Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Finlandia palkinnon voittaja vuodelta 1991. Unescon palkkaamana Lähi-idässä kansanperinnettä keräämässä ollut mies palaa Suomeen. Hän on eronnut, ja hänellä on 12-vuotias tytär Jutta, johon hän ei kovin aktiivisesti ole pitänyt yhteyttä.  Palattuaan Suomeen hän tapaa ex-vaimonsa ja Jutan, joka tuskin häntä enää tuntee. Samalla hän irtisanoutuu yliopiston työstään (jossa häntä ei juuri tunnuta kaivattavan) ja myy asuntonsa. Jollain kumman keinolla – joka ylitti oman ymmärrykseni – hän saa ex-vaimonsa suostumaan siihen, että hän vie Jutan tutustumaan YK:n toimitiloihin Sveitsissä. Tämä siitä huilimatta, että jo kertaalleen muutamia vuosia aikaisemmin oli jättänyt tytön palauttamatta tapaamisesta. Matka ei kohdistukaan sinne, vaan mies sieppaa tyttärensä ja lopulta kuljettaa hänet Irlantiin hankkien hänelle uuden passin. Hän lähettää postikortteja satunnaisten muiden matkaajien kuljettamana eri paikkakunnilla hämätäkseen oman sijaintinsa, sekä väärentää sähkeitä ja kirjeitä, joita tytön äiti olisi lähettänyt hänelle, joissa vakuuttelee äidin tietävän kaikesta ja tämän lähteneen matkoille uuden miehensä kanssa.  

Kirja on kirjoitettu varsin hienolla, tajunnanvirtaisella kielellä, joka oli luettavaa vuodatuksenomaisuudestaan huolimatta. Juonellisesti tarina oli vähemmän kiinnostava ja päähenkilö oli varsin epämiellyttävä hahmo, jolla oli melkoisia ongelmia, joiden laatu kirjan loppupuolen lyhyissä takaumakohtauksissa osoittautui odotettuakin pahemmiksi. Myös kirja loppu viittasi pahemman laatuisen pipipäisyyteen. En voi ymmärtää, miten yksikään mitenkään vastuullinen äiti olisi sellaiselle tyypille vastuuta lapsestaan luovuttanut pieneksikään hetkeksi. Päänhenkilö vastenmielisyys oikeastaan ihan kaikessa oli se häiritsevin osa kirjaa. Kirjan nimi ei myöskään ollut sopiva – ei tässä kirjassa todellakaan mitään isä-tytär suhdetta luotu. Sinällään, ei isä tarkoituksellisen paha kuitenkaan ollut, ei hän hyväksikäyttänyt, lyönyt tai muuten fyysisesti vahingoittanut häntä, halusi vain hänen seuraansa ja suunnitteli yhteistä elämää. Kummallinen kertomus, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.  

204 pp.

M.C. Beaton: Epäilyttävän eläinlääkärin tapaus (Agatha Raisin #2: Agatha Raisin and the Vicious Vet)

Tarkoitukseni ei ollut lukea näin pian toista tämän sarjan kirjaa, mutta flunssassa halusin jotain kepeää ja helppoa luettavaa oli kätevä tarttua tähän sarjan toiseen osaan. Paikkakunnalle on muuttanut uusi, komea eläinlääkäri. Yllättäen kaikkien keski-ikäisten naisten eläimet vaativat pikaista tarkastusta, niin myös Agathan kissa. Mies on mukava - vaikka tuntuikin olevan hiukan kovakourainen kissaa kohtaan - ja jopa pyytää Agathaa ravintolaan kanssaan. Ensimmäiset treffit eivät onnistu, mutta toisilla treffeillä mies pyytää Agathalta rahaa perustettavaa eläinsairaalaa varten. Siihen Agatha ei suostu, eikä etenkään treffien jälkeiseen läheisempään kanssakäymiseen. Pian tämän jälkeen eläinlääkäri löytyy kuolleena - hän oli vahingossa antanut itselleen hevoselle tarkoitetun rauhoittavan lääkkeen. Poliisi luokittelee kuoleman (taas kerran äärimmäisen heppoisen tuntuisesti) tapaturmaksi, mutta Agatha ei usko tähän, ja alkaa haastatella seudun naisia, joita ko. eläinlääkäri oli liehitellyt. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että hän samalla saa viettää aikaan naapurin charmantin vanhanpojan kanssa, johon hän on toivottoman ihastunut. Mies ei itse tästä asiasta ole innoissaan, vaan pyrkii pikemmin välttelemään Agathan seuraa, etenkin aina kun tämän ihastuminen ja liehiköinti alkavat vaikuttaa turhan innokkaalta. Murha tietenkin lopulta ratkeaa sinnikkään paikasta toiseen matkaamisen ja ihmisille juttelemisen myötä. Ja gatha on taas kerran itse pahassa pinteessä. 

Tässä toisessa osassa tuntui, että ensimmäisen osan loppua kohden tapahtunut laadun kohentuminen ohi yhdestä iskusta kadonnut. Henkilöhahmojen syventyminen katosi, ja oikeastaan kaikki hahmot vaikuttivat jonkinlaisilta parodioilta itsestään - ihan kuin flanderisaatio olisi iskenyt jo sarjan toisessa osassa. Agathan haikailu leskimiehestä - ja toisaalta tämän leskimiehen ylenpalttinen kauhu Agathan huomiosta oli erittäin rasittavaa ja ärsyttävää. Pääosa muista hahmoista oli myös kovin kiiltokuvamaisia “kulisseja” eivätkä oikein olleet mieleenjääviä. En taida tätä  sarjaa pidemmälle jatkaa. 

My intention was not to read another book in this series so soon, but with my flu and wanting something light and easy to read, it was convenient to pick up the second part of this series. A new, handsome veterinarian has moved to the town. Surprisingly, all the middle-aged women’s pets require urgent examination, including Agatha’s cat. The man is nice—even though he seemed a bit rough with the cat—and he even asks Agatha to go to a restaurant with him. The first date doesn’t go well, but on the second date, the man asks Agatha for money to start an animal hospital. She refuses, especially refusing to get involved more closely after the date. Soon after, the veterinarian is found dead—he had accidentally given himself a sedative meant for a horse. The police classify the death (again, seemingly with quite flimsy evidence) as an accident. Still, Agatha doesn’t believe this and begins interviewing women in the area with whom the veterinarian had flirted. Partly because she ends up spending time with a charming old man from the neighborhood, with whom she has hopelessly fallen in love. The man himself isn’t thrilled about this—it seems he’s mainly trying to avoid Agatha’s company, especially whenever her infatuation and flirting start to seem a bit too eager. The murder, of course, is eventually solved through persistent traveling and talking to people. And once again, Agatha finds herself in trouble.

In this second part, the quality boost that had occurred towards the end of the first part disappeared completely. The depth of the characters was lost, and in fact, all the characters seemed like parodies of themselves—almost as if a Flanderization had struck already in the second book of the series. Agatha’s longing for a widower—and, on the other hand, this widower’s exaggerated fear of her attention—was very exhausting and irritating. Most of the other characters were also overly superficial “scenery” and not very memorable. I probably won’t continue with this series.

196 pp.

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö (Koskinen #30)

Viimeisin (viimeinen?) komisario Koskinen sarjan kirja. Koskinen on jäämässä eläkkeelle. Hän pitää ennen eläkettään lomansa pois ja palaa sen jälkeen vielä pariksi viikoksi työhön. Lomalle hän lähtee Australiaan ex-vaimonsa kanssa, ja hänen tarkoituksensa on poistaa loman aikana tuo “ex-” liite. He viettävät ikimuistoisen loman ja palaavat takaisin Suomeen viimeisiä työviikkoja varten. Koskisen työporukka on sillä aikaa tutkinut muutamaa eri juttua. Nainen on hakattu kotonaan sairaalakuntoon - hänen puolisonsa väittää olleensa suihkussa tänä aikana. Kuuluisa teatteriohjaaja/käsikirjoittaja/terapeutti on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kolme varhaisteiniä heitettiin Hämeensillalta Tammerkoskeen ja tekijä näytti katoavan savun ilmaan, kunnes ilmeisen sama mies hakkasi kolme miestä sairaalakuntoon baarin terassilla lähikunnassa. Oikein minkään rikoksen selvittelyissä ei edistytä kunnolla ennen Koskisen työhön paluuta. Sitten tietysti asiat ratkeavat nopeasti, onhan tiukka deadline eläkkeestä olemassa. Se tosin ei ihan tiukka ole, viimeisen rikoksen Koskinen kun lopulta ratkaisee matkalla poliisitalolta jäähyväisjuhliinsa Plevnassa. 

Kirja oli samaa vanhaa tasoa juoneltaan. Kirjan alku oli ehkä vähän tahmea, mutta kun Koskinen pääsi vanhan porukan kanssa ratkaisemaan rikoksia, kirja kohentui melkoisesti. Myös kielellis-kirjallisesti kirja oli vanhaa tuttua laatua. Ei mitään yllätyksiä, vanhat tutut henkilöhahmot käyttäytymässä vanhalla tutulla tavalla. Dekkarijuoni oli kohtalaisen hyvä ja kirja oli keskitasoa sarjassaan. Vähän jäin ihmettelemään sitä, että pari kertaa kirjassa ohimennen viitatut vanhustentalon “oudot tapahtumat” jäivät selitystä tai edes tarkempaa kuvausta vaille. Ehkä näihin palataan jatkossa. Kirjailija itsehän ei ole selkeästi sanonut eläköityvänsä, vaikka hän hahmonsa eläkkeelle jäikin. 

343 pp.

M.C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus (Agatha Raisin #1: Agatha Raisin and the Quiche of Death)

Itselleni uuden sarjan avausosa. Keski-ikäinen PR-toimiston omistanut nainen Agatha Raisin on myynyt firmansa ja on päättänyt vetäytyä eläkkeelle. Hän on ostanut maaseutukaupungista viehättävän pikkutalon, jonka sisustussuunnittelijat ovat valmiiksi sisustaneet. Kun hän muuttaa siihen, kaikki ei suju ihan kuin hän oli suunnitellut. Pienen paikkakunnan piirit ovat pienet ja kaupungista muuttaneeseen tulijaan suhtaudutaan melkoisella varauksella. Kunnon PR-henkisyydellä Agatha päättää kohentaa suosiotaan osallistumalla piirakoiden paistokilpailuun. Sillä, että hänen ruoanlaitto kokemuksensa rajoittuu eineksien lämmittämiseen mikrossa ei ole merkitystä, sillä ainahan herkullisen piirakan voi ostaa Lontoosta kaupungin parhaasta leipomosta. Voittoa ei kuitenkaan tule, vaan voitto menee samalle henkilölle, jolla se on mennyt aina ennenkin. Mitä pahinta, kun tuomarina toiminut mies ottaa Agathan tuoman piirakan kotiinsa, hän kuolee sitä syötyään. Piirakassa oli myrkkykeisoa. Poliisi aika nopeasti selvittää, että Agatha ei ollut piirakkaa itse leiponut ja päätyy (aika kummallisen helposti) siihen, että kyseessä oli onnettomuus ja myrkky oli päätynyt piirakkaan erehdyksessä. Agatha ei tähän usko ja alkaa selvittää asiaa. Osittain pitkästymisen vuoksi, osittain saadakseen kyläläisiltä ihailua ja arvostusta. Lopulta poliisikin alkaa ottaa asian vakavammin. Kyseessä on kevyt ja kiireetön kirja. Alussa tosin Agatha vaikutti niin rasittavalta ja ärsyttävältä tyypiltä, että lukemisesta ei ollut tulla mitään. Vähitellen hänessä tapahtui kasvamista ja sopeutumista pikkuisen paikkakunnan maalaiselämään ja hän muuttui lähes siedettäväksi, joskin edelleen melkoisen omahyväiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi henkilöksi. Tarina itsessään oli aika tavanomainen dekkaritarina, mutta henkilöt olivat aika kiinnostavasti luotuja ja persoonallisia. Kirja ei ollut mitään suurta kirjallisuutta, mutta oli ihan pätevää ajankulua.

This is the opening part of a new series for me. Agatha Raisin, a middle-aged woman who owns a PR agency, has sold her company and decided to retire. She has bought a charming small house in a rural town, which interior designers have already decorated. When she moves into it, not everything goes as she had planned. The small community is close-knit, and newcomers are greeted with quite a bit of suspicion. With proper PR skills, Agatha decides to boost her popularity by participating in a pie-baking contest. It doesn't matter that her cooking experience is limited to reheating frozen meals in the microwave, since she can always buy a delicious pie from the best bakery in London. However, she doesn't win; instead, the prize goes to the same person who has always won before. Worse still, the man acting as a judge takes the pie Agatha brought home, and he dies after eating it. The pie contained poisonous hemlock. The police quickly determine that Agatha did not bake the pie herself and conclude (somewhat easily) that it was an accident and that the poison accidentally ended up in the pie. Agatha doesn't believe this and begins to investigate. Partly out of boredom, partly to gain admiration and respect from the locals. Eventually, even the police start taking the matter more seriously. It is a light and leisurely book. At the beginning, however, Agatha seemed so annoying and irritating that reading about her was difficult. Gradually, she grew and adapted to the small-town rural life, becoming almost tolerable, though still quite self-centered, and surprisingly simple-minded. The story itself was quite an ordinary detective story, but the characters were interestingly created and distinctive. The book wasn't great literature, but it was enjoyable enough as entertainment.

227 pp

Wexi Korhonen: Kuka pelkää kuolemaa (Kari Salo #2 )

Kari Salo -sarjan kakkonen, eli siis ”sen toisen” Tampereelle sijoittuvan dekkarisarjan osa. Viime osassa päähenkilö jäi poliisista poispotkittuna eläkkeelle ja tapasi elämänsä naisen sekä perusti etsivätoimiston. Nyt tämän kirjan alussa hänelle on tehty suusyövän diagnoosi ja hän suhtautuu tulevaisuuteen kovin pessimistisesti – hän ei haluaisi kasvoja ehkä runtelevaa leikkausta tehtäväksi, ja on jo tehnyt eron tyttöystävästään, sillä eihän olisi oikein vaatia naista olemaan kuolevan syöpäsairaan kanssa. Töitä sentään vielä löytyy, mutta kiristysjuttua selvittäessään hän käyttäytyy siinä määrin hengestään piittaamattomasti, että vastapuolen konnakin menee hiukan hämilleen ja suostuu palauttamaan rahat, jotka kiristämällä oli saanut. Seuraavana päivänä tämä kiristetty mies ammutaan, rahoja ei ole missään ja konnan, joka niitä oli ollut palauttamassa, oli nähty pakenevan paikalta.  Selvä juttu, vai onko? Kuolleen miehen isä palkkaa Salon selvittämään asiaa. Hän saa saman tehtävän myös ampumisesta syytetyn miehen asianajajalta. Kun hän alkaa haastatella hienolla alueella lähekkäin asuvia perheyhtiön omistajia, alkaa paljastua salaisuuksia ja motivaatioita kuolleen henkilön poisraivaamiseen itse kullakin. Mutta miten murha oikein tehtiin ja miten pidätettynä oleva kiristäjä saatiin niin hyvin lavastettua, että hän itsekin lähes uskoo olevansa ampuja?

Tämä oli paremmin kirjoitettu kirja kuin sarjan ensimmäinen osa, ja henkilöiden asenteissakin on siirrytty jostain 50-luvulta ainakin 70-luvulle, ehkä jopa 80-luvun alkuun. Tämäkin kirja, kuten edellinen osa, on viime kädessä hyvin perinteinen dekkari, jossa salapoliisi selvittää murhan ihmisiä haastattelemalla ja johtolankoja etsimällä. Toisaalta myös toimintaa kirjasta löytyi, paikoitellen ”vähän” uskottavuuden rajat ylittävällä tavalla, mm. ei ehkä kovin hyvin kirjaan sopineella lentokone takaa-ajolla. Kirja ei ollut mitään kielellistä ilottelua, mutta ajoi asiansa kyllä ihan mukavana autokuunneltavana matkoja viihdyttäen. 

288pp.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarinan toisesta näkökulmasta, eli pohjan akan, Louhen näkökulmasta, jossa Kalevalan sankarit ovat ryöstäjiä ja raiskaajia

Kirja seuraa Louhen koko elämäntarinaa lapsuudesta kuolemaan (ja sen yli), paljastaen hänen motiivinsa ja tekojensa taustan. Tarinan pääpiirteet ovat samat kuin perinteisessä Kalevalassa, mutta näkökulma on toinen ja Louhen syyt nousevat kirkkaasti esiin.

Kirja on täynnä luonnontaikuutta. Louhella on vahvat kyvyt, mutta niin on myös Kalevalan sankareilla – etenkin Väinämöisellä, joka kuitenkin esitetään enemmän vanhana ja hiukan säälittävänä miehenä, joka ei pärjää Louhen tyttärien kilpakosinnassa nuoremmille. Paitsi Pohjola, kirjassa on tärkeässä asemassa Metsänpeitto, Tuonela ja hahmoina hiidet ja Tapio ja muut luonnon jumalat.

Pidin kirjasta todella paljon, se oli yksi parhaita kirjoja mitä aikoihin olen lukenut. ja kielellisesti se toi mieleen Suomaa-romaanin, mutta meni mielestäni jopa sen ohi. Kieli oli kuvailevaa, lyyrisen kaunista ja samalla selkeää ja luettavaa. Se ei sortunut tekotaiteellisiin kikkailuihin tai vaikeamman vaikutelman tavoitteluun, vaan melkein jokainen lause oli oma pieni nautintonsa.

Juoni oli toisaalta tuttu (ehkä jopa olisi voinut ottaa hiukan enemmän vapauksia), mutta näkökanta niin erilainen, että tuntui kuitenkin riittävän uudelta, ja taustat tulivat laajemmin esiin, ja niissä siiten tietysti oli kirjailijan omaa mielikuvitusta myös mukana. Jos tämä ei ole Finlandia ehdokkaiden joukossa, niin kyseessä on suuri rikos.

Lumenlaulaja retells the story of the Kalevala from a different perspective—that of Louhi, the witch of the North, where the so-called heroes of the Kalevala appear instead as raiders and rapists. The book follows Louhi’s entire life story from childhood to death (and beyond), revealing her motives and the background to her actions. The main outlines of the story remain the same as in the traditional Kalevala, but the viewpoint is different, and Louhi’s reasons come clearly to the fore.

The book is full of nature magic. Louhi possesses strong powers, but so do the heroes of the Kalevala—especially Väinämöinen, who here is portrayed more as an old, somewhat pitiful man who cannot compete with younger suitors in vying for Louhi’s daughters. In addition to Pohjola, the story also assigns an important role to Metsänpeitto, Tuonela, as well as figures such as the hiisi spirits, Tapio, and other deities of nature.

I truly loved this book—it was one of the best I’ve read in a long time. Stylistically and linguistically, it even reminded me of another book by a Finnish female author,  Suomaa by Maria Turtschaninoff, though in my opinion, it surpassed it. The language was vivid, lyrically beautiful, and at the same time clear and readable. It never slipped into pretentious tricks or straining for sophistication, but instead offered sentences that could each be admired on their own.

The plot was in some ways familiar (perhaps it could even have taken a few more liberties), but the perspective was so different that it still felt fresh. The backgrounds were fleshed out more broadly, and of course, the author’s imagination was woven into them as well. If this book does not make it among the Finlandia Prize nominees, it will be a grave injustice.

410 pp

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee (Saana Havas #5 )

Viimeisin Saana Havas -sarjan kirja. Saanan poikaystävä Jan joutuu keskeyttämään lomansa uuden murhatutkimuksen vuoksi, sillä murhatun miehen taskusta löytyy hänelle osoitettu henkilökohtainen kirje. Vihjeitä murhan syistä ei aluksi löydy, mutta uhrin puhelimesta paljastuu naisten hyväksikäyttöön viittaavia valokuvia.

Saana lähtee koiranvahdiksi ystävänsä kotiin Mathildedalin pikkukylään. Sieltä on muutamia vuosia aiemmin kadonnut nuori nainen. Nyt rantaan on pystytetty kyltti, joka muistuttaa katoamisesta. Kuka kyltin on pystyttänyt – ja miksi? Saanalla on yhä kesken edellisen tapauksen pohjalta tekemänsä podcastin käsikirjoitus, mutta tämä uusi mysteeri alkaa kiehtoa häntä yhä enemmän. Hän haastattelee paikallisia, tytön tunteneita henkilöitä, ja saa nopeasti tietoja, joita edes poliisilla ei ollut. Kuka tappoi kauniin tytön – joka ei ehkä ollutkaan aivan niin kiltti kuin oli annettu ymmärtää?

Jan puolestaan joutuu tutkimaan sarjamurhaksi laajentunutta rikosvyyhteä, jossa murhaajalla tuntuu olevan häneen henkilökohtainen viesti.

Tällä kertaa tarinat eivät kuitenkaan kietoudu yhteen, vaan tapaukset pysyvät erillisinä. Saanan tutkimus muistuttaa osittain sarjan aiempia kirjoja – jälleen kaunis tyttö on kadonnut ja kuollut – mutta miljöö on erilainen ja motiivit uudet. Janin tapaus on myös kiinnostava, vaikka jäin ihmettelemään, miksi poliisilla kesti niin kohtuuttoman kauan kutsua kuultavaksi tietyn sormuksen omistajaa.

Kirja on tuttua, taattua laatua: sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa ei ole kiirettä eikä hurjaa vauhtia, mutta jota kuuntelee mielellään ja keskittyneesti alusta loppuun. Kielellisesti se on yhtä sulava kuin sarjan aiemmat osat ja laadullisesti samalla tasolla – näitä on vaikea laittaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.

The latest book in the Saana Havas series. Saana’s boyfriend Jan is forced to cut his vacation short because of a new murder investigation: a personal letter addressed to him is found on the victim. At first, there are no clues as to the motive, but the man’s phone reveals photographs suggesting the exploitation of women.

Saana goes to look after her friend’s dog in the small village of Mathildedal. A young woman disappeared from the area a few years earlier, and now someone has put up a sign by the shore reminding people of her disappearance. Who put it there—and why? Saana is still in the middle of writing the script for her podcast based on the previous case, but this new mystery begins to fascinate her more and more. She interviews locals who knew the girl and quickly uncovers information even the police didn’t have. Who killed the beautiful girl—who perhaps wasn’t quite as innocent as people believed?

Meanwhile, Jan has his hands full with a case that has escalated into a serial murder investigation, one in which the killer seems to have a personal message for him.

This time, however, the stories don’t intertwine; the cases remain separate. Saana’s investigation is somewhat reminiscent of earlier books in the series—again, a beautiful girl has gone missing and is found dead—but the setting is different and the motives are new. Jan’s case is also intriguing, though I couldn’t help but wonder why it took the police such an absurdly long time to bring in the owner of a certain ring for questioning.

The book is the familiar, guaranteed quality of the series: smoothly written, unhurried storytelling with no frantic pace, yet still engaging enough to hold your attention from beginning to end. The language is as fluent as in the previous volumes, and the overall quality is on par with them—making it difficult to rank the books against each other.

384 pp

Matt Dinniman: Carl's Doomsday Scenario (Dungeon Crawler Carl #2)

The next part in the series is where a (fairly) ordinary man and his former girlfriend’s Persian cat are forced to play live-action D&D to entertain galactic TV audiences. The book continues straight from the last one and covers the third level of the dungeon. The opponents are more challenging, but the protagonists have also levelled up a lot. On this level, it was a bit more complicated than just hack and slash, as there are two pretty complicated quests they are facing, the last of them a near “doomsday” scenario which would destroy a significant portion of the dungeon with all “contestants” in the area if failed, so there is some pressure to succeed. All that while taking part in alien talk shows, gathering followers, and trying not to irritate too much those who are organizing the competition, and being wary of the fellow human contestants. 

 This was a fun book, but slightly less so than the first part, which was hard to beat with its frenetic energy. Things are turning somewhat more serious, and the back plot with different alien factions and planet scheming against each other is growing more important. The writing is smooth, not very “literary”, but straightforward and easy to read and understand. I will return to the next part sooner or later. 

364pp