Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (Miss Marple #12 Sleeping Murder: Miss Marple’s Last Case)

 

Viimeiseksi kutsuttu Neiti Marple -kirja. Nuori äskettäin naimisiin mennyt nainen, Gwenda, on tullut Englantiin etsimään itselleen ja puolisolleen asuntoa. Hän löytää vanhan talon, johon ihastuu heti; talo tuntuu heti tutulta ja omalta. Vähitellen hänelle tulee kummallisia ajatuksia: hänestä tuntuu, että tietyssä kohtaa pitäisi olla ovi ja että puutarhaan pitäisi johtaa portaat eri kohdassa, missä ne nyt ovat. Hän miettii yhteen huoneeseen uutta tapettia ja siten löytää vanhan kaapin takaa huoneen vanhan tapetin, joka on täsmälleen sellainen kuin hän oli ajatellut uudeksi tapetiksi. Hän saa myös portaikossa tietyssä kohdassa todella paniikinomaisen tunteen. Nainen pakenee talosta tuttujensa luokse. Heidän kotonaan hän tutustuu vanhaan mukavaan naiseen. Hän myös saa teatterissa ollessaan vahvan muistikuvan siitä, että on talossa ollessaan nähnyt portaiden kaiteiden läpi kuolleen, kuristetun naisen. Onko hän tulossa hulluksi?

Pian selviää, että nainen on lapsena asunut samassa talossa. Kuvitteleeko hän tapahtuman? Vai onko joku todella kuollut rakennuksessa? Kun naisen puolisokin on saapunut Englantiin, he alkavat selvittää, mitä oikein tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Apunaan heillä on tuo vanha nainen, neiti Marple, joka ohjailee heidän tutkimuksiaan ja kyselee ihmisiltä viattomia uteliaan vanhan naisen kysymyksiä. 

Mahdollinen kuollut nainen on ollut Gwendan äitipuoli. Hän oletetaan karanneen tuntemattoman miehen mukana ja hänen veljensä oli jopa saanut häneltä myöhemmin kaksi kirjettä. Tämän jälkeen veljellä ei Gwendaan enää ole ollut mitään yhteyttä.  Mutta jos Gwenda on oikeasti karannut, kuka oli kuollut nainen?

Taattua Agatha Christien laatua. Kirjan alkupuoli oli jopa erittäin hyvä. Loppua kohden laatu tuntui hiukan putoavan; etenkin kohdat, joissa mietittiin sivukaupalla kahden pääepäillyn (jotka lukija luonnollisesti tiesi dekkareiden ”sääntöjen” perusteella syyttömiksi (”vahva epäilty ei koskaan ole syyllinen”)) mahdollisuuksia tehdä murha tuntuivat kovin pitkitetyiltä. Itse kyllä aloin epäillä oikeaksi osoittautunutta syyllistä jo pian puolivälin jälkeen – ainoa ongelma oli motiivin puute. Ja se motiivi lopultakin oli kyllä hiukan epämääräinen. Tämä kirja oli Neiti Marplen viimeinen vain siinä mielessä, että tämän jälkeen Christie ei lisää tätä sarjaa kirjoittanut. Se ei ollut viimeinen samassa mielessä kuin Hercule Poirotin viimeinen tapaus. Tämäkin hiukan muovasi ajatuksia, kun koko ajan odotti, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta onneksi mitään ihmeitä ei Marplelle sitten kirjan päätökseksi sattunut. Kokonaisuutena kirja oli keskitasoa selvästi parempi Agatha Christie.  

Guaranteed Agatha Christie quality. The beginning of the book was even very good. Toward the end, however, the quality seemed to drop a little; in particular, the passages where the possibilities of the two main suspects committing the murder were pondered for pages felt rather drawn out—especially since the reader naturally knew, based on the “rules” of detective fiction, that they were innocent (“a strong suspect is never the culprit”).

I myself began to suspect the person who ultimately turned out to be guilty soon after the halfway point—the only problem was the lack of a motive. And when the motive was finally revealed, it was somewhat vague.

This book was the last for Miss Marple, only in the sense that after this, Agatha Christie did not write any more novels in the series. It was not the last in the same sense as the final case of Hercule Poirot. This also slightly shaped my expectations, since throughout the book I kept waiting for something terrible to happen—but fortunately, nothing dramatic ultimately happened to Miss Marple.

Overall, the book was clearly above-average Agatha Christie.

227 pp

Annika Luther: Rukiin viljava historia

 

Kirja rukiista, sen historiasta ja nykypäivästä. Kirja lähtee liikkeelle rukiin villeistä muodoista, sen jalostamisesta ja siitä, kuinka se muuttui tärkeäksi etenkin Suomessa ja osin Ruotsissa. Kunnon leipäähän siitä ei tosin taideta tehdä juuri muualla kuin Suomessa. Suomessa se yleistyi, koska se soveltui erittäin hyvin kaskiviljelyyn sekä kesti kylmänkosteaa ilmastoa ja kaksivuotisena sieti paremmin vaihtelevia kesiä kuin vaikkapa lämpimämpää ilmastoa vaativa vehnä.

Ruis poikkeaa useimmista muista viljoista siinä, että se ei ole itsepölytteinen, vaan vaatii pölytyksen muilta yksilöiltä. Tämä johtaa runsaaseen geneettiseen vaihteluun ja siihen, että lajikkeet eivät säily puhtaina, vaan muuntuvat helposti. Samalla ne käytännössä jalostavat itse itseään juuri kyseisiin kasvuolosuhteisiin sopiviksi. Rukiilla on myös varsin moninainen historia maassamme, sitä on viljelty vientiin asti, kaskiruis on ollut parasta ja suurijyväisintä ruista mitä missään on ollut saatavilla.

Kirja oli kevyeen – ehkä välillä hivenen liian kevyeen – sävyyn kirjoitettu todella kiinnostava katsaus rukiin historiaan ja sen suuren merkitykseen vuosisatojen varrella maamme ravitsemuksessa. Paremman pään lukemiani tietokirjoja vähään aikaan. 

288pp

Maria Jokela (Editor) , Joonas Vanhala (Editor): Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot

Kirja, joka kertoo monesta eri näkökulmasta Rooman keisarin (tai ei ehkä virallisesti keisariksi julistetun) Gaius Julius Caesarin elämästä ja hänen vaikutuksestaan myöhempään maailmaan. Kirja on monen eri kirjoittajan yhteistyötä, koostuen erillisistä luvuista, jotka kartoittavat Caesarin elämää eri näkökulmista.  Luvut käsittelevät muun muassa hänen taustaansa, hänen nousuaan valtaan, toimiaan sotapäällikkönä sekä hänen kirjallista tuotantoaan, jonka säilynyt osa on suppea, mutta sitäkin merkityksellisempi, ja on ollut latinan opetuksen perustana satoja, jos ei pian tuhansia, vuosia. Tekstit ovat jopa edelleen käytössä selkeinä ja kauniisti kirjoitettuina, hyvin ymmärrettävinä latinankielisinä teoksina. Caesarin jälkivaikutusta tutkitaan useammissa luvuissa, mm. Shakespearen tuotantoon, hänen vaikutustaan politiikkaan eri aikoina; jopa hänen esiintymisensä Asterix-sarjakuvissa saa oman lukunsa, kuten myös Caesarin vaikutus Suomessa.

 Kirja oli perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Eri kirjoittajista huolimatta siinä pystyttiin välttämään varsin hyvin toistoa, vaikka hiukan luonnollisesti sitä väistämättä esiintyi. Kirja oli kiinnostava kokonaiskatsaus kiehtovan ja historiallisesti tärkeän henkilön elämään ja etenkin hänen laajaan vaikutukseensa.

340pp

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.  

Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. 

Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut, miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.

Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.  

395 pp

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa (Achtsam morden #2 Murhat ja mindfulness)

Jatko-osa saksalaiseen dekkariin. Asianajaja on ajautunut toimimaan kahden rikollisjärjestön päällikkönä, kun hän edellisessä kirjassa tappoi toisen pomon puolivahingossa ja kirjan lopussa vangitsi toisen. Hän esittää molempien olevan hengissä ja välittävän komentojaan hänen kauttaan. Kirjan alussa hän on tyttärensä ja ex-vaimonsa kanssa vuoristolomalla, jossa hän saa aikaan ärsyttävän tarjoilijan kuoleman osittain vahingossa. Muutenkin hän on sen verran ärtyisä, että ex-vaimo passittaa hänet uudelle mindfulness-terapiajaksolle. Tällä kertaa terapeutti vakuuttaa hänet hänen sisäisen lapsensa tärkeydestä. Loppukirjassa asianajaja sitten juttelee päättymättömästi tämän sisäisen lapsen kanssa ja noudattaa usein tämän (yleensä erittäin huonoja) neuvoja.

Harvoin on kirjasarja yhtä pahasti romahtanut kuin tämä. Ensimmäinen osa oli hauska, mukaansatempaava ja vetävää luettavaa. Tämä kirja oli äärimmäisen jaaritteleva (montakohan sataa kertaa termiä ”sisäinen lapsi” mainittiin?), alkupuolellaan hidasliikkeinen, tylsä ja ärsyttävä. Päähenkilö muuttui koko ajan vastenmielisemmäksi, eikä hän ollut enää sama henkilö kuin aikaisemmin, vaan jopa sadistinen ja todella tekopyhä. Myös kirjoittajan asenteet näkyivät vahvasti: luonnonsuojelu oli hippien hommaa, ilmastonmuutos oli liioiteltua ja wokeilu oli kamalaa. Tämä sarja oli nyt sitten tässä.

A sequel to a German crime novel. The lawyer has ended up acting as the head of two criminal organizations after, in the previous book, he killed one boss partly by accident and, at the end of the book, had the other one imprisoned. He pretends that both are still alive and passing on their orders through him. At the beginning of the book, he is on a mountain holiday with his daughter and ex-wife, where he partly accidentally causes the death of an irritating waiter. He is so irritable, in fact, that his ex-wife sends him back for another round of mindfulness therapy. This time, the therapist convinces him of the importance of his inner child. In the latter part of the book, the lawyer then talks endlessly with this inner child and often follows its (usually very bad) advice.

Rarely has a book series collapsed as badly as this one. The first installment was funny, engaging, and a compelling read. This book was extremely rambling (how many hundreds of times was the term “inner child” mentioned?), slow-moving at the beginning, dull, and irritating. The main character became increasingly unpleasant and was no longer the same person as before, but even sadistic and truly hypocritical. The author’s attitudes were also strongly on display: environmental protection was portrayed as something for hippies, climate change as exaggerated, and “wokeness” as terrible. This series is now over for me.

381 pp.

R.F. Kuang: Katabasis

Alice is studying practical and theoretical magic at the University of Cambridge. Her thesis adviser, an extremely esteemed professor Jacob Grimes, who has been known to overwork his students to the point of quitting their studies, is blown to (very small) bits due to a spell gone wrong. Actually, it was Alice’s fault, as she was the one who created the carefully constructed chalk drawings needed for the magic. As she was overworked, stressed, and sleep-deprived, she made a tiny mistake that spoiled the spell her professor was casting. 

So, she has a bad conscience. And of course, more importantly, she needs the professor to be able to finish her studies and to secure a good tenure from a well-established university. And she has some other plans, more revenge-oriented, also.  So, she has researched a way to get to hell and the afterlife. She has read her Dante and all available other accounts of hell, but as they don’t really agree on most things, she doesn’t really know what to expect. And cost IS pretty high - half of her lifetime, but as life without tenure at a high-class university isn’t worth anything anyway, she draws the needed pentagrams and is ready to leave.

At the last moment, another student, Peter, who has always been her worst and best competitor, arrives and steps inside the pentagram to go to hell with her. He is another student of the same professor, and it turns out that he has had similar plans. Could they together find the professor? At what level of hell would he be? What is his worst sin?

As hell appears different for everyone, they see hell mostly as a kind of collage. The final level is filing your dissertation, which must be perfect, with no room for improvement. And if it fails, there will be no reason given for the failure; you just must simply create it again, this time perfectly…no matter how much time it will take. The ultimate goal of hell is to bathe in the water of the river Styx, lose your memories, and be ready for rebirth. Practically all the damned could take the bath anytime, but they don’t have the will for it.  

Alice and Peter search for Jabob with little success while they encounter dangers and even some helpful beings, some of whom might have their own agendas. Their relationship and past are slowly revealed through flashbacks, and they learn something from each other – and even more about their connection. Perhaps there is something more important to be discovered during their journey than a dead, sociopathic professor with a tendency to steal the work done by his assistants.

A clever book filled with references to philosophy and game theory mathematics, which sometimes require googling. At the same time, a love story where two protagonists grow as people. The writing is excellent, the characters are well developed (except perhaps the professor, who felt like a caricature, but he was mostly seen from the point of view of students he treated very badly). The critique of the university world, and especially the postgraduate work, is also very good and even biting. This book was clearly better than Babel by the same author. And as that book was unfairly excluded from the Hugo awards, this will most likely be the next winner, partly as a sort of payback but also because of the sheer quality of the book.   

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

Kirja, jossa kerrotaan etymylogiasta varsin viihdyttävään sävyyn, ja myös sanan “etymylogia” etymylogia tietenkin kuvataan. Mukana on myös etymologian historiaa ajalta, jolloin kielten rakennetta ja historiaa ei kunnolla tunnettu, sekä “kansanetymologioita” jotka perustuvat tavallisten ihmisten [väärin]käsityksiin sanojen lähteistä ja “hörhöjen” kuten Wettenhovi-Aspan mielikuvituspohjaisista kansallismielisyyden rakentamiseen tarkoitetuista ”etymologioista”. Kirja on enemmän ehkä johdatus siihen mitä etymylogia on, kun pelkkä listaus sanoja ja niiden taustaa. Ehkä tätä kuvailua tästä taustasta ja etymologian menetelmistä olisi voinut olla jopa enemmän.  Miksi sanat muuttuvat miten ne muuttuvat? Miten niitä muutoksia on pystyttä selvittämään? Kiehtovaa luettava kirja oli joka tapauksessa, joskin se sopi ehkä paremmin pienissä osissa luettavaksi kuin pidempään yhtäjaksoisesti.

288pp

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui (Takamailla #4 )

Seuraava osa sarjassa pienten paikkakuntien murhista, joita selvittävät tavalliset ihmiset. Häikäilemättömällä liiketoiminnalla rikastunut Kari Kinnunen aikoo hakata metsää ja muuttaa sitä pelloiksi ja saada tästä hyvät rahat eläkeajan lisäturvaksi. Valitettavasti hänen maallaan olevassa lammessa asuu harvinainen lisko, joka estää metsän hakkuut. Mutta jospa sille lammelle tapahtuisi jotain, niin silloin ei enää mokomasta liskosta olisi huolta. Hän määrää kaivinkonekuskit avaamaan uoman lammesta alempaan järveen, mutta tämä saa aikaan ketjureaktion, jossa ylempänä olevan järven vedet purkautuvat ja tuhoavat Kinnusen uuden asunnon ja paljon muuta. Hän itse saa tässä rytäkässä sydänkohtauksen ja aivoinfarktin, joka aiheuttaa vaikean afasian. Hän ehtii ennen tajunnan menettämistä nähdä lammen pohjalla kaksi muoviin käärittyä ruumista ja miehen, joka katselee paljastuvia ruumiita, ei purkautuvaa vettä, jota kaikki paikalle saapuneet muut töllistelijät katsovat. Kun hän viikkojen kuluttua alkaa olla taas jonkinlaisessa kunnossa (ja on menettänyt kaiken omaisuutensa vanhempia vanhaa kotitaloa lukuun ottamatta – tämä oli niin surkeassa kunnossa, että ei kelvannut kellekään) hän näkee lehdistä, että lammesta tosiaan löytyi kaksi naisen ruumista.  Hän yrittää kertoa poliisille näkemästään, mutta miten puhekyvytön ja osittain kirjoituskyvytön kertoo näkemästään ja miten häntä edes otettaisiin vakavasti? Toisaalta paikallisen lehden päätoimittaja haluaa kohentaa lehtensä taloutta ja kirjoittaa murhista vauhdikkaita artikkeleja. Hän värvää parhaan (ja urheilutoimittajaa lukuun ottamatta ainoan) toimittajansa (jonka kanssa hän pettää vaimoaan) selvittämään asiaa. Kierrokset koventuvat, kun päätoimittaja väittää saaneensa kirjeen murhaajalta.  Mutta onko murhaaja paikallinen? Vai jostain etäämpää, ja on vain sattumalta valinnut pikkulammen uhriensa kätköpaikaksi? Ja jos kyseessä on joku paikkakuntalainen, kuinka turvallista on asiaa edes tutkia?

Kyseessä oli varsin mainio kirja, joka oli paljon parempi kuin edellinen sarjan osa. Tosin kirjoittajalla ei ole hajuakaan siitä, miten botuliinia käytetään, miten sitä varastoidaan ja minkälaiset vaikutukset sillä on. Dystoniaan ei todellakaan joku kotihoidon sairaanhoitaja pistele Botoxeja, eikä niiden pistoksien vaikutukset ole välittömiä. Ja dystonia annoksilla edes suoneen ruiskutettuna ei henki tai edes lihasvoimat katoa. Ja että murhaaja olisi itse valmistellut injektiokelpoista, vahvaa botuliinia. Heh heh hah. Näistä asiavirheistä huolimatta teksti oli vetävää, ja dekkariksi hyvin kirjoitettua. Loppuratkaisu ei ihan superyllättävä ollut, puolenvälin jälkeen oli jo aika selvästi vihjeitä annettu syyllisyydestä. Mutta tämä ei tämän kirjan ollessa kyseessä pahemmin haitannut. 

284 pp