Christian Rönnbacka: Armoton (Antti Hautalehto #13)

Viimeisin Hautalehto-sarjan kirja. Hautalehto on ollut poissaoleva, ehkä osittain tylsistymisen vuoksi, sillä mitään erityisen haastavaa tapausta ei ole ollut tutkittavana. Lisäksi hänen suhteensa pitkäaikaiseen naisystävään on viilentynyt ja mitä ilmeisimmin päättynyt kokonaan viimeistään silloin, kun tämä muutti Espanjaan hoitamaan sairasta äitiään.

Jotain sentään tapahtuu: paikallisen papin, jolla on haaveita piispanvaalista, taloon kohdistuu ilkivaltaa. Poliisilla ei kuitenkaan ole voimavaroja paneutua asiaan kovin perusteellisesti, vaikka papin vaimo käykin asiasta kovasti kierroksilla.

Samaan aikaan toisaalla Instagram- ja OnlyFans-tähti joutuu palattuaan matkalta kohtaamaan ensin ilkivaltaa, joka ei ole aivan viatonta: muun muassa hänen koiralleen syötetään ksylitolipastilleja, jotka ovat koirille erittäin myrkyllisiä. Myöhemmin hänet raiskataan kiristämällä.

Kun papin palkkaama yksityisetsivä saa selville jotain, mitä ei jaa toimeksiantajalleen, tapahtuu lisää rikoksia ja tarinalinjojen yhteydet alkavat paljastua.

No, mitä voi sanoa sarjan kolmannestatoista osasta? Kerronta on löytänyt omat vakaat uomansa, eikä siltä suunnalta tule suuria yllätyksiä. Lukujen lyhyys sen sijaan yllätti hieman; edelliset osat olen kuunnellut enkä silloin kiinnittänyt huomiota lukujen pituuteen, jos ne nyt edes olivat yhtä lyhyitä kuin tässä kirjassa. Antin suhteen päättyminen ja vieläpä näin suuressa määrin ”off-screen” oli jonkinlainen yllätys ja jopa pieni pettymys. Poliisiaseman henkilöstössä tapahtui myös vähäistä vaihtuvuutta kirjan aikana. Pahis oli tavanomaistakin vastenmielisempi, mutta oikeus toki lopulta toteutuu.

352 pp

Agatha Christie: Esirippu (Hercule Poirot #44, Curtain)

Viimeinen Hercule Poirot -kirja, jonka Agatha Christie oli kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi ennen omaa kuolemaansa. 

Kirja palaa ensimmäisen Poirot-kirjan tapahtumapaikalle vanhaa, ehkä hiukan rappeutumassa olevaan hotelliin, jossa on asumassa sekalainen joukko henkilöitä. Mukana on myös Poirotin tavallinen aisapari, Hastings. Hotellissa asuu myös Hastingisin vähän yli 20-vuotias tytär, joka avustaa hotellilla jonkinlaista tutkimusta tekevää tiedemiestä (aika kummallinen paikka tehdä jotain nähtävästi ihan käytännön kokeisiin pohjautuvaa tiedettä). 

Hercule Poirot uskoo, että joku on jo tehnyt useampia murhia, jotka eivät ensisilmäyksellä liity toisiinsa ja joissa kaikissa on vaikuttanut olevan eri tekijä, joka jossain on jopa murhan tunnustanut. Poirot uskoo, että murhaaja on paikalla ja tulee tekemään uuden murhan lähiaikoina. Hänen toiveenaan on ainakin estää murha, vaikka hänen fyysinen kuntonsa jo on kovin heikko. Runsaan keskustelun, sivistyneiden illallisten ja puutarhatuokioiden lomassa tapahtuu pari sattumilta näyttävää tilannetta, joista olisi voinut olla tuloksena kuolema. Kun kirjaa on kulunut noin kaksi kolmasosa tapahtuu ensimmäinen kuolema. Tiedemiehen sairaalloinen, tai ainakin sairaalloista esittävä, vaimo kuolee myrkytykseen, jonka kuolinsyytutkija toteaa itsemurhaksi. Poirot on eri mieltä, vaikka kuolemansyyntutkimuksessa antoi silminnäkijätodistuksen joka tuki itsemurhateoriaa. Mikä on hänen suunnitelmansa?

Kirja alku oli aika hidas ja hiukan liikaa Christie-tyyppiseen “sosialiseeraamiseen” keskittynyt. Kun juoni lähti kunnolla liikkeelle, kirja kohentui selvästi, ja loppuratkaisu oli ovela ja jopa liikuttava. Kyseessä ei kyllä ollut kirjailijan parhaimmistoa. Kirjasta myös näki aika selvästi sen kirjoitusajankohdan, vaikka se julkaistiin 70-luvulla, asenteet olivat kovin vanhahtavia, jopa kirjoitusaikaansa, 40-lukua, vanhahtavampia, ehkä 20- tai 30-luvun tasoa, etenkin naisten kuvauksessa.   

The last Hercule Poirot novel, which Agatha Christie had completed well in advance of her own death.

The book returns to the setting of the first Poirot novel: an old hotel, perhaps already a little run-down, inhabited by a motley group of people. Poirot’s usual partner, Hastings, is also present. Living at the hotel as well is Hastings’s daughter, a little over twenty, who assists a scientist conducting some sort of research there (a rather odd place to carry out what appears to be hands-on experimental science).

Hercule Poirot believes that someone has already committed several murders which at first glance seem unrelated, each appearing to have a different perpetrator — in one case, someone has even confessed. Poirot, however, is convinced that the murderer is on the premises and will commit another murder in the near future. His hope is at least to prevent it, even though his physical condition is already quite frail. Amidst abundant conversation, refined dinners, and leisurely moments in the garden, a couple of incidents occur that look accidental but could easily have resulted in death. When about two-thirds of the book has passed, the first actual death takes place: the scientist’s sickly — or at least theatrically sickly — wife dies of poisoning, which the coroner rules a suicide. Poirot disagrees, even though during the inquest, he gave eyewitness testimony that supported the suicide theory. What is his plan?

The beginning of the book is relatively slow and perhaps too focused on Christie-style “socializing.” Once the plot properly gets going, the novel improves markedly, and the ending is clever and even moving. Still, it is not among the author’s best works. The book also clearly shows the period in which it was written: although it was published in the 1970s, its attitudes are distinctly old-fashioned — even more so than the era in which it was written, the 1940s — and at times reminiscent of the 1920s or 1930s, especially in its portrayal of women.

215 pp. 

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Dark Matter)

 Jason elää rauhallista elämää perheensä kanssa Chicagossa. Hän on fysiikan opettaja keskitasoisessa koulussa. Hänellä on vaimo, Daniela, ja poika, ja heidän elämänsä on varsin tasapainoista ja onnellista.

Eräänä iltana, kun Jason on pistäytynyt entisen ystävänsä juhlissa (ystävä oli voittanut merkittävän tiedepalkinnon), hänet kaapataan. Kaappaaja ruiskuttaa häneen jotakin ainetta, joka aiheuttaa sekavan olon, ja hetkeä myöhemmin Jason herää laboratoriossa vaihtoehtoisessa Chicagossa.

Tässä maailmassa hän ei ole mennyt naimisiin, vaan on jatkanut tieteellistä tutkimustyötään ja kehittänyt lopulta laitteen, jolla voi matkustaa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Daniela puolestaan on kuuluisa taiteilija, joka on juuri avaamassa uutta näyttelyään.

Organisaatio, joka on ollut mukana laitteen kehittämisessä, ei ole erityisen ystävällismielinen. Kun Jason ei tietenkään muista tämän todellisuuden tapahtumista mitään, organisaatio käy kärsimättömäksi ja lopulta väkivaltaiseksi — se muun muassa murhaa tämän maailman Danielan, koska Jason on etsinyt hänen luotaan turvaa. Jason joutuu pakenemaan takaa-ajajiaan läpi monien rinnakkaisten maailmojen etsien samalla oikeaa ja alkuperäistä perhettään.

Kirja on varsin kevyt ja nopealiikkeinen, mutta kokeneelle scifin lukijalle siinä ei ole juuri mitään yllättävää. Tarina on kyllä sinänsä kiinnostava, mutta kerronta tuntuu paikoin yksinkertaiselta — melkein kuin selkokieliseltä tai nuoremmille lukijoille suunnatulta — ja muutenkin hieman “löysältä”. Tapahtumat tosin vievät välillä selvästi vain aikuisille sallituille alueille.

Kirja on ihan mukava luettava, mutta ei erityisen mieleen jäävä. Kielellisesti se toi jopa Dan Brownin mieleen — mikä ei tässä yhteydessä ole kehu.

Jason lives a peaceful life with his family in Chicago. He works as a physics teacher at an average-level school. He has a wife, Daniela, and a son, and their life is quite balanced and happy.

One evening, after stopping by a party hosted by an old friend (who had just won a major science award), Jason is kidnapped. His abductor injects him with some kind of substance that leaves him disoriented, and moments later, Jason wakes up in a laboratory in an alternate Chicago.

In this world, he never got married but instead continued his scientific research and eventually developed a device that allows travel between alternate realities. Daniela, on the other hand, is a famous artist who is just about to open a new exhibition.

The organization involved in developing the device is far from friendly. Since Jason, of course, has no memory of this reality’s events, the organization grows impatient. Eventually, it turns violent — even going so far as to murder this world’s version of Daniela, because Jason had sought refuge with her. Jason is forced to flee through numerous parallel worlds to escape his pursuers.

The book is relatively light and fast-paced, but for an experienced science fiction reader, there isn’t much that comes as a surprise. The story itself is interesting enough, but the narration feels somewhat simple — almost like it was written in plain language or aimed at younger readers — and overall a bit “loose.” The events themselves, however, clearly belong in the adults-only category at times.

It’s an enjoyable enough read, but not particularly memorable. Stylistically, it even brought to mind Dan Brown — which, in this case, is not a compliment.

400 pp.

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Tietokirja Suomen vanhoista linnoista. Niitä on ollut enemmän kuin olisi osannut ajatella, onpa muutama sellainen linna, joiden tiedetään olleen olemassa, mutta joiden sijainti on täysin unohtunut, eikä edes raunioita ole löydetty. Kirjassa käsitellään linnoja ja niiden ympäristöä ja linnojen poliittista ja sotilaallista merkitystä, joka muuttui paljon ajan kuluessa - aikaisemmin tärkeä sotilaskohde muuttui myöhemmin tarpeettomaksi ja tuli käyttöön varastona tai vankilana - jollei sitten kokonaan hylätty ja jopa purettu. Varhaisemmissa linnoissa ja nykyisten linnojen varhaisemmissa versioissa on ollut yllättävän usein kyse puisista rakennuksista, ja vasta tykkien kehittymisen jälkeen siirryttiin enemmän kivisiin linnoihin. 

Kirja on kiinnostavasti ja aika vetävästi kirjoitettu, vaikka siinä hiukan toistoa olikin. Se mitä jäi kaipaamaan, oli se, minkälaista ihmisten elämä linnoissa oikein oli - sekä aatelisten, että etenkin ihan tavallisten ihmisten. Miten jokin talirenki tai rivisotilas linnassa eli? Mitä söi? Missä nukkui? Mitä teki päivänsä aikana? Miten vietti vapaa-aikaansa - jos sellaista oli? Kirja keskittyi enemmän linnojen fyysiseen olemukseen kuin ihmisiin. Aatelisistakin enemmän vain listattiin heidän nimiään kuin kuvatiin mitä he tekivät ollessaan linnassa vallassa. Kirjan nimikin lupaile kertomusta linnaELÄMÄSTÄ ja se puoli jäi paljolti puuttumaan. 

271 pp.

 

Matt Dinniman: The Dungeon Anarchist's Cookbook (Dungeon Crawler Carl #3)

I continued this series almost immediately after the previous book.

The next level in the dungeon is strange. It consists of different trains running between stations and monsters travelling on them, and filling most of the stations to the brim. And in many cases, they are replicating at a speed that makes it practically impossible to clear out a station. So, the level is pretty deadly. How to survive? Especially when Carl and Princess Donut lose their guide for most of the time they spend on this level. On the other hand, Carl has received a guidebook about the workings of the dungeon, but he can’t tell anyone about it, or it will disappear from his inventory. Well, they survive by reckless behavior and taking a lot of risks and high inventiveness, and with good cooperation with other “people” (most have so many enhancements and have chosen different races/classes that they mostly don’t look too much like humans anymore), in the dungeon. And by not trusting certain people, even if they seem trustworthy or friendly. 

 The book was quite confusing, as the train system and its functioning were nearly impossible to understand. There was even a warning in the foreword about the complexities of the system and how you should not care about that. Perhaps the better choice would have been to create something easier to understand and ditch the warning? Because of that, this was the least favorite book of the series so far for me.  

534 pp.