Wexi Korhonen: Kuka pelkää kuolemaa (Kari Salo #2 )

Kari Salo -sarjan kakkonen, eli siis ”sen toisen” Tampereelle sijoittuvan dekkarisarjan osa. Viime osassa päähenkilö jäi poliisista poispotkittuna eläkkeelle ja tapasi elämänsä naisen sekä perusti etsivätoimiston. Nyt tämän kirjan alussa hänelle on tehty suusyövän diagnoosi ja hän suhtautuu tulevaisuuteen kovin pessimistisesti – hän ei haluaisi kasvoja ehkä runtelevaa leikkausta tehtäväksi, ja on jo tehnyt eron tyttöystävästään, sillä eihän olisi oikein vaatia naista olemaan kuolevan syöpäsairaan kanssa. Töitä sentään vielä löytyy, mutta kiristysjuttua selvittäessään hän käyttäytyy siinä määrin hengestään piittaamattomasti, että vastapuolen konnakin menee hiukan hämilleen ja suostuu palauttamaan rahat, jotka kiristämällä oli saanut. Seuraavana päivänä tämä kiristetty mies ammutaan, rahoja ei ole missään ja konnan, joka niitä oli ollut palauttamassa, oli nähty pakenevan paikalta.  Selvä juttu, vai onko? Kuolleen miehen isä palkkaa Salon selvittämään asiaa. Hän saa saman tehtävän myös ampumisesta syytetyn miehen asianajajalta. Kun hän alkaa haastatella hienolla alueella lähekkäin asuvia perheyhtiön omistajia, alkaa paljastua salaisuuksia ja motivaatioita kuolleen henkilön poisraivaamiseen itse kullakin. Mutta miten murha oikein tehtiin ja miten pidätettynä oleva kiristäjä saatiin niin hyvin lavastettua, että hän itsekin lähes uskoo olevansa ampuja?

Tämä oli paremmin kirjoitettu kirja kuin sarjan ensimmäinen osa, ja henkilöiden asenteissakin on siirrytty jostain 50-luvulta ainakin 70-luvulle, ehkä jopa 80-luvun alkuun. Tämäkin kirja, kuten edellinen osa, on viime kädessä hyvin perinteinen dekkari, jossa salapoliisi selvittää murhan ihmisiä haastattelemalla ja johtolankoja etsimällä. Toisaalta myös toimintaa kirjasta löytyi, paikoitellen ”vähän” uskottavuuden rajat ylittävällä tavalla, mm. ei ehkä kovin hyvin kirjaan sopineella lentokone takaa-ajolla. Kirja ei ollut mitään kielellistä ilottelua, mutta ajoi asiansa kyllä ihan mukavana autokuunneltavana matkoja viihdyttäen. 

288pp.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarinan toisesta näkökulmasta, eli pohjan akan, Louhen näkökulmasta, jossa Kalevalan sankarit ovat ryöstäjiä ja raiskaajia

Kirja seuraa Louhen koko elämäntarinaa lapsuudesta kuolemaan (ja sen yli), paljastaen hänen motiivinsa ja tekojensa taustan. Tarinan pääpiirteet ovat samat kuin perinteisessä Kalevalassa, mutta näkökulma on toinen ja Louhen syyt nousevat kirkkaasti esiin.

Kirja on täynnä luonnontaikuutta. Louhella on vahvat kyvyt, mutta niin on myös Kalevalan sankareilla – etenkin Väinämöisellä, joka kuitenkin esitetään enemmän vanhana ja hiukan säälittävänä miehenä, joka ei pärjää Louhen tyttärien kilpakosinnassa nuoremmille. Paitsi Pohjola, kirjassa on tärkeässä asemassa Metsänpeitto, Tuonela ja hahmoina hiidet ja Tapio ja muut luonnon jumalat.

Pidin kirjasta todella paljon, se oli yksi parhaita kirjoja mitä aikoihin olen lukenut. ja kielellisesti se toi mieleen Suomaa-romaanin, mutta meni mielestäni jopa sen ohi. Kieli oli kuvailevaa, lyyrisen kaunista ja samalla selkeää ja luettavaa. Se ei sortunut tekotaiteellisiin kikkailuihin tai vaikeamman vaikutelman tavoitteluun, vaan melkein jokainen lause oli oma pieni nautintonsa.

Juoni oli toisaalta tuttu (ehkä jopa olisi voinut ottaa hiukan enemmän vapauksia), mutta näkökanta niin erilainen, että tuntui kuitenkin riittävän uudelta, ja taustat tulivat laajemmin esiin, ja niissä siiten tietysti oli kirjailijan omaa mielikuvitusta myös mukana. Jos tämä ei ole Finlandia ehdokkaiden joukossa, niin kyseessä on suuri rikos.

Lumenlaulaja retells the story of the Kalevala from a different perspective—that of Louhi, the witch of the North, where the so-called heroes of the Kalevala appear instead as raiders and rapists. The book follows Louhi’s entire life story from childhood to death (and beyond), revealing her motives and the background to her actions. The main outlines of the story remain the same as in the traditional Kalevala, but the viewpoint is different, and Louhi’s reasons come clearly to the fore.

The book is full of nature magic. Louhi possesses strong powers, but so do the heroes of the Kalevala—especially Väinämöinen, who here is portrayed more as an old, somewhat pitiful man who cannot compete with younger suitors in vying for Louhi’s daughters. In addition to Pohjola, the story also assigns an important role to Metsänpeitto, Tuonela, as well as figures such as the hiisi spirits, Tapio, and other deities of nature.

I truly loved this book—it was one of the best I’ve read in a long time. Stylistically and linguistically, it even reminded me of another book by a Finnish female author,  Suomaa by Maria Turtschaninoff, though in my opinion, it surpassed it. The language was vivid, lyrically beautiful, and at the same time clear and readable. It never slipped into pretentious tricks or straining for sophistication, but instead offered sentences that could each be admired on their own.

The plot was in some ways familiar (perhaps it could even have taken a few more liberties), but the perspective was so different that it still felt fresh. The backgrounds were fleshed out more broadly, and of course, the author’s imagination was woven into them as well. If this book does not make it among the Finlandia Prize nominees, it will be a grave injustice.

410 pp

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee (Saana Havas #5 )

Viimeisin Saana Havas -sarjan kirja. Saanan poikaystävä Jan joutuu keskeyttämään lomansa uuden murhatutkimuksen vuoksi, sillä murhatun miehen taskusta löytyy hänelle osoitettu henkilökohtainen kirje. Vihjeitä murhan syistä ei aluksi löydy, mutta uhrin puhelimesta paljastuu naisten hyväksikäyttöön viittaavia valokuvia.

Saana lähtee koiranvahdiksi ystävänsä kotiin Mathildedalin pikkukylään. Sieltä on muutamia vuosia aiemmin kadonnut nuori nainen. Nyt rantaan on pystytetty kyltti, joka muistuttaa katoamisesta. Kuka kyltin on pystyttänyt – ja miksi? Saanalla on yhä kesken edellisen tapauksen pohjalta tekemänsä podcastin käsikirjoitus, mutta tämä uusi mysteeri alkaa kiehtoa häntä yhä enemmän. Hän haastattelee paikallisia, tytön tunteneita henkilöitä, ja saa nopeasti tietoja, joita edes poliisilla ei ollut. Kuka tappoi kauniin tytön – joka ei ehkä ollutkaan aivan niin kiltti kuin oli annettu ymmärtää?

Jan puolestaan joutuu tutkimaan sarjamurhaksi laajentunutta rikosvyyhteä, jossa murhaajalla tuntuu olevan häneen henkilökohtainen viesti.

Tällä kertaa tarinat eivät kuitenkaan kietoudu yhteen, vaan tapaukset pysyvät erillisinä. Saanan tutkimus muistuttaa osittain sarjan aiempia kirjoja – jälleen kaunis tyttö on kadonnut ja kuollut – mutta miljöö on erilainen ja motiivit uudet. Janin tapaus on myös kiinnostava, vaikka jäin ihmettelemään, miksi poliisilla kesti niin kohtuuttoman kauan kutsua kuultavaksi tietyn sormuksen omistajaa.

Kirja on tuttua, taattua laatua: sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa ei ole kiirettä eikä hurjaa vauhtia, mutta jota kuuntelee mielellään ja keskittyneesti alusta loppuun. Kielellisesti se on yhtä sulava kuin sarjan aiemmat osat ja laadullisesti samalla tasolla – näitä on vaikea laittaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.

The latest book in the Saana Havas series. Saana’s boyfriend Jan is forced to cut his vacation short because of a new murder investigation: a personal letter addressed to him is found on the victim. At first, there are no clues as to the motive, but the man’s phone reveals photographs suggesting the exploitation of women.

Saana goes to look after her friend’s dog in the small village of Mathildedal. A young woman disappeared from the area a few years earlier, and now someone has put up a sign by the shore reminding people of her disappearance. Who put it there—and why? Saana is still in the middle of writing the script for her podcast based on the previous case, but this new mystery begins to fascinate her more and more. She interviews locals who knew the girl and quickly uncovers information even the police didn’t have. Who killed the beautiful girl—who perhaps wasn’t quite as innocent as people believed?

Meanwhile, Jan has his hands full with a case that has escalated into a serial murder investigation, one in which the killer seems to have a personal message for him.

This time, however, the stories don’t intertwine; the cases remain separate. Saana’s investigation is somewhat reminiscent of earlier books in the series—again, a beautiful girl has gone missing and is found dead—but the setting is different and the motives are new. Jan’s case is also intriguing, though I couldn’t help but wonder why it took the police such an absurdly long time to bring in the owner of a certain ring for questioning.

The book is the familiar, guaranteed quality of the series: smoothly written, unhurried storytelling with no frantic pace, yet still engaging enough to hold your attention from beginning to end. The language is as fluent as in the previous volumes, and the overall quality is on par with them—making it difficult to rank the books against each other.

384 pp

Matt Dinniman: Carl's Doomsday Scenario (Dungeon Crawler Carl #2)

The next part in the series is where a (fairly) ordinary man and his former girlfriend’s Persian cat are forced to play live-action D&D to entertain galactic TV audiences. The book continues straight from the last one and covers the third level of the dungeon. The opponents are more challenging, but the protagonists have also levelled up a lot. On this level, it was a bit more complicated than just hack and slash, as there are two pretty complicated quests they are facing, the last of them a near “doomsday” scenario which would destroy a significant portion of the dungeon with all “contestants” in the area if failed, so there is some pressure to succeed. All that while taking part in alien talk shows, gathering followers, and trying not to irritate too much those who are organizing the competition, and being wary of the fellow human contestants. 

 This was a fun book, but slightly less so than the first part, which was hard to beat with its frenetic energy. Things are turning somewhat more serious, and the back plot with different alien factions and planet scheming against each other is growing more important. The writing is smooth, not very “literary”, but straightforward and easy to read and understand. I will return to the next part sooner or later. 

364pp

 

Arttu Tuominen: Alec

 Lappiin, Sallaan, 90-luvun alkupuolelle sijoittuva toimintatarina. Lama on pahimmillaan ja ihmisillä on pulaa rahasta. Kun kylän liepeillä olevasta vanhasta maalaistalosta löytyy toistakymmentä ruumista, jotka on surmattu lähes teloitustyyliin kesken juhlinnan, kylän elämä järkkyy. Tapauksen tutkimuksesta vastaavat paikallinen poliisi Sami sekä rajavartiolaitos. Kaikki viittaa siihen, että kyseessä on itämafian keskinäinen välienselvittely huumekaupan tiimoilta.

Samin tytär Liina on sattumalta ollut lintujen valokuvausretkellä tapahtumien aikaan ja onnistunut ottamaan joitakin kuvia tekijöistä. Valokuvat ovat kuumaa tavaraa, ja kun osa niistä katoaa, Samin epäilykset heräävät: onko joku poliiseista sekaantunut asiaan? Keneen voi luottaa – vai voiko kehenkään luottaa?

Tämän pääjuonen rinnalla seurataan nykyajassa tapahtuvia huumekauppiaiden murhia: joku on ampunut useita ylemmän portaan kauppiaita uskomattoman tarkoilla kiväärin laukauksilla pitkiltä etäisyyksiltä. Tämä sivujuoni ei kuitenkaan kata edes kymmentä prosenttia kirjasta.

Toimintaa ja rajuja ampumakohtauksia kirjasta löytyy runsaasti. Uskottavuus ei kuitenkaan ole kovin korkealla: Lapin perukoilla käydyt rynnäkkökivääritaistelut ja petollisten virkamiesten suuri määrä lipsuvat jo liioittelun puolelle. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään kirjaan. Viihdyttävää luettavaa ja kuunneltavaa se kyllä oli, mutta siitä jäi hieman kioskikirjamainen, jopa jerrycotton-tyylinen vaikutelman. Kokonaisuutena kirja oli selvästi heikompi kuin kirjailijan aikaisempi Poriin sijoittuva poliisisarja – ainakin sen alkupään osiin verrattuna.

An action story set in Salla, Lapland, in the early 1990s. The recession is at its worst, and people are struggling with money. When more than a dozen bodies are found in an old farmhouse on the edge of the village – executed almost in cold blood in the middle of a party – village life is shaken to the core. The case is investigated by local policeman Sami together with the Border Guard. Everything points to an internal power struggle within the Eastern mafia related to drug trafficking.

Sami’s daughter, Liina, happens to be out photographing birds at the time and manages to capture some images of the perpetrators. The photos are hot property, and when some of them disappear, Sami’s suspicions grow: could someone within the police be involved? Whom can he trust – or can he trust anyone at all?

Alongside the main plot runs a thread set in the present day, where someone has been killing high-ranking drug dealers with incredibly precise rifle shots from long distances. This subplot, however, takes up less than ten percent of the book.

The novel offers plenty of action and brutal shootouts, but its credibility is rather low: fierce assault-rifle battles in the remote corners of Lapland and the sheer number of corrupt officials stretch believability. I never really managed to get fully immersed in the story. It was certainly entertaining to read and listen to, but it left a somewhat pulp-fiction, almost Jerry Cotton–style impression. Overall, the book was clearly weaker than the author’s earlier police series set in Pori – at least compared to the stronger early volumes of that series.

365 pp

Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen

Tietokirja pahuudesta ja erilaisista patologisista persoonallisuuksista. Kirjan alkupuoli oli ehkä hieman raskaslukuinen, sillä siinä käytettiin paljon tilaa erilaisten termien tarkkoihin määritelmiin. Tämä antoi vaikutelman oppikirjasta – mikä se ehkä onkin. Harvoin olen nähnyt yhtä perusteellista lähdeviitteiden käyttöä: jokaisen luvun lopussa oli useiden sivujen viiteluettelo, mikä toi kirjaan lähes väitöskirjatason otteen.

Kirja muuttui kunnolla kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun siirryttiin psykopatian käsittelyyn. Siinä oli paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa. En esimerkiksi ollut tiennyt, että psykopatian hoitoyritykset usein pahentavat oireita tai ainakin lisäävät rikollista käyttäytymistä. Etenkin loppupuoli nosti yleisvaikutelmaa koko kirjasta, sillä alku oli paikoin varsin puuduttavaa luettavaa.

Esimerkkitapauksia olisi voinut olla enemmänkin, ja ehkä hieman vähemmän tunnettuja. Oli hauskaa huomata, että kirjoittajalla riitti pokkaa määritellä Trump persoonallisuushäiriöiseksi – ja vielä useampaan alaryhmään kuuluvaksi. Mutta kun kriteerit täyttyvät, niin ne täyttyvät.

Kirjan lopussa pohdittiin vaikeimpien persoonallisuushäiriöiden ennustetta ja hoitoa. Valitettavasti ne ovat hyvin hankalasti, ellei kokonaan, hoitamattomia. Vankilasta vapautumisen jälkeen uusintarikollisuuden riski on myös korkea. Ei kuitenkaan sataprosenttinen, joten näitä ihmisiä olisi vaikea automaattisesti sulkea vankilaan loppuiäkseen. Ehkä jatkossa varhainen tunnistaminen tarjoaa uusia mahdollisuuksia vähentää yhteiskunnalle koituvia haittoja.

416 pp.

Matt Dinniman: Dungeon Crawler Carl (Dungeon Crawler Carl #1)

After reading a lot of praise for this series, I decided to try it myself. I was a bit hesitant to start, since the premise sounded so, so stupid: most of Earth’s inhabitants are instantly killed when all structures—of every kind, from doghouses to vehicles—are destroyed and sucked into the ground. Those who happen to be outside at that moment have only a short window to escape through portals leading to a Dungeons & Dragons–style game—played for real, with real monsters that can actually kill you.

The main characters are Carl, a former Coast Guard officer, and Princess Donut, his ex-girlfriend’s Persian cat. They survive because Donut had escaped through an open window, and Carl, rushing to fetch her in his underwear and without shoes, happens to be outside at the exact moment the world is destroyed. Needless to say, they are not very prepared for the monsters awaiting them in the dungeon. Fortunately, there are safe houses and a brief orientation about what they’re facing before they must start killing monsters, gaining experience points, and leveling up. Before long, Princess Donut gains sapience and the ability to speak, becoming an equal adventurer alongside Carl. All of their battles are broadcast galaxy-wide to trillions of viewers.

Between dungeon levels, the most accomplished and most followed fighters (with live statistics tracking followers and favorites) are whisked away to perform on talk shows. Social media fame turns out to be critical—especially in the early stages of the dungeon—because more followers mean better weapons, stronger buffs, and other advantages.

The premise is utterly ridiculous—but the execution is terrific. There’s always something exciting just around the corner. The banter between Carl and Princess Donut, and especially Donut’s personality, is delightful, and their growing friendship is well done. The monsters are imaginative, fun, and ironic. The social media layer adds a lot to the story, and there are intriguing hints about the politics behind it all—since not even the organizers agree on everything. Still, it seems that none of the thousands (or tens of thousands) of viewers see anything wrong with destroying entire planets and their populations purely for entertainment. I wonder if that will become a factor in later books.

 446 pp.