Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Amgash #3 )

Kirja, joka jatkaa kirjailijan ”alter egosta” Lucy Bartonista kertovaa sarjaa. Lucy on jäänyt leskeksi ja hänen ex-miehensä on eronnut. He ovat pysyneet varsin ystävällisisä väleissä jo tyttäriensäkin vuoksi. Kun mies lähtee tutustumaan pienelle paikkakunnalle sukunsa juuriin, Lucy lähtee mukaan. Matkan aikana he keskustelevat elämästään ja suhteesta, Lucy myös muistelee elämänsä tärkeitä tapahtumia. Matka ei suju ihan niin kuin he olivat suunnitelleet ja olot, josta Williamin äiti on kotoisin, olivat molempia järkyttäviä – olot olivat niin surkeita, että heidän oli vaikea sopeutua siihen, minkälainen nainen myöhemmässä elämässään oli. Kirjassa on paljon mietintää yhteiskuntaluokasta ja sen vaikutuksesta elämään. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se jätti kylmäksi ja tuntui hyvin hajanaiselta. Se on mielestäni ylivoimaisesti heikoin tähän mennessä lukemani Elizabeth Stroutin kirja, se tuntui hiukan jaarittelevalta ja sekavalta ja jäin kyllä jossain määrin pettyneeksi.  Ehkä yhteiskuntaa koskevat ajatukset olivat liian amerikkalaisia jotenkin, ne eivät tuntuneen kovin koskettavilta.

A novel that continues the author's series about her “alter ego,” Lucy Barton. Lucy has been widowed, and her ex-husband is now divorced. They have remained on reasonably friendly terms, partly for the sake of their daughters. When the man sets off to visit a small town where his family has roots, Lucy joins him. During the trip, they talk about their lives and their relationship, and Lucy reflects on important events from her past.

The trip doesn’t go quite as they had planned, and the conditions in which William’s mother had grown up shock them both — they were so miserable that it was hard for them to reconcile those origins with the woman she later became. The book contains a great deal of reflection on social class and its impact on life.

The novel was well written, but somehow it left me cold and felt quite fragmented. In my opinion, it’s by far the weakest Elizabeth Strout book I’ve read so far. It felt a bit rambling and muddled, and I was left somewhat disappointed. Perhaps the thoughts on society felt too specifically American — they didn’t really resonate with me.

226pp

 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan (Saana Havas #4)

 Salla on sen verran toipunut edellisen kirjan seikkailuista ja niihin liittyvän podcastinsa laatimisesta, että miettii jo seuraavaa tarinaa kerrottavaksi. Ihan hyvää aihetta hän ei vielä ole keksinyt, mutta ollessaan tätinsä kanssa auttamassa tämän ystävää vanhan saaristotalon kunnostamisessa, hän kuulee saarella jo kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta. Kuuluisan kirjailijan tuore puoliso oli pudonnut sodanaikaisesta tulenjohtotornista kuolemaansa. Salla kiinnostuu tapauksesta (ehkä hiukan hentoisin perustein, alussa ei ole oikein mitään järjellistä syytä olla epäillä muuta kuin onnettomuutta). Hän alkaa kysellä asiasta ja kuolleesta naisesta paikallisilta ihmisiltä, muta monet eivät tästä halua keskustella. (toisaalta tapahtumista on jo n 40 vuotta, ihme että kukaan edes mitään muistaa). Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä salaperäisemmältä (tietysti) asia alkaa vaikuttaa. 

Samaan aikaa Sallan poikaystävällä, Janilla, on sarjamurhaksi kehittynyt tapaus selvitettävänä. Iäkäs rikas suomalainen taidekeräilijä on ammuttu Nizzassa. Jan matkustaa paikalla uuden (ja kauniin) työparinsa kanssa. Ranskan poliisi pidättää pian miehen puolison, mutta Jan epäilee, että asia ei ole niin yksinkertainen. Kun Suomessa murhataan Nizzassa tapetun miehen vanha tuttava tavalla, joka todistaa tapauksien liittyvän toisiinsa, Ranskan poliisikin uskoo, että puoliso ei ollut syyllinen. Tarkemmissa selvittelyissä löytyy viitteitä siitä, että murhat liittyvät 70-luvun lopun tapaturmaiseen kuolemaan, jossa kulttuuripiirien juhlissa lupaava nuori taiteilija putosi ikkunasta. Hänen yhtenä poikaystävänään oli tuolloin nuori lupaava kirjailija, joka tietysti osoittautuu olevan sama, kuin saarella kuolleen naisen puoliso. Sallan ja Janin tapaukset lopulta siis kiertyvät olemaan toisiinsa liittyviä, tietenkin. 

Kirja on samalla tyylillä kuin aikaisemmatkin kirjoitettu ja paikoitellen aika hitaasti, leppoisaan tahtiin, etenevä. Järisyttävän epätodennäköisistä sattumista huolimatta juoni on kiinnostava, vaikkakin juuri epätodennäköisyyksien vuoksi välillä vähän ärsyttävä. Salla se aina myös onnistuu järjestämään itsensä vaaranpaikkoihin… Murhaajan motiivi ei ehkä ollut kaikkein vakuuttavimmasta päästä. Myöskään ne vanhemmat kuolemantapaukset eivät todennäköisesti oikeasti tuomioihin olisi johtaneet, murhaksi niitä tuskin olisi voitu mitenkään saada luokiteltua, siihen kun tarvitaan paljon harkintaa ja/tai raakuutta. Tapon syyteoikeus olisi jo vanhentunut. Mukavaa mökkimatkojen kuunneltavaa kirja oli kuitenkin. 

Salla has recovered enough from the adventures of the previous book and from producing the related podcast that she's already thinking about the next story to tell. She hasn't yet come up with a solid idea, but while helping her aunt and the aunt’s friend renovate an old archipelago house, she hears about an accidental death that happened on the island decades ago. The young wife of a famous author had fallen to her death from a wartime fire control tower. Salla becomes intrigued by the case (perhaps on rather flimsy grounds — at first, there's really no rational reason to suspect anything other than an accident). She starts asking the locals about the incident and the deceased woman, but many people are unwilling to talk about it. (Then again, it happened about 40 years ago — it’s a wonder anyone remembers anything at all.) The more she investigates, the more mysterious the case (of course) begins to seem.

At the same time, Salla’s boyfriend Jan is investigating a case that has turned into a serial murder. An elderly, wealthy Finnish art collector has been shot in Nice. Jan travels there with his new (and beautiful) partner. The French police quickly arrest the man’s wife, but Jan suspects the situation isn't that straightforward. When an old acquaintance of the murdered man is killed in Finland — in a way that clearly links the two cases — the French police also start to believe the wife may not be guilty. Further investigation reveals clues that the murders are connected to the accidental death of a promising young artist at a cultural elite party in the late 1970s, where he fell from a window. One of his boyfriends at the time was a young, promising author — who, of course, turns out to be the same man whose wife died years later on the island.

So, naturally, Salla’s and Jan’s cases end up being connected.

The book is written in the same style as the previous ones and proceeds at a fairly slow, relaxed pace at times. Despite the wildly improbable coincidences, the plot is engaging — although the implausibility can be a little annoying now and then. Salla, as always, manages to put herself in dangerous situations… The murderer's motive wasn’t perhaps the most convincing. Also, those older deaths probably wouldn’t have led to any convictions in real life — they likely couldn’t have been legally classified as murders, which require a level of premeditation and/or brutality. Any possible manslaughter charges would already be time-barred. Still, it was an enjoyable book to listen to during cottage trips.

400pp

Martta Kaukonen: Terapiassa (Terapiassa #1)

 Nuori sarjamurhaaja, Ira, hakeutuu julkkispsykologin, Clarissan, vastaanotolle. Hän on lapsuudessa joutunut satunnaisen lapsisieppaajan hyväksikäyttämäksi, eikä siitä kunnolla ole koskaan toipunut.  Hän uskoo jäävänsä pian kiinni ja toivoo psykologin voivan kirjoittaa hänelle lausunnon täydestä syyntakeettomuudesta (näinhän asia ei toimisi, vaan vaadittaisin oikeuden määräämä mielentilatutkimus). Tarinaa kerrotaan vuorotellen eri näkökohdista. Kertojina on Iran ja Clarissan lisäksi Clarissan puoliso Pekka, sekä Clarissasta henkilökuvaa kirjoittava Hesarin (tai kuten kirjassa sanotaan ”Aviisin”) rapajuoppo toimittaja Arto. Tarina etenee näiden eri näkökulmien varassa ja melko nopeasti paljastuu, että ainakaan kaikki henkilöt eivät ole luotettavia kertojia. Lopulta käy selvästi ilmi, että ihan kaikki valehtelevat, ja paljon. Arto ehkä vähiten, mutta ei hänenkään näkökulmansa ihan rehellinen ole, mutta ainakin hän on osapuilleen sitä mitä väittää olevansa – muut oikeastaan eivät ole. Lopulta paljastuu, että Ira ei ole sarjamurhaaja, vaan korostuneen syyllisyyden tunteensa vuoksi uskoo puoliksi tosissaan tehneensä osapuilleen kaikki maassa tapahtuneet surmatyöt. Clarissan puoliso on se, joka Iran aikanaan sieppasi. Ja Clarissa itse tiesi puolisonsa olevan pedofiili, ja omaa asemaansa suojellakseen jopa tappoi yhden miehensä uhrin, joka uhkasi hakeutua julkisuuteen. Ja Arto on Iran isä. Eli pikkuisen siis alun asetelma muuttui kirjan kuluessa ja sisälsi ”muutaman” sattuman. Kirja oli helppolukuinen, luvut olivat lyhyitä, kieli oli selkeää, ehkä hiukan liiankin selkää ja yksinkertaista. Mitään suurta järkeähän juonessa ei ollut ihan perusjuonikuvionkaan kannalta. Ja julkkisterapeutilta ei tasan varmasti saisi aikaa ”huomenna klo 9:00”. Muutenkin terapiapuolella ja lääketieteellisessä tiedossa oli puutteita, sivulauseessa mm. sanotaan, että 70-luvulla kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointi olisi ollut mahdotonta, kun sairautta ei vielä tunnettu. Sairaus kun on alun perin kuvattu jo antiikin Kreikassa… ja myöhemmin tarkemmin 1800-luvulla. Muutenkin terapian kuvaus oli aika kummallista, tietysti kun se suodattuu kahden epäluotettavan kertojan kuvauksen kautta, on vaikea sanoa mikä oli mitä. Tosiaan kirja ei ollut suurta kirjallisuutta, mutta ehkäpä seuraavaankin osaan joskus tulee tartuttua. 

A young serial killer, Ira, seeks out a session with celebrity psychologist Clarissa. As a child, she was abused by a random child abductor and has never truly recovered from the trauma. She believes she’ll be caught soon and hopes the psychologist can write her a statement declaring her fully criminally insane (which, of course, is not how things work — such a determination would require a court-ordered psychiatric evaluation).

The story is told from alternating perspectives. In addition to Ira and Clarissa, the narrators include Clarissa’s husband Pekka, and Arto, a washed-up journalist from Helsingin Sanomat (or “Aviisi,” as it’s called in the book), who is writing a profile of Clarissa. The story unfolds through these different viewpoints, and it quickly becomes apparent that not all narrators are reliable. Eventually, it becomes clear that everyone is lying — and lying a lot. Arto perhaps the least, but even his perspective isn’t entirely honest. At least he is more or less who he claims to be — the others, not so much.

In the end, it turns out that Ira is not actually a serial killer. Due to her overwhelming sense of guilt, she half-seriously believes she is responsible for nearly every murder committed in the country. It is revealed that Clarissa’s husband is the one who abducted Ira as a child. And Clarissa herself knew her husband was a pedophile — and, to protect her own position, even killed one of his victims who had threatened to go public. Arto, meanwhile, is Ira’s father. So the initial setup of the story takes a slight turn as the book progresses, complete with “a few” coincidences.

The book was easy to read, with short chapters and clear — perhaps overly simple — language. There wasn’t much real logic to the plot, even in terms of basic story structure. And a celebrity therapist certainly wouldn’t be available “tomorrow at 9:00 a.m.”

There were also flaws in the portrayal of therapy and medical knowledge. For example, in a throwaway line it’s stated that bipolar disorder couldn’t be diagnosed in the 1970s because the illness wasn’t known yet — when in fact, the condition was already described in ancient Greece and more precisely defined in the 19th century. The depiction of therapy overall was quite odd, though since it’s filtered through two unreliable narrators, it’s hard to say what was meant to be taken at face value.

All in all, the book wasn’t great literature, but I might still end up picking up the next installment at some point.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Kokoelma true crime -tarinoita menneisyydestä. Menneisyydessäkin murhattiin samankaltaisista syistä kuin nykyään, etenkin mustasukkaisuuden ja ahneuden vuoksi. Perjantai-illan kännipuukotuksia kirjassa ei kuvattu, vaikka niitäkin epäilemättä tapahtui. Todennäköisesti köyhemmän kansan syylliset hirtettiin ilman suurempaa kohua tai kronikoihin pääsyä, jos syyllinen ylipäätään jäi kiinni.

Aateliset saattoivat joskus keplotella itsensä kotiarestiin rangaistusta odotellessaan, mutta tämä ei aina onnistunut. Pahimmillaan rikoksista jouduttiin maksamaan hengellään – tai vielä pahemmin, kärsimällä raakaa kidutusta ennen kuolemaa. Ajoittain murhien tekemiseksi solmittiin varsin vauhdikkaita salaliittoja, eikä asema tai ammatti estänyt väkivaltaisia tekoja. Esimerkiksi luostarin johtaminen tai pappisvirka ei estänyt maantierosvoutta, ryöstöjä tai lähiseudun pienempien aatelisten tappoja.

Kirja oli ihan kiinnostava luettava muiden kirjojen välissä. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa aikakauden lainkäytöstä niin teorian kuin käytännönkin tasolla: kuka tutki rikoksia, miten oikeudet toimivat ja ketkä toimivat tuomareina tai valamiehinä – jos sellaisia oli. Nyt kirjassa keskityttiin ehkä liikaa pelkästään rikoksiin ja rikollisiin.

256 pp. 

Matt Haig: Mahdoton elämä (The Life Impossible)

 Noin 70-vuotias leskirouva, entinen opettaja, Grace, elää hyvin hiljaista elämää briteissä. Hänen ainoa lapsensa on kuollut liikenneonnettomuudessa jo lapsuudessa, ja kun hänen puolisonsa kuoli, hänen elämänpirinsä on kapeutunut aika niukaksi. Suureksi yllätyksekseen hän saa kuulla perineensä pienen talon Ibizalla naiselta, jonka tunsi vain ohimennen vuosikymmeniä sitten. Vähän itselleenkin yllätykseksi hän matkustaa paikan päälle. Siellä paljastuu, että ystävä on kadonnut ja hänen henkeään oli uhattu. Kun Grace käy sukeltamassa paikallisen ikävanhan meriruohometsän lomassa hiukan kummallisen miehen ylipuhumana, asiat muuttuvat mystiseksi. Sieltä vaikuttaa avautuvan portti toiseen maailmaan ja pian Grace huomaa omaavansa uusia voimia, hän pystyy mm aistimaan ihmisten ajatukset ja menneisyyden ja jopa jossain määrin hallitsemaan muiden tunteita ja tekoja. 

Kaunista ranta-aluetta uhkaa jättihotelli, joka tuhoaisi luonnon ja meren monimuotoisuuden. Sitä ajaa häikäilemätön rikas mies, jonka taustalla on lahjontaa ja vastustajien kuolemia. Grace joutuu miestä ja tämän suunnitelmaa vastaan taistellessaan hyväksymään myös oman menneisyytensä virheineen ja turhine syyllisyyden tunteineen. 

Kirja menee loppuvaiheessa aika fantasiasävyiseksi. Se oli kuitenkin hyvä, mutta ei kyllä ehkä Keskiyön kirjasto tai Kuinka aika pysäytetään -kirjojen tasoa. Kielellisesti se oli sujuvaa tekstiä, mutta filosofoinnin määrä näyttää kirjailijan kirjoissa olevan vähitellen kasvava.  

A widow in her seventies, a former teacher named Grace, lives a very quiet life in Britain. Her only child died in a traffic accident during childhood, and after her husband passed away, her social circle has shrunk significantly. To her great surprise, she learns that she has inherited a small house in Ibiza from a woman she only knew in passing decades ago. Somewhat to her own surprise, she decides to travel there.

Once there, it turns out that her friend has disappeared and that her life had been threatened. When Grace, persuaded by a rather odd man, goes diving in the ancient local seagrass meadow, things take a mysterious turn. It seems a gateway to another world opens from there, and soon Grace finds herself with new powers: she can sense people's thoughts and pasts, and even to some extent influence their emotions and actions.

A beautiful coastal area is under threat from a massive hotel project that would destroy nature and marine biodiversity. The development is being pushed by a ruthless wealthy man whose background involves bribery and the deaths of opponents. As Grace fights against the man and his plans, she must also come to terms with her own past—its mistakes and the guilt she has carried in vain.

The book becomes quite fantasy-tinged toward the end. It was good, though perhaps not quite on the level of The Midnight Library or How to Stop Time. Linguistically, it was fluent and well-written, though the amount of philosophical reflection in the author’s books seems to be gradually increasing.

360 pp.

My Hugo award votes 2025, Part 4: Novels

 The novel category was pretty good this year. All the nominated books were good and mostly quite original. The nominees included a fairly even mix of fantasy and science fiction, though some were a bit on the borderline—The Tainted Cup and even The Ministry of Time (whose time travel element borders on fantasy) come to mind.

They all worked well as standalone books; none were middle parts of a series. At least one, The Tainted Cup, opens a new series. A couple of others (Alien Clay and A Sorceress Comes to Call, for example) could have follow-ups that would be extremely interesting to read.

After finishing all the books, it was immediately obvious which one should go in first place. Alien Clay was creative and imaginative, with a uniquely designed ecosystem and it was one of the better nominees in several years. The last place was also easy to decide, even though that book was still better than some past winners. In fact, better than many of them.

Second to fourth place was harder to determine, as those books were all about equally good, but this was my final order.

1. Alien Clay by Adrian Tchaikovsky (Orbit US, Tor UK)

2. A Sorceress Comes to Call by T. Kingfisher (Tor)

3. The Tainted Cup by Robert Jackson Bennett (Del Rey, Hodderscape UK)

4. Service Model by Adrian Tchaikovsky (Tordotcom)

5. Someone You Can Build a Nest In by John Wiswell (DAW)

6. The Ministry of Time by Kaliane Bradley (Avid Reader Press, Sceptre)

My Hugo award votes 2025, Part 3: Short stories

 The short stories were perhaps the lowest-quality category this year. Experimental and “artistic” writing was once again common, as it often is in this category more than in the others. It was easy to place the most “mundane” story first, as it was also well-written, with a nice and interesting plot. The last two places were easy to decide, as I was too stupid to really understand them. The other stories were also fairly easy to rank in what felt like the “right” voting order.

“We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 – Issue 168)

The story consists of two parallel "story" lines, where one is a more or less repeating poem, and the other explores how difficult it is for humans to experience or read two things simultaneously. I think it’s meant as some kind of communication from aliens or something similar. Very experimental, quite short, and with little plot.

“Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

A take on Ursula K. Le Guin's classic short story “The Ones Who Walk Away from Omelas.” Someone kills the child who is being tortured for the good of the whole city. Things start to go wrong, accidents and disagreements occur, until a new child is placed in the torture room. Then everything is wonderful again... until that child is also killed. And the next one, and the next one. Where do the children come from? Are they ethically sourced? A good story, written in a style very similar to the original.

“Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

Margary lives in what seems to be a late medieval village, tending to her mother, who has a shaking palsy. They used to work at the manor, but when the mother fell ill, the lord gave them a small farm to live on. Margary is also caring for her little brother. One day, the boy hears that a snail is approaching the village. The snail is a giant creature whose corrosive slime destroys everything in its path. The lord must be informed so he can defend the village. He tries, but the snail is gigantic… A nice, optimistic story where people are mostly good, even the lord. Perhaps the most “classical” of the nominees. It would be nice to read more stories set in this world with these characters.

“Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, January 2024 – Issue 164)

A very short tale about a prison transport carrying inmates to another planet as part of an extremely cruel punishment. A good story with a clever twist, but very short and based on a single idea.

“Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

A sort of game which is based on simulated (?) history is run repeatedly with slightly altered choices by the characters. An oppressive government seems to monitor the game's events closely. A player (?) eventually commits an unthinkable act. The story is interspersed with quotes from a scholarly article. A very experimental (and allegorical?) piece that I didn’t really understand.

“Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

A Chinese (?) woman is looking for her brother, with only his last known address. She finds a small inn run by a seemingly kind family, but she notices they are wearing her brother’s clothes. When they try to kill her, she is fortunately able to use a magical connection to the clothing, which fights back and avenges her. There’s no explanation for the magic, but the story is well-written in poetic language. A pretty good story overall.

My voting order will be: 

1. “Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

2. “Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

3. “Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

4. “Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, Jan 2024 (Issue 164))

5. “Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

6. “We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 (Issue 168))

Adrian Tchaikovsky: Alien Clay

The last of the Hugo-nominated novels this time.

Professor Arton Daghdev has been sentenced to forced labor on the planet Kiln. Earth is ruled by a tyrannical regime known as the Mandate, which tolerates no dissidents. While it is nominally pro-science, it only supports research that confirms its rule and upholds the andromorphic principle, the belief that the human form is the pinnacle of evolution.

Daghdev has conducted research not approved by the Mandate, and it later emerges that he has also been involved with rebels opposing the regime.

Life has been discovered on a few other planets, but nowhere is it as diverse as on Kiln. Though not fully compatible with Earth-based life, the differences are not extreme. Kiln’s organisms are inedible to humans, and while most of their poisons don’t affect us, they can live on and inside the human body. One example is an older scientist who lives in a cage, apparently driven mad, occasionally screaming as Kiln life thrives on her. Yet surprisingly, she remains alive.

Kiln also contains several ruins that appear to have been built by intelligent beings. One of the camp's goals is to discover who built them and decipher their inscriptions. So far, there have been no results—no signs of intelligent life, no tombs, no remains of any builders.

Daghdev is assigned to study the planet’s strange life forms. Most of his work consists of dissecting specimens and performing repetitive statistical analyses. Kiln’s life is bizarre: its animals are assembled from other organisms in an intricate web of symbiosis and parasitism. It’s as if they’re built from biological LEGO bricks, modular, adaptable, and capable of forming nearly infinite new life forms.

Daghdev eventually joins an organized mutiny, which ends in complete failure. As punishment, he is assigned to the “Excursions”—teams sent out from the camp to explore new ruins. The work is extremely dangerous, and everyone on it eventually dies. On one mission, everything goes wrong, and their copter is destroyed. No rescue will come; the camp doesn't value the lives of a few prisoners. The group decides to attempt the long, deadly walk back through the jungle, teeming with alien, poisonous, and hostile life.

But Kiln harbors more than anyone has realized. For those willing to accept it, the planet’s life may offer unprecedented benefits and a strange sense of completeness.

A very good book, with a truly fascinating vision of evolution and alien biology. The writing is solid, the characters may be slightly caricatured, and the ideology of the Mandate could have been explained in more depth—but overall, it’s a strong novel that delivers a real sense of wonder. It gave me a déjà vu of Isaac Asimov’s Misbegotten Missionary. This will be my top choice on the Hugo ballot.

390 pp.