Wednesday, December 26, 2018

Maailmanloppu ja ihmemaa by Haruki Murakami,


Kirja, joka kertoo vaihtuvissa luvuissa kahta tarinaa, joille vähitellen löytyy ainakin teemallisia yhtymäkohtia. Toinen tarina tapahtuu todellista maailmaamme muistuttavassa ”Ihmemaassa”, jossa kertojahahmo on ”Laskija” joka voi päässään laskea hyvin monimutkaisia analyysejä jonkinlaisen transsin aikaa ilman että asiasta tietoisesti tietää mitään. Hänet on palkannut vaativaan laskentatehtävään vanha tiedemies. Hänen aluksi tavanomaisessa toimistotalossa sijainnut toimistonsa vaikuttaa johtavan laajaan luolastoon, joka täynnä uhkia. Luolastoon hänet johdattaa tiedemiehen pulska mutta söpö 17-vuotias lapsenlapsi. Mutta laskijoita jahtaaja merkitsijät ja maan alla viemäreissä asuvat sysiäset, jotka saalistavat uhreikseen keitä kiinni saavat.
Toinen tarina tapahtuu maanlopussa, mystisessä kaupungissa, johon tuleva mies joutuu luopumaan kaupunkiin saapuessa varjostaan. Varjo leikataan irti ja jatkaa elämistään kaupungin laidalla ”portinvartijan” ei ihan hellässä huomassa. Varjokin on ihmisen muotoinen, mutta tulee erillisenä menehtymään ajan kulussa. Samalla kaupunkiin tullut mies menettää muistonsa, eikä tiedä kuka on, mistä on tullut ja minkälaista hänen elämänsä ennen kaupunkiin saapumista on ollut. Kaupungissa hänen tehtävänään on lukea yksisarvisten kalloista niiden aikoinaan näkemiä unia. Oman varjonsa opastamana ja ohjaamana hän kuitenkin suunnittelee kaupungista pakenemista.
Juonet ovat etenkin alussa erillisiä, mutta vähitellen niiden välille alkaa ilmaantua yhtymäkohtia, mm Ihmemaassa Laskijan saa yksisarvisen kallon. Molemmissa kirjoissa myös tärkeään rooliin nousee Kirjastonhoitaja, johon kertojahenkilö tuntee kiintymystä. Tapahtumat molemmissa maailmoissa ovat kummallisia, mutta missään vaiheessa kertoja ei niitä ihmettele. Kerronta on varsin ulkokohtaista, yksinkertaista eikä esimerkiksi yhdenkään henkilön nimeä mainita missään vaiheessa, vaan kaikista puhutaan titteleillä tai ammattinimikkeillä.
Kokonaisuutena ei ehkä omasta mielestäni ole parhaita Murakameja, mutta aika mielenkiintoinen ja erikoinen tunnelma kirjassa oli – tapahtumat seurasivat toiseen aika kummallisesti unenomaisesti, ilman että todellakaan olisi voinut missään vaiheessa juurikaan ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjan päätös on jossain määrin avoin, mutta kuitenkin tyydyttävä. En tosin ole ihan varma, olisiko tähän tarinaan tarvittu reilusti yli 500 sivua.

A surreal book which takes place in two different worlds, which eventually turn out to be connected, in some ways at least. It is not one my favorite Murakamis, but has a nice surreal feel to it anyway. However, it is too long and the plot (what there is) is somewhat confusing.

548 s.

Sunday, December 23, 2018

Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo (The Well of Ascension)



A second installment of the series, which continues the tale of Vin, a young woman who has practically unparalleled skills in allomancy, a type of magic which use different kinds of metals to work. In the first part, she managed to beat an immortal evil ruler, but now it turns out that keeping the power is even harder than getting it. And there might be an evil force gaining power… The start of the book was kind of slow and filled with politicking, but the last half was moving and very entertaining. The book was a good and entertaining read and I might be forced to pick up the last part sometime pretty soon.

Toinen osa sarjaa.
Ensimmäisessä osassa allomantiaa (mielenkiintoista, eri metalleja hyväksi käyttävää taikuutta) käyttävä nuori nainen, Vin, tukenaan sekalaisista varkaista koottu kopla voitti ja tappoi kuolemattomana pidetyn julman itsevaltiaan, joka oli rautaisella otteella hallinnut maailmaa tuhat vuotta. Nyt edessä on lähes suurempi haaste: miten pysyä vallassa? Vinin rakastettu Elend, liberaali aatelinen, joka on enemmän teoreettiseen ajatteluun kuin käytännön toimintaan tottunut, on valittu uudeksi kuninkaaksi. Mutta kaupunkia ilmaantuu piirittämään aluksi yksi sotajoukko, myöhemmin toinen ja hetken kuluttua vielä kolmas joukko, pahin kaikista, ”kolosseista” koostuva. Nämä ovat etäisesti ihmisenkaltaisia olentoja, jotka elävät tapellakseen, kasvavat suunnattoman suuriksi ja joiden kanssa on mahdotonta neuvotella. Miten Elendin idealististen tavoitteiden käy? Onko kaupunki tuomittu tuhoon, vaikka Vinin kyvyt ovatkin suunnattomat? Samaan aikaan alkaa näyttää siltä, että itsevaltiaan ennen kuolemaansa antama varoitus siitä, että vain hänen kykynsä ovat estäneet jokin vielä pahemman ilmaantumisen ei ehkä ollut vain turhaa uhkailua.
Kirja lähtee hiukan hitaasti liikkeelle, painottuen politikointiin ja toisaalta Vinin tutustumiseen toiseen allomantikkoon, joka henkilöllisyys alkuvaiheessa jää hämäräksi. Puolen välin jälkeen tahti tihentyy siinä määrin, että viimeisten parinsadan sivun aikana kirjaa ei mielellään käsistään laskenut. Kirja oli vetävästi (sen jälkeen, kun kunnolla alkuun pääsi) kirjoitettu, henkilöhahmot olivat hyviä ja kiinnostavia vaikka ehkä hiukan ”teini-ikäisesti” käyttäytyviä. Tätä tietysti omalta osaltaan selittää, että Vin on ilmeisestikin teini-ikäinen, joten käytös tietysti on osaltaan ihan asiaan kuuluvaa. Ensimmäinen osa oli oikeastaan jopa kokonaan itsenäisenä teoksena luettavissa oleva, tämä kirja taas päättyy pahaan cliffhangeriin. Pitikin heti laittaa seuraava osa kirjastossa varaukseen – tai pitääköhän oikein ostaa?

744 s.

Sunday, December 9, 2018

Mika Vehmersuo: Pimeyden polte



Murhamysteeri, joka tapahtuu syntymäpaikkakunnallani Kiikassa, vieläpä syntymäkotini lähikylässä, Kiimajärvellä. Tamperelainen, Kiikasta syntyisin oleva, poliisi saa tarpeekseen suuren kaupungin kiihkeästä elämästä saatuaan sydänkohtauksen tappajaa jahdatessaan ja hakee ja saa poliisipäällikön viran Vammalasta. Vammalassa ei olekaan niin rauhallista, kuin oli oletettavaa, kun ensimmäisenä työpäivänä Kiimajärvellä löytyy palaneen talon raunioista ruumis. Nopeasti osoittautuu, että kyseessä oli murha ja tuhopoltto.
Heti kirjan ensimmäinen kohtaus oli niin typerä, että harkitsin kirjan hylkäämistä. Poliisi, joka jahtaa toista poliisia puukottanutta ja taposta epäiltyä henkilöä, soittaa hätäkeskukseen saadakseen apuvoimia yrittäen juoksun lomassa selittää kuka on, mistä on kyse ja pyytää ottamaan yhteyttä poliisilaitokseen? Poliisilla ei ole poliisiradiota – tai vähintään suoraa numeroa poliisin omaan hälytyskeskukseen – tai edes esimiehille/työtovereille? Joo, olen työtehtävässä oleva poliisi, jonka työparia on puukotettu ja juoksen syyllisen perässä, soitanpas 112 ja yritän selittää satunnaiselle hälytyskeskuksen työntekijälle mitä on tapahtumassa ja pyydän hälyttämään lisävoimia, joo tietysti.. Tämä alku sai aikaan virheiden/typeryyksien bongailufiiliksen koko kirjaan, ja niitä kyllä löytyi, ei välttämättä kovin isoja, mutta kuitenkin. Vammalasta Kiikkaan mennessä ei liikenneympyrässä missään vaiheessa käännytä neljännesympyrää vasemmalle (eipä sinällään, ei varmaan MISSÄN liikenneympyrässä voi kääntyä neljännesympyrää vasempaan). Hiukan myös epäilen, että Vammalan pienellä poliisitalolla ei ole omaa pistooliampumarataa alakerrassa, eikä ainakaan päätoimista ampumaradan valvojaa. Ainakaan Vammalassa ei ole päätoimista oikeuslääkäriä, ei taida edes kaikilla keskussairaalapaikkakunnilla olla. Pikkuisen myös epäilen sitä, että jokaiselle varastetulle autolle automaattisesti tehtäisiin, ei vain sormenjälkien tarkistus, vaan myös kuitujen talteen kerääminen (tyypillisestä autosta voisi olla melkoinen homma). Myös se, kuinka pistoolin osumat suorastaan paiskoivat kehoja osumien voimista taaksepäin, oli vähän vinoa hymyä herättävää.
Kirjan sankari ei ihan järjen jättiläisen vaikutelmaa antanut, täytyy olla melkoinen idiootti, että alkaa kyseenalaistamaan ensimmäistä kertaa tapaamansa ihmisen ammattitaitoa lähinnä sukupuolen perusteella. Juoni sinällään oli kohtuullinen, tosin murhaaja oli äärimmäisen helppo arvata jo reilusti ennen puoliväliä – sen verran suppea henkilökategoria kirjassa oli, että mahdollisena tekijänä tuli mieleen tasan yksi henkilö – ainoa muu vaihtoehto olisi ollut, että kyseessä olisi ollut joku ihan täysin ”puskasta vedetty” syyllinen ja myös ko. henkilön ”alibin” heikkous oli välittömästi ilmiselvää. Kirja jää silti tyylilajissaan selvästi keskitason alapuolelle oikeastaan kaikilla kriteereillä arvioiden. Kirjoitusvirheitä löytyi myös sen verran, että jopa minä lievän lukihäiriöni kanssa huomasin.

318 pp

A murder mystery which happens at a very tiny town where I was born. Not a very book, though. There were many stupidities and errors and so tiny cast of characters that the identity of the murderer was obvious – there simply were no other candidates.

Sunday, December 2, 2018

Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu


A detective story which is written by a former member of parliament who worked for a while as a secretary for justice for Finnish government. In the book, a secretary for justice has apparently been murdered. The circumstances are a bit unclear and a suicide can’t be ruled out, but as the case is very politically sensitive, the police starts to examine it as a murder case. A fairly good murder mystery with an interesting description of political life.

Salapoliisiromaani jossa oikeusministeri löytyy kuolleena. Hän on ollut poliitikoksi ihan kohtuullisen nuhteeton eikä ole suurempiin skandaaleihin sekoittunut. Onko kyseessä poliittinen murha vai oliko miehen yksityiselämässä jotain, joka ei ollut julkisesti tiedossa. Mies on ammatillisesti ollut kohtalaisesti kaikkien arvostama ja tehtävänsä hallitseva, mutta hänen yksityiselämästään vain harva tuntuu tietävän yhtään mitään. Kuolema on tapahtunut tavalla, että aluksi poliisikaan ei voi olla aivan varma, oliko kyseessä itsemurha vaiko murha, mutta katsovat aiheelliseksi alkaa tutkia tapahtumaa murhana, etenkin kun paineet ovat kovat asian selvittämiseksi.
Näkökulmahenkilöitä (kuten ylipäätään henkilöhahmoja kirjassa) on aika paljon ja jotenkin etenkin alussa huonolla nimimuistilla oli vaikea pysyä mukana kuka oli kuka. Kirja on juonellisesti aika tavanomainen dekkari-tarina. Kiinnostavinta siinä on vaikutelma politiikan sisäpiirin hyvästä tuntemuksesta, joka ei ole yllättävää kun kirjoittajana on henkilö, joka on itse toiminut oikeusministerinä. Hiukan kulmakarvoja kohottavaa on naisten kuvailu kirjassa, rintojen koko ja muut vastaavat ominaisuudet eivät kyllä jää mainitsematta varmaan kertaakaan. Ihan viihdyttävä välipala kirja joka tapauksessa.

287 s.