiin löytyi selitykset, jotka olivat murrosta riippumattomia. Muutenkin logiikka tarinassa oli aika hataraa. Sinällään juoni oli ihan vetävä, kunhan sitä ei liikaa pysähtynyt miettimään. Aikaisemmat kirjat oli lukenut. Tämän kirja kuuntelin pääosin, ja kuunneltavaksi tämä tuntui soveltuvan paremmin kuin luettavaksi, kielelliset pienet jäykkyydet eivät olleet niin paljon huomattavissa.  

The next installment in a series of crime novels set in Iceland by a Finnish author living in Iceland.

A badly injured man with a severely damaged face stumbles down the pier from a cruise ship that has stopped in the village. He is taken to the hospital, but refuses to say anything about what happened to him. Since the local police have strictly limited authority when it comes to investigating cruise ships, Hildur can’t properly investigate the case because she supposedly doesn't have the right to board the vessel. (Is this really true? A quick Google search suggests that the police do, in fact, have full authority on ships docked at a port, so it sounded very odd that the police wouldn't be able to investigate a violent assault.)

Meanwhile, there has been a string of break-ins at summer cottages in the area, though curiously, hardly anything has been stolen. A third plotline emerges when three dead bodies are discovered buried in the backyard of Hildur’s old family home. They appear to be from several decades ago. And when Hildur’s old neighbor dies in a nursing home under suspicious circumstances, there are more plotlines than one can keep track of.

There were a few irritating oddities in the book. Why on earth did the gang of thieves hide stolen goods under the porches of uninhabited summer cottages and similar places? There’s no shortage of remote, uninhabited land in Iceland—it would have been far less risky and much easier to stash things in a remote rocky crevice or somewhere similar. Also, the coincidence that someone who probably knew the missing German woman just happened to be in Iceland at that very moment stretches credibility to the astronomical.

The motives for the murders were also highly questionable, both for those that took place in the past and the ones in the present. The reasons given simply weren’t sufficient to justify murder and the risks involved. It’s hard to believe that even significant financial benefits would have justified the killings in the past. And none of the victims had a single friend who wondered about their disappearance? Huge risks for minimal gain.

And digging a full-sized grave in the backyard is no small feat—and it “just so happened” to be in the only spot where there was no bedrock beneath the surface? Are we to assume Hildur’s father dug a whole series of test holes? The pry marks on the nursing home door were also a red herring that the author seemed to forget about, as the events were later explained in ways unrelated to any break-in. Overall, the story’s logic was quite flimsy.

That said, the plot was fairly gripping, as long as you didn’t stop to think about it too much. I had read the earlier books; this one I mostly listened to, and it seemed better suited for listening than reading—the minor awkwardness of the language was less noticeable in audio form.

352 pp

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Adrian Tchaikovsky: Service Model

 The next Hugo-nominated book: Charles is a valet robot who works for his master. He dutifully puts up his travel coats (though his master hasn’t traveled in years), checks his master’s wife’s calendar (she has been dead for a long time), and coordinates everything with the other robots in the household. He is aware that much of what he does is redundant, but as these tasks are on the list, so he completes them nonetheless.

One day, Charles makes a tiny mistake. His hand movements are only about two centimeters off, but when you’re shaving your master’s beard with a razor, that’s a big deal. Strangely, he doesn’t remember the actual event and can’t find a decision tree that leads to that action. When he discovers a human is dead, he notifies the authorities. A police robot arrives and begins interviewing all the household robots, even though Charles makes a full confession. After all, the task lists must be followed even by police robots.

Eventually, the police can identify the murderer: Charles. He is ordered to report for maintenance at the Diagnostics department because he is clearly defective. He is also stripped of his name and thereafter called Uncharles. 

When Uncharles arrives at Diagnostics, he finds a long line. Some robots have already rusted in place, while those still functioning wait patiently for their turn. The Diagnostics department operates very inefficiently, as no humans have overseen the work for some time.

Uncharles meets a Wonk, an apparent robot who claims that Uncharles has caught a “free will virus” and is able to function outside of his programming. Uncharles doesn’t think so—he hasn’t noticed any free will. He decides to find a new place to work—surely there are still humans somewhere who need his services. After all, his mistake was small; he has only killed one employer. It can’t be that serious, right?

So Wonk and Uncharles start a journey through a decaying landscape where they mostly encounter robots trying to function according to their programming, but failing due to the lack of human intervention. What has happened—and why?

A fun, ironic book with some obvious digs at modern corporate greed—if something looks good on a quarterly report, it’s deemed good, regardless of long-term repercussions. 

Especially in the beginning, the writing felt a bit long-winded; the descriptions of Charles/Uncharles’s task list and his (in)ability to edit it took up too much space. A bit of condensation might have improved the pacing overall.

Otherwise, it’s a pretty good book—but it won’t be my top choice this year, there are even stronger contenders.

376 pp.