Antonia Hodgson: The Raven Scholar (Eternal Path Trilogy #1)

The next Hugo nominee. Neema Kraa has been working at the palace in a fairly insignificant position. When a young woman, a daughter of a nobleman who tried to seize power a decade ago, is sentenced to banishment (which is a worse punishment than death), Neema is asked/ordered to write the woman's sentence, as her handwriting is exceptionally good. For some reason, she is ostracized because of that. After all, she was just a scribe. Anyway, she gets to work with the emperor, as she shares an interest in old folk tales and vanished poetry, and she works as the main scholar until the emperor's term of power comes to an end. The time one can serve as emperor is limited, and the next one will be selected by a competition where every “house” sends a contender. The houses correspond to “gods” or “protectors” who take animal shapes and have supposedly saved the world several times, but the next time humans mess things up too much, they will destroy the world. After several subplots, Neema ends up as one of the contenders, and the Raven protector (or at least a subset of it) joins Neema to help her and to stop the brother of the young woman who was punished at the beginning of the book from winning the competition. So some of the gods are trying to stop the end of the world, which will come if the wrong contestant wins, and at the same time, it is the same gods that will destroy the world? Neema is just a scholar, so she, of course, is a good choice for the competition, even though other contenders have spent their entire lives practicing. And there are many, many other subplots: a murder, some romance (one of the contenders is Neema’s old flame, who left her because writing out that sentence was so horribly wrong in his eyes), some revolution and treachery, and everything isn’t what it seems. The huge conspiracy Neema uncovers turns out to be just a small facet of a much greater conspiracy.

The book was fairly well written, but perhaps it was a bit too long and rambling. The characters could have been better drawn; as it was, most of them were irritating and, at the same time, whiny and arrogant. And so many things didn’t make much sense if you thought about them at all, but mostly the pace of the book was so fast and the subplots were so numerous that you didn’t really have time to think much about the logic of events and actions of the characters or the guardians/gods, which often didn’t make any sense. And what was the worst part was the ending: the book ended on a cliffhanger after all the setup. It didn’t work well as a separate book. For that reason alone, it won’t be my top choice in the Hugo voting. Well, it wouldn’t have been in the top three anyway.

656 pp. 

Markus Nummi: Käräjät

 Kirja kertoo pienen maalaiskunnan tapahtumista lähinnä 30-luvun lopulla. Kun yksittäinen sikiönlähdetys oli mennyt niin pieleen, että tarvittiin kunnanlääkäri apuun, viranomaiset alkoivat selvitellä asiaa. Tutkijaksi lähetettiin etsivä Iivonen, joka itseensä vahvasti luottaen alkaa kuulustella kyläläisiä ja laittaa vastentahtoiset muutamaksi päiväksi putkaan kypsymään. Samalla paljastuu mahdollinen alaikäisen raiskaus, kun hermoheikko koulutyttö osoittautuu olleen yksi abortin kohteista. Tyttö syyttää paikallista isäntää, jonka kodissa oli ollut sijoitettuna. Asioita seurataan myös Vilja-tädin, paikallisen kansakoulun opettajan siskon, näkökulmasta. Vilja-tyttö oli rippikoulun jälkeen joutunut kohtaamaan jotain pahaa (joka täsmällisesti selviää vasta kirjan loppupuolella ja oli pahempaa kuin mitä aluksi oli kuvitellut) ja oli muuttunut lopulta “Vilja-tädiksi”, yksinäiseksi naiseksi, joka ei juuri puhunut muuta kuin yleensä asiaan liittymättömiä raamatunlauseita ja seurasi kuitenkin tarkkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Itse asiassa juuri Vilja-tädin puheiden perusteella viranomaiset alkoivat selvittää koko aborttivyyhtiä. Poliisikuulusteluiden myötä asiat ja salaisuudet vähitellen paljastuvat ja syytettyjen penkiltä löytyy suuri osa kylän asukkaista. Köyhyys on laajalle levinnyttä ja lapsiluvut ovat suuria eikä ehkäisyä tunneta, joten olosuhteiden pakosta aborttiin on moni joutunut turvautumaan. Mutta onko ison talon isäntä turvassa raiskaussyytteiltä – syyttäjähän on tunnetusti hermoheikko tyttö, jonka sukukin on epäilyttävä, ei kai hänen puheitaan voi vakavasti ottaa?

Vilja-täti seuraa tätä kaikkea ikkunasta ja kuuntelee ihmisten keskusteluja - hän on niin taustalla, että kukaan ei sanojaan juuri varo. Ja monet purkavat hänelle sydäntään, sillä hän kuuntelee ilman tuomitsemista ja nyökkäilee ymmärtävän näköisenä, vaikka puhujat uskovat, ettei hän oikeasti juuri asioita ymmärrä, mutta mieltä keventää jollekin asioista puhua. Vilja-täti tietää oikeastaan kaiken, mutta ei puhu mitään. Tämä kaikki saa kuitenkin aikaan hänessä muutoksen, vuosikymmenten sulkeutuneisuus ja torjunta alkavat särkyä.  

Kirja kertoo hienosti pienen, köyhän, maalaisyhteisön elämästä ja olemisesta sotaa edeltävinä vuosina - ja loppuluvuissa vähän myöhemmältäkin ajalta. Ihmiset ja heidän ajatuksensa sekä kohtalonsa on kuvattu hienosti ja liikuttavasti. Henkilöiden kasvu ja kehittyminen ovat myös hyvin kuvattuja, etenkin Vilja-tädin kohdalla, joka onnettomasta nuoruudestaan huolimatta sai kokea ainakin jonkinasteista onnea myöhäisemmässä elämässään. Tarina on hienoa ajankuvausta, joka vaikuttaa todelta, vaikka kirja onkin pääosin täyttä fiktiota. Taustalla on kuitenkin oikeita oikeudenkäyntejä, ja kirjailijan mukaan jopa joitain kuulusteluissa ja oikeudessa käytettyjä lauseita on suoraan lainattu todellisista oikeustapauksista. Kirjan kieli on samaan aikaan kaunista ja selkeää ja ymmärrettävää. Hyvään kaunokirjalliseen kirjaan ei tarvita sivun mittaisia tajunnanvirtaisia lauseita! On todella yllättävää, että kirja ei ollut Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sille listalle se olisi kuulunut. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja oli yleisesti hyvin pidetty. 

575 pp.

Agatha Christie: Viisi pientä possua (Five Little Pigs, Hercule Poirot #24)

Autossa kuunneltu Agatha Christie -kirja. Hercule Poirotin luokse hakeutuu nuori nainen, joka on palannut Englantiin vietettyään nuoruutensa Kanadassa sukulaisten luona. Hän oli joutunut muuttamaan sinne noin viisivuotiaana, koska hänen äitinsä tuomittiin hänen isänsä murhasta. Äiti oli kirjoittanut tyttärelleen kirjeen, jonka tämä sai vasta täysi-ikäisenä. Kirjeessä äiti vakuutti syyttömyyttään. Tytär haluaa Hercule Poirotin tutkivan asiaa ja mahdollisesti vapauttavan hänet siitä taakasta, jota murhaajan tyttärenä oleminen hänelle asettaa. Poirot alkaa selvitellä 15 vuotta sitten tapahtunutta murhaa. Hän tutustuu oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, haastattelee tapausta tutkineita poliiseja, syyttäjää ja puolustusasianajajaa. Jopa puolustusasianajaja on sitä mieltä, että kyseessä oli selkeä juttu eikä syyllisyydestä ollut oikeasti mitään epäilystä. Motiivikin oli selvä - mies oli jättämässä vaimoaan nuoremman naisen vuoksi. Seuraavaksi hän haastattelee kaikki paikalla olleet henkilöt ja kirjoituttaa heillä tarkan selonteon viimeisen vuorokauden tapahtumista. Loppukohtaus tapahtuu tuttuun tapaan kaikkien tapaukseen kiinteästi liittyneiden henkilöiden istuessa samassa huoneessa, kun Poirot esittää päätelmänsä. Ja murhaaja tietenkin paljastuu.

Kirjassa oli tiettyä samankaltaisuutta äskettäin lukemani Miss Marplen viimeinen tapaus -kirjan kanssa. Molemmissa nuori kaunis nainen alkoi tutkia vanhaa, heidän lapsuuteensa liittynyttä kuolemaa. Ratkaisu oli tietysti samantapainen; runsaaseen keskusteluun pohjautuva, koska suoria todisteita ei enää ollut olemassa. Kirja oli sujuvaa ja hyvin henkilöitä kuvaavaa tekstiä, vaikka pientä stereotyyppisyyttä ja karikatyyrimäisyyttä henkilöhahmoissa olikin. Se oli mielestäni Christien tuotannossa selvästi puolivälin paremmalla puolella oleva teos.

The book had a certain similarity to Sleeping Murder: Miss Marple's Last Case, which I had recently read. In both books, a young, beautiful woman began investigating an old death connected to their childhood. Naturally, the solution was somewhat similar as well: based largely on extensive discussion, since no direct evidence still existed.

The book was fluent and very good at portraying its characters, although there was a slight sense of stereotyping and caricature in some of them. In my opinion, it was clearly one of the better works in Agatha Christie’s body of work, comfortably above the midpoint in quality.

225 pp

Sari Kivistö , Katariina Kärkelä , Erika Pihl , Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit : Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita Sari Kivistö , Katariina Kärkelä , Erika Pihl , Isa Välimäki

Kirja, joka kertoo erilaisista “unohdetuista” kirjallisuuden lajeista. Artikkelit ovat vaihtelevan pituisia ja eri kirjoittajien kirjoittamia. Niiden laatu ja kiinnostavuus vaihtelevat suuresti, osa on hyvin kuivakoita ja tieteellisen artikkelin tyylilajia lähestyviä, osa vapaampia, sulavampia, luettavampia ja jopa mukaansatempaavia. 

Varsin monenlaista kirjallisuuden muotoa, etenkin runouteen liittyvää, käsitellään kirjassa. Etenkin näistä runouteen liittyvistä olisi kaivannut enemmän esimerkkejä. Nyt annetut esimerkit ovat usein (ehkä tekijänoikeudellisista syistä?) lyhennelmiä, joissa runosta oli pari ensimmäistä säettä alusta ja pari viimeistä säettä lopusta. Osasta runouslajeista tosin ei taida suurtakaan määrää käännöksiä löytyä, ja runouden kääntäminen, etenkään jonkin epätavalliseen runomittaan pohjautuvan runouden, ei ole mikään helppo tehtävä.   

Kokonaisuutena kirja oli kiinnostava pienestä epätasaisuudestaan huolimatta. 

383pp

Ari Saastamoinen: Lautapelien historia

  

Kirja lautapelien historiasta. Se on pidempi kuin voisi ajatella - aina on ollut pelejä ja antiikin talojen raunioista on löytynyt erilaisia pelipöytiä ja mitä ilmeisemmin peleihin liittyneitä merkintöjä.

Pääosa kirjasta käsittelee shakkia ja sen variaatioita sekä backgammonia. Tammesta, Go:stä ja Myllystä kerrottiin myös jonkin verran ja kirjan lopussa käsiteltiin uuden aallon lautapelejä enemmän katsauksenomaisesti. Se, mikä kirjassa eniten häiritsi, oli sen hajanaisuus. Kirja oli jaksotettu sekä ajallisesti että tapahtumapaikan mukaan ja kerronta oli aika pätkittäistä. Omasta mielestäni paljon parempi rakenne olisi ollut järjestelmällinen, jossa olisi käyty yksittäisen pelin kehittyminen yhtenäisesti alusta loppuun - ehkä hiukan paikallisesti jaoteltuna - mutta kuitenkin muodostaen selkeän kokonaisuuden. Nyt kirjasta tuli hiukan sekava vaikutelma. Myös harvinaisempien, vanhempien, pelien sääntöjen läpikäynti, vaikkapa erillisessä osiossa tai inserteissä, olisi ollut erittäin mielenkiintoista. Kieli sinällään oli sujuvaa ja luettavaa ja sisälsi mielenkiintoisia anekdootteja. On mielenkiintoista, kuinka peleillä on voinut elättää itsensä varsin leveästi, kun oli sopivan kuninkaan tai aatelisen sattunut saamaan mesenaatikseen. Toisaalta aika monen pelaajan elämäntarina on loppunut tyyliin “kuoli unohdettuna köyhyydessä”. 

319 pp

Helen Sarah Fields: Täydellinen saalis (D.I. Callanach #2)

 Seuraava osa sarjaa, jossa ranskalaissyntyinen entinen Interpolin poliisi työskentelee Skotlannissa. Pikkupaikkakunnalla on tapahtunut konsertissa raaka murha: paljon avustustyötä tehneeltä mieheltä on vedetty terävällä kaksiteräisellä veitsellä vatsa auki. Samana päivänä löytyy toinen kuollut, vanhahko nainen, joka on murskattu lipastonsa alle rajulla väkivallalla. Rikokset eivät näytä liittyvän toisiinsa, ja ne ovat selvästi eri ihmisten tekemiä. Puukotuksen teki joku pienikokoinen ja erittäin nopea ja notkea, toisen tekijän oli täytynyt olla iso ja erittäin vahva. Myöhemmin selviää, että murhat on ennakoitu seinille maalatuissa graffiteissa. Ja murhat eivät jää näihin kahteen. Onko kaupungissa kaksi sarjamurhaajaa, jotka työskentelevät yhdessä tappaen satunnaisesti valituista, aika sattumanvaraisissa ammateissa toimivista henkilöistä? Ja kun saadaan vihjeitä seuraavista mahdollisista uhreista, poliisin on yritettävä suojella tiettyjen ammattien jäseniä joutumasta kidutusmurhien uhreiksi. 

Kirja oli juonellisesti ihan vauhdikas, tosin ehkä ei kaikkein loogisin ja uskottavin. Se, mikä pahiten pilasi kirjan, oli henkilöiden väliset suhteet. Yksi henkilö tuntui etenkin täysin muuttuneen siitä, mitä hän oli ensimmäisessä kirjassa, aloittaen vakavan suhteen itselleen aivan sopimattoman henkilön kanssa. Jonkinlainen selitys suhteeseen kirjan lopussa saatiin, mutta se oli älyttömän heikko selitys.  Myös poliisien keskinäinen jatkuva nokittelu sekä äärikliseinen typerä poliisipäällikkö “ainakin joku on pakko pian pidättää” olivat sekä kiusallisia että kovin epäuskottavia. Myös kovin kummia sattumia kirjassa oli: oikeastaan sattumalta nettifirman sivuilta valittu tutkimuksissa avustava hakkeri on lajissaan maailman paras ja sattumalta toisen poliisiyksikön tutkimuksien kohde, mikä aiheuttaa sitten jännitettä entuudestaan kireisiin poliisiyksiköiden (ja henkilöiden) välisiin suhteisiin. Hiukan loppua kohden näihin jo tottui, mutta aika ärsyttävän tuntuinen kirja tässä suhteessa kyllä oli. Saas nähdä, oliko tämä sarja nyt tässä, kirja vaikutti selvästi heikommalta kuin edellinen osa. 

The book was fairly fast-paced plot-wise, although perhaps not the most logical or believable. What spoiled the book the most was the relationships between the characters. One character in particular seemed completely different from how they had been in the first book, starting a serious relationship with someone entirely unsuitable for them. Some kind of explanation of the relationship was provided at the end of the book, but it was absurdly weak.

The constant bickering between the police officers, as well as the extremely clichéd and foolish police chief — “at least we have to arrest someone soon” — were both embarrassing and highly unrealistic. The book also contained some very unlikely coincidences: essentially by chance, the hacker chosen from an internet company’s website to assist with the investigation turns out to be the best in the world at what they do and, coincidentally, also the target of another police unit’s investigation, which then creates tension in the already strained relationships between the police units (and the individuals involved).

Toward the end, I somewhat got used to these things, but in this respect, the book still felt rather irritating. We’ll see whether this series is finished for me now — this book clearly seemed weaker than the previous installment.

469 pp

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697

Kirja, joka kertoo Suomen suurimpien nälkävuosien tapahtumista 1600-luvun lopulla. Peräkkäin sattui kaksi katovuotta, jolloin sateen ja hallan vuoksi sato jäi olemattomaksi. Kruunun verotus oli ollut kovaa, ja viljelijöillä oli vain niukasti varastoja ja siemenviljan saaminen oli vaikeaa, sillä siihen mennessä kuin jäät sulivat, oli jo kylvämisen kannalta liian myöhäistä. Jopa kolmasosa väestöstä kuoli ja ruotulaitokseen perustunut, yksittäisten tilojen tuottoon perustunut armeijakin oli kovalla koetuksella. Tiukan merkantilistiseen tarkasti kauppaa säätelevä valtio ei aluksi kovin terhakkaasti ruuan puutteeseen puuttunut - osittain siitä syystä, että tiedonkulku oli kovin hidasta ja kokonaiskuvaa ei ollut oikein kellään. Kun vielä itsevaltainen kuningas oli kuolemansairas, ja korkein hallinto oli huteralla pohjalla katastrofi pääsi niinkin pahaksi kuin pääsi. Hallinto pitkään epäili, että ruoka on, mutta kauppiaat ja aateliset sitä pimittävät. Lopulta jopa aatelisilta alkoi ruoka loppua, eikä syötävää ollut saatavissa millään hinnalla. 

Ilmasto (ja ehkä kasvilajikkeet) olivat tuolloin aika erilaisia kuin nykyään, kun halla elokuun lopulla tai syyskuun alussa oli katastrofaalista. Nykyään sadonkorjuu on pääosin jo valmis, ja jos viljaa on vielä pelloilla, jyvät ovat jo pitkälti tuleentuneita eivätkä ole erityisen arkoja hallalle.   

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja esittelee mielenkiintoisesti eri tutkijoiden käsityksiä siitä, mitä ja miksi tapahtui. Kurjuus ja kärsimys tuona aikana olivat valtavaa, mutta yllättävän nopeasti siitä sitten kuitenkin toivuttiin. Suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.  

262 pp.

T. Kingfisher: Hemlock & Silver

A story about a princess, an evil queen, a magic mirror, and a poisonous apple. Sounds somehow familiar. But the book is much more than a retold Snow White fairy tale. And there are no dwarves.

After her cousin died from accidental poisoning as a child, Anja became extremely interested in poisons and antidotes. She has a rich and doting father, and she has been able to invest all her time in the study of poisons and how to help poisoned people. She has gotten some renown. She is surprised, though, when the king comes to meet her unannounced.  The king's daughter, Snow, has fallen ill. She has periods of vomiting and sickness, and periods when she is better. The best doctors have not found what is wrong with her and have started to suspect poisoning. But even if her foods and drinks are monitored as carefully as possible, nothing seems to help. How do the poisons get to her? And who is trying to kill Snow and why so slowly? Could Anja come to the castle where White lives and find out what is going on? As the question comes from the king, it isn’t something she can refuse.  Anja is escorted to the castle as part of the king’s entourage. She even has two personal bodyguards, as the king is afraid that whoever is poisoning Snow might try to stop Anja from arriving at the castle. 

When she gets to the castle, she is given a lavish room with giant mirrors. A former queen came from a town with the most skillful mirror workmanship and brought with her many exceptionally good mirrors. She meets Snow, who seems to be a smart child but is clearly ill. She tracks everything she eats, but nothing seems poisoned. And her symptoms don’t resemble any poison she knows. One day, when Snow doesn’t notice that anyone sees her, Anja sees her eating a strange metal-shaded apple. Anja grasps it and examines it - it looks very strange with a strange structure. After she feeds some of it to a rooster and it survives, she samples it herself. It tastes bad, but doesn’t seem to have much of an effect, until she falls against a mirror while chasing a misbehaving cat, and falls through the mirror to a strange world where everything seems to be mostly mushed colors and mirrored. What is that world? And what does it have to do with Snow’s illness? And then the story truly starts. 

A pretty good fairytale-like story with an interesting protagonist. A lot happens in the book, even if the beginning was pretty slow, and it seemed not to be a fantasy at all. After falling through the mirror, there certainly were many fantastic elements with very strange, dangerous creatures living in the mirror world and even an intelligent, talking cat who was able to move between the worlds pretty freely. The writing is good and there is a nice light tone, even when some of the events are not so light. The characters are mostly well described and interesting, except perhaps the king – but he is absent for most of the book. There is some romance, also. One of the bodyguards is pretty nice and polite, and even an old spinster in her 30s is affected. Will he return her feelings? This book is another excellent possible Hugo nominee. 

360 pp.