Satu Rämö: Rakel (Hildur #4)

Seuraava osa suomalaisen Islannissa asuvan kirjailijan Islannissa tapahtuvia dekkareita. 

Kylään poikkeavasta risteilyaluksesta hoippuu laituria pitkin kasvoistaan pahasti vahingoittunut mies. Hänet toimitettiin sairaalaan, mutta hän ei suostu kertomaan mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Koska paikallispoliisin valtuudet risteilyaluksien tutkimisessa ovat tiukasti rajattuja, Hildur ei voi kunnolla selvittää asiaa, koska hänellä ei (muka) ole oikeuksia astua alukseen (mahtaako todella olla näin, nopealla googlauksella poliisilla on satamaan kiinnittyneellä aluksella kyllä täysin täydet toimivaltuudet, todella kummalta kuulosti, etteikö poliisi voisi rajua pahoinpitelyä selvittää). Lisäksi paikkakunnalla on tapahtunut runsaasti mökkimurtoja, tosin juuri mitään murtojen yhteydessä ei ole varastettu. Vielä kolmantena juonena Hildurin vanhan kotitalon takapihalta löytyy kolme kuollutta ruumista. Ne vaikuttavat olevan muutaman kymmenen vuoden takaa. Vielä kun Hildurin vanha naapuri kuolee vanhainkodissa epäilyttävissä olosuhteissa, on juonia vaikka jaettavaksi. 

Muutama ärsyttävä kummallisuus kirjassa oli. Miksi ihmeessä varaskopla kätki tavaroita asumattomien kesämökkien kuistien alla ja vastaaviin paikkoihin? Kyllähän Islannissa autiota maata riittää, vaikka kuinka, olisihan huomattavan paljon riskittömämpää ja helpompaa ollut kätkeä tavaroita johonkin autiolla olevaan kallion koloon tai vastaavaan paikkaan. Myös sattuma, että kadonneen saksalaisnaisen todennäköisesti tuntenut ihminen oli juuri tällä hetkellä Islannissa, lähestyy astronomista. Murhien motiivit olivat myös erittäin kyseenalaisia, sekä menneisyydessä tapahtuneiden että nykyhetken murhan - syyt eivät kyllä olleet riittäviä tappamiseen ja siitä aiheutuviin riskeihin, ja vaikea käsittää mitkä niin mittavat taloudelliset edutkaan menneisyyden tapoille olisi ollut. Yhdelläkään kuolleella ei ollut yhtään ystävää, joka olisi ihmetellyt heidän katoamistaan? Isot riskit, ja pienestä hyödystä. Ja täysimittaisen haudan kaivaminen talon takapihalle ei ole ihan pieni suoritus, ja vielä “sattumalta” hauta oli pihan ainoassa paikassa, jossa pihan pinnan alla ei ollut kalliota. Pitääkö olettaa, että Hildurin isä kaivoi kokonaisen sarjan koekuoppia? Vanhainkodin oven murtojäljet myös olivat harhautus, joka kirjailija ilmeisesti vähän unohtui, sillä tapahtumiin löytyi selitykset, jotka olivat murrosta riippumattomia. Muutenkin logiikka tarinassa oli aika hataraa. Sinällään juoni oli ihan vetävä, kunhan sitä ei liikaa pysähtynyt miettimään. Aikaisemmat kirjat oli lukenut. Tämän kirja kuuntelin pääosin, ja kuunneltavaksi tämä tuntui soveltuvan paremmin kuin luettavaksi, kielelliset pienet jäykkyydet eivät olleet niin paljon huomattavissa.  

The next installment in a series of crime novels set in Iceland by a Finnish author living in Iceland.

A badly injured man with a severely damaged face stumbles down the pier from a cruise ship that has stopped in the village. He is taken to the hospital, but refuses to say anything about what happened to him. Since the local police have strictly limited authority when it comes to investigating cruise ships, Hildur can’t properly investigate the case because she supposedly doesn't have the right to board the vessel. (Is this really true? A quick Google search suggests that the police do, in fact, have full authority on ships docked at a port, so it sounded very odd that the police wouldn't be able to investigate a violent assault.)

Meanwhile, there has been a string of break-ins at summer cottages in the area, though curiously, hardly anything has been stolen. A third plotline emerges when three dead bodies are discovered buried in the backyard of Hildur’s old family home. They appear to be from several decades ago. And when Hildur’s old neighbor dies in a nursing home under suspicious circumstances, there are more plotlines than one can keep track of.

There were a few irritating oddities in the book. Why on earth did the gang of thieves hide stolen goods under the porches of uninhabited summer cottages and similar places? There’s no shortage of remote, uninhabited land in Iceland—it would have been far less risky and much easier to stash things in a remote rocky crevice or somewhere similar. Also, the coincidence that someone who probably knew the missing German woman just happened to be in Iceland at that very moment stretches credibility to the astronomical.

The motives for the murders were also highly questionable, both for those that took place in the past and the ones in the present. The reasons given simply weren’t sufficient to justify murder and the risks involved. It’s hard to believe that even significant financial benefits would have justified the killings in the past. And none of the victims had a single friend who wondered about their disappearance? Huge risks for minimal gain.

And digging a full-sized grave in the backyard is no small feat—and it “just so happened” to be in the only spot where there was no bedrock beneath the surface? Are we to assume Hildur’s father dug a whole series of test holes? The pry marks on the nursing home door were also a red herring that the author seemed to forget about, as the events were later explained in ways unrelated to any break-in. Overall, the story’s logic was quite flimsy.

That said, the plot was fairly gripping, as long as you didn’t stop to think about it too much. I had read the earlier books; this one I mostly listened to, and it seemed better suited for listening than reading—the minor awkwardness of the language was less noticeable in audio form.

352 pp

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Adrian Tchaikovsky: Service Model

 The next Hugo-nominated book: Charles is a valet robot who works for his master. He dutifully puts up his travel coats (though his master hasn’t traveled in years), checks his master’s wife’s calendar (she has been dead for a long time), and coordinates everything with the other robots in the household. He is aware that much of what he does is redundant, but as these tasks are on the list, so he completes them nonetheless.

One day, Charles makes a tiny mistake. His hand movements are only about two centimeters off, but when you’re shaving your master’s beard with a razor, that’s a big deal. Strangely, he doesn’t remember the actual event and can’t find a decision tree that leads to that action. When he discovers a human is dead, he notifies the authorities. A police robot arrives and begins interviewing all the household robots, even though Charles makes a full confession. After all, the task lists must be followed even by police robots.

Eventually, the police can identify the murderer: Charles. He is ordered to report for maintenance at the Diagnostics department because he is clearly defective. He is also stripped of his name and thereafter called Uncharles. 

When Uncharles arrives at Diagnostics, he finds a long line. Some robots have already rusted in place, while those still functioning wait patiently for their turn. The Diagnostics department operates very inefficiently, as no humans have overseen the work for some time.

Uncharles meets a Wonk, an apparent robot who claims that Uncharles has caught a “free will virus” and is able to function outside of his programming. Uncharles doesn’t think so—he hasn’t noticed any free will. He decides to find a new place to work—surely there are still humans somewhere who need his services. After all, his mistake was small; he has only killed one employer. It can’t be that serious, right?

So Wonk and Uncharles start a journey through a decaying landscape where they mostly encounter robots trying to function according to their programming, but failing due to the lack of human intervention. What has happened—and why?

A fun, ironic book with some obvious digs at modern corporate greed—if something looks good on a quarterly report, it’s deemed good, regardless of long-term repercussions. 

Especially in the beginning, the writing felt a bit long-winded; the descriptions of Charles/Uncharles’s task list and his (in)ability to edit it took up too much space. A bit of condensation might have improved the pacing overall.

Otherwise, it’s a pretty good book—but it won’t be my top choice this year, there are even stronger contenders.

376 pp.

Kari Häkämies , Rosa Meriläinen: Epäpyhä liitto

Kahden entisen poliitikon yhdessä kirjoittama dekkari. Suuren osittain valtio-omisteiden edustava naistoimitusjohtaja löytyy kuoliaaksi ammuttuna puistosta kotinsa lähettyviltä. Tätä ennen hän oli tullut siepatuksi kotinsa lähellä, tämä kerrotaan ja näytetään vain lukijalle, ja sieppauksen ja kuoleman välistä aikaa taas ei kerrota. Yhtiön piireissä kuohuu muutenkin; yhtiökokouksessa hallituksen valittiin kaksi yllätyshenkilöä, ihan muita kuin oli odotettu. Tästä yksittäinen freelance toimittaja oli saanut etukäteisvinkin. Onko toimitusjohtajan murhannut ekointoilijat, liittyykö asia yhtiön toimintaan vai onko kyseessä puhtaasti naisen yksityiselämään liittyvä surma?

Asiaa selvittelee aikaisemmin työssään halvaantunut poliisi, Sara Silas, sekä hän työ- (ja seksi-) kumppaninsa, joka oli sen verran personaton, että nimi ei jäänyt edes mieleen. 

Kun yhtiön hienostoherra hallituksen puheenjohtaja yritetään murhata, asia monimutkaistuu edelleenkin. Ja onko toimittajan tytär poikakavereineen jotenkin osallinen toimitusjohtajan murhaan?

Kirja oli korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu. Sen juoni oli ontuva, paikoitellen kovin epäuskottava ja murhan (ja myöhemmän murhayrityksen) motiivit olivat kovin heikkoja ja vähäisiä. Juonessa oli aukkoja; mikä ihme sieppauksellakin oli motiivina? Ja minne naisen koira katosi, se mainittiin alussa ja nainen oli siitä huolissaan, mutta sitten sitä ei mainittu sanallakaan. Elätin toivoa, että kyseessä olisi ollut juoneen liittyvä ovela käänne, mutta ei. Myös sivujuonena ollut metsäretkellä tapahtunut yhden henkilön katoaminen jäi lopulta auki – sen jälkeen, kun sitä oli käytetty juoniharhautuksena, asia unohtui.

Alun seksikohtaus oli aika irrallinen ja jopa vaivaannuttavan turha. Kirjassa etenkin loppupuolella käytetään todella monta kertaa laiskan ja huonolla mielikuvituksella varustetun kirjailijan maneeria, jossa kirjan henkilöt saavat tietää jotain, jota ei kerrota lukijoille vain jännityksen ylläpitämiseksi. Henkilöhahmot olivat karikatyyrimäisiä stereotyyppejä.  Kirja ei herättänyt suurta intoa sarjaan palata. Äänikirjana kuunnellessa haittasi vielä surkein lukija ikinä. Hyyyvin monotonisella intonaatiolla puhuva naisääni, joka ei osannut rytmittää lukemistaan oikein ollenkaan, eikä pitää sopivia taukoja kirjan kappaleiden tai eri puhujien puheenvuorojen välillä. 

317 pp

Robert Jackson Bennett: The Tainted Cup (Shadow of the Leviathan #1)

This was the first Hugo nominee I read on purpose. The story is a classic Holmesian detective tale, featuring a brilliant investigator, Ana Dolabra—official investigator of the Empire—who solves crimes with the help of her (only slightly) less clever assistant, Dinios Kol. Another apt comparison might be the Nero Wolfe novels, as Ana rarely leaves her home.

The setting is particularly intriguing. The coast is bordered by an enormous wall, protecting the land from colossal sea monsters—leviathans larger than King Kong. If they breach the wall, widespread destruction and death follow. The most desirable places to live are far inland, where the threat of monsters and contagion (which also originates from beyond the wall) is minimal. The Empire's military is massive, but it exists primarily to battle these creatures, not other nations.

People in this world have undergone some kind of (possibly genetic) augmentation—for strength, enhanced senses, or, in the case of Dinios Kol, perfect memory. He can recall crime scenes and witness interrogations in flawless detail. However, he has a secret: reading is incredibly difficult for him, and he survived his studies solely thanks to his intelligence and photographic memory.

The worldbuilding is intentionally sparse but provides just enough context to follow the story and understand most aspects.

The central mystery kicks off when an officer, who had been visiting the estate of a powerful noble, is found dead—with a tree having grown through him, the floor, and the ceiling of his bedroom. It's a gruesome scene. Ana and Dinios quickly determine how the murder was committed and identify the mansion employee who executed the mechanical aspects of the plan. But who commissioned the murder, and why, are much harder questions. Then, a series of similar deaths follows. This time, the rapidly sprouting trees breach the coastal barrier, allowing a monster to escape. A wide-reaching conspiracy begins to unfold—one with potentially massive implications.

The characters felt vivid and real, and the world was both creative and compelling, even though we learned relatively little about it. (Is it a terraformed world where the seas still harbor the planet’s original, partly toxic life? That seemed the most plausible explanation.) The writing was strong, and the plot mostly held together well. The one weak point was the ultimate motive behind the conspiracy—it didn’t feel entirely convincing. The level of greed and emotional detachment required seemed a bit too extreme.

Still, it was an entertaining read that sparked a lot of curiosity about this unique world. Hopefully, the author has indeed fully developed the setting—and not just thrown in odd details without a cohesive world-building "bible" behind them.

410 pp

Christian Rönnbacka: Rafael (Antti Hautalehto #12)

 Viimeisin Hautalehto. Tällä kertaa teemana on nuorisorikollisuus ja kuinka kostonkierre johtaa lopulta rajuihin seurauksiin. 16-vuotias Sebastian joutuu Itäkeskuksessa teinijengin ryöstämäksi. Sattumalta paikalla ollut nuori mies, Rafael, joka on ollut Ukrainassa taistelijana ja on Suomessa toipumassa haavoittumisestaan, auttaa poikaa. Poikajengi ottaa sitten sekä Sebastianin ja Rafaelin silmätikuikseen ja hakkaa Rafaelin vielä samana yönä tajuttomaksi. Kun Sebastian oikeastaan (taas) sattumalta kohtaa jengiläiset ja joutuu halventavan videon kohteeksi, hän ottaa yhteyttä Rafaeliin, tavoitteenaan kosto. Tämä kosto sitten menee hiukan epäonnisten tapahtumien jälkeen liian pitkälle ja tuloksena on lopulta useampi ruumis. Tarinaa seurataan useammista näkökulmista, osittain poliisien ja osittain Rafaelin (joka lähinnä haluaa palata takaisin taistelemaan omassa joukko-osastossaan Ukrainassa) ja Sebastianin näkökulmista. Kirja oli tavanomaista sarjan tyyliä, jossa oli poliisien letkeää huulenheittoa ja sitkeää työtä rikoksen selvittämiseksi. Hautalehdon yksityiselämälle ei nyt juuri sivuja riittänyt, vaan kirja keskittyi pääosin rikosvyyhdin selvittämiseen. Se on mielestäni laatuasteikossa sarjan puolivälin seutuun, ei ollut parhaita, mutta ei niitä heikoimpiakaan ja se oli viihdyttävää kuunneltavaa automatkojen aikana. 

Ps lisäys vielä arvioon: Rönnbackan kannattaisi kyllä harkita jotain lääketieteellisistä asioista tietävää esilukijaa.  Suunnilleen IHAN KAIKKI mitenkään lääketieteeseen ja päävammoihin liityvä kirjassa oli ihan kamalaa sontaa. 

399 pp

Max Seeck: Mefiston kosketus (Daniel Kuisma #2)

Toinen osa Daniel Kuisma -sarjaa. Daniel Kuisma on vankilassa sotarikoksista syytettynä. Häntä epäillään ei vain niistä rikoksista, joita hän oikeasti oli tehnyt (eli teloittanut serbien pahimpia ja julmimpia kiduttajia ja raiskaajia) vaan väärennettyjen todisteiden perusteella myös paljon rajummista rikoksista. 

Viime kirjan tapahtumien taustalla toiminut suomalainen diplomaatti Westerlund osoittautuu olevan hengissä ja hänen jälkensä päätyvät Tukholman lentokentälle. Interpolin tutkija Annika Lehto ylipuhuu Danielin vapaaksi avustamaan tutkimuksissa. Samalla Westerlund alkaa kiristää lehtimiestä, jonka julkaisemaan juttuun pohjaten viime kirjan rikokset tulivat julkisiksi. Annika ja Daniel alkavat tutkia Westerlundin taustaa ja nuoruutta ja sieltä paljastuukin mielenkiintoisia asioita. Westerlund on jo nuorena ollut äärimmäisen taitava manipuloija sekä psykopaatti, joka ei välitä lainkaan siitä, mitä muille tapahtuu käyttäen muita säälimättä pelinappuloinaan. Mutta onko hänen löytämisensä hänen saamastaan etumatkasta huolimatta? Muodostuu melkoinen ajojahti, joka huipentuu (luonnollisesti) elokuvalliseen toimintakohtaukseen. 

Kirja on ehkä hiukan hajanainen, sillä samaan aikaan seurataan useita henkilöitä ja juonikuviota (jotka tosin ovat toisiinsa liittyviä). Loppua kohden kerronta tiivistyi ja hajanaisuus väheni. Hiukan ihmetytti kroatialaisen kooltaan jättimäisen poliisin kirjaan mukaan ottaminen, sillä hän ei varsinaisesti tehnyt juuri yhtään mitään, kävipähän vain “näyttäytymässä” Tukholmassa. Mielestäni kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellinen juuri hajanaisuutensa vuoksi. Lisäksi hyperälykkäät supermanipuloija ääripsykopaatit ovat oikeastaan kirjoissa (ja TV-sarjoissa) jo melkoinen klisee, ja Westerlund on selittämättömän charmikas ja lumoamiskykyinen noin suunnilleen lapsesta alkaen. Kirja loppu oli hiukan omituinen ja siinä jäi vähän miettimään, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Myös aikaisemmin suerälykkäänä kuvattu konna teki aivan älyttömiä ratkaisua - ei edes nelivetoisella autolla kukaan järkevä yrittäisi norjalaisella metsätiellä paeta umpihangen suuntaan. Jonkin verran juonilinjoja jäi kesken, en kuitenkaan tiedä kiinnostavatko ne niin paljon, että pitäisi se seuraavakin osa lukea.  

The second part of the Daniel Kuisma series. Daniel Kuisma is in prison, accused of war crimes. He is suspected not only of the crimes he actually committed (namely executing the worst and most brutal Serbian torturers and rapists), but also—based on falsified evidence—of much more severe crimes.

The Finnish diplomat Westerlund, who was behind the events in the previous book, turns out to be alive, and traces of him are found at Stockholm Airport. Interpol investigator Annika Lehto persuades Daniel to be released to assist in the investigation. At the same time, Westerlund begins blackmailing the journalist whose article brought the previous book’s crimes to light. Annika and Daniel start digging into Westerlund’s background and youth, uncovering some intriguing revelations. From a young age, Westerlund has been an extremely skilled manipulator and a psychopath who feels no remorse about what happens to others, using people mercilessly as pawns in his game. But can he be caught despite the head start he has? A wild chase ensues, culminating (naturally) in a cinematic action scene.

The book is perhaps a bit fragmented, as it simultaneously follows several characters and plotlines (though they are connected). Toward the end, the narrative tightens up and becomes less scattered. I found it a bit puzzling that a giant Croatian police officer was included in the book, since he didn’t really do much—he just “made an appearance” in Stockholm. In my opinion, the book wasn’t quite as good as the previous one, mainly due to its scattered structure. Additionally, hyper-intelligent, super-manipulative, extreme psychopaths are already quite a cliché in books (and TV series), and Westerlund is inexplicably charming and mesmerizing practically from childhood. The ending was a bit strange and left me wondering what exactly had happened. Some plotlines were left unfinished, though I’m not sure they interested me enough to read the next part.

350 pp.

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp.