Tuesday, May 19, 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge


A really well written and fascinating short story collection about an elderly teacher who lives in a small town. The story examines her from different perspectives during several years, and gives the picture of a fairly unhappy person who isn’t even aware of how unhappy (and partly narcissistic) she really is. At the same time, she can show caring and understanding (at least when it isn’t directed at her husband or son). Even when the main character is fairly unappealing, she is very human and real as a character. A very nice achievement for the author.


Kokoelma tarinoita, jotka kaikki vähintään sivuavat Olive Kitteridgeä, eläkkeellä olevaa, pienessä maaseutukaupungissa elävää opettajaa. Hän on aikanaan ollut koulun pelätyin opettaja, jonka kaikki oppilaat muistavat. Hänellä on apteekkarina toiminut puoliso ja yksi lapsi, poika. Tarinat kertovat välähdyksiä kaupungin elämästä ja samalla valottavat Oliven eri puolia. Joissain kertomuksissa hän on päähenkilö, joissain hänet vain ohimennen mainitaan. Kertomukset tuovat ilmi Oliven, joka on onneton ja yksinäinen ihminen, joka ei itse kunnolla ilmeisesti narsistissävyisen persoonallisuutensa vuoksi omaa onnettomuuttaan ja läheisimmilleen tuovaa ahdistusta edes kunnolla huomaa eikä ymmärrä. Toisaalta hänestä löytyy välittämistä ja jopa tunteita muihin ihmisiin kohdistuen. Yhdessä mielestäni parhaista kertomuksista hän estää nuoren, itsemurhaa autossaan pohtivan, miehen teon tulemalla autoon juttelemaan, toisessa hän yrittää auttaa pahasti anorektisen nuoren naisen kohdatessaan ja ahdistuu vahvasti tämän tilanteesta.
Kielellisesti kirja oli hienoa, erittäin sujuvaa ja samalla hyvin luettavaa kieltä. Kokonaisuudessa kirja oli parhaasta päästä kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Kirja oli kirjapiirin kirjana. Useimmat piiriläiset kirjasta pitivät kovasti, yksittäinen mielipide tosin oli, että kirja meni liian lähelle omia sukulaisia ja potilaita. Itselläkin hieman samantapaisia ajatuksia välillä kävi mielessä, mutta se ei vähentänyt yhtään lukunautintoa. Jossain vaiheessa, kun vain ehtii, pitää kirjailijan muitakin teoksia etsiä luettavaksi ja ainakin juuri viime syksynä ilmestynyt jatko-osa tälle teokselle menee pakkolukea-listalle.

380 pp.

Saturday, May 16, 2020

Gideon the Ninth (The Locked Tomb #1) by Tamsyn Muir


The first of the Hugo nominated novels I read “on purpose”.

The book tells about a future world which has divided into nine “houses”, each ruling a planet. All houses practice a sort of necromancy which is able to raise skeletons, which are often used for menial tasks. Gideon Nav has lived at the Ninth House (which for some fairly poorly defined reason has a very bad reputation). She is trying to escape as she feels, and is not entirely incorrect, that she has been treated badly. The heir of the house, Harrowhark, prevents her escape. She asks Gideon to become her cavalier when she goes to a trial to become a “Lyctor”, which are apparently extremely powerful necromancers who help the emperor. Together they travel to the old mansion at the planet ruled by the First House. There they meet other heirs and cavaliers sent by other houses. They are supposed to explore the mansion – there aren’t really any other competition rules stated beforehand to find who will be the new Lyctor. The mansion contains strange and valuable secrets. Soon many of the heirs and cavaliers end up dead. Is someone murdering them? The survivors form alliances and try at the same time to solve the puzzles together and to beat the competition.

The book is told from the viewpoint of Gideon. She is a very snarky, often ironic character who comments on things, sometimes aloud, sometimes only in her mind. The world itself is interesting, but there is practically no exposition at all, and at the end of the book I was still more than a bit baffled who makes things work, and especially why things work as they work. Enough – or almost enough – is revealed to somehow understand why things are happening. How they are happening, and what the actual structure and social system of the world is, is left largely open – or I was too stupid to understand it. Overall a very good book, but a little bit more exposition might have made it easier and more enjoyable to read.


437 pp.

Thursday, May 7, 2020

Seppo Jokinen: Rottasankari (Koskinen #24)


Komisario Koskisen uusimmat seikkailut. Komisario on itse joutumassa tutkittavaksi epäiltynä väärinkäytöksestä tilanteessa, jossa pari hänen alaistaan joutui ammuskelun kohteeksi. Ammuskelija oli taksikuski, joka oli kesken kaiken jättänyt autonsa Hämeensillalle ja lähtenyt kotiin. Samoin aikoihin Pirkkahallin rakennusmessuilla tehdään pommiuhkaus – pommia ei onneksi löydy. Ja sitten hälytetään ambulanssi nuorehkon naisen asuntoon, hänet oli elvytetty hukkumasta, tosin elvyttäjästä ja hätäpuhelun soittajasta ei ole mitään tietoa. Kirjan rakenne on hieman normaalista poikkeava: lukija on koko ajan enemmän tai vähemmän tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä kuka on syyllinen mihinkäkin tekoon – motiivit eivät aina ole kokonaan tiedossa.
Kirjan on tuttua laatua, oikeastaan sarjan keskitasoa jopa selvästi parempi. Juoni oli vetävä, ehkä paikoitellen aavistuksen pitkitetty. Kuuntelimme puolison kanssa kirjaa automatkoilla ja puolivälissä ihmettelimme, että mitähän tässä nyt vielä tapahtuu, kun asiat tuntuivat olevan jo selvillä. Tapahtumia riitti kyllä runsaasti vielä sen jälkeenkin ihan eikä aika pitkäksi tullut. Poliisien kotiolot myös olivat tärkeänä aiheena juonessa. Ikävästi kirja loppui aikamoiseen cliffhangeriin, ei ole tainnut moista Koskis-sarjassa ennen olla.

Another part of the series in which a now already elderly police officer solves murders at my hometown. This time there is no murder, only an attempted one. A woman was drowned in her bathtub, but then she was resuscitated and an ambulance was called. The person who saved her life has vanished. Did the murderer have remorse or was it someone else? This time the reader knows the whole time what is happening and mostly why things happen. The fun is in how the police close on the solution (and the intrapersonal relations of the policemen/women). A nice book, which is above average for its series.


368 pp.

Monday, May 4, 2020

Points of Impact (Frontlines #6) by Marko Kloos


The latest part of a series where Earth forces battle against giant almost unstoppable alien creatures. This time Earth has developed new and more powerful ships that should be able to beat the giant alien “seedships”. The ships are put to the test when the news arrives that the frozen colony world of New Svalbard is being attacked. The world is already familiar with the hero, Andrew Grayson, from the events in the third book.
The overall plot didn’t advance at all in this part. In the first half of the book very little happened, mostly some bonding with the main character and his wife, which was pretty much a rerun from several earlier installments of the series. And I really, really wonder why nothing is learned from the invaders - apparently no one knows anything about their biology, society or background. There have been a lot of carcasses for study after all, and there should have been ample opportunities to send recording spy drones or something similar to their nests. Those details would be vastly more interesting than one more battle scene. Also, there were some stupid errors in tactic - if the monsters have no weapons and only use their formidable strength and agility in the battle, why fly a battle “helicopter” anywhere even near their reach? The weapons described have improved a bit, but still, there is an effective range for kinetic weapons in space, at least when the plot demands it. The worst part of the series so far.


300 pp.

Saturday, April 25, 2020

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (Harjunpää #11)



The last book in its series (the author died in his early sixties soon after the publication of this book). The crime detective Harjunpää examines murders of middle-aged women who have been found naked in their apartments. At the same time, a male prostitute with very troubled relations with his mother and grandfather is falling in love with a young paraplegic woman. The writing was very good as usual, but the characters felt like caricatures, and the events were very hard to believe. The worst book of the series.


Viimeiseksi jäänyt Harjunpää-sarjan kirja. Poliisi löytää jo jonkin aikaa kuolleena olleen naisen alastomana vuoteestaan. Samantapainen löytö oli tapahtunut joitain kuukausia aikaisemmin, ja kun kolmas kuollut nainen löytyy, alkaa näyttää siltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Samalla rattopoikana toimiva hieroja on oikeasti ihastunut nuoreen, alaraajoistaan halvaantuneeseen, naiseen ja heidän välilleen kehittyy ystävyys ja ehkä jotain muutakin. Miehen suhde sekä isoisäänsä, joka on vuoteeseen hoidettava pahasuinen pistoolia heiluttava invalidi, että äitiinsä on kovin ongelmainen ja molemmat tuntuvat halveksivan häntä.

Mielestäni kyseessä oli sarjansa heikoin teos. Kielellisesti kirja oli hyvä, kuten kaikki mitä kirjoittaja on tuottanut, ja Harjunpää itse oli ilmeisesti saanut lopultakin sen verran kokemusta, että ei ihan kokoaikaa neurotisoitunut ärsyttävässä määrin aivan kaikesta vaan osoitti jopa itseluottamusta. Juonellisesti kirja oli varsin epäonnistunut ja täynnä erittäin epätodennäköisiä sattumia, jossa päähenkilöille tapahtui epätavallisia ja epätodennäköisiä asioita kerta toisensa jälkeen. Henkilöhahmot kirjan hyvästä kielellisestä osaamisesta huolimatta tuntuivat ohuilta ja erittäin karikatyyrimäisiltä. Myös edellisessä kirjassa vilahtanut pieni yliluonnollisuus oli pienenä vivahteena tässäkin kirjassa mukana täysin tarpeettomana sivujuonena hierojan yliluonnollisen parantavana kosketuksena. Poliiseiden henkilökohtaiseen elämää ei nyt käsitelty käytännössä ollenkaan, mikä oli pieni pettymys, perhe-elämä oli mielestäni sarjan aikaisempien osien suola, se sentään saatiin tietää, että Harjunpään vaimo selvisi hengissä viime kirjan lopun tapahtumista, mutta siihen se sitten rajoittui. Jos sarjaa olisi enemmän, en ehkä seuraavaa enää lukisi.

302 pp.


Sunday, April 19, 2020

Irja Rane: Naurava neitsyt


Finlandia palkinnon voittaja vuodelta 1996. Kolme novellia, jotka liittyvät toisiinsa erittäin väljästi. Ensimmäinen on nahkojen parkitsijan lesken, Lydian, puolustuskirje, jossa hän kertoo itselleen tapahtuneista asioista. Tulvan aikana hän oli löytänyt puolikuolleen, sokeutuneen miehen, jonka hoivasi kuntoon. Mies sai näkönsä takaisin ”ihmeenä” ja tästä kiitoksena alkoi maalata neitsyt Marian kuvaa nahkalle. Samaan aikaan kaupungissa oli ilmeisesti uskonpuhdistukseen liittyviä levottomuuksia. Lydia itse ei oikein tiedä mistä on syytettynä ja mistä häntä kuulustellaan, ja tämä jää lukijallekin epäselväksi ennen Lydian ilmeistä vesikauhukuolemaa.
Toisena osana on päiväkirja, jonka ylemmyydentietoinen ja pääosin ihmisiä inhoava virkamies on kirjoittanut osapuilleen samoihin aikoihin, joista ensimmäisen osan tapahtumat kertovat ja tarjoaa hiukan erilaisen näkökulman ajan tapahtumiin. Madonnan maalaus vilahtaa tässäkin kertomuksessa.
Kolmas osa tapahtuukin sitten paljon myöhemmin ja eri alueella. Se koostuu kirjeistä, joita opettaja ja entinen pappi kirjoittaa pojalleen Pohjois-Saksasta ilmeisesti 30-luvun lopusta. (ihan selväksi ajankohta ei mielestäni tullut, vaihtoehtona on Itä-Saksan puoli pian sodan jälkeen). Sotilaiden ja totalitarismin tuntu on joka tapauksessa vahvasti mukana, ja jälleen madonnan kuvan juonessa vilahtaa.
Kielellisesti kirja oli kaikissa osissaan hieno, se mikä hiukan kiusasi oli jonkinlainen kielellinen liiallinen samankaltaisuus osien välillä – kyseessä kumminkin olivat koulutukseltaan hyvin erilaiset ja satojen vuosien ajallisella erolla eläneet ihmiset. Madonnamaalauksen osuus jäi myös paljon vähäisemmäksi kuin etukäteen ajattelin, kaikki maalausta koskevat maininnat kirjassa mahtuisivat varmasi parille sivulle eikä tekisi edes tiukkaa – jotenkin kirjaa aloittaessa ja takakannen esittelyn jälkeen ajattelin, että madonnankuva olisi jopa jonkinlainen selkeämmin tarinoita yhdistävä vaikutus - nyt se oli hiukan keinotekoinen ja jopa turha ainakin kahdessa jälkimmäisessä, lyhyemmässä kertomuksessa, tarinoiden juonen kannalta madonnalla ei niissä ollut merkitystä. Kokonaisuutena kirja kyllä vähintään puolivälin tasolle Finlandia-palkinnon voittajien joukossa asettuu, eli ei ollut ollenkaan huono.

A winner on the Finlandia award from 1996, three novellas which all touch a medieval painting of a Madonna. The first tells a story of its creation by a widow who is accused by heresy. Exactly why the accusation is made isn’t revealed and the accused herself doesn’t really know. The second part is written by an official living at the same time and even some of the same events are seen from a very different viewpoint. The last part happens hundreds of years later, apparently in a pre-second World War Germany, where a retired teacher/priest writes letters to his son. The picture of the Madonna is tangentially seen in this story, too. The writing in the book is excellent, but the voice of the characters were fairly similar in spite of their very different background at very different times. I was also expecting the painting to have a more important role in the book, but it was mostly just a part of the background.


406 pp.

Saturday, April 18, 2020

Jyrki Kallio: Mengzi - Veljellisyyden tie


A collection of thoughts by Mengzi, one of the “founders” of Confucianism.
An interesting book that helped to understand the Far Eastern mindset. There were some very humanistic thoughts, and Mengzi emphasized that everyone can be a good person and inherently is one. However, the idea that the old ways are always the best and perfect and the only good ones was a very conservative and strange way to look at life. On the other hand, he stated that a bad ruler should be replaced by the people of the land which certainly was a radical thought for the time. The supplemental materials in the book about the history and significance of Confucianism were the most interesting parts.


Konfutselaisuuden taustalla vaikuttaneista perusteoksista. Kirja koostuu erillisistä ”jakeista”, joissa Mengzi ottaa kantaa milloin mihinkin asiaan ajatelmalla tai lyhyellä kysymykseen joskus aika pinnallisesti liittyvällä kertomuksella. Aika moni kertomuksista vaatii alaviitteitä, jotta ne voisi ymmärtää, sillä niissä on viittauksia tuon ajan ilmiöihin ja henkilöihin. Ajatukset sinällään ovat ajankohtaan nähden osittain jopa liberaaleja painottaen hyvän hallinnon merkitystä ja hallitsijan vastuuta alamaisistaan, vastuun ylettyessä kaikkiin suhteisiin, miehen suhteeseen vaimoon ja lapsiin, miehen pikkuveljeen, kartanonherran työläisiinsä jne. Mutta toisaalta nämä suhteet taas pääosin ovat hyvin rigidejä, eikä niissä juuri kyseenalaistamisen varaa ole. Tosin jos hallitsija on huono, ei hänen syrjäyttämisensäkään täysin mahdotonta ole, sillä jos ei noudata ”tietä”, niin ei ole kunnianarvoisa, eikä noudata ”perinnäistapoja” – ja mikään, ikinä, milloinkaan eikä missään tilanteessa ei ole niin tärkeää kuin perinnäistapojen noudattaminen. Näitä perinnäistapoja tosin ei kirjassa mitenkään määritellä, ilmeisesti ne ovat jotain, jonka kaikki tiesivät, vaikka paikoitellen nähtävästi ne olivat naurettavan tarkkoja määritellen mm. sen minkälaisella torvella hallitsija saa kutsua jonkin tietyn alamaisensa paikalle ja mikäli kutsu tapahtuu vääränlaisella soittimella, hallitsijan käskyä ei tarvitse noudattaa, koska ”tietä” ja perinnäistapaa ei ole toteltu. Muutenkin ajatuksissa tulee monesti ilmi ikiaikainen ajattelumalli, jonka mukaan silloin minun nuoruudessani ja historiassa asiat olivat hyvin, tämä nykyinen elämä on vain rappeutunutta ja kunniatonta siihen verrattuna. Eikä Mengzi myöskään viisastelua eikä kehäpäätelmiä vaikuttanut vierastavan.
Kirjan kiinnostavinta antia olivat liitteet, joissa Mengzi ja Kongufutselaisuus liitettiin historialliseen kokonaisuuteen, jotka auttoivat ymmärtämään kiinalaista ajattelutapaa.


392 pp.

Sunday, April 12, 2020

Prince of Thorns (The Broken Empire #1) by Mark Lawrence



A fantasy book (or rather science fiction, the events happen at far future post-nuclear(?) war world. As a small child, Prince Jorg sees his mother and younger brother killed. He will never be the same after that, and he is consumed by a need for revenge. Back at his father’s castle, he visits the dungeon and releases a band of outlaws. He joins them and slowly rises to their leader at the mature age of fifteen and terrorizes the countryside by robbing and raping. When he goes back to his father’s castle, he is due for a surprise.

An interesting book where the main character was a psychopath and totally unashamed about being a psychopath. At the same time, he manages to be a sympathetic character to at least some degree and someone you are rooting for. And there are some pretty good reasons why he is the person he is. He himself even realizes at times what he is and contemplates what he has done – but as he is a psychopath, he has little real remorse for his actions. The writing was good, but slightly complex in places. On the whole, this is an interesting book, and it is not impossible that I'd seek out the rest of the trilogy.

399 pp.