Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Ester on sikojen teurastaja kaupungissa, jossa tärkein asia on valtava teurastamo. Ester teurastaa pitkät päivät sikoja, ja on siinä hyvä ja kaikkien arvostama. Hänellä on kuitenkin ongelma, hän ei tule raskaaksi, vaikka hänen puolisonsa, Keinosiementäjä, saakin kaikki emakot porsimaan. Ester kokee, että kaikki kaupungissa teurastustehtaan Portinvartijasta alkaen seuraavat, milloin hänen vatsansa alkaa kasvaa. Tätä vain ei ole tapahtumassa, vaikka he Keinosiementäjän kanssa yhtyvät säännöllisesti. Yhtään muuta henkilöä kuin Ester ei kirjassa nimellä mainita. Mutta lopulta Ester jotain tuntee vatsassaan kasvavan. Mutta mitä? Onkos sillä niin merkitystä?  

Tarina kerrotaan kokonaan Esterin näkökulmasta ja muuttuu koko ajan loppua kohti surrealistisemmaksi. Kieli on omaperäistä, mutta hyvin erikoista ja lihallisen rasvaista. Lihaa, jauhelihaa, rasvaa, lihanleikkausta kuvataan hyvin konkreettisesti, samoin Esterin tunteita ja kaipausta lapsesta tai ainakin jostain, joka kohdussa kasvaisi. Kirja jättää aika hämmentyneen olon: mitä ihmettä juuri tulin lukeneeksi. Se ei ole huono, mutta ehkä hiukan liian omituinen (ja pidin sentään Pienen hauen pyydystyksestä) ja omituisen “rasvaisesti” kirjoitettu ollakseen mitenkään huippukirja. Miellyttävyyteenhän kirja tosin ei edes pyri. Kirjan loppu jäi hiukan hämäräksi, se jotenkin haihtui ilman selkeää lopetusta. Kirja oli lyhyt, pienoisromaanin luokkaa, mutta tämän tarinan kertomiseen ei yhtään enempää sanoja olisi tarvittu,   

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja kielellisiä ansioita kehuttiin. Valkeakoskelta kotoisin ollut jäsen kertoi, että kirjan pystyi sijoittamaan erittäin tarkasti Valkeakoskella, Esterin kaupunki noudatti Valkeakosken katuja niin, että “Teurastamo” oli keskustan paperitehdas. Kirjapiirin olemassaoloon oltiin myös tyytyväisiä, sillä useimmat epäilivät, että kirjaa tuskin olisi tullut luettua ilman piiriä, ja teoksen kokemiseen oltiin pääosin tyytyväisiä.   

181 pp

Markus Nummi: Käräjät

 Kirja kertoo pienen maalaiskunnan tapahtumista lähinnä 30-luvun lopulla. Kun yksittäinen sikiönlähdetys oli mennyt niin pieleen, että tarvittiin kunnanlääkäri apuun, viranomaiset alkoivat selvitellä asiaa. Tutkijaksi lähetettiin etsivä Iivonen, joka itseensä vahvasti luottaen alkaa kuulustella kyläläisiä ja laittaa vastentahtoiset muutamaksi päiväksi putkaan kypsymään. Samalla paljastuu mahdollinen alaikäisen raiskaus, kun hermoheikko koulutyttö osoittautuu olleen yksi abortin kohteista. Tyttö syyttää paikallista isäntää, jonka kodissa oli ollut sijoitettuna. Asioita seurataan myös Vilja-tädin, paikallisen kansakoulun opettajan siskon, näkökulmasta. Vilja-tyttö oli rippikoulun jälkeen joutunut kohtaamaan jotain pahaa (joka täsmällisesti selviää vasta kirjan loppupuolella ja oli pahempaa kuin mitä aluksi oli kuvitellut) ja oli muuttunut lopulta “Vilja-tädiksi”, yksinäiseksi naiseksi, joka ei juuri puhunut muuta kuin yleensä asiaan liittymättömiä raamatunlauseita ja seurasi kuitenkin tarkkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Itse asiassa juuri Vilja-tädin puheiden perusteella viranomaiset alkoivat selvittää koko aborttivyyhtiä. Poliisikuulusteluiden myötä asiat ja salaisuudet vähitellen paljastuvat ja syytettyjen penkiltä löytyy suuri osa kylän asukkaista. Köyhyys on laajalle levinnyttä ja lapsiluvut ovat suuria eikä ehkäisyä tunneta, joten olosuhteiden pakosta aborttiin on moni joutunut turvautumaan. Mutta onko ison talon isäntä turvassa raiskaussyytteiltä – syyttäjähän on tunnetusti hermoheikko tyttö, jonka sukukin on epäilyttävä, ei kai hänen puheitaan voi vakavasti ottaa?

Vilja-täti seuraa tätä kaikkea ikkunasta ja kuuntelee ihmisten keskusteluja - hän on niin taustalla, että kukaan ei sanojaan juuri varo. Ja monet purkavat hänelle sydäntään, sillä hän kuuntelee ilman tuomitsemista ja nyökkäilee ymmärtävän näköisenä, vaikka puhujat uskovat, ettei hän oikeasti juuri asioita ymmärrä, mutta mieltä keventää jollekin asioista puhua. Vilja-täti tietää oikeastaan kaiken, mutta ei puhu mitään. Tämä kaikki saa kuitenkin aikaan hänessä muutoksen, vuosikymmenten sulkeutuneisuus ja torjunta alkavat särkyä.  

Kirja kertoo hienosti pienen, köyhän, maalaisyhteisön elämästä ja olemisesta sotaa edeltävinä vuosina - ja loppuluvuissa vähän myöhemmältäkin ajalta. Ihmiset ja heidän ajatuksensa sekä kohtalonsa on kuvattu hienosti ja liikuttavasti. Henkilöiden kasvu ja kehittyminen ovat myös hyvin kuvattuja, etenkin Vilja-tädin kohdalla, joka onnettomasta nuoruudestaan huolimatta sai kokea ainakin jonkinasteista onnea myöhäisemmässä elämässään. Tarina on hienoa ajankuvausta, joka vaikuttaa todelta, vaikka kirja onkin pääosin täyttä fiktiota. Taustalla on kuitenkin oikeita oikeudenkäyntejä, ja kirjailijan mukaan jopa joitain kuulusteluissa ja oikeudessa käytettyjä lauseita on suoraan lainattu todellisista oikeustapauksista. Kirjan kieli on samaan aikaan kaunista ja selkeää ja ymmärrettävää. Hyvään kaunokirjalliseen kirjaan ei tarvita sivun mittaisia tajunnanvirtaisia lauseita! On todella yllättävää, että kirja ei ollut Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sille listalle se olisi kuulunut. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja oli yleisesti hyvin pidetty. 

575 pp.

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema (The Death of Vivek Oji)

Nigeriassa tapahtuva kirja.

Vivek Oji on nuorimies, jonka ruumis on jätetty alastomana, kankaaseen käärittynä kotinsa portille. 

Kirja kertoo, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi vaihtelevilla aikatasoilla. 

Vivek on syntynyt samana yönä kuin hänen isoäitinsä kuoli. Kirjan toinen päähenkilö on Vivekin serkku, Osita. Vivek saa jo teini-iässä kohtauksia, joissa menettää tajuntansa tai vain tuijottaa eteenpäin. Tämä asia muuten tuntui unohtuvan kirjan loppupuolella, sillä ei tarinan kannalta ollut oikein merkitystä. Ositalla on kotioloissa vaikeuksia, ja hän viettää lapsuudessa suuren osan ajastaan serkkunsa luona, kunnes Vivek jää kiinni siitä, että katselee Ositan harrastamassa seksiä naapuriston kauneimman tytön kanssa. 

Serkut eivät ole vuosiin yhteydessä, mutta kun Vivek on lopettanut yliopiston ja palannut kotiin, he tapaavat jälleen ja ystävyys palautuu. Vivek on kasvattanut pitkän, vyötärölle asti ulottavan tukan, jota hänen vanhempansa vihaavat ja joka herättää muutenkin epäilyksiä. Vivek jopa joutuu manauksen kohteeksi, kun uskovainen sukulainen yrittää poistaa hänestä kirkossaan pahat henget hakkaamalla hänet henkihieveriin. Hän tutustuu naapurin tyttöpariin ja on läheinen heidän kanssaan. Osita alkaa kokea Vivekin erittäin läheiseksi ja käytännössä rakastuu häneen ja he harrastavat seksiä keskenään.  

Vivek viettää aikaa tyttöjen kanssa heidän kotonaan. Tytöillä on keskinäinen oma suhde. Kaikki homosuhteet Nigeriassa ovat kuoleman tuomion arvoisia – ja yleensä niistä kiinnijääneet käytännössä lynkataan ennen mitään oikeudenkäyntejä, mikä lisää kaikille salassapidon tarvetta. 

Vivek pukeutuu tyttöjen avulla naiseksi ja meikkaa silmiään. Hän jopa lähtee pois kotoaan läheisille kaduille, vaikka tytöt vastustavat asiaa vahvasti. Kerran kun Osita yrittää löytää Vivekin, tämä on lähtenyt kotoaan mekkoon pukeutuneena: Osita lähtee hänen peräänsä ja yrittää viedä hänet kotiin, suojaan. Kun Vivek yrittää paeta Ositaa, hän kompastuu kiveen ja lyö päänsä ja kuolee. Osita yrittää ensin viedä Vivekin sairaalaan, mutta huomaa pian, että on jo myöhäistä. Hän riisuu mekon ja jättää Vivekin ruumiin tämän kodin eteen.  

Myöhemmin Osita ja tytöt päättävät, että Vivekin vanhempia pitää tietää, millainen ihminen hän oli, ja vievät heille nähtäväksi valokuvia Vivekistä naiseksi pukeutuneena, joissa hän oli onnellisemman näköinen kuin ikinä missään. Vivekin vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ymmärtävät, mistä on kyse, ja muuttavat Vivekin hautakirjoituksen kuvastamaan myös sitä naisennimeä, jota hän itsestään halusi käyttää. 

Lopussa Vivek seuraa tapahtumia henkenä ja on tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.

Yllä oleva tarina on muokattu yhteinäiseksi, kirjassa tapahtumat polveilevat ja osapuilleen kesken kappaletta voi olla takaumaa tai kuvausta muusta ajankohdasta. 

Kirja vaikutti paikoitellen hiukan sekavalta kovin vaihtelevien aikatasojen vuoksi. Nimien muistamisessa itsellä oli hiukan vaikeuksia. Kirja oli kirjoitettu hyvällä kielellä, mutta ei ehkä kaikkein sujuvammalla. Mitään ihan radikaalin yllättävää siinä ei mielestäni ollut – kyseessä oli oman seksuaalisuuden ja suuntautumisen hyväksymisestä kertova tarina, jonka lisämausteena oli aito kuolemanvaara, jos kukaan vieras näistä ominaisuuksista olisi saanut tietää. Varsinainen nigerialaisen kulttuurin kuvaus ei kovin yksityiskohtaiselta tuntunut, vaan kirja keskittyi enemmän henkilösuhteisiin. Seksiä kyllä tunnuttiin harrastavan aika lailla hetken mielijohteesta. 

The book felt somewhat confusing at times due to the highly shifting timelines. I had a bit of difficulty remembering the names. It was written in good language, though perhaps not the most fluent. There wasn’t anything particularly surprising about it in my opinion—it was a story about accepting one’s own sexuality and orientation, with the added tension of a real danger of death if any outsider were to find out about these traits. The depiction of Nigerian culture did not feel especially detailed. There also seemed to be quite a lot of sex driven by spur-of-the-moment impulses.

236 pp. 

 

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.  

Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. 

Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut, miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.

Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.  

395 pp

Andrey Kurkov: Kuolema ja pingviini (Пикник на льду #1, Death and the Penguin)

 Kirjailija, joka ei ole saanut tuotoksiaan kaupaksi, päätyy kirjoittamaan tunnettujen henkilöiden kuolinilmoituksia valmiiksi sanomalehden arkistoa varten. Hänellä on hoidossaan pingviini, jonka hän oli saanut eläintarhasta, kun se luopui osasta eläimistä kulujen vähentämiseksi. Pian hän kiinnittää huomiota siihen, että hämmästyttävän suuri osa henkilöistä, joista hän on kirjoittanut nekrologin, kuolee, ja muistokirjoitus päätyy julkaistavaksi. Lehden päätoimittaja on hyvin hermostunut sekä omasta että osittain myös kirjailijan turvallisuudesta.

Kirjailijan hoivaan päätyy lopulta myös pikkutyttö, josta hän pitää huolta parhaansa mukaan. Pikkutyttöä hoitamaan tulee noin 16-vuotias tyttö, johon kirjailija aloittaa melko pian suhteen. Jostain syystä pingviinin osallistumista huomattavien henkilöiden hautajaisiin aletaan toivoa – monien sellaisten, jotka olivat kuolleet yllättävästi pian sen jälkeen, kun heistä oli kirjoitettu ennakoiva nekrologi. Näistä esiintymisistä maksetaan hyvät rahat. Samalla jotain salamyhkäistä tuntuu olevan meneillään muutenkin: kirjailijaa mahdollisesti varjostetaan ja valvotaan, ehkä useammaltakin taholta, ja hänelle kerrotaan, että siinä vaiheessa, kun hän saa tietää, mistä on oikeasti kyse, hän voi olla varma siitä, että on seuraavana kuolevien listalla.

Helppolukuinen ja ironinen kirja, jossa tosin jää hyvin vahva epäily siitä, että suurinta osaa ironiasta ei ymmärrä. Ehkä sillä pingviinilläkin oli jokin merkitys, mutta tässä se tuntui vain absurdilta sivujuonelta. Kirja tuntui osittain olevan jonkinlaista paikasta toiseen haahuilua, jonka yhteydessä tapahtui kummallisia byrokraattis-surrealistisia asioita. Hups, mökki oli miinoitettu varkaiden varalle, varkaat astuivat miinaan ja räjähtivät kappaleiksi. Mitäs tuosta – potkitaan suuremman ruumiin palat vähän syrjään, ehtii sen miliisin myöhemminkin kutsua. Pingviini saa keuhkokuumeen – ratkaisuna on luonnollisesti siirtää siihen ihmislapsen sydän, mitäs siinä kummallista on?

Kirja ei tehnyt minuun kovin vahvaa vaikutusta. Kirjapiirissä useimmat olivat lukeneet saman kirjailijan teoksen Harmaat mehiläiset, joka kuulosti kiinnostavammalta kuin tämä.

 

 

A writer who has failed to sell his work ends up writing obituaries of well-known people in advance for a newspaper archive. He is also taking care of a penguin, which he received from a zoo when it gave up some of its animals to cut costs. Soon, he begins to notice that a surprisingly large proportion of the people whose obituaries he has written actually die, and the memorial pieces are published. The newspaper’s editor-in-chief is very nervous about his own safety and, to some extent, the writer’s as well.

Eventually, a young girl also comes into the writer’s care, and he looks after her as best he can. To help care for the child, a girl of about sixteen is brought in, and the writer begins a relationship with her fairly soon. For some reason, the penguin’s presence at the funerals of prominent people starts to be requested, many of them individuals who had died unexpectedly shortly after an advance obituary had been written about them. These appearances are well paid. At the same time, something else seems to be going on: the writer may be being followed and monitored, perhaps by more than one party, and he is told that once he finds out what is really happening, he can be sure he will be next on the list of those who are going to die.

An easy-to-read and ironic novel, though one is left with the strong suspicion that much of the irony is lost on the reader. Perhaps the penguin was meant to have some deeper significance, but here it felt like nothing more than an absurd side plot. The book sometimes feels like a kind of aimless drifting from place to place, accompanied by strange bureaucratic-surreal events. Oops, the cabin was mined to deter thieves; the thieves stepped on a mine and were blown to pieces. Never mind—kick the larger body parts a bit to the side; there’s time to call the militia later. The penguin gets pneumonia—and the obvious solution is to transplant the heart of a human child into it. What’s so strange about that?

The book did not make a powerful impression on me. In the reading group, most people had read another novel by the same author, Grey Bees, which sounded more interesting than this one.

270 pp. 

 

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (istória do Cerco de Lisboa)

 Nobel kirjailijan teos, joka tuli luettavaksi kirjapiirin kirjana. tarkoitus oli lukea jokin José Saramagon teos. Kirjaston tarjonnasta valikoitui sitten tämä kirja itselle luettavaksi.

Kirja kertoo Lissabonissa asuvasta oikolukijasta Raimundo Silvasta, joka tarkastaessaan historiankirjaa Lissabonin piirityksestä vaihtaa siitä tahallaan yhden sanan, lisäten sanan “ei” sopivaan kohtaan. Muutetun tekstin mukaan ristiretkeläiset eivät tulleet Lissabonin piirittäjien avuksi. Mies ei oikein itsekään tiedä miksi teki tekonsa. Palautettuaan kirjan kustantajalle hän odottaa hermostuneena, milloin jää kiinni muutoksestaan. Lopulta kustantamosta otetaan yhteyttä, ja siellä suhtaudutaan asiaan yllättävänkin suopeasti. Ja välitöntä erottamista, ei rajuja haukkuja. Kustannustoimittaja, nainen, ehdottaa oikolukijalle kirjan kirjoittamista siitä, miten asiat olisivat menneet, jos oikeasti tapahtumat olisivat sujuneet tämän muuntamalla tavalla. Tämä ryhtyy toimeen ja alkaa kuvitella ja kirjoittaa tapahtumia vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa ristiretkeläiset eivät auttaneet piirityksessä. Hän myös ihastuu tehtävän antaneeseen naiseen, ja ihastuminen ei jää yksipuoliseksi. 

Loppuosa kirjaa kertoo lomittain menneisyyden tapahtumista ja nykyajassa kehittyvästä suhteesta. Lomittaisuus on niin lomittaista, että siirtyminen ei tainnut tapahtua sentään kesken pitkien, jopa pari sivua pitkien kappaleiden, mutta melkein. Raimundo Silva saattoi olla katselemassa Lissabon maamerkkejä, jolloin kerronta liukui menneisyyteen aika saumatta. Menneisyyden jaksot olivat paikoitellen vähän rasittavia, sillä ne saattoivat sisältää pitkiä listoja nimistä kertojen parikymmentä henkilöä, jotka johonkin tilanteeseen ottivat osaa kaikki nimeltä mainiten. Paikannimien vyörytystä myös oli ajoittain runsaasti. 

Kiinnostavampi osa kirjaa oli nykyhetkeen sijoittuva rakkauskertomus, jossa pinttynyt poikamies(?) kerrankin löysi elämänsä naisen, joka vieläpä oli myös ilmeisen rakastunut. tarinassa oli mukana hauskoja pieni huumorinsävähdyksiä, mm. miehen palvelijatar vaihtoi puhtaat lakanat oma-aloitteisesti jo torstaina odottamatta viikonloppua, kun arvasi treffien olevan tulossa. Menneisyyden (kuviteltuihin) tapahtumiin en oikein jaksanut innostua, tosin niissäkin oli parempia paikkoja, mm jonkinasteinen rakkaustarina itsetietoisen kaapatun naisen (jonka raiskanneet löytyivät pari päivää myöhemmin selittämättömästi kuolleeksi puukotettuina) ja sotilaan välillä. Tämä vaikutti olevan Raimondon itse ihastuneena ollessaan tarinaan punoma osa.  

Kielellisesti kirja oli varsin tajunnanvirtainen. Se ei esimerkiksi sisältänyt lainkaan suoraa dialogia, vaan se mitä henkilöt keskustelivat, oli kerrottu osana normaalia kerrontaa niissä ylipitkissä kappaleissa. Tämä teki lukemisen raskaahkoksi, jota ne pitkät kappaleet ja ajoittaiset nimivyörytykset eivät todella keventäneet. Ihan ylettömän innostunut kirjasta en ollut - en tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisi ollut hiukan enemmän selvillä mikä tuo Lissabonin piiritys oikein oli ja miten se oikeasti meni. Sen verran Wikipedian juttua luin, että kovin ryöstetyksi ja raiskatuksi kaupunki lopulta oikeastikin tuli, vaikka teoriassa olikin “vapauttajista” kyse. Ihan yksityiskohtaisesti tähän kirjassa ei menty, vaikka vahvasti vihjattiin asiasta, sillä piirittävät sotilaat halusivat palkakseen ryöstämisoikeuden, jonka heidän komentajansa sitten lopulta myönsivät. 

401 pp. 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarinan toisesta näkökulmasta, eli pohjan akan, Louhen näkökulmasta, jossa Kalevalan sankarit ovat ryöstäjiä ja raiskaajia

Kirja seuraa Louhen koko elämäntarinaa lapsuudesta kuolemaan (ja sen yli), paljastaen hänen motiivinsa ja tekojensa taustan. Tarinan pääpiirteet ovat samat kuin perinteisessä Kalevalassa, mutta näkökulma on toinen ja Louhen syyt nousevat kirkkaasti esiin.

Kirja on täynnä luonnontaikuutta. Louhella on vahvat kyvyt, mutta niin on myös Kalevalan sankareilla – etenkin Väinämöisellä, joka kuitenkin esitetään enemmän vanhana ja hiukan säälittävänä miehenä, joka ei pärjää Louhen tyttärien kilpakosinnassa nuoremmille. Paitsi Pohjola, kirjassa on tärkeässä asemassa Metsänpeitto, Tuonela ja hahmoina hiidet ja Tapio ja muut luonnon jumalat.

Pidin kirjasta todella paljon, se oli yksi parhaita kirjoja mitä aikoihin olen lukenut. ja kielellisesti se toi mieleen Suomaa-romaanin, mutta meni mielestäni jopa sen ohi. Kieli oli kuvailevaa, lyyrisen kaunista ja samalla selkeää ja luettavaa. Se ei sortunut tekotaiteellisiin kikkailuihin tai vaikeamman vaikutelman tavoitteluun, vaan melkein jokainen lause oli oma pieni nautintonsa.

Juoni oli toisaalta tuttu (ehkä jopa olisi voinut ottaa hiukan enemmän vapauksia), mutta näkökanta niin erilainen, että tuntui kuitenkin riittävän uudelta, ja taustat tulivat laajemmin esiin, ja niissä siiten tietysti oli kirjailijan omaa mielikuvitusta myös mukana. Jos tämä ei ole Finlandia ehdokkaiden joukossa, niin kyseessä on suuri rikos.

Lumenlaulaja retells the story of the Kalevala from a different perspective—that of Louhi, the witch of the North, where the so-called heroes of the Kalevala appear instead as raiders and rapists. The book follows Louhi’s entire life story from childhood to death (and beyond), revealing her motives and the background to her actions. The main outlines of the story remain the same as in the traditional Kalevala, but the viewpoint is different, and Louhi’s reasons come clearly to the fore.

The book is full of nature magic. Louhi possesses strong powers, but so do the heroes of the Kalevala—especially Väinämöinen, who here is portrayed more as an old, somewhat pitiful man who cannot compete with younger suitors in vying for Louhi’s daughters. In addition to Pohjola, the story also assigns an important role to Metsänpeitto, Tuonela, as well as figures such as the hiisi spirits, Tapio, and other deities of nature.

I truly loved this book—it was one of the best I’ve read in a long time. Stylistically and linguistically, it even reminded me of another book by a Finnish female author,  Suomaa by Maria Turtschaninoff, though in my opinion, it surpassed it. The language was vivid, lyrically beautiful, and at the same time clear and readable. It never slipped into pretentious tricks or straining for sophistication, but instead offered sentences that could each be admired on their own.

The plot was in some ways familiar (perhaps it could even have taken a few more liberties), but the perspective was so different that it still felt fresh. The backgrounds were fleshed out more broadly, and of course, the author’s imagination was woven into them as well. If this book does not make it among the Finlandia Prize nominees, it will be a grave injustice.

410 pp

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)

Yksi kuuluisimmista Dickensin kirjoittamista kirjoista. Oli mielenkiintoista lukea lähes kaksisataa vuotta vanhaa romaania, joka on historiallinen romaani kertoen tapahtumista noin sata vuotta ennen sen kirjoittamista. Kirja kuvaa henkilöitä, jotka joutuvat Ranskan vallankumouksen pyörteisiin.

Ranskalainen lääkäri on ollut Bastiljin vankilassa kaksikymmentä vuotta. Kun hänet lopulta vapautetaan, hänen tyttärensä hakee hänet Englantiin. Mies on pahasti järkkynyt mieleltään, mutta tyttären hoivassa hän vähitellen palaa lähes entiselleen.

Tytär menee myöhemmin naimisiin Englannissa asuvan, perinnöstään luopuneen ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jonka todellinen henkilöllisyys on salassa. He saavat lapsen ja elävät onnellisina. Kun Ranskassa puhkeaa vallankumous, miehen täytyy palata Pariisiin suojelemaan vanhaa, uskollista palvelijaansa. Lähes heti palattuaan hänet vangitaan odottamaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä kuolemantuomiota. Tytär matkustaa isänsä ja lapsensa kanssa Pariisiin. Isä työskentelee lääkärinä vallankumouksellisten parissa ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Kun oikeudenkäynnin aika koittaa, mies vapautetaan isän puolustuspuheen ansiosta. Valitettavasti vapaus ei kestä kauan, sillä kun vallankumoukselliset saavat tietää hänen olevan vihatun markiisin poika, hänet vangitaan uudelleen – ja teloitus näyttää väistämättömältä. Onko kaikki hukassa?

Kirjan juoni on varsin vetävä, ja se sisältää pilkahduksia huumoriakin draaman ohessa, etenkin ironis-ivallisia henkilöhahmojen kuvauksia. Tyyliltään se on aikansa kirjallisuudelle tyypillisen löysä: asioita kuvaillaan hyvin tarkasti, ja esimerkiksi hahmojen ulkonäön kuvaamiseen käytetään runsaasti sanoja. Kerronta on muutenkin monisanaista ja yksityiskohtaista, ehkä välillä hiukan lavertelevaa. Ranskalaisista Dickensillä ei kirjan perusteella vaikuttaisi olleen kovin korkeaa käsitystä – useimmat heistä näyttäytyvät joko petollisina, murhanhimoisina tai täysin häikäilemättöminä ylimyksinä, jotka eivät piittaa tavallisesta kansasta. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, vaan Dickens oli varsin ranskamielinen ja oleskeli pitkään maassa.

Olin varma, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin, mutta siinä oli useita kohtauksia, jotka tuntuivat kovin tutuilta. Esimerkiksi aatelisen heittämä kolikko korvaukseksi lapsesta, jonka hän oli juuri murskannut hevoskärryillään, samoin kuin muutamat vankityrmäkohtaukset. Varmaan olen tämänkin Dickensin teininä joskus lukenut kuitenkin. 

Kirja oli kirjapiirimme lukukohteena, ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Lähes kaikki kokivat alun hieman raskaaksi ja jopa sekavaksi, mutta kun juoni pääsi vauhtiin, se toimi edelleen erinomaisesti – vaikka sen ikä lähestyy jo kahta sataa vuotta.

One of the most famous books written by Dickens. It was fascinating to read a novel that is nearly two hundred years old, a historical novel describing events that had taken place about a hundred years before it was written. The book follows characters who are caught up in the turmoil of the French Revolution.

A French doctor has been imprisoned in the Bastille for twenty years. When he is finally released, his daughter brings him to England. The man is deeply disturbed in mind, but under his daughter’s care he gradually regains something close to his former self.

Later, the daughter marries a French nobleman living in England who has renounced his inheritance and whose true identity remains hidden. They have a child and live happily. When the Revolution breaks out in France, the man must return to Paris to protect an old, loyal servant. Almost immediately after his return, he is imprisoned, awaiting trial and likely execution. His wife travels to Paris with her father and child. The father works as a doctor among the revolutionaries and earns their trust. When the trial finally comes, the man is acquitted thanks to his father-in-law’s defense. Unfortunately, his freedom does not last long, for once the revolutionaries discover he is the son of a hated marquis, he is arrested again — and his execution seems inevitable. Is all hope lost?

The plot is quite gripping, and there are even flashes of humor amid the drama, particularly in Dickens’s ironic and mocking portraits of certain characters. Stylistically, the book reflects the tendencies of its time: it is somewhat loose in structure, with extremely detailed descriptions. For example, many words are devoted to depicting the characters’ appearance. The narration is verbose and meticulous, at times perhaps even a bit rambling. Based on the novel, Dickens does not appear to have held the French in especially high regard: most are portrayed as treacherous, murderous, or ruthless aristocrats indifferent to others, especially to common people. In reality, however, this was not the case — Dickens was actually quite fond of France and spent long periods there.

I was certain I had never read the book before. Still, several scenes felt very familiar — for example, the aristocrat tossing a coin as compensation for a child he had just run over with his carriage, as well as a few of the prison scenes. So, I must have read this in my teen years decades ago. 

The book was our reading circle’s choice, and it was generally well-liked. Almost everyone found the beginning somewhat heavy and even confusing, but once the plot gained momentum, it worked remarkably well — despite being nearly two hundred years old.

347 pp. 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp. 

 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Tuoreen Nobel-palkitun kirjailijan toistaiseksi ainoa käännös oli kirjapiirin kirjana. kirja (tai oikeastaan pienoisromaani) kertoi kahdesta ihmiselämän tärkeimmästä tapahtumasta: syntymästä ja kuolemasta. Ensimmäisessä osassa syntyy uusi poikavauva, jonka nimeksi hänen isänsä sanoo tulevan Johannes ja josta on isän mukaan tuleva kalastaja. Kirjan toisessa osiossa Johannes niminen kalastaja on vanha mies, yksin asuva leski. Herätessään eräänä aamuna hän pystyy nousemaan vuoteesta niin ketterästi, että itse oikein ihmettelee asiaa. Hän lähtee kylälle kävelylle ja tapaa vanhan ystävänsä, jonka kanssa käy veneilemässä ja kalassa, Välillä hän miettii, että eikös tuo kaveri ollutkin jo kuollut - mutta ei anna sen liikaa kiusata itseään. Hän tekee kävelyretken naapuristossaan, jossa ihmiset hiukan surrealistisesti välillä voivat kadota tai ilmaantua. Oikeastaan alusta alkaen on selvää, että hän on kuollut, mutta ei ole vielä sitä itse varsinaisesti huomannut, vaan on jonkinlaisessa elämän ja kuoleman välitilassa.   

 

Kirja on kirjoitettu käytännössä ilman pisteitä. Pilkkuja ja huutomerkkejä kyllä löytyy. Kieli on tajunnanvirran omaista, jossa on aika paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa, joka antaa kerronnalle omanlaistaan rytmiä ja voimaa. Vaikka yhteen pötköön luotu teksti voisi aluksi vaikuttaa vaikealta ja raskaalta, se oli kaikkea muuta; kirja oli - ehkä juuri rytmikkyyden vuoksi - yllättävän helppolukuinen. Kirjan sisältö oli myös ajatuksia herättävää elämään ja pitkän elämän jälkeisen kuoleman hyväksymiseen liittyvää. 

 

Kirjapiirissä kirja herätti aika yksimielisesti ihastusta. Tosin kirjailijan seuraavaa, muutaman kuukauden kuluttua julkaistavaa, käännöstä, jossa pisteetöntä tekstiä on jo sarjan ensimmäisessä osassa on melkein 500 sivua, kukaan ei aikonut ihan tuoreeltaan lukea. Ei ehkä makeaa mahan täydeltä. 

 

 The only Finnish translation so far of an author who won recently the Nobel award. The book (or rather, a novella) told the story of the two most important events in human life: birth and death.

In the first part, a baby boy is born. His father declares that he will be named Johannes and that he will become a fisherman. In the second part of the book, a fisherman named Johannes is an old man, a widower living alone. One morning, he wakes up and gets out of bed so effortlessly that he is surprised by it himself. He goes for a walk in the village and meets an old friend with whom he goes boating and fishing. At times, he wonders, wasn’t this friend already dead? But he doesn’t let the thought trouble him too much.

He takes a walk around his neighborhood, where people sometimes disappear or appear in a slightly surreal manner. From the very beginning, it is quite clear that he has died, but he has not yet fully realized it himself and exists in some kind of liminal space between life and death.

The book is written almost entirely without periods—though commas and exclamation marks are present. The language has a stream-of-consciousness style with frequent repetition of words and expressions, giving the narration its own rhythm and strength. Although a continuous block of text like this might initially seem difficult and heavy to read, it was actually the opposite—perhaps precisely because of its rhythm, it turned out to be surprisingly easy to read. The book’s content was also thought-provoking, dealing with life and the acceptance of death after a long existence.

The book was widely admired in the book club. However, no one planned to immediately read the author’s next translation, which is set to be published in a few months—where the first part alone consists of nearly 500 pages of text without periods. Perhaps too much of a good thing.

120pp

 

Anni Kytömäki: Mirabilis

Kirja kertoo äidistä, Riikasta, joka on vahvempi kuin useimmat miehet, ja tyttärestä, Ellasta. Riikka on nälkävuosien jälkeen rakentamassa rautatietä ja tutustuu siellä Danieliin. Kun rautatie valmistuu, Riikka lähtee Amurinmaahan, kaukaisen Siperian äärilaitaan – yksin, sillä Daniel ei halua jättää Suomea. Matkalla käy ilmi, että Riikka on raskaana, ja hän synnyttää kaksoset, Ellan ja Artturin.

Lapsena kaksoset elävät Amurinmaassa metsäisellä alueella, jossa tiikerit vaeltavat ja ovat sekä pelon että kunnioituksen kohteita. Kun lapset ovat hieman varttuneet, Riikka lähettää heidät takaisin Suomeen isänsä luo. Pitkällä merimatkalla lapset alkavat opetella voimistelutemppuja ja harjaantuvat siinä hyviksi. Myöhemmin Suomessa he jatkavat harjoittelua haaveenaan päästä vielä joskus esiintymään sirkuksessa. Tämä lopulta toteutuu, ja Ella, sirkusnimeltään Mirabilis, elättää itsensä sirkustemppuja esittämällä (ja miespuolisten “mesenaattien” suosiollisella avustuksella).

Ella tutustuu (oikeasti eläneeseen) luonnontieteilijä Leonhard Stejnegeriin, joka kirjoittaa sukupuuttoon kuolleet merilehmät löytäneen Stellerin elämäkertaa. Ella itse tuntee vahvaa yhteyttä toiseen hävinneeseen eläimeen, Pallaksen kormoranttiin eli merimetsoon, joka myös eli samoilla seuduilla.

Kirjan tarina on varsin episodimainen: Ella on päähenkilö, mutta myös Stejneger saa omat lukunsa. Välillä näkökulma viivähtää muissakin henkilöissä – toisinaan se jopa vaihtuu kesken luvun. Luonto, sen kuvaileminen, kasvit, linnut ja sukupuuttoon kuolleet eläimet ovat myös tärkeässä roolissa. Tiikerien kohdalla kerronta menee jopa mystiikan puolelle. Kirja edustaa osittain maagista realismia, jossa kaikkea ei voi selittää arkijärjellä ja logiikalla.

Kielellisesti kirja on hyvää ja sujuvaa tekstiä, mutta tämän tarinan kertomiseen ei ehkä olisi tarvittu lähes 700 sivua. Etenkin puolenvälin jälkeen oli paikoitellen melko hitaasti eteneviä jaksoja.

Kirjan suunnittelu oli alkanut jo ennen kuin merilehmät nousivat laajemmin julkisuuteen hienon Ida Turpeisen Elolliset-kirjan myötä. Sinällään tämä on jo kolmas kirja parin vuoden kuluessa, jossa noilla eläimillä on merkittävä osuus.

Mielestäni – ja useimpien lukupiirini jäsenten mielestä – kirja ei pärjännyt Kytömäen edelliselle teokselle Margaritalle. Ihan kaikki eivät myöskään olleet ihastuneita kirjan maagisiin luontoelementteihin. Kaunista kieltä ja luontokuvausta sen sijaan kiiteltiin.

The book tells the story of a mother, Riikka, who is stronger than most men, and her daughter, Ella. After the famine years of the late 18th century, Riikka is working on building a railway and meets Daniel there. When the railway is completed, Riikka leaves for Amur, at the far end of remote Siberia—alone, as Daniel does not want to leave Finland. Along the way, she realizes she is pregnant and gives birth to twins, Ella and Artturi.

As children, the twins live in Amur, a forested area where tigers roam and are both feared and revered. When the children grow a little older, Riikka sends them back to Finland to live with their grandfather. During their long sea voyage, the twins start practicing gymnastics and become quite skilled. Later, in Finland, they continue training, dreaming of one day performing in a circus. This dream eventually comes true, and Ella, under the stage name Mirabilis, supports herself by performing circus acts (with the generous support of male "patrons").

Ella meets the real-life naturalist Leonhard Stejneger, who is writing a biography of Steller, the discoverer of the now-extinct Steller’s sea cow. Ella herself feels a strong connection to another vanished species, Pallas’s cormorant, which once lived in the same regions.

The story is quite episodic: Ella is the main character, but Stejneger also gets his own chapters. Occasionally, the perspective shifts to other characters—and sometimes even changes within a single chapter. Nature, its descriptions, plants, birds, and extinct animals play a significant role. In the case of tigers, the narrative even ventures into mysticism. The book is partially magical realism, where not everything can be explained by common sense or logic.

Linguistically, the book is well-written and flows smoothly, but nearly 700 pages might not have been necessary to tell this story. Especially in the latter half, there were some rather slow-paced sections.

The book’s development began even before Steller’s sea cow gained more public attention through Ida Turpeinen’s excellent book Elolliset. In fact, this is already the third book within a few years in which these animals play a significant role.

In my opinion—and that of most members of my book club—the book did not surpass Kytömäki’s previous work, Margarita. Not everyone was fond of the book’s more magical nature elements. However, its beautiful language and nature descriptions were widely praised.

688pp

 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut kirja kertoo eri aikatasoilla Kosovossa syntyneen ja lapsena Suomeen pakolaisena muuttaneen pojan tarinan. Hän vietti vuonna 1996 Kosovossa kesän isovanhempiensa kanssa ja koki tuolloin traumaattisia asioita. Maa oli tuolloin vielä lähes sodassa, ja kaikki oli vaarallista ja alkeellista. Hänen isoisänsä oli varsin vastenmielinen henkilö, joka teki pahoja asioita monella tapaa eikä suvainnut tai ymmärtänyt herkkää, toisessa ympäristössä kasvanutta poikaa. Myöhemmin aikuisena hän palaa vanhaan kotimaahansa äitinsä kanssa, jolloin vanhat muistot ja katkeruus palaavat elävänä mieleen.

Vimmaisuudessaan ja tajunnanvirtaisuudessaan kirja toi mieleen Ida Rauman Hävitys-teoksen. Teksti on kokonaisuudessaan purkauksenomaista ajatusten, tunteiden ja muistojen virtaa. Tapahtumat, joita kertoja on kokenut, ovat todella rajuja ja traumaattisia, niin Kosovossa kuin Suomessa, jossa poika kohtasi koulussa ennakkoluuloja ja suoranaista rasismia. Vaikka tapahtumien rajuus oli käsinkosketeltavaa, sitä oli ehkä kuitenkin vähemmän kuin Bollassa, jossa oma sietokykyni jo hieman ylittyi. Osaltaan siihen vaikuttaa ehkä se, että tässä päähenkilö oli uhri, ei pahojen tekojen päätekijä, kuten Bollassa.

Kielellisesti kirja oli kokonaisuudessaan hienoa työtä, vaikka aiheen ja tapahtumien kannalta se oli ajoittain ahdistava – pahuutta maailmassa ja etenkin sotien jälkimainingeissa löytyy. En tiedä, oliko kirjassa oikein yhtään hyväksi ihmiseksi luokiteltavaa henkilöä. Jopa minäkertojalla oli omat, ei aina niin hienot, piirteensä. Toisaalta itselleni jäi kirjasta myös hieman hämmentynyt olo. Se on mielestäni kuitenkin Finlandia-voittajien keskitason yläpuolella.

Kirja oli lukupiirin käsiteltävänä, ja erityisesti sen kieltä kiiteltiin.

This year’s Finlandia Prize-winning book tells a story spanning different time periods about a boy born in Kosovo who moved to Finland as a refugee during his childhood. In 1996, he spent a summer in Kosovo with his grandparents, where he experienced traumatic events. At the time, the country was still on the brink of war, and everything was dangerous and primitive. His grandfather was a rather unpleasant person who committed various reprehensible acts and neither accepted nor understood the sensitive boy, who had grown up in a different environment. Later, as an adult, the protagonist returns to his old homeland with his mother, and old memories and bitterness resurface vividly.

In its intensity and stream-of-consciousness style, the book brought Ida Rauma’s Destruction to mind. The text is an outpouring of thoughts, emotions, and memories. The events described are extremely harsh and traumatic, both in Kosovo and Finland, where the boy faced prejudice and outright racism at school. Although the events were severe, they perhaps felt less so compared to Bolla, where my own tolerance was somewhat exceeded. This might be partly because in this book, the protagonist is a victim rather than the main perpetrator of harmful actions, as in Bolla.

Linguistically, the book was an impressive achievement overall, even though its subject matter and events were occasionally distressing – there is much darkness in the world, especially in the aftermath of wars. I’m not sure if there was a single person in the book who could be classified as truly good. Even the narrator himself had some not-so-admirable traits. On the other hand, the book left me somewhat puzzled. Nevertheless, I believe it ranks above average among Finlandia Prize winners.

The book was discussed in a book club, and its language, in particular, received much praise.

279 pp. 

 

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Keski-aikaiseen Turkuun saapuu kolmekymmenvuotisen sodan veteraani, luutnantti Ströbel. Hän on oman kertomansa mukaan haavoittunut jalkaan pelastaessaan kuninkaan hengen. Heti laivasta tullessaan hän tapaa orvon ja syntymästään käsipuolen Pavelin lyöttäytyen tämän matkaan ja muuttaa huoneeseen, jossa Pavel on saanut vielä äitinsä kuoleman jälkeen asua. Ströbelillä olisi asiaa vanhalle sotakaverilleen, mutta tämän löytyminen ei ole helppoa. Hän tapaa kumminkin kaupungin piispan ja ehdottaa tuolien hankkimista kirkkoon; tuoleista kun voisi kansalta kerätä maksuja. Hän itse on valmis suunnittelemaan tuolit ja etenkin istumajärjestyksen, joka olisi sovelias koko kirkkokansalle. Ja kirkkokansa on hyvin innokas saamaan arvokkaammat paikat ja uskoo luutnantin olevan tärkeä henkilö istumajärjestyksen laatimisessa. 

Kyseessä on oikeastaan veijariromaaniksi luokiteltava kirja, josta hiukan kerronnan pinnallisessa kepeydessä, mutta syvemmässä taustassa, tuli mieleen Sotamies Svejkin seikkailut. Kirjassa iso osa tapahtumia nähdään Pavelin, aika naivin, mutta yllättäen hyvin fiksun ja itsekseen lukemaan oppivan, pojan näkökulmasta, joka ei ihan kaikkia tapahtumia aina ymmärrä tai ymmärtää ne joskus hiukan väärin. Ströbel itse on taas lahjakas puhuja, joka saa kaikki asiat sujumaan mielensä mukaan. Juonessa on aika monta kiemuraa: on istumajärjestyksen laatiminen, Pavelin elämä, helmikirjontaa tekevän naisen ongelmat, Ströbelin tausta ja hänen ”ystävänsä” etsiminen. Kielellisesti tekstissä on koko ajan pieni mukava ”virne” mukana, vaikka paikoitellen asiat eivät ollenkaan huvittavia olleet. Ajankuva oli hyvin aidon oloista ja pikkupaikkakunnan, mitä Turkukin tuolloin oli, ihmisiä ja heidän suhteitaan oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisu tuli ehkä hiukan liian nopeasti ja oli jotenkin luonnosmainen ja jopa osittain avoin. Olisivat nuo henkilöt ehkä jotain parempaa ansainneet. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja jätti pääosin positiivisen vaikutelman, etenkin keveys verrattuna edelliseen kirjaan (Kafkan Oikeusjuttu) pidettiin virkistävänä. 

A Thirty Years' War veteran, Lieutenant Ströbel, arrives in medieval Turku. According to his own account, he was wounded in the leg while saving the king's life. Shortly after entering the city, he meets Pavel, an orphan born with a crippled arm, and joins him, moving into the room Pavel has been allowed to occupy since his mother's death. Ströbel seeks out an old comrade from the war, but finding him is no easy task. Meanwhile, he meets the city’s bishop and suggests equipping the church with chairs, from which fees could be collected from the congregation. Ströbel volunteers to design both the chairs and, more importantly, the seating arrangement—a task he claims should suit the entire churchgoer community. The townsfolk are eager to secure better seats and view the lieutenant as important in determining this arrangement.

The book can be classified as a picaresque novel, reminiscent of The Adventures of the Good Soldier Švejk in its light, superficial narrative tone that masks a deeper context. Much of the story is seen from Pavel’s perspective—a somewhat naïve but surprisingly clever boy who has taught himself to read. Pavel doesn’t always fully understand events, or sometimes interprets them in his own slightly skewed way. Ströbel, on the other hand, is a gifted orator who can manipulate situations to suit his desires.

The plot contains numerous twists and turns: the creation of the seating arrangement, Pavel's life, the problems of a woman who does pearl embroidery, Ströbel’s mysterious past, and his quest to find his “friend.” The narrative is laced with subtle, pleasant humor, even when the events might be far from amusing. The depiction of the era feels authentic, capturing the small-town dynamics and relationships in a setting like Turku of the time.

However, the ending feels a bit rushed, almost sketch-like, and even somewhat open-ended. It leaves the impression that the characters may have deserved a more satisfying conclusion.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozess/The Trial)

Kafkan kirja. Pankin virkailija on pidätetty ja asetettu syytteeseen. Mistä rikoksesta, se ei koskaan selviä. Minkälaiseen oikeusistuimeen - sekään ei selviä. Mies saa kuitenkin olla vapaana, jatkaa elämäänsä ja käydä työssä. Byrokratia etenee omaa hidasta vauhtiaan, ja siinä yksittäinen ihminen ei voi juuri mitään tehdä kuin hiukan pyristellä vastaan, jos sitten lopulta jaksaa edes sitä oikein tehdä. Syytetty ottaa pian asian aika suurella välinpitämättömällä hyväksynnällä, koska juuri muita vaihtoehtoja ei ole. Oikeuden istunnot ovat vähän missä sattuvat ja milloin sattuvat, asiaa hoitava asianajaja on vanha, laiska ja saamaton, mutta vaihtaminenkaan ei oikein onnistu eikä ehkä kannata. Kaikki etenee hitaasti kohti vääjäämätöntä loppua eikä siinä toimien kohteella ole juuri vaikuttamisen mahdollisuuksia. 

Lyhyehkö kirja, joka vaikutti varsin epätasaiselta ja paikoitellen sekavalta. Luvut olivat kohtalaisen irrallisia. Paikoitellen teksti oli jopa hauskan ironista ja kekseliästä, paikoitellen se oli äärimmäisen puuduttavaa, kun päähenkilö keskusteli asianajajansa kanssa sanomatta useisiin sivuihin varsinaisesti yhtään mitään. Tämä asioita aika tajunnanvirtaisesti vuodattavina, joskus sivujen mittaisina kappaleina. Lausejakoja sentään oli aika normaali määrä. Kirja on kuulemma koottu yksittäisistä irrallisista luvuista kirjailijan kuoleman jälkeen, ja se on aistittavissa. Myös kesken jäänyt editointityö on havaittavissa olevaa, sen jaarittelevia osia kirjassa oli. Kirja oli mielenkiintoinen luettava, mutta ehkä hiukan enemmän olisin odottanut, ehkä niiden parhaiden osien tasoista kokonaisuutta.    

Kafka’s book. A bank clerk is arrested and charged. What crime he’s accused of is never revealed, nor is the nature of the court handling his case. However, the man is allowed to remain free, continue his life, and go to work. Bureaucracy proceeds at its own slow pace, and there is very little an individual can do but struggle a bit against it, if they even have the energy for that. Soon, the accused accepts the situation with a rather indifferent resignation, as there are no real alternatives. The court sessions take place here and there, whenever. The lawyer handling the case is old, lazy, and ineffective, but changing lawyers isn’t really possible or perhaps not even worthwhile. Everything progresses slowly towards an inevitable end, and the person at the center has little chance to influence it.

A fairly short book that felt quite uneven and at times confusing. The chapters were somewhat disjointed. At times, the text was ironically funny and clever; while at other times it was extremely tedious, as the main character conversed with his lawyer for pages without really saying anything substantial. These sections often stretched into stream-of-consciousness-like passages, sometimes page-long paragraphs. The book was reportedly assembled from separate, disconnected chapters after the author’s death, and this is noticeable. The incomplete editing is also evident with some rambling parts. It was an interesting read, but I perhaps expected a bit more—a cohesive work at the level of its best parts.

244 pp.

Jennifer Egan Piparkakkutalo (The Candy House)

Kirja, jonka juonta on aika vaikea kuvata. Kirja kertoo maailmasta, jossa on keksitty menetelmä ihmisen koko elämän ja elämänkokemuksien lataamiseen kollektiiviseen tietokantaan, josta ilmeisesti sitten kuka vain voi käydä muistoja ja kokemuksia itse uudelleen kokemassa. Kirja kertoo eri ihmisten tarinoita eri ajoilta, osittain ennen tämän tallennussysteemin keksimistä. Mukana on mm. antropologiin, joka vietti pitkän ajan alkukanteisen heimon parissa kehittäen algoritmit, joilla voidaan ennustaa ihmisten mieltymyksiä ja sosiaalisia suhteita ja hänen perheeseensä liittyviä kertomuksia. Kirjaa on pidettävä enemmän novellikokoelmana kuin yhtenäisen juonen omaavana romaanina. Kertomukset polveilevat, niiden päähenkilöt vaihtuvat, joku, joka yhdessä tarinassa ohitetaan yksittäisellä maininnalla, on seuraavassa päähenkilö ja tyylilaji vaihtelee runsaasti tavallisesta kerronnasta sähköpostiviesteistä koostuvaan lukuun.

Aluksi yritin pysyä henkilöistä perillä, mutta sitten katsoin tehtävän epätoivoiseksi ja vain heittäydyin kirjan mukaan huolehtimatta liikaa siitä mustinko, kuka on kuka, ja miten mikäkin asia liittyy kokonaisuuteen, jos semmoista kirjassa on olemassa. Näin luettuna kirja oli mielenkiintoinen kokemus, joka antoi ajattelun aihetta, vaikkakin se oli hiukan hämmentävä. Henkilöhahmot olivat varsin persoonallisuuksia, ja heidän välisensä yhteydet olivat ajoittain yllättäviä. Itselle jäi tosin hiukan auki, miten loppupuolen ”kansalaisvakooja” -tarinat lopultakaan liittyivät koko kokonaisuuteen, mutta mitäs pienistä. Kirja oli kirjapiirin kirjana, ja yleinen mielipide oli positiivinen, etenkin tyylilajien vaihtelusta ja kielen luovuudesta pidettiin.   

 

A book with a plot that's quite difficult to describe. The story is set in a world where a method has been invented to upload a person's entire life and experiences into a collective database, from which, apparently, anyone can revisit memories and experiences themselves. The book tells the stories of different people from various times, some of which were set in periods before this recording system was invented. One of the characters is an anthropologist who spent a long time living with a primitive tribe and developed algorithms that predict people's preferences and social relationships. There are also stories related to his family. The book is more of a collection of short stories than a novel with a cohesive plot. The stories are winding, the protagonists change, and someone who is mentioned in passing in one story might become the main character in the next. The style also shifts, from a traditional narrative to a chapter composed of email messages.

At first, I tried to keep track of all the characters, but then I gave up on the task as hopeless and just went along for the ride without worrying too much about remembering who’s who and how everything ties together. Read this way, the book was an interesting experience that gave me food for thought, though it was a bit confusing. The characters were quite distinctive, and their connections were sometimes surprising. However, I was left a little unclear about how the "citizen spy" stories in the latter part ultimately tied into the whole, but no big deal.

407 pp. 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

Tietokirjojen Finlandia-palkinnon voittanut teos. Kirjan kirjoittajan isoisän isä jäi talvisodan jälkeen vapaaehtoisesti luovutettuun Karjalaan kotiseudulleen, vaikka hänen puolisonsa ja lapsensa olivat jo Suomessa. Evakkoina muun Suomen puolelle palanneilla sukulaisilla ei oikein ollut selvää tietoa siitä, miksi hän näin teki, vaan asiasta oli lähinnä huhun tasoisia kuulopuheita. Osa sukua epäili tekoa toisen naisen takia tehdyksi ja toiset kommunistisen ideologian vuoksi tehdystä ratkaisusta. Toimittaja Antti Järvi alkaa selvittämään nimikaimansa historiaa. Alkuperäinen Antti Järvi oli asunut pitkään Yhdysvalloissa, sai jopa kansalaisuuden, mutta muutti takaisin Suomeen, avioitui ja sai lapsia. Hänellä oli uudehko talo menetetyllä alueella, hän oli aktiivinen työväen liikkeessä, mutta ei ilmeisesti palavin kommunisti kuitenkaan. Väitellen kirjoittaja purkaa historiaa siinä määrin, kun se on mahdollista, kaikkeahan ei selville saa, koska pääosa ihmisistä, jotka jotain muistaisivat tai tietäisivät ovat jo kuolleet. Kirjailija päätyy omaan, järkevän tuntuiseen loppupäätelmäänsä syistä, miksi mies ei palannut. Antti Niemen lopullinen kohtalo oli se sama, mitä monille suomalaisille, jotka Venäjälle loikkasivat ennen sotia tai jäivät valloitetuille alueille sotien jälkeen. Hyvin kirjoitettu, loppua kohden koko ajan parantunut kirja. Alun taustoitusosa oli ehkä heikoin osa kirjaa, mutta sekin oli tietenkin tarpeen kokonaisuuden ymmärtämiseksi.

The book that won the Finlandia Prize for Non-Fiction. The author’s great-grandfather stayed voluntarily in the ceded Karelia after the Winter War, even though his wife and children had already moved to Finland. The relatives who returned to Finland as evacuees didn’t have a clear understanding of why he made this decision; it was mostly based on rumors and hearsay. Some of the family suspected he did it because of another woman, while others believed it was due to his communist ideology. Journalist Antti Järvi starts to investigate the history of his namesake. The original Antti Järvi had lived in the United States for a long time, even gaining citizenship, but returned to Finland, got married and had children. He had a relatively new house in the lost territory and was active in the labor movement, but apparently wasn’t a fervent communist. Gradually, the author unravels the history as much as possible, though not everything can be uncovered since most people who might remember or know something have already passed away. The author reaches his own reasonable conclusion about why the man didn’t return. Antti Niemi’s final fate was similar to that of many Finns who defected to Russia before the wars or stayed in the occupied territories after the wars. Well-written, the book improves towards the end. The initial background section might be the weakest part of the book, but it was necessary for understanding the whole.  

374 pp.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtelan uusin kirja - tai pikemmin pienoisromaani. Kertoja, kirjailija, on tavannut nuoruudessaan sattumalta nuoren naisen, jonka kanssa hän vietti unohtumattoman loman Prahassa poistumatta juuri motellihuoneesta. Nainen katosi ilmoittamatta siitä mitään etukäteen, eikä mies enää tätä tavannut, vaikka koetti kykynsä mukaan tätä etsiä. Nyt he kuitenkin kohtaavat sattumalta junassa matkalla Roomaan. Mies ei oikeastaan koskaan ollut päässyt kokonaan yli naisen, Marijan, tapaamisesta ja hän kirjoitti ensimmäisen kirjansa heidän ensitapaamisestaan. Marija on taideasiantuntija, joka arvioi keskiaikaisen uskonnollisen taiteen aitoutta ja yrittää selvittää tauluja maalanneiden taiteilijoiden henkilöllisyyksiä. He alkavat viettää uudelleen yhdessä aikaa samalla keskustellen omista menneisyyksistään ja taiteesta. Kertoja myös samalla muistelee oman elämänsä tapahtumia ja vaikeaa isäsuhdettaan. 

Kielellisesti kirja oli hienoa jälkeä, jota oli nautinto lukea. Keskiajan taide elää kirjassa vahvasti mukana, ja siinä mainittuja tauluja piti useampi googlella etsiä. Juonellisesti ei tarinassa mitään suurta tapahtunut, kaksi ihmistä kohtaa ja keskustelee, mutta ei kirjassa välttämättä sen enempää tarvita, etenkin kun kieli on niin punnittua ja aforisminomaista. Ajoittain tyyli lähestyy myös surrealistista unen näkemistä etenkin yhden kohtauksen kohdalla. Kirja toi itselle vahvasti mieleen elokuvan Rakkautta ennen aamua, samantapaisesta kohtalon sanelemasta tapaamisesta oli siinäkin kyse. Nautittava lukuelämys oli kyseessä.

Joel Haahtela's latest book – or rather, novella. The narrator, a writer, met a young woman in his youth, with whom he spent an unforgettable holiday in Prague, without leaving the motel room. The woman disappeared without notice beforehand, and the man never saw her again, although he tried his best to find her. Now, however, they meet by chance on a train heading to Rome. The man had never really gotten over meeting the woman, Marija, and wrote his book about their first encounter. Marija is an art expert who evaluates the authenticity of medieval religious art and tries to determine the identities of the artists who painted the paintings. They begin to spend time together again, while discussing their pasts and art. The narrator also reminisces about the events of his own life and his difficult relationship with his father.

Linguistically, the book was finely crafted, and it was a pleasure to read. Medieval art is strongly present in the book, and several of the mentioned paintings had to be searched for on Google. Plot-wise, nothing significant happens in the story; two people meet and talk, but perhaps nothing more is needed in the book, especially when the language is so refined and aphoristic. At times, the style also approaches surrealist dream-like sequences, especially in one scene. The book strongly reminded the reader of the movie "Before Sunrise," as it also dealt with a similar fateful encounter. It was an enjoyable reading experience.

192 pp.

 

Iida Turpeinen: Elolliset

Runsaasti huomiota saanut kirja kertoo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta Stellerin merilehmästä ja siitä, miten yksi harvoista sen luurangoista päätyi Helsinkiin. Kirja seuraa eri 1800-luvulla eläneiden ihmisten, etenkin naisten, elämää ja sitä, kuinka se liittyi merilehmän luurankoon. Joissakin tapauksissa tämä yhteys oli melko vähäistä. Kertomukset ovat melko erillisiä, hiukan novellin kaltaisia, mutta ne muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne valottavat omien aikojensa elämää kukin omalla tavallaan ja kertovat kyseisen ajan suhteesta luontoon sekä ihmisten vähittäisestä heräämisestä siihen, että kaiken liikkuvan ensisilmäyksellä ampuminen ei välttämättä ole viisasta, järkevää eikä eettistä. Henkilöiden elämänkohtalot olivat kiinnostavia, vaikka kaikki kirjan lukujen päähenkilöt eivät olleetkaan erityisen fiksuja tai realiteetteja tajunneita, kuten esimerkiksi kuvernöörin rouva. Kirja oli hyvä, mutta kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotukset ehkä olivat hiukan liian korkealla, ja odotin ehkä jotain vielä enemmän. Kielellisesti se oli hyvää jälkeä, ja sen lukeminen oli miellyttävää ja helppoa. Kirja tarjosi runsaasti pohdittavaa eläinten sukupuuttoon kuolemisen sekä ihmisen vaikutuksen suhteen maailman elinympäristöön.

The book, which has received a lot of attention, tells the story of Steller's sea cow, which became extinct in the 1700s, and how one of the few skeletons of it ended up in Helsinki. The book follows the lives of different people, especially women, who lived in the 1800s and how they were connected to the sea cow's skeleton. In some cases, this connection was quite tenuous.

The stories are quite separate, a bit like novellas, but they form an interesting whole. They shed light on the life of people at that time and tell about their relationship to nature and about the gradual awakening of people to the fact that shooting everything that moves at first glance is not necessarily wise, sensible, or ethical.

The characters' fates were interesting, even though not all of the main characters in the book chapters were particularly smart or aware of reality, such as the governor's wife. The book was good, but after all the advance praise, my expectations were perhaps a bit too high, and I might have been expecting something even more. Linguistically it was well done, and reading it was pleasant and easy. The book offered a lot about animal extinction to think about and the human impact on the world's environment.

296 pp.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

 

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut kirja. Kirjassa kirjailija käy tilintekoa suhteestaan äitiinsä. Äiti on juuri kuollut. Hänellä oli ollut pitkä alkoholitausta ja tyttären ja äidin suhde oli oikeastaan aina ollut kaukana auvoisesta. Äiti on kuollut pitkän sairastamisen jälkeen, ja tytär käy mielikuvituksessaan keskustelua tämän kanssa asioista, jotka äidille olivat tärkeitä ja siitä mikä äidin tausta oli. Yllättävän vähän oikeastaan heidän suhdettaan käsiteltiin, enemmän kirja painottui siihen, miksi äiti oli sellainen kuin oli ja osittain sukupolvien ylittävän trauman merkitykseen perheessä. Kirjailija kerää listaa äidille tärkeistä asioista “mukaan hautaan”. Lista koostuu erilaisista asioista konkreettisista abstrakteihin välillä “villatakki” ja “tuska päässä”. Kaikki listan ilmiöt ja asiat kirjassa käsitellään ainakin jossain laajuudessa.   

Kirja mielestäni oli ihan hyvä, mutta se ei herättänyt suunnatonta ihastusta, eikä ole lukemistani Finlandia-voittajista puolivälin yläpuolella. En ole tämän kirjailijan teoksia koskaan aikaisemmin lukenut, ja käsittääkseni hänen muutkin kirjansa kertovat hänen sukunsa vaiheista.  Elämä alkoholisti/ilmeisesti jonkinasteisen frontaalivamman saaneen äidin kanssa on varmasti ollut raskasta, mutta kirja maistui hiukan henkilökohtaiselta terapiatyöltä, enkä ihan varma mitä se ulkopuolisille kuuluu tai antaa. Kielellisesti se oli hyvä, mutta vähän liikaa siinä oli paikoitellen ärsyttäviä tajunnanvirta kielijippoiluita kerronnassa ilman oikein hyvä perustetta. Mitään suurta houkutusta palata kirjoittajan aikaisemmin perhetarinaa käsitteleviin teoksiin tästä ei herännyt.  

The book that won this year's Finlandia Prize. In the book, the author reflects on her relationship with her mother, who has just passed away. The mother had a long history of alcoholism, and the relationship between the daughter and the mother had never been idyllic. The mother passed away after a long illness, and in her imagination, the daughter engages in a conversation with her about things that were important to the mother and the background of her life. The book doesn't delve much into their relationship; instead, it focuses more on why the mother was the way she was and partly on the significance of intergenerational trauma in the family. The author compiles a list of things important to the mother to take "to the grave." The list includes various items, from concrete to abstract, ranging from a "woolen sweater" to "anguish in the head." All the phenomena and things on the list are explored to some extent in the book.

In my opinion, the book was decent but didn't evoke tremendous enthusiasm, and it doesn't rank above the halfway mark of the Finlandia winners I've read. I haven't read any of this author's works before, and as far as I understand, their other books also recount the history of her family. Life with an alcoholic or presumably someone who suffered some form of frontal lobe injury must have been challenging, but the book felt a bit like personal therapeutic work, and I'm not entirely sure how much it belongs to or offers outsiders. Linguistically, it was good, but at times, there were annoying stream-of-consciousness linguistic quirks in the narrative without a solid justification. There wasn't a strong desire to revisit the author's earlier works dealing with family stories after reading this one.

276 pp