Wednesday, February 26, 2020

Pajtim Statovci: Bolla



The winner of last year’s Finlandia award, the most prestigious literary award in Finland. The book tells a love story between two men in Yugoslavia, just after it fell apart and right before ethnic violence started. One of the men was a Serbian and the other was Albanian, so their countries of origin were natural enemies. The writing was excellent, as well as parts of the plot. However, the main protagonist was the most despicable person there can be, so disdainful that the book almost felt homophobic.


Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Kertomus homon elämästä Jugoslavian hajoamisen aikana ja sen jälkeen ja rakkaudesta albaanin ja serbin, verivihollisten, välillä. Sinällään kirjan idea oli kiinnostava ja kielellisesti kerronta oli hyvä ja jopa kaunista. Ongelmana on se, että molemmat miehet olivat aivan äärimmäisen vastenmielisiä persoonia, niin vastenmielisiä, että lähestulkoon kirjailijasta tuli homofobinen kuva, tuollaisiksiko hän homot kirjoittaa? Toisaalta henkilöiden tekemiset ovat jotenkin ymmärrettävissä, mutta toisaalta osa teoista on niin raukkamaisia, että mikään, minkäänlaiset olosuhteet ja tunteet eivät niitä ymmärrettäviksi muuta ja estävät täysin minkäänlaisen sympatian henkilöitä kohtaan – melkein mitä huonommin henkilöillä kirjassa mini, niin sitä paremmalta tuntui, enkä usko, että kirjaa niin oli ”tarkoitettu” kokea. Sääli, sillä muuten kirja vaihtuvine aikatasoineen ja maan hajoamiseen liittyvine tapahtumineen oli kovastikin kiinnostava.

240 s.

Tuesday, February 25, 2020

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet



A book about a woman who struggles to keep her family farm alive in the 1920s in Pohjanmaa, an area of Finland known for farming and stubbornness. The husband immigrates to the US to earn money and is supposed to return soon – something he never does. The mother always compares her to her brother who died as a small child - and she never manages to measure up to the imaginary son. The writing was excellent, poetic, but sometimes perhaps bordering on pretentious. The story was sometimes somewhat fragmentary, and a very typical example of Finnish realism, where everything almost always goes wrong and life is joyless and harsh. However, the book is far from being as bad as it sounds, it was a worthwhile read.


Liisa on tytär, jonka isä on kuollut nuorehkona ja jättänyt leskiäidin ja tyttäret taloa pitämään. Kuolinvuoteellaan isä kuiskasi Liisalle ”pirä sinä tila suvus” ja tästä tulee häntä velvoittava perusajatus. Leskiäiti on menettänyt pienen poikavauvan ja tästä hän ei päässyt koskaan yli – hän vertaa aina Liisaa poikaan, joka ei edes leikki-ikäiseksi ehtinyt. Kuvitteellinen poika on aina ja kaikessa parempi. Liisa ottaa myöhemmin talon vastuullensa puolisonsa kanssa, mutta puolison mieli palaa Amerikkaan. Ja kun Liisa on taloon kytketty, lähtee puoliso yksin matkalle rahoja tienaamaan tarkoituksenaan palata pian. Se ”pian” osoittautuu sitten kovin suhteelliseksi ajaksi.
Kirjan kieli on todella hienoa, mutta kyseessä oli hiukan turhan suomalaiskansallinen "sirkkeliin kaatuneesta orvosta" kertova kirja, jossa asiat pääosin menivät huonompaan suuntaa ja elämä oli suurelta osin karua ja rankkaa. Sinällään teos toi mieleen Sally Salmisen Katriinan, mutta jotenkin päähenkilö jäi kovin paljon kylmemmäksi – ehkä osaltaan vaikutti se, että kirjassa ei pohjalaiseen kansanluoteeseen sopien paljon tunteista puhuttu. Kirjassa oli etenkin alkupuolelle ehkä vähän liikaa episodimaisuutta, lyhyitä muutaman sivun kohtauksia, joiden välillä kului paljon aikaa ja ihan kokonaan tästä tyylistä ei eroon päästy koko kirjan kuluessa, etenkin lopun tapahtuman kelattiin hyvin nopeasti kasaan.
Jotain muunkinlaisia ongelmia kirjassa oli: kyseessä oli ilmeisen iso talo, jossain vaiheessa puhuttiin jopa kymmenestä lehmästä, joka joskus 20-luvun alussa olisi ollut aika mahtitila, mutta ei yhtään piikaa/renkiä? Ei sen ajan systeemeillä sen kokoisen talon hoitaminen olisi mitenkään mahdollista yhden ihmisen tekemänä, ihan jo heinän keruu olisi voinut aikamoinen urakka. Ja sisko menee räätäliksi? Ei tainnut tuolloin olla naisia räätälin nimekkeellä olemassakaan, ompelijattaria he olivat. Räätäli oli selkeä miehen titteli. Kirja oli kirjapiirin kirjana, yleinen mielipide oli varmasti hiukan parempi kuin oma käsitykseni, mutta joku oli bongaillut räätäliyden lisäksi pari muutakin anakronismia kielenkäytössä – olikohan esimerkiksi sanaa ”fillari” käytetty jossain vaiheessa, se sana kyllä tuntuu enemmän stadilta kuin pohjanmaan murteelta 20-luvulla. Myös kielikuvia pidettiin vähän jo liian kikkailevina ja liian pitkällä menevinä.

334 s.

Friday, February 21, 2020

Touch by Claire North


Another high concept book by Claire North. This time the hero is a person who, while being murdered in the 19th century, discovered that he (or she – the gender is never specified and after two centuries of swapping bodies it doesn’t really matter) can instantly invade the mind of anyone she touches. The personality of the individual invaded goes to “sleep” and has no sense of time passing at all, be it two seconds or twenty years. It is a bit disconcerting if you are invaded in your twenties and abandoned on your death bed after fifty or so years…

There are other beings like him, and they somehow are able to sense each other, and may have personal connections spanning centuries and almost countless bodies. It turns out that there is an organization that hunts creatures like this and it doesn’t hesitate, even hurting the body of the host if there is a chance to kill one of the “spirits”. But when one can invade any personality instantly with a touch, it isn’t easy to imprison a creature like that.

An entertaining, smoothly and, in places, even poetically told story. There were some inconsistencies, and it was far too easy for the organization to hunt the mind-swapping beings. Even if they had complete access to all hospital records in the world, there would have been no way in hell to find out whether normal people were carrying an invader and where the invader went. This is perhaps the least good of the author’s stories of unusual people, but it was a good read nevertheless.


426 pp.

Sunday, February 9, 2020

Matkakirjeitä Maasta (Letters from the Earth) by Mark Twain



A collection of posthumously published stories by Mark Twain. The lead story was okay and the “Letter to the Earth” pretty fun ironic tale, otherwise nothing really special.


Kokoelma Mark Twainin sekalaisia kertomuksia, joista ilmeisesti ainakin pääosa on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Nimikkotarina kertoo maahan karkotetun Saatanan maanpäällisistä kokemuksista ja ihmettelystä siitä, kuinka ihmiset ovat pystyneet uskonnon vääristämään niin epäloogiseksi ja ristiriitaisaksi ja ylipäätään riitaisaksi systeemiksi kuin se on. Kertomus oli ihan kohtuullinen ja varmasti uskalias kirjoittamisajastaan katsottuna, nyt se vaikutti lähinnä hiukan naivilta. Suurin osa kirjan tarinoista oli aika mitättömiä - ehkä paras kaikista oli arkkienkelin kirje, jossa kiitellään rikkaan miehen suunnatonta anteliaisuutta, kun tämä oli antanut köyhälle leskelle kokonaista viisitoista dollaria, vaikka kuluneen kuukauden voitto näytti jäävän alle 50 000 dollarin. Huomioiden miehen luonne, tämä oli täysin uskomattoman hyvä ja jalomielinen ponnistus, josta taivaassa enkelit lauloivat. Muuten suuri osa kertomuksista ei kovin mieleen jääviä olleet.

216 pp.