R.F. Kuang: Katabasis

Alice is studying practical and theoretical magic at the University of Cambridge. Her thesis adviser, an extremely esteemed professor Jacob Grimes, who has been known to overwork his students to the point of quitting their studies, is blown to (very small) bits due to a spell gone wrong. Actually, it was Alice’s fault, as she was the one who created the carefully constructed chalk drawings needed for the magic. As she was overworked, stressed, and sleep-deprived, she made a tiny mistake that spoiled the spell her professor was casting. 

So, she has a bad conscience. And of course, more importantly, she needs the professor to be able to finish her studies and to secure a good tenure from a well-established university. And she has some other plans, more revenge-oriented, also.  So, she has researched a way to get to hell and the afterlife. She has read her Dante and all available other accounts of hell, but as they don’t really agree on most things, she doesn’t really know what to expect. And cost IS pretty high - half of her lifetime, but as life without tenure at a high-class university isn’t worth anything anyway, she draws the needed pentagrams and is ready to leave.

At the last moment, another student, Peter, who has always been her worst and best competitor, arrives and steps inside the pentagram to go to hell with her. He is another student of the same professor, and it turns out that he has had similar plans. Could they together find the professor? At what level of hell would he be? What is his worst sin?

As hell appears different for everyone, they see hell mostly as a kind of collage. The final level is filing your dissertation, which must be perfect, with no room for improvement. And if it fails, there will be no reason given for the failure; you just must simply create it again, this time perfectly…no matter how much time it will take. The ultimate goal of hell is to bathe in the water of the river Styx, lose your memories, and be ready for rebirth. Practically all the damned could take the bath anytime, but they don’t have the will for it.  

Alice and Peter search for Jabob with little success while they encounter dangers and even some helpful beings, some of whom might have their own agendas. Their relationship and past are slowly revealed through flashbacks, and they learn something from each other – and even more about their connection. Perhaps there is something more important to be discovered during their journey than a dead, sociopathic professor with a tendency to steal the work done by his assistants.

A clever book filled with references to philosophy and game theory mathematics, which sometimes require googling. At the same time, a love story where two protagonists grow as people. The writing is excellent, the characters are well developed (except perhaps the professor, who felt like a caricature, but he was mostly seen from the point of view of students he treated very badly). The critique of the university world, and especially the postgraduate work, is also very good and even biting. This book was clearly better than Babel by the same author. And as that book was unfairly excluded from the Hugo awards, this will most likely be the next winner, partly as a sort of payback but also because of the sheer quality of the book.   

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

Kirja, jossa kerrotaan etymylogiasta varsin viihdyttävään sävyyn, ja myös sanan “etymylogia” etymylogia tietenkin kuvataan. Mukana on myös etymologian historiaa ajalta, jolloin kielten rakennetta ja historiaa ei kunnolla tunnettu, sekä “kansanetymologioita” jotka perustuvat tavallisten ihmisten [väärin]käsityksiin sanojen lähteistä ja “hörhöjen” kuten Wettenhovi-Aspan mielikuvituspohjaisista kansallismielisyyden rakentamiseen tarkoitetuista ”etymologioista”. Kirja on enemmän ehkä johdatus siihen mitä etymylogia on, kun pelkkä listaus sanoja ja niiden taustaa. Ehkä tätä kuvailua tästä taustasta ja etymologian menetelmistä olisi voinut olla jopa enemmän.  Miksi sanat muuttuvat miten ne muuttuvat? Miten niitä muutoksia on pystyttä selvittämään? Kiehtovaa luettava kirja oli joka tapauksessa, joskin se sopi ehkä paremmin pienissä osissa luettavaksi kuin pidempään yhtäjaksoisesti.

288pp

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui (Takamailla #4 )

Seuraava osa sarjassa pienten paikkakuntien murhista, joita selvittävät tavalliset ihmiset. Häikäilemättömällä liiketoiminnalla rikastunut Kari Kinnunen aikoo hakata metsää ja muuttaa sitä pelloiksi ja saada tästä hyvät rahat eläkeajan lisäturvaksi. Valitettavasti hänen maallaan olevassa lammessa asuu harvinainen lisko, joka estää metsän hakkuut. Mutta jospa sille lammelle tapahtuisi jotain, niin silloin ei enää mokomasta liskosta olisi huolta. Hän määrää kaivinkonekuskit avaamaan uoman lammesta alempaan järveen, mutta tämä saa aikaan ketjureaktion, jossa ylempänä olevan järven vedet purkautuvat ja tuhoavat Kinnusen uuden asunnon ja paljon muuta. Hän itse saa tässä rytäkässä sydänkohtauksen ja aivoinfarktin, joka aiheuttaa vaikean afasian. Hän ehtii ennen tajunnan menettämistä nähdä lammen pohjalla kaksi muoviin käärittyä ruumista ja miehen, joka katselee paljastuvia ruumiita, ei purkautuvaa vettä, jota kaikki paikalle saapuneet muut töllistelijät katsovat. Kun hän viikkojen kuluttua alkaa olla taas jonkinlaisessa kunnossa (ja on menettänyt kaiken omaisuutensa vanhempia vanhaa kotitaloa lukuun ottamatta – tämä oli niin surkeassa kunnossa, että ei kelvannut kellekään) hän näkee lehdistä, että lammesta tosiaan löytyi kaksi naisen ruumista.  Hän yrittää kertoa poliisille näkemästään, mutta miten puhekyvytön ja osittain kirjoituskyvytön kertoo näkemästään ja miten häntä edes otettaisiin vakavasti? Toisaalta paikallisen lehden päätoimittaja haluaa kohentaa lehtensä taloutta ja kirjoittaa murhista vauhdikkaita artikkeleja. Hän värvää parhaan (ja urheilutoimittajaa lukuun ottamatta ainoan) toimittajansa (jonka kanssa hän pettää vaimoaan) selvittämään asiaa. Kierrokset koventuvat, kun päätoimittaja väittää saaneensa kirjeen murhaajalta.  Mutta onko murhaaja paikallinen? Vai jostain etäämpää, ja on vain sattumalta valinnut pikkulammen uhriensa kätköpaikaksi? Ja jos kyseessä on joku paikkakuntalainen, kuinka turvallista on asiaa edes tutkia?

Kyseessä oli varsin mainio kirja, joka oli paljon parempi kuin edellinen sarjan osa. Tosin kirjoittajalla ei ole hajuakaan siitä, miten botuliinia käytetään, miten sitä varastoidaan ja minkälaiset vaikutukset sillä on. Dystoniaan ei todellakaan joku kotihoidon sairaanhoitaja pistele Botoxeja, eikä niiden pistoksien vaikutukset ole välittömiä. Ja dystonia annoksilla edes suoneen ruiskutettuna ei henki tai edes lihasvoimat katoa. Ja että murhaaja olisi itse valmistellut injektiokelpoista, vahvaa botuliinia. Heh heh hah. Näistä asiavirheistä huolimatta teksti oli vetävää, ja dekkariksi hyvin kirjoitettua. Loppuratkaisu ei ihan superyllättävä ollut, puolenvälin jälkeen oli jo aika selvästi vihjeitä annettu syyllisyydestä. Mutta tämä ei tämän kirjan ollessa kyseessä pahemmin haitannut. 

284 pp

Han Kang: Vegetaristi (The Vegetarian)

Korealainen kotirouva näkee painajaisia ja yrittää päästä niistä eroon lopettamalla lihan- ja kalansyönnin. Hän ei syö liharuokia edes miehensä pomon järjestämillä hienoilla illallisilla, ja mikä ehkä vielä kamalampaa, hän ei pidä juhlissa vaatteidensa alla rintaliivejä. Mies kokeen menettäneensä täysin kasvonsa tämän vuoksi. Hänen puolisonsa ja etenkään perheensä ei voi ymmärtää naisen Yeong-hyen käytöstä. Hän laihtuu, ei lopulta kotona juuri pidä vaatteita ollenkaan, eikä suostu asiasta keskustelemaan. Kun mies kutsuu vaimon perheen illalliselle toivoen heidän voivan vaikuttaa asiaan, Yeong-hye yrittää tappaa itsensä sen jälkeen, kun hänen isänsä oli yrittänyt syöttää hänelle lihaa pakottamalla. 

Kirjan seuraavassa jaksossa seurataan Yeong-hyen siskon miestä. hän on taiteilija, joka tekee mm videotaideteoksia. Hän saa sattumalta tietää Yeong-hyellä olevan mongoliläiskä, eräänlainen syntymämerkki alaselässään. Mies jostain syystä viehättyy suunnattomasti tästä syntymämerkistä ja alkaa suunnitella videoteosta, jossa iholle maalatut kukat kasvavat tästä merkistä lähtien. Hän pyytää Yeong-hyen mallikseen. Hän maalaa tämän ihon täyteen kukkia ja videoi tuloksen. Videosta tulee hyvä, mutta hän kokee jotain siitä puuttuvan - tarvittaisiin myös miespuolinen henkilö, jotta vartalot voisivat kukkineen solmiutua esteettisesti toisiinsa. Hän ylipuhuu ystävänsä olemaan mallina, ja maalaa tämän ihon täyteen kukkia, mutta tämän ei lopulta suostu menemään kuvauksessa “loppuun asti”, oikeaan todelliseen yhdyntään. Niinpä miehen täytyy itse ryhtyä toimeen, mutta sitten hänen puolisonsa, Yeong-hyen sisko saapuu paikalla. Yeong-hye päätyy huoneen nurkkaan käytännössä katatoniseen tilaan. 

Viimeisessä osiossa kertojana on Yeong-hyen sisko. Yeong-hye on mielisairaalassa, jossa hän ei suostu syömään mitään. Hän on karannut alasti metsään seisomaan puiden joukkoon. Myöhemmin hän seisoo alasti käsillään ja kuvittelee muuttuvansa puuksi ja jalkoväliinsä kasvavan kukan. Hänet on syötettävä letkuruokinnalla ja jopa tämän jälkeen nukutettava, ettei hän oksenna ruokaa ulos. Hänen vointinsa eri käyntien aikana heikentyy koko ajan. Sisko yrittää hoitaa yritystään ja lastaan, sekä käydä Yeong-hyetä katsomassa. Hän muistelee myös sisarusten lapsuutta; heidän isänsä kohteli heitä huonosti ja oli etenkin Yeong-hyetä kohtaan väkivaltainen. Yeong-hyen vointi heikentyy ja tämä saa syöttöyrityksen yhteydessä verenvuodon ja häntä lähdetään kuljettamaan sairaalaan.

Kirja oli melkoisen raju monella tavalla. Sen kuvaamat ihmissuhteet olivat häiriintyneitä - kuten myös oikeastaan kaikki kirjan henkilöt. Yeong-hyen sairastumista ilmeiseen psykoosiin ja anoreksiaan kuvataan aika konkreettisen julmasti. Kertojien luotettavauutta jäin kovasti miettimään - olivatkohan esimerkiksi keskimmäisen tarinan tapahtumia ollenkaan lopulta sellaisia mitä kertojana toiminut mies esitti. Myös ensimmäisen osion näkökulma oli värittynyt ja vahvasti puolison aika “vihjeetöntä” ja ymmärtämättömän tuomitsevaa näkökulmaa edustava. Viimeisen osion näkökulma ehkä oli todellisin, mutta siskolla oli omat ongelmansa ja osio oli aika katkelmallinen ja on vaikea oikeastaan arvioida kuinka pitkästä ajanjaksosta siinä edes oli kyse. Kirjassa ei mitään tapahtumia kaunisteltu, mutta samalla se oli kielellisesti hienoa ja jopa kaunista tekstiä tuottaen vähän paradoksaalisen tunnelman. Vaikuttava teos, joka jää mieleen.  

The book was quite brutal in many ways. The relationships it portrays were deeply disturbed — as, in fact, were nearly all of the characters. Yeong-hye’s descent into what appears to be psychosis and anorexia is depicted with a fairly concrete, even cruel, directness. I kept thinking a great deal about the reliability of the narrators — for example, whether the events of the middle section were actually as the male narrator presented them, or whether they were distorted by his perspective. The point of view in the first section was also strongly colored, representing the spouse’s rather obtuse, uncomprehending, and judgmental outlook.

The perspective of the final section may have been the most truthful, but the sister had her own problems, and the section itself was quite fragmentary, making it difficult to assess how long a time span it actually covered. Nothing in the book is softened or beautified, yet at the same time the language is refined and even beautiful, creating a somewhat paradoxical atmosphere. It is a powerful work that lingers in the mind.

215 pp. 

Robert Jackson Bennett: A Drop of Corruption (Shadow of the Leviathan #2)

The book continues the story from last year’s Hugo Award winner. This time, Ana Dolabra and her sidekick, Dinios Kol, are investigating another murder. A man, on important imperial business to a border town, has disappeared, and later, parts of his remains are found in a river. He had settled in for the night, locked his room, and vanished without a trace—except for blood-soaked bedsheets, confirmed to be his by people augmented with an impeccable sense of smell. How did he disappear from a locked room only to turn up dead deep in the jungle?

It begins as a classic locked-room mystery, but Ana quickly unravels the crime's mechanics. The real challenge lies in uncovering the motive and the method. Everything turns out to be part of an elaborate scheme to access a vault containing highly secure contents. From the vault, only one item—something secret—was stolen, and in its place was left a severed head and a note bearing a strange, incomprehensible message.

The political situation in the town is volatile. It is a part of a nominally independent kingdom, but under a century-old agreement, the empire is preparing to annex it soon. Just offshore looms the Shroud, a floating structure where the empire studies gigantic sea-faring leviathans. Their bodies hold the secrets behind the empire’s advances in biological science, but examining them is perilous and demands absolute cleanliness and security. Their blood and secretions trigger uncontrolled growth and mutations in any living matter—even a single plant spore can cause catastrophic consequences.

The culprit turns out to be a man who worked on the Shroud and was thought to have died in a freak accident that claimed several lives. He possesses augmentations that allow him to perceive connections between things so clearly that he seems almost able to predict the future. Why is he doing this? And how do you catch someone who can anticipate every move? Yet Ana Dolabra manages to outthink everyone.

This book is an excellent fantasy detective story—one I found even better than the previous installment. The characters are intriguing, more nuanced, and, in Ana’s case, even stranger than before. The writing is strong, the plot inventive, and the worldbuilding impressive. We learn a little more about the realm, though much remains a mystery. New questions arise as well: What is Ana really? And what significance might that hold for the future?

461 pp.

Robin Hobb: Taikuuden laiva (Ship of Magic, The Liveship Traders #1)

 

Robin Hobbin Fitz-kirjojen väliin sijoittuvan trilogian avausosa. Tapahtumapaikka ei ole sama kuin Fitz-kirjoissa, mutta joitain samoja henkilöitä kirjoissa esiintyy ainakin sivuhenkilöinä, ja aika moni tämän sarjan henkilöistä ovat Fitz-sarjan päätösosassa mukana - tosin kääntäjien laiskuuden vuoksi eri nimisinä. Tässä myöhemmin käännetyssä kirjassa henkilöiden nimet ovat huomattavasti paremmat, kuin aiemmin käännetyissä teoksissa (jotka kirjasarjan sisäisen aikajärjestyksen mukaan tapahtuvat myöhemmin kuin tämä kirja). 

Kirja seuraa useampia eri hahmoja. Althea on ainakin aikaisemmin hyvin varakkaan kauppiasperheen tytär. Hän on ollut vuosia mukana kauppamatkoilla perheen elolaivalla, Railakkaalla, hänen isänsä toimiessa aluksen kapteenina. Elolaiva on alus, joka on rakennettu velhopuusta, joka on elossa ja tietää itse reitit ja osaa välttää myrskyt ja vaarat. Elolaivat ovat kytköksissä aina sukuun, joka ne omistaa, eikä niillä purjehtiminen onnistu vierailta. Kun riittävän monta sukupolvea on omistanut laivan ja kuollut laivan kannella, laiva herää todelliseen tietoisuuteen, jonka jälkeen se pystyy keskustelemaan laivassa olevien kanssa ja hallitsemaan liikkeitään vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin.

Althean isä on sairastunut ja laivan viimeisimmällä matkalla on toiminut kapteenina Althean siskon mies Kyle, joka ei ole syntyperäinen Vestridien suvun jäsen, eikä kunnolla ymmärrä mitä elolaivat todellisuudessa ovat ja miten ne käyttäytyvät. Althea on odottanut perivänsä Railakkaan, mutta kun hänen isänsä kuolee, laiva meneekin hänen siskolleen ja Kyle tulee jatkossakin toimimaan kapteenina. Koska laivassa pitää olla mukana jokin verisukulainen, Kyle pakottaa poikansa, jo pappisopinnot aloittaneen, Wintrowin mukaan matkalle vastoin tämän tahtoa. Kyle halveksii poikaansa pehmeänä ja tahdottomana, eikä heidän suhteensa ole hyvä - eikä se kehity laivalla parempaan suuntaan. Althea häädetään laivasta, joka ei ole hänen (eikä Railakkaan) mieleen. Hän päätyy poistumaan kotikaupungistaan ja yrittää päästä mihin tahansa laivaan töihin, mikä ei nuorelle naiselle ole helppoa eikä vaaratonta. 

Samaan aikaan toisaalla merirosvokapteeni Kennit tavoittelee suuruutta - hän haluaa yhdistää merirosvot yhtenäiseksi voimaksi oman johtajuutensa alle. Hänellä on toiveena saada itselleen elolaiva. Perämiehensä kanssa he päättävät tavoitella sellaista, mutta perämies vaatii, että osan ajasta he käyttävät orjalaivojen kaappaamiseen ja orjien vapauttamiseen. Tämä johtaa lopulta Kennitin maineen nousuun, kun hän palauttaa orjiksi kaapattuja kotiinsa ja alkaa muodostaa orjista ja kaapatuista laivoista omaa laivastoaan, joiden miehistö on hänelle elämänsä velkaa.   

Kolmannessa juonisäikeessä seurataan Westridien suvun matriarkan, Ronican ja hänen vanhimman tyttärensä Keffrian kamppailua suvun omaisuuden säilyttämisestä. Rahat ovat loppumassa, ja velanperijät ovat menettämässä kärsivällisyytensä. Ainoa toivo on, että Kyle palaa pian kotisatamaan tuottoisan lastin kanssa. Lastina olisi orjia, sillä niistä saisi parhaan tuoton, vaikka Ronica vastustikin orjakauppaan lähtemistä ja pelkäsi, miten tietoinen laivan kaikki tapahtumat syvästi kokeva elolaiva edes soveltuisi tämänkaltaiseen toimintaan. Lisähuolena on Keffrian tyttären Maltan käytös. Hän on vasta 12-vuotias, lähestymässä 13 vuoden ikää, mutta haluaisi jo päästä osaksi seurapiirejä ymmärtämättä kunnolla mitkä sen päätöksen seuraukset olisivat. 

Kirja on pitkä, ja edellä on oikeastaan enemmän juonien alkutilanne, joissa tapahtuu aika paljon etenemistä. Tästä huolimatta kirja vaikuttaa enemmän nappuloiden asettelemiselta pelilaudalle, ja “varsinainen” juoni on mitä ilmeisemmin alkamassa vasta seuraavassa kirjassa. Henkilöhahmot olivat hienosti luotuja, ja monessa tapahtui jo tämän kirjan mittaan kehitystä. Ei tosin Maltassa, joka oli ärsyttävä kakara koko kirjan. En ymmärrä miten hän on onnistunut pysymään niin tietämättömänä kulttuurinsa tavoista ja kirjoittamattomista säännöistä, vaikka olisikin elänyt aika suojattua elämää. Hän todennäköisesti joutuu seuraavassa osassa kasvamaan aikuisemmaksi hyvin nopeasti. Hieno ja vetävästi kirjoitettu kirja, parempi kuin osa Fitz-sarjan kirjoista, mutta ehkä heikompi kuin parhaat ko. sarjan teokset. 

 

 

I am not going to describe the book in this English part of the review. The book is long, and a great deal happens in it. Despite this, it feels more like the positioning of pieces on a game board, with the “actual” plot clearly only beginning in the next volume.

The characters are finely drawn, and many of them already undergo noticeable development over the course of this book. Malta, however, does not—she remains an irritating child throughout. I find it hard to understand how she has managed to remain so ignorant of her culture’s customs and unwritten rules, even if she has lived a fairly sheltered life. She will most likely be forced to grow up very quickly in the next book.

A fine and engagingly written novel, better than some of the Fitz books, but perhaps weaker than the very best entries in that series.

 810 pp. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2021 voittanut kirja. Kirja kertoo nykytaidemusiikin historiasta, merkityksestä ja siitä mitä se on. Sekä myös muusta taide musiikista. Kirjan mukaan ”klassinen musiikki” on kuollut, nykyään ei sitä enää uutta varsinaisesti tehdä. Nykymusiikkikin on ehkä rajojaan kolkuttelemassa, sillä sen tavoitteena on ollut aina tuottaa uutta, sellaista mitä aikaisemmin ei ole tehty; ja kun melkein kaikki on tehty, niin mitä seuraavaksi? Mutta taidetta on se, mitä taiteeksi kutsutaan.

Kirja on kirjoitettu vetävällä kielelle, ja siinä oli sopivassa määrin anekdootteja ja henkilökohtaisia muisteluita, että lukeminen ei ollut pitkäveteistä, vaikka osasta asioita ei oikein mitään pohjatietoa ollutkaan. Tässä olisi voinut olla parantamisen varaa – termejä olisi voinut määritellä paremmin. Kirja mm. oletti, että lukijalle on päivänselvää mitä on tonaalinen musiikki, ja kuinka atonaalinen eroaa siitä. Itselle tämä ei ollut ihan selvää, ja tiedon puutteet ovat sitä tasoa, että Wikipedia jutunkaan lukeminen ei ihan täyttä ymmärrystä antanut. (mikä on sävellajin (mikä sekin tarkasti ottaen on?) tonaalinen keskus?) Tässä vika taitaa tosin olla enemmän äärimmäisen epämusikaalisessa lukijassa kuin kirjassa. Mutta huolimatta suuresta epämusikaalisuudestani, kirja oli oikein kiinnostava ja jopa helposti luettava, kun ei liikaa takertunut termien merkitykseen. 

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors, The Devil's Star, Harry Hole #5)

Harry Hole -sarjan seuraava osa. Edellisen kirjan loppuratkaisu sorti Harryn taas ryyppäämään, ja hyvällä alulla ollut ihmissuhdekin on kariutunut. Töissä hän ei enää aikoihin ollut käynyt, ja tähän asti kovin kärsivällisen pomon mitta on tullut täyteen ja irtisanomismääräys on jo kirjoitettu. 

Kesken irtisanomisajan tapahtuu murha. Murhatun naisen silmäluomen alle on asetettu erikoinen punainen viisisakarainen timantti ja häneltä on leikattu sormi poikki. Kun löytyy toinen uhri, jolta on leikattu sormi, ja josta löytyy samanlainen timantti, alkaa näyttää siltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Tarvitaan kaikki mahdolliset poliisit tutkimaan tapausta, myös Harry. 

Sinällään todella mielenkiintoinen tapaus on yksi harvoista asioista, jolla Harry voi saada putkensa poikki, mutta hänen työparikseen osoitetaan Tom Waaler, mies, jonka Harry tietää salakuljettavan maahan aseita ja jonka vuoksi Harryn työpari tapettiin. Ja jonka syylliseksi todistamisen vaikeus suisti Harryn taas tällä kertaa juomaan. Yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ei nyt kitkatta, mutta kuitenkin. 

Murhatkin tietysti lopulta selviävät vaikka välillä johtolangat alkavat näyttää hiukan liiankin ilmeisiltä; kaikki on selvästi suunniteltu hyvin, mutta onko asetelma lavastettu jopa liian huolellisesti? Myös (itseäni hieman ärsyttänyt) useampien kirjojen läpi kulkenut Tom Waaler-juoni saadaan ainakin enemmän tai vähemmän päätökseen. Onnistuneiden työsuorituksien jälkeen Harryn irtisanominen tietenkin peruuntuu kirjan lopussa ja suhdekin saattaa osoittaa elomerkkejä. 

Kirjan alkupuoli oli rasittava – juoppo ja säälittävä poliisi, joka saa töistä potkut, on sen verran kulunut klisee, että lukeminen oli lähellä jäädä kesken. Varsinainen murhajuoni oli jännittävä ja siinä oli ihan mielenkiintoisia mutkia, jotka tarjosivat yllätyksiä. Toivottavasti tämä ”likainen kyttä” -alajuoni saatiin nyt sitten ainakin melko lopullisesti kuopattua; en siitä aikaisemmissakaan kirjoissa ollut pitänyt. Sinällään kirja oli hyvin sujuvaa kerrontaa kuten sarjan aiemmat osat ja tasoltaan samaa luokkaa kuin pari edellistä.  

The next installment in the Harry Hole series. The ending of the previous book once again sent Harry into a drinking binge, and a promising relationship has fallen apart. He hasn’t shown up at work for a long time, and the patience of his usually very tolerant boss has finally run out—the termination notice has already been written.

During the notice period, a murder occurs. A strange red, five-pointed diamond has been placed under the murdered woman’s eyelid, and one of her fingers has been cut off. When a second victim is found, also missing a finger and bearing an identical diamond, it begins to look like the work of a serial killer. Every available police officer is needed to investigate the case, including Harry.

The case itself is genuinely fascinating and one of the few things that might help Harry break his downward spiral, but his assigned partner is Tom Waaler, a man Harry knows is smuggling weapons into the country and who was responsible for the death of Harry’s former partner. The difficulty of proving Waaler’s guilt is what drove Harry back to drinking this time. Nevertheless, the cooperation begins to work, not without friction, but it does work.

The murders are eventually solved, although at times the clues start to seem a little too obvious. Everything has clearly been carefully planned—but has the setup been staged almost too meticulously? The Tom Waaler subplot, which has run through several books and which I personally found somewhat irritating, is at least more or less brought to a conclusion. After a series of successful performances at work, Harry’s dismissal is, of course, rescinded by the end of the book, and his relationship may also show signs of life.

The beginning of the book was irritating—a drunk, pathetic cop getting fired from his job is such a worn-out cliché that I was close to abandoning the book altogether. The actual murder plot, however, was gripping and included some genuinely interesting twists that provided surprises. Hopefully, this “dirty cop” subplot has now been at least largely put to rest; I hadn’t liked it in the earlier books either. Overall, the book is smoothly written, like the previous installments in the series, and on roughly the same level as the last couple of entries.

582 pp