Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema (The Death of Vivek Oji)

Nigeriassa tapahtuva kirja.

Vivek Oji on nuorimies, jonka ruumis on jätetty alastomana, kankaaseen käärittynä kotinsa portille. 

Kirja kertoo, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi vaihtelevilla aikatasoilla. 

Vivek on syntynyt samana yönä kuin hänen isoäitinsä kuoli. Kirjan toinen päähenkilö on Vivekin serkku, Osita. Vivek saa jo teini-iässä kohtauksia, joissa menettää tajuntansa tai vain tuijottaa eteenpäin. Tämä asia muuten tuntui unohtuvan kirjan loppupuolella, sillä ei tarinan kannalta ollut oikein merkitystä. Ositalla on kotioloissa vaikeuksia, ja hän viettää lapsuudessa suuren osan ajastaan serkkunsa luona, kunnes Vivek jää kiinni siitä, että katselee Ositan harrastamassa seksiä naapuriston kauneimman tytön kanssa. 

Serkut eivät ole vuosiin yhteydessä, mutta kun Vivek on lopettanut yliopiston ja palannut kotiin, he tapaavat jälleen ja ystävyys palautuu. Vivek on kasvattanut pitkän, vyötärölle asti ulottavan tukan, jota hänen vanhempansa vihaavat ja joka herättää muutenkin epäilyksiä. Vivek jopa joutuu manauksen kohteeksi, kun uskovainen sukulainen yrittää poistaa hänestä kirkossaan pahat henget hakkaamalla hänet henkihieveriin. Hän tutustuu naapurin tyttöpariin ja on läheinen heidän kanssaan. Osita alkaa kokea Vivekin erittäin läheiseksi ja käytännössä rakastuu häneen ja he harrastavat seksiä keskenään.  

Vivek viettää aikaa tyttöjen kanssa heidän kotonaan. Tytöillä on keskinäinen oma suhde. Kaikki homosuhteet Nigeriassa ovat kuoleman tuomion arvoisia – ja yleensä niistä kiinnijääneet käytännössä lynkataan ennen mitään oikeudenkäyntejä, mikä lisää kaikille salassapidon tarvetta. 

Vivek pukeutuu tyttöjen avulla naiseksi ja meikkaa silmiään. Hän jopa lähtee pois kotoaan läheisille kaduille, vaikka tytöt vastustavat asiaa vahvasti. Kerran kun Osita yrittää löytää Vivekin, tämä on lähtenyt kotoaan mekkoon pukeutuneena: Osita lähtee hänen peräänsä ja yrittää viedä hänet kotiin, suojaan. Kun Vivek yrittää paeta Ositaa, hän kompastuu kiveen ja lyö päänsä ja kuolee. Osita yrittää ensin viedä Vivekin sairaalaan, mutta huomaa pian, että on jo myöhäistä. Hän riisuu mekon ja jättää Vivekin ruumiin tämän kodin eteen.  

Myöhemmin Osita ja tytöt päättävät, että Vivekin vanhempia pitää tietää, millainen ihminen hän oli, ja vievät heille nähtäväksi valokuvia Vivekistä naiseksi pukeutuneena, joissa hän oli onnellisemman näköinen kuin ikinä missään. Vivekin vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ymmärtävät, mistä on kyse, ja muuttavat Vivekin hautakirjoituksen kuvastamaan myös sitä naisennimeä, jota hän itsestään halusi käyttää. 

Lopussa Vivek seuraa tapahtumia henkenä ja on tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.

Yllä oleva tarina on muokattu yhteinäiseksi, kirjassa tapahtumat polveilevat ja osapuilleen kesken kappaletta voi olla takaumaa tai kuvausta muusta ajankohdasta. 

Kirja vaikutti paikoitellen hiukan sekavalta kovin vaihtelevien aikatasojen vuoksi. Nimien muistamisessa itsellä oli hiukan vaikeuksia. Kirja oli kirjoitettu hyvällä kielellä, mutta ei ehkä kaikkein sujuvammalla. Mitään ihan radikaalin yllättävää siinä ei mielestäni ollut – kyseessä oli oman seksuaalisuuden ja suuntautumisen hyväksymisestä kertova tarina, jonka lisämausteena oli aito kuolemanvaara, jos kukaan vieras näistä ominaisuuksista olisi saanut tietää. Varsinainen nigerialaisen kulttuurin kuvaus ei kovin yksityiskohtaiselta tuntunut, vaan kirja keskittyi enemmän henkilösuhteisiin. Seksiä kyllä tunnuttiin harrastavan aika lailla hetken mielijohteesta. 

The book felt somewhat confusing at times due to the highly shifting timelines. I had a bit of difficulty remembering the names. It was written in good language, though perhaps not the most fluent. There wasn’t anything particularly surprising about it in my opinion—it was a story about accepting one’s own sexuality and orientation, with the added tension of a real danger of death if any outsider were to find out about these traits. The depiction of Nigerian culture did not feel especially detailed. There also seemed to be quite a lot of sex driven by spur-of-the-moment impulses.

236 pp. 

 

Minna Lindgren , Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgren opettaa ystävälleen Olli Löytylle (joka on aikaisemmin ollut enemmän ”rokkihemmo”) klassisen musiikin saloja. Löytty kokee kyllästyneensä rytmimusiikkiin ja haluaa oppia. Olisiko klassisessa musiikissa jotain, joka tarjoaisi uusia elämyksiä? Ja elämyksiähän klassinen tarjoaa ja enemmän vaihtelevuutta kuin moni muu musiikinlaji. 

Alussa kirja tuntui hiukan puuduttavalta, mutta alkoi vetää sitten ihan mainiosti. Ainoa vika kuunnellessa kirjaa autossa oli, että olisi pitänyt olla kappaleista näytteitä mukana, niin olisi paremmin ymmärtänyt, mistä on milloinkin kyse. Ehkä hiukan yleisen musiikkitiedon puute välillä häiritsi, mutta aika tietämättömille kirja on tarkoitettu ja ihan pihalla ei juuri missään vaiheessa ollut. Ei ollenkaan huono johdatus klassiseen. 

272 pp

Matt Dinniman: The Butcher's Masquerade (Dungeon Crawler Carl #5)

The next Dungeon Crawler Carl book. Next level of the dungeon is not only filled with ferocious dinosaurs and cruel elves, but it also contains “hunters”, aliens who have paid good money to partake in the slaughter and to hunt crawlers, the humans who still survive. But this time, they are in for a surprise: the humans cooperate and fight back with good success, and the hunters will turn out to be the hunted. The level will culminate in “The Butcher’s Masquerade”, a grand ball meant for top crawlers and hunters. It is supposed to be a peaceful gathering and feast, but who would believe that? Not Carl and his companions and friends. And they are right, of course. 

This was a pretty long book, perhaps too long. Compared to the previous part, I didn’t like it as much, as things seemed to move a bit too slowly—there was a lot of staying in one place, waiting for other people to get things ready for the plots they were hatching. Most of these plots were not revealed to the reader. However, in contrast to the slow pace, the ending was a bit too rushed, with almost every character from the books involved. Since I have a very poor memory for names, it wasn’t easy to keep track of things. On the other hand, as most of the characters died, it didn’t matter so much in the end…  

Because of these pacing issues, I felt this wasn’t the best one in the series, and was worse than part four. However, my reading experience may have suffered because I had a few other books I “had” to finish while simultaneously reading this one. Even so, I am looking forward to the next; this wasn’t series-ending bad by any means. 

732 pp

Alix E. Harrow: The Everlasting

Sir Una Everlasting was a female warrior who pulled a sword from a yew tree, avenged the death of her parents, saved the queen, and led the kingdom to glory. Glory that the fairy militaristic state of Dominion still uses to recruit members to its army and raise nationalistic fervor. 

Owen Mallory was a coward who joined the army after seeing a recruitment poster with Una. He was badly wounded and now works as a professor specializing in folklore, especially tales of Una Everlasting.  One day, he gets a book from an anonymous sender. It is the story of the death of Sir Una Everlasting - a book which was supposed to be lost forever. He starts to examine it, but then the book disappears from his home. He gets invited to the personal office of the former war minister, who might soon be the prime minister. She has the book and tasks Owen with translating it. But as he opens the book, it is empty - he must first write it. And then he falls into the past just next to Una, who nearly kills him. Slowly, they come to an understanding - Una is on a mission to kill the last dragon, get the holy grail it is guarding, and use the grail to heal the ailing queen. They manage their mission and bring the grail to the castle, where there is an ambush. One thing Owen knew was coming from the surviving tales of the hero. At the last moment, he saves the life of Una, but she is shortly killed by one of the queen’s guards who has turned traitor. That makes a moving story, which will boost nationalism for centuries and present an appropriate enemy nation to hate.   

Owen returns to the present, but to the earlier point when he left. He doesn’t really remember the events from the past, but everything seems familiar. Things are perhaps a bit worse than earlier, a new war is coming, and nationalism is rising - and the nation needs stories on which to depend in hard times. He is ensnared again in the past, to rewrite the story, and again. But Owen and Una start to remember the earlier iterations. Can they escape their fate? Is Una doomed to die every time in a way that suits the needs of the propaganda of the future government, and increases nationalism (and the power of the ruler). And how many times have they already repeated everything before they start remembering earlier iterations?

A pretty good story. The mechanism and practice of time travel didn’t make much sense, but that didn’t really hurt too much. What DID hurt a bit was that the term “fascism” was mentioned, and even that it was “making the trains run on time”. So, early 20th-century Italy was a thing in this world? It was pretty jarring. The middle part of the book was pretty slow, but perhaps it was necessary so the reader could get to know the protagonists and their way of thinking, and so the protagonists could get to know each other. The writing was very good, “fable-like” and enjoyable to read. And the ending brought tears to my eyes, even though I was reading it publicly on a train.  

309 pp

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (Miss Marple #12 Sleeping Murder: Miss Marple’s Last Case)

 

Viimeiseksi kutsuttu Neiti Marple -kirja. Nuori äskettäin naimisiin mennyt nainen, Gwenda, on tullut Englantiin etsimään itselleen ja puolisolleen asuntoa. Hän löytää vanhan talon, johon ihastuu heti; talo tuntuu heti tutulta ja omalta. Vähitellen hänelle tulee kummallisia ajatuksia: hänestä tuntuu, että tietyssä kohtaa pitäisi olla ovi ja että puutarhaan pitäisi johtaa portaat eri kohdassa, missä ne nyt ovat. Hän miettii yhteen huoneeseen uutta tapettia ja siten löytää vanhan kaapin takaa huoneen vanhan tapetin, joka on täsmälleen sellainen kuin hän oli ajatellut uudeksi tapetiksi. Hän saa myös portaikossa tietyssä kohdassa todella paniikinomaisen tunteen. Nainen pakenee talosta tuttujensa luokse. Heidän kotonaan hän tutustuu vanhaan mukavaan naiseen. Hän myös saa teatterissa ollessaan vahvan muistikuvan siitä, että on talossa ollessaan nähnyt portaiden kaiteiden läpi kuolleen, kuristetun naisen. Onko hän tulossa hulluksi?

Pian selviää, että nainen on lapsena asunut samassa talossa. Kuvitteleeko hän tapahtuman? Vai onko joku todella kuollut rakennuksessa? Kun naisen puolisokin on saapunut Englantiin, he alkavat selvittää, mitä oikein tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Apunaan heillä on tuo vanha nainen, neiti Marple, joka ohjailee heidän tutkimuksiaan ja kyselee ihmisiltä viattomia uteliaan vanhan naisen kysymyksiä. 

Mahdollinen kuollut nainen on ollut Gwendan äitipuoli. Hän oletetaan karanneen tuntemattoman miehen mukana ja hänen veljensä oli jopa saanut häneltä myöhemmin kaksi kirjettä. Tämän jälkeen veljellä ei Gwendaan enää ole ollut mitään yhteyttä.  Mutta jos Gwenda on oikeasti karannut, kuka oli kuollut nainen?

Taattua Agatha Christien laatua. Kirjan alkupuoli oli jopa erittäin hyvä. Loppua kohden laatu tuntui hiukan putoavan; etenkin kohdat, joissa mietittiin sivukaupalla kahden pääepäillyn (jotka lukija luonnollisesti tiesi dekkareiden ”sääntöjen” perusteella syyttömiksi (”vahva epäilty ei koskaan ole syyllinen”)) mahdollisuuksia tehdä murha tuntuivat kovin pitkitetyiltä. Itse kyllä aloin epäillä oikeaksi osoittautunutta syyllistä jo pian puolivälin jälkeen – ainoa ongelma oli motiivin puute. Ja se motiivi lopultakin oli kyllä hiukan epämääräinen. Tämä kirja oli Neiti Marplen viimeinen vain siinä mielessä, että tämän jälkeen Christie ei lisää tätä sarjaa kirjoittanut. Se ei ollut viimeinen samassa mielessä kuin Hercule Poirotin viimeinen tapaus. Tämäkin hiukan muovasi ajatuksia, kun koko ajan odotti, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta onneksi mitään ihmeitä ei Marplelle sitten kirjan päätökseksi sattunut. Kokonaisuutena kirja oli keskitasoa selvästi parempi Agatha Christie.  

Guaranteed Agatha Christie quality. The beginning of the book was even very good. Toward the end, however, the quality seemed to drop a little; in particular, the passages where the possibilities of the two main suspects committing the murder were pondered for pages felt rather drawn out—especially since the reader naturally knew, based on the “rules” of detective fiction, that they were innocent (“a strong suspect is never the culprit”).

I myself began to suspect the person who ultimately turned out to be guilty soon after the halfway point—the only problem was the lack of a motive. And when the motive was finally revealed, it was somewhat vague.

This book was the last for Miss Marple, only in the sense that after this, Agatha Christie did not write any more novels in the series. It was not the last in the same sense as the final case of Hercule Poirot. This also slightly shaped my expectations, since throughout the book I kept waiting for something terrible to happen—but fortunately, nothing dramatic ultimately happened to Miss Marple.

Overall, the book was clearly above-average Agatha Christie.

227 pp

Annika Luther: Rukiin viljava historia

 

Kirja rukiista, sen historiasta ja nykypäivästä. Kirja lähtee liikkeelle rukiin villeistä muodoista, sen jalostamisesta ja siitä, kuinka se muuttui tärkeäksi etenkin Suomessa ja osin Ruotsissa. Kunnon leipäähän siitä ei tosin taideta tehdä juuri muualla kuin Suomessa. Suomessa se yleistyi, koska se soveltui erittäin hyvin kaskiviljelyyn sekä kesti kylmänkosteaa ilmastoa ja kaksivuotisena sieti paremmin vaihtelevia kesiä kuin vaikkapa lämpimämpää ilmastoa vaativa vehnä.

Ruis poikkeaa useimmista muista viljoista siinä, että se ei ole itsepölytteinen, vaan vaatii pölytyksen muilta yksilöiltä. Tämä johtaa runsaaseen geneettiseen vaihteluun ja siihen, että lajikkeet eivät säily puhtaina, vaan muuntuvat helposti. Samalla ne käytännössä jalostavat itse itseään juuri kyseisiin kasvuolosuhteisiin sopiviksi. Rukiilla on myös varsin moninainen historia maassamme, sitä on viljelty vientiin asti, kaskiruis on ollut parasta ja suurijyväisintä ruista mitä missään on ollut saatavilla.

Kirja oli kevyeen – ehkä välillä hivenen liian kevyeen – sävyyn kirjoitettu todella kiinnostava katsaus rukiin historiaan ja sen suuren merkitykseen vuosisatojen varrella maamme ravitsemuksessa. Paremman pään lukemiani tietokirjoja vähään aikaan. 

288pp

Maria Jokela (Editor) , Joonas Vanhala (Editor): Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot

Kirja, joka kertoo monesta eri näkökulmasta Rooman keisarin (tai ei ehkä virallisesti keisariksi julistetun) Gaius Julius Caesarin elämästä ja hänen vaikutuksestaan myöhempään maailmaan. Kirja on monen eri kirjoittajan yhteistyötä, koostuen erillisistä luvuista, jotka kartoittavat Caesarin elämää eri näkökulmista.  Luvut käsittelevät muun muassa hänen taustaansa, hänen nousuaan valtaan, toimiaan sotapäällikkönä sekä hänen kirjallista tuotantoaan, jonka säilynyt osa on suppea, mutta sitäkin merkityksellisempi, ja on ollut latinan opetuksen perustana satoja, jos ei pian tuhansia, vuosia. Tekstit ovat jopa edelleen käytössä selkeinä ja kauniisti kirjoitettuina, hyvin ymmärrettävinä latinankielisinä teoksina. Caesarin jälkivaikutusta tutkitaan useammissa luvuissa, mm. Shakespearen tuotantoon, hänen vaikutustaan politiikkaan eri aikoina; jopa hänen esiintymisensä Asterix-sarjakuvissa saa oman lukunsa, kuten myös Caesarin vaikutus Suomessa.

 Kirja oli perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Eri kirjoittajista huolimatta siinä pystyttiin välttämään varsin hyvin toistoa, vaikka hiukan luonnollisesti sitä väistämättä esiintyi. Kirja oli kiinnostava kokonaiskatsaus kiehtovan ja historiallisesti tärkeän henkilön elämään ja etenkin hänen laajaan vaikutukseensa.

340pp

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.  

Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. 

Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut, miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.

Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.  

395 pp