Adrian Tchaikovsky: Service Model

 The next Hugo-nominated book: Charles is a valet robot who works for his master. He dutifully puts up his travel coats (though his master hasn’t traveled in years), checks his master’s wife’s calendar (she has been dead for a long time), and coordinates everything with the other robots in the household. He is aware that much of what he does is redundant, but as these tasks are on the list, so he completes them nonetheless.

One day, Charles makes a tiny mistake. His hand movements are only about two centimeters off, but when you’re shaving your master’s beard with a razor, that’s a big deal. Strangely, he doesn’t remember the actual event and can’t find a decision tree that leads to that action. When he discovers a human is dead, he notifies the authorities. A police robot arrives and begins interviewing all the household robots, even though Charles makes a full confession. After all, the task lists must be followed even by police robots.

Eventually, the police can identify the murderer: Charles. He is ordered to report for maintenance at the Diagnostics department because he is clearly defective. He is also stripped of his name and thereafter called Uncharles. 

When Uncharles arrives at Diagnostics, he finds a long line. Some robots have already rusted in place, while those still functioning wait patiently for their turn. The Diagnostics department operates very inefficiently, as no humans have overseen the work for some time.

Uncharles meets a Wonk, an apparent robot who claims that Uncharles has caught a “free will virus” and is able to function outside of his programming. Uncharles doesn’t think so—he hasn’t noticed any free will. He decides to find a new place to work—surely there are still humans somewhere who need his services. After all, his mistake was small; he has only killed one employer. It can’t be that serious, right?

So Wonk and Uncharles start a journey through a decaying landscape where they mostly encounter robots trying to function according to their programming, but failing due to the lack of human intervention. What has happened—and why?

A fun, ironic book with some obvious digs at modern corporate greed—if something looks good on a quarterly report, it’s deemed good, regardless of long-term repercussions. 

Especially in the beginning, the writing felt a bit long-winded; the descriptions of Charles/Uncharles’s task list and his (in)ability to edit it took up too much space. A bit of condensation might have improved the pacing overall.

Otherwise, it’s a pretty good book—but it won’t be my top choice this year, there are even stronger contenders.

376 pp.

Kari Häkämies , Rosa Meriläinen: Epäpyhä liitto

Kahden entisen poliitikon yhdessä kirjoittama dekkari. Suuren osittain valtio-omisteiden edustava naistoimitusjohtaja löytyy kuoliaaksi ammuttuna puistosta kotinsa lähettyviltä. Tätä ennen hän oli tullut siepatuksi kotinsa lähellä, tämä kerrotaan ja näytetään vain lukijalle, ja sieppauksen ja kuoleman välistä aikaa taas ei kerrota. Yhtiön piireissä kuohuu muutenkin; yhtiökokouksessa hallituksen valittiin kaksi yllätyshenkilöä, ihan muita kuin oli odotettu. Tästä yksittäinen freelance toimittaja oli saanut etukäteisvinkin. Onko toimitusjohtajan murhannut ekointoilijat, liittyykö asia yhtiön toimintaan vai onko kyseessä puhtaasti naisen yksityiselämään liittyvä surma?

Asiaa selvittelee aikaisemmin työssään halvaantunut poliisi, Sara Silas, sekä hän työ- (ja seksi-) kumppaninsa, joka oli sen verran personaton, että nimi ei jäänyt edes mieleen. 

Kun yhtiön hienostoherra hallituksen puheenjohtaja yritetään murhata, asia monimutkaistuu edelleenkin. Ja onko toimittajan tytär poikakavereineen jotenkin osallinen toimitusjohtajan murhaan?

Kirja oli korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu. Sen juoni oli ontuva, paikoitellen kovin epäuskottava ja murhan (ja myöhemmän murhayrityksen) motiivit olivat kovin heikkoja ja vähäisiä. Juonessa oli aukkoja; mikä ihme sieppauksellakin oli motiivina? Ja minne naisen koira katosi, se mainittiin alussa ja nainen oli siitä huolissaan, mutta sitten sitä ei mainittu sanallakaan. Elätin toivoa, että kyseessä olisi ollut juoneen liittyvä ovela käänne, mutta ei. Myös sivujuonena ollut metsäretkellä tapahtunut yhden henkilön katoaminen jäi lopulta auki – sen jälkeen, kun sitä oli käytetty juoniharhautuksena, asia unohtui.

Alun seksikohtaus oli aika irrallinen ja jopa vaivaannuttavan turha. Kirjassa etenkin loppupuolella käytetään todella monta kertaa laiskan ja huonolla mielikuvituksella varustetun kirjailijan maneeria, jossa kirjan henkilöt saavat tietää jotain, jota ei kerrota lukijoille vain jännityksen ylläpitämiseksi. Henkilöhahmot olivat karikatyyrimäisiä stereotyyppejä.  Kirja ei herättänyt suurta intoa sarjaan palata. Äänikirjana kuunnellessa haittasi vielä surkein lukija ikinä. Hyyyvin monotonisella intonaatiolla puhuva naisääni, joka ei osannut rytmittää lukemistaan oikein ollenkaan, eikä pitää sopivia taukoja kirjan kappaleiden tai eri puhujien puheenvuorojen välillä. 

317 pp

Robert Jackson Bennett: The Tainted Cup (Shadow of the Leviathan #1)

This was the first Hugo nominee I read on purpose. The story is a classic Holmesian detective tale, featuring a brilliant investigator, Ana Dolabra—official investigator of the Empire—who solves crimes with the help of her (only slightly) less clever assistant, Dinios Kol. Another apt comparison might be the Nero Wolfe novels, as Ana rarely leaves her home.

The setting is particularly intriguing. The coast is bordered by an enormous wall, protecting the land from colossal sea monsters—leviathans larger than King Kong. If they breach the wall, widespread destruction and death follow. The most desirable places to live are far inland, where the threat of monsters and contagion (which also originates from beyond the wall) is minimal. The Empire's military is massive, but it exists primarily to battle these creatures, not other nations.

People in this world have undergone some kind of (possibly genetic) augmentation—for strength, enhanced senses, or, in the case of Dinios Kol, perfect memory. He can recall crime scenes and witness interrogations in flawless detail. However, he has a secret: reading is incredibly difficult for him, and he survived his studies solely thanks to his intelligence and photographic memory.

The worldbuilding is intentionally sparse but provides just enough context to follow the story and understand most aspects.

The central mystery kicks off when an officer, who had been visiting the estate of a powerful noble, is found dead—with a tree having grown through him, the floor, and the ceiling of his bedroom. It's a gruesome scene. Ana and Dinios quickly determine how the murder was committed and identify the mansion employee who executed the mechanical aspects of the plan. But who commissioned the murder, and why, are much harder questions. Then, a series of similar deaths follows. This time, the rapidly sprouting trees breach the coastal barrier, allowing a monster to escape. A wide-reaching conspiracy begins to unfold—one with potentially massive implications.

The characters felt vivid and real, and the world was both creative and compelling, even though we learned relatively little about it. (Is it a terraformed world where the seas still harbor the planet’s original, partly toxic life? That seemed the most plausible explanation.) The writing was strong, and the plot mostly held together well. The one weak point was the ultimate motive behind the conspiracy—it didn’t feel entirely convincing. The level of greed and emotional detachment required seemed a bit too extreme.

Still, it was an entertaining read that sparked a lot of curiosity about this unique world. Hopefully, the author has indeed fully developed the setting—and not just thrown in odd details without a cohesive world-building "bible" behind them.

410 pp

Christian Rönnbacka: Rafael (Antti Hautalehto #12)

 Viimeisin Hautalehto. Tällä kertaa teemana on nuorisorikollisuus ja kuinka kostonkierre johtaa lopulta rajuihin seurauksiin. 16-vuotias Sebastian joutuu Itäkeskuksessa teinijengin ryöstämäksi. Sattumalta paikalla ollut nuori mies, Rafael, joka on ollut Ukrainassa taistelijana ja on Suomessa toipumassa haavoittumisestaan, auttaa poikaa. Poikajengi ottaa sitten sekä Sebastianin ja Rafaelin silmätikuikseen ja hakkaa Rafaelin vielä samana yönä tajuttomaksi. Kun Sebastian oikeastaan (taas) sattumalta kohtaa jengiläiset ja joutuu halventavan videon kohteeksi, hän ottaa yhteyttä Rafaeliin, tavoitteenaan kosto. Tämä kosto sitten menee hiukan epäonnisten tapahtumien jälkeen liian pitkälle ja tuloksena on lopulta useampi ruumis. Tarinaa seurataan useammista näkökulmista, osittain poliisien ja osittain Rafaelin (joka lähinnä haluaa palata takaisin taistelemaan omassa joukko-osastossaan Ukrainassa) ja Sebastianin näkökulmista. Kirja oli tavanomaista sarjan tyyliä, jossa oli poliisien letkeää huulenheittoa ja sitkeää työtä rikoksen selvittämiseksi. Hautalehdon yksityiselämälle ei nyt juuri sivuja riittänyt, vaan kirja keskittyi pääosin rikosvyyhdin selvittämiseen. Se on mielestäni laatuasteikossa sarjan puolivälin seutuun, ei ollut parhaita, mutta ei niitä heikoimpiakaan ja se oli viihdyttävää kuunneltavaa automatkojen aikana. 

Ps lisäys vielä arvioon: Rönnbackan kannattaisi kyllä harkita jotain lääketieteellisistä asioista tietävää esilukijaa.  Suunnilleen IHAN KAIKKI mitenkään lääketieteeseen ja päävammoihin liityvä kirjassa oli ihan kamalaa sontaa. 

399 pp

Max Seeck: Mefiston kosketus (Daniel Kuisma #2)

Toinen osa Daniel Kuisma -sarjaa. Daniel Kuisma on vankilassa sotarikoksista syytettynä. Häntä epäillään ei vain niistä rikoksista, joita hän oikeasti oli tehnyt (eli teloittanut serbien pahimpia ja julmimpia kiduttajia ja raiskaajia) vaan väärennettyjen todisteiden perusteella myös paljon rajummista rikoksista. 

Viime kirjan tapahtumien taustalla toiminut suomalainen diplomaatti Westerlund osoittautuu olevan hengissä ja hänen jälkensä päätyvät Tukholman lentokentälle. Interpolin tutkija Annika Lehto ylipuhuu Danielin vapaaksi avustamaan tutkimuksissa. Samalla Westerlund alkaa kiristää lehtimiestä, jonka julkaisemaan juttuun pohjaten viime kirjan rikokset tulivat julkisiksi. Annika ja Daniel alkavat tutkia Westerlundin taustaa ja nuoruutta ja sieltä paljastuukin mielenkiintoisia asioita. Westerlund on jo nuorena ollut äärimmäisen taitava manipuloija sekä psykopaatti, joka ei välitä lainkaan siitä, mitä muille tapahtuu käyttäen muita säälimättä pelinappuloinaan. Mutta onko hänen löytämisensä hänen saamastaan etumatkasta huolimatta? Muodostuu melkoinen ajojahti, joka huipentuu (luonnollisesti) elokuvalliseen toimintakohtaukseen. 

Kirja on ehkä hiukan hajanainen, sillä samaan aikaan seurataan useita henkilöitä ja juonikuviota (jotka tosin ovat toisiinsa liittyviä). Loppua kohden kerronta tiivistyi ja hajanaisuus väheni. Hiukan ihmetytti kroatialaisen kooltaan jättimäisen poliisin kirjaan mukaan ottaminen, sillä hän ei varsinaisesti tehnyt juuri yhtään mitään, kävipähän vain “näyttäytymässä” Tukholmassa. Mielestäni kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellinen juuri hajanaisuutensa vuoksi. Lisäksi hyperälykkäät supermanipuloija ääripsykopaatit ovat oikeastaan kirjoissa (ja TV-sarjoissa) jo melkoinen klisee, ja Westerlund on selittämättömän charmikas ja lumoamiskykyinen noin suunnilleen lapsesta alkaen. Kirja loppu oli hiukan omituinen ja siinä jäi vähän miettimään, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Myös aikaisemmin suerälykkäänä kuvattu konna teki aivan älyttömiä ratkaisua - ei edes nelivetoisella autolla kukaan järkevä yrittäisi norjalaisella metsätiellä paeta umpihangen suuntaan. Jonkin verran juonilinjoja jäi kesken, en kuitenkaan tiedä kiinnostavatko ne niin paljon, että pitäisi se seuraavakin osa lukea.  

The second part of the Daniel Kuisma series. Daniel Kuisma is in prison, accused of war crimes. He is suspected not only of the crimes he actually committed (namely executing the worst and most brutal Serbian torturers and rapists), but also—based on falsified evidence—of much more severe crimes.

The Finnish diplomat Westerlund, who was behind the events in the previous book, turns out to be alive, and traces of him are found at Stockholm Airport. Interpol investigator Annika Lehto persuades Daniel to be released to assist in the investigation. At the same time, Westerlund begins blackmailing the journalist whose article brought the previous book’s crimes to light. Annika and Daniel start digging into Westerlund’s background and youth, uncovering some intriguing revelations. From a young age, Westerlund has been an extremely skilled manipulator and a psychopath who feels no remorse about what happens to others, using people mercilessly as pawns in his game. But can he be caught despite the head start he has? A wild chase ensues, culminating (naturally) in a cinematic action scene.

The book is perhaps a bit fragmented, as it simultaneously follows several characters and plotlines (though they are connected). Toward the end, the narrative tightens up and becomes less scattered. I found it a bit puzzling that a giant Croatian police officer was included in the book, since he didn’t really do much—he just “made an appearance” in Stockholm. In my opinion, the book wasn’t quite as good as the previous one, mainly due to its scattered structure. Additionally, hyper-intelligent, super-manipulative, extreme psychopaths are already quite a cliché in books (and TV series), and Westerlund is inexplicably charming and mesmerizing practically from childhood. The ending was a bit strange and left me wondering what exactly had happened. Some plotlines were left unfinished, though I’m not sure they interested me enough to read the next part.

350 pp.

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp. 

 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin elämänkerta, jossa hän muistelee takautumina elämäänsä. Se elämä onkin ollut varsin monivaiheinen, ja se alkaa pikkukaupungin pinnallisen tavallisesta, tosin todellisuudessa aika epätoiminnallisesta, perheestä. Loistavien koetuloksien jälkeen hän sai stipendin yksityiskouluun, jossa hän ei oikein muiden, pääosin rikkaiden, oppilaiden kanssa kertomansa mukaan tullut toimeen – tosin oli loppuvaiheessa johtajaoppilas, joten ehkä se kouluun sopimattomuus ei todellisuudessa ihan niin suurta kumminkaan ollut. Myöhemmin hän vaihtoi opintolinjaansa ydinfysiikasta filosofiaan menettäen samalla stipendinsä. Ollessaan Suomessa apurahalla tutustumassa suomalaiseen teatteriin (ja todetessaan, että kesällä teatterit ovat kiinni) hän tapasi tytön, jonka vuoksi sitten lopulta muutti Suomeen. Tästä tapaamisesta sitten muodostui melkoinen avioliitto, josta iso osa kirjan katkeruudesta tuntuu lähtevän. Vaimo katsoi asiakseen ja oikeudekseen pettää puolisoaan ilman, että salaili edes asiaa, ollen samalla äärimmäisen mustasukkainen. Yllättävän pitkään liitto kuitenkin kesti. 

Samalla Hardwick teki työtä TV:n ja myöhemmin teatterin piirissä. Ilmeisesti teatterin ohjaustyön hän koki eniten omimmaksi asiakseen. 

Kirja on kerrottu aika hypähtelevällä tyylillä, osin tajunnanvirtaisesti siirrytään asiasta ja ajasta toiseen, vaikka jonkin asteista kronologisuuttakin löytyy. Kirja on sujuvaa tekstiä tästä huolimatta, vaikka yleisenä piirteenä yleinen katkeruus monista asioista jääkin ehkä vahvimpana asiana mieleen. Avioliitto oli kyllä kamala, jos kerrotut asiat pitävät paikkansa, mutta muussakaan työssä ei ainakaan Hardwickin omasta mielestä hän ei ihan täyttä ansaitsemaansa arvostusta saanut ja kokee uransa loppuneen liian aikaisin. Runsaasti tunnettuja ystäviä hänellä kyllä oli, välillä tuntui, että julkkujen nimien pudottelua oli vähän liikaakin. Jos kaikki nimet kirjasta poistettaisiin, kirjan pituus varmasti lyhentyisi kymmeniä sivuja. Tunnetuista TV-töistä olisi kirjassa voinut olla enemmänkin – ihan varmasti niiden tekemiseen olisi liittynyt kiinnostavia anekdootteja.   Kirja jätti jossain määrin ristiriitaisen tunnelman, siinä oli hiukan liikaa liian henkilökohtaista ja liian katkeran sävyistä tilitystä.

223 pp

Maaria Ylikangas: Kritiikistä

Kriitikon kirjoittaman kirja kritiikistä, etenkin kirjojen kritiikistä. Kuvittelin aloittaessani kirjan lukemisen, että kyseessä olisi enemmän jonkinlainen opaskirja kritiikkiin, mutta kyseessä olikin enemmän filosofinen lähestyminen kritiikkiin ja sen historiaan sekä tulevaisuuteen. Osittain kirja on ehkä syntynyt turhautumisesta siihen, mikä kriitikon asema on nykyään; enää ei ole kuukausipalkalla olevia kriitikoita Kajavan ja Heikinheimon tapaan, joilla olisi ollut riippumaton asema ja hurja maine taiteilijoiden repijänä tai rakentajina. Myös kritiikin ja tavanomaisen arvostelun, jonka kuka vain voi julkaista missä vain (vaikkapa siis ihan tämmöisen, jota tässä kirjoitan) rajan ja arvostuksen häilyminen tuntuu kirjoittajaa ärsyttävän. 

Kirja oli pääosin kiinnostava, etenkin konkreettisemmat kohdat, joissa oikeasti puhuttiin tietyistä spesifistä kritiikeistä, osa filosofisemmista paikoista tuntui ehkä hiukan kirjoittajan omien tunteiden purkamiselta. Myös feministisen kritiikin osuus tuntui hiukan rasittavalta, eikä tainnut kirjoittajakaan ihan samaa mieltä olla kaikista vaatimuksista, joita feministisesti kritiikissä ole, mm siitä, että nähtävästi ei saisi olla negatiivisia arvioita vaan kannustavia ja saisi arvioida vain jotain, josta pitää. Loppua kohden kirja muuttui entistä pohdiskelevammaksi ja filosofisemmaksi.

Kirja oli kiinnostava, mutta aloittaessani lukemista oletin sen olevan käytännönläheisempi, nyt se osoittautui enemmän kritiikkiin teoreettisella tasolla suhtautuvaksi. 

379 pp.