Robert Jackson Bennett: A Drop of Corruption (Shadow of the Leviathan #2)

The book continues the story from last year’s Hugo Award winner. This time, Ana Dolabra and her sidekick, Dinios Kol, are investigating another murder. A man, on important imperial business to a border town, has disappeared, and later, parts of his remains are found in a river. He had settled in for the night, locked his room, and vanished without a trace—except for blood-soaked bedsheets, confirmed to be his by people augmented with an impeccable sense of smell. How did he disappear from a locked room only to turn up dead deep in the jungle?

It begins as a classic locked-room mystery, but Ana quickly unravels the crime's mechanics. The real challenge lies in uncovering the motive and the method. Everything turns out to be part of an elaborate scheme to access a vault containing highly secure contents. From the vault, only one item—something secret—was stolen, and in its place was left a severed head and a note bearing a strange, incomprehensible message.

The political situation in the town is volatile. It is a part of a nominally independent kingdom, but under a century-old agreement, the empire is preparing to annex it soon. Just offshore looms the Shroud, a floating structure where the empire studies gigantic sea-faring leviathans. Their bodies hold the secrets behind the empire’s advances in biological science, but examining them is perilous and demands absolute cleanliness and security. Their blood and secretions trigger uncontrolled growth and mutations in any living matter—even a single plant spore can cause catastrophic consequences.

The culprit turns out to be a man who worked on the Shroud and was thought to have died in a freak accident that claimed several lives. He possesses augmentations that allow him to perceive connections between things so clearly that he seems almost able to predict the future. Why is he doing this? And how do you catch someone who can anticipate every move? Yet Ana Dolabra manages to outthink everyone.

This book is an excellent fantasy detective story—one I found even better than the previous installment. The characters are intriguing, more nuanced, and, in Ana’s case, even stranger than before. The writing is strong, the plot inventive, and the worldbuilding impressive. We learn a little more about the realm, though much remains a mystery. New questions arise as well: What is Ana really? And what significance might that hold for the future?

461 pp.

Robin Hobb: Taikuuden laiva (Ship of Magic, The Liveship Traders #1)

 

Robin Hobbin Fitz-kirjojen väliin sijoittuvan trilogian avausosa. Tapahtumapaikka ei ole sama kuin Fitz-kirjoissa, mutta joitain samoja henkilöitä kirjoissa esiintyy ainakin sivuhenkilöinä, ja aika moni tämän sarjan henkilöistä ovat Fitz-sarjan päätösosassa mukana - tosin kääntäjien laiskuuden vuoksi eri nimisinä. Tässä myöhemmin käännetyssä kirjassa henkilöiden nimet ovat huomattavasti paremmat, kuin aiemmin käännetyissä teoksissa (jotka kirjasarjan sisäisen aikajärjestyksen mukaan tapahtuvat myöhemmin kuin tämä kirja). 

Kirja seuraa useampia eri hahmoja. Althea on ainakin aikaisemmin hyvin varakkaan kauppiasperheen tytär. Hän on ollut vuosia mukana kauppamatkoilla perheen elolaivalla, Railakkaalla, hänen isänsä toimiessa aluksen kapteenina. Elolaiva on alus, joka on rakennettu velhopuusta, joka on elossa ja tietää itse reitit ja osaa välttää myrskyt ja vaarat. Elolaivat ovat kytköksissä aina sukuun, joka ne omistaa, eikä niillä purjehtiminen onnistu vierailta. Kun riittävän monta sukupolvea on omistanut laivan ja kuollut laivan kannella, laiva herää todelliseen tietoisuuteen, jonka jälkeen se pystyy keskustelemaan laivassa olevien kanssa ja hallitsemaan liikkeitään vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin.

Althean isä on sairastunut ja laivan viimeisimmällä matkalla on toiminut kapteenina Althean siskon mies Kyle, joka ei ole syntyperäinen Vestridien suvun jäsen, eikä kunnolla ymmärrä mitä elolaivat todellisuudessa ovat ja miten ne käyttäytyvät. Althea on odottanut perivänsä Railakkaan, mutta kun hänen isänsä kuolee, laiva meneekin hänen siskolleen ja Kyle tulee jatkossakin toimimaan kapteenina. Koska laivassa pitää olla mukana jokin verisukulainen, Kyle pakottaa poikansa, jo pappisopinnot aloittaneen, Wintrowin mukaan matkalle vastoin tämän tahtoa. Kyle halveksii poikaansa pehmeänä ja tahdottomana, eikä heidän suhteensa ole hyvä - eikä se kehity laivalla parempaan suuntaan. Althea häädetään laivasta, joka ei ole hänen (eikä Railakkaan) mieleen. Hän päätyy poistumaan kotikaupungistaan ja yrittää päästä mihin tahansa laivaan töihin, mikä ei nuorelle naiselle ole helppoa eikä vaaratonta. 

Samaan aikaan toisaalla merirosvokapteeni Kennit tavoittelee suuruutta - hän haluaa yhdistää merirosvot yhtenäiseksi voimaksi oman johtajuutensa alle. Hänellä on toiveena saada itselleen elolaiva. Perämiehensä kanssa he päättävät tavoitella sellaista, mutta perämies vaatii, että osan ajasta he käyttävät orjalaivojen kaappaamiseen ja orjien vapauttamiseen. Tämä johtaa lopulta Kennitin maineen nousuun, kun hän palauttaa orjiksi kaapattuja kotiinsa ja alkaa muodostaa orjista ja kaapatuista laivoista omaa laivastoaan, joiden miehistö on hänelle elämänsä velkaa.   

Kolmannessa juonisäikeessä seurataan Westridien suvun matriarkan, Ronican ja hänen vanhimman tyttärensä Keffrian kamppailua suvun omaisuuden säilyttämisestä. Rahat ovat loppumassa, ja velanperijät ovat menettämässä kärsivällisyytensä. Ainoa toivo on, että Kyle palaa pian kotisatamaan tuottoisan lastin kanssa. Lastina olisi orjia, sillä niistä saisi parhaan tuoton, vaikka Ronica vastustikin orjakauppaan lähtemistä ja pelkäsi, miten tietoinen laivan kaikki tapahtumat syvästi kokeva elolaiva edes soveltuisi tämänkaltaiseen toimintaan. Lisähuolena on Keffrian tyttären Maltan käytös. Hän on vasta 12-vuotias, lähestymässä 13 vuoden ikää, mutta haluaisi jo päästä osaksi seurapiirejä ymmärtämättä kunnolla mitkä sen päätöksen seuraukset olisivat. 

Kirja on pitkä, ja edellä on oikeastaan enemmän juonien alkutilanne, joissa tapahtuu aika paljon etenemistä. Tästä huolimatta kirja vaikuttaa enemmän nappuloiden asettelemiselta pelilaudalle, ja “varsinainen” juoni on mitä ilmeisemmin alkamassa vasta seuraavassa kirjassa. Henkilöhahmot olivat hienosti luotuja, ja monessa tapahtui jo tämän kirjan mittaan kehitystä. Ei tosin Maltassa, joka oli ärsyttävä kakara koko kirjan. En ymmärrä miten hän on onnistunut pysymään niin tietämättömänä kulttuurinsa tavoista ja kirjoittamattomista säännöistä, vaikka olisikin elänyt aika suojattua elämää. Hän todennäköisesti joutuu seuraavassa osassa kasvamaan aikuisemmaksi hyvin nopeasti. Hieno ja vetävästi kirjoitettu kirja, parempi kuin osa Fitz-sarjan kirjoista, mutta ehkä heikompi kuin parhaat ko. sarjan teokset. 

 

 

I am not going to describe the book in this English part of the review. The book is long, and a great deal happens in it. Despite this, it feels more like the positioning of pieces on a game board, with the “actual” plot clearly only beginning in the next volume.

The characters are finely drawn, and many of them already undergo noticeable development over the course of this book. Malta, however, does not—she remains an irritating child throughout. I find it hard to understand how she has managed to remain so ignorant of her culture’s customs and unwritten rules, even if she has lived a fairly sheltered life. She will most likely be forced to grow up very quickly in the next book.

A fine and engagingly written novel, better than some of the Fitz books, but perhaps weaker than the very best entries in that series.

 810 pp. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2021 voittanut kirja. Kirja kertoo nykytaidemusiikin historiasta, merkityksestä ja siitä mitä se on. Sekä myös muusta taide musiikista. Kirjan mukaan ”klassinen musiikki” on kuollut, nykyään ei sitä enää uutta varsinaisesti tehdä. Nykymusiikkikin on ehkä rajojaan kolkuttelemassa, sillä sen tavoitteena on ollut aina tuottaa uutta, sellaista mitä aikaisemmin ei ole tehty; ja kun melkein kaikki on tehty, niin mitä seuraavaksi? Mutta taidetta on se, mitä taiteeksi kutsutaan.

Kirja on kirjoitettu vetävällä kielelle, ja siinä oli sopivassa määrin anekdootteja ja henkilökohtaisia muisteluita, että lukeminen ei ollut pitkäveteistä, vaikka osasta asioita ei oikein mitään pohjatietoa ollutkaan. Tässä olisi voinut olla parantamisen varaa – termejä olisi voinut määritellä paremmin. Kirja mm. oletti, että lukijalle on päivänselvää mitä on tonaalinen musiikki, ja kuinka atonaalinen eroaa siitä. Itselle tämä ei ollut ihan selvää, ja tiedon puutteet ovat sitä tasoa, että Wikipedia jutunkaan lukeminen ei ihan täyttä ymmärrystä antanut. (mikä on sävellajin (mikä sekin tarkasti ottaen on?) tonaalinen keskus?) Tässä vika taitaa tosin olla enemmän äärimmäisen epämusikaalisessa lukijassa kuin kirjassa. Mutta huolimatta suuresta epämusikaalisuudestani, kirja oli oikein kiinnostava ja jopa helposti luettava, kun ei liikaa takertunut termien merkitykseen. 

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors, The Devil's Star, Harry Hole #5)

Harry Hole -sarjan seuraava osa. Edellisen kirjan loppuratkaisu sorti Harryn taas ryyppäämään, ja hyvällä alulla ollut ihmissuhdekin on kariutunut. Töissä hän ei enää aikoihin ollut käynyt, ja tähän asti kovin kärsivällisen pomon mitta on tullut täyteen ja irtisanomismääräys on jo kirjoitettu. 

Kesken irtisanomisajan tapahtuu murha. Murhatun naisen silmäluomen alle on asetettu erikoinen punainen viisisakarainen timantti ja häneltä on leikattu sormi poikki. Kun löytyy toinen uhri, jolta on leikattu sormi, ja josta löytyy samanlainen timantti, alkaa näyttää siltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Tarvitaan kaikki mahdolliset poliisit tutkimaan tapausta, myös Harry. 

Sinällään todella mielenkiintoinen tapaus on yksi harvoista asioista, jolla Harry voi saada putkensa poikki, mutta hänen työparikseen osoitetaan Tom Waaler, mies, jonka Harry tietää salakuljettavan maahan aseita ja jonka vuoksi Harryn työpari tapettiin. Ja jonka syylliseksi todistamisen vaikeus suisti Harryn taas tällä kertaa juomaan. Yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ei nyt kitkatta, mutta kuitenkin. 

Murhatkin tietysti lopulta selviävät vaikka välillä johtolangat alkavat näyttää hiukan liiankin ilmeisiltä; kaikki on selvästi suunniteltu hyvin, mutta onko asetelma lavastettu jopa liian huolellisesti? Myös (itseäni hieman ärsyttänyt) useampien kirjojen läpi kulkenut Tom Waaler-juoni saadaan ainakin enemmän tai vähemmän päätökseen. Onnistuneiden työsuorituksien jälkeen Harryn irtisanominen tietenkin peruuntuu kirjan lopussa ja suhdekin saattaa osoittaa elomerkkejä. 

Kirjan alkupuoli oli rasittava – juoppo ja säälittävä poliisi, joka saa töistä potkut, on sen verran kulunut klisee, että lukeminen oli lähellä jäädä kesken. Varsinainen murhajuoni oli jännittävä ja siinä oli ihan mielenkiintoisia mutkia, jotka tarjosivat yllätyksiä. Toivottavasti tämä ”likainen kyttä” -alajuoni saatiin nyt sitten ainakin melko lopullisesti kuopattua; en siitä aikaisemmissakaan kirjoissa ollut pitänyt. Sinällään kirja oli hyvin sujuvaa kerrontaa kuten sarjan aiemmat osat ja tasoltaan samaa luokkaa kuin pari edellistä.  

The next installment in the Harry Hole series. The ending of the previous book once again sent Harry into a drinking binge, and a promising relationship has fallen apart. He hasn’t shown up at work for a long time, and the patience of his usually very tolerant boss has finally run out—the termination notice has already been written.

During the notice period, a murder occurs. A strange red, five-pointed diamond has been placed under the murdered woman’s eyelid, and one of her fingers has been cut off. When a second victim is found, also missing a finger and bearing an identical diamond, it begins to look like the work of a serial killer. Every available police officer is needed to investigate the case, including Harry.

The case itself is genuinely fascinating and one of the few things that might help Harry break his downward spiral, but his assigned partner is Tom Waaler, a man Harry knows is smuggling weapons into the country and who was responsible for the death of Harry’s former partner. The difficulty of proving Waaler’s guilt is what drove Harry back to drinking this time. Nevertheless, the cooperation begins to work, not without friction, but it does work.

The murders are eventually solved, although at times the clues start to seem a little too obvious. Everything has clearly been carefully planned—but has the setup been staged almost too meticulously? The Tom Waaler subplot, which has run through several books and which I personally found somewhat irritating, is at least more or less brought to a conclusion. After a series of successful performances at work, Harry’s dismissal is, of course, rescinded by the end of the book, and his relationship may also show signs of life.

The beginning of the book was irritating—a drunk, pathetic cop getting fired from his job is such a worn-out cliché that I was close to abandoning the book altogether. The actual murder plot, however, was gripping and included some genuinely interesting twists that provided surprises. Hopefully, this “dirty cop” subplot has now been at least largely put to rest; I hadn’t liked it in the earlier books either. Overall, the book is smoothly written, like the previous installments in the series, and on roughly the same level as the last couple of entries.

582 pp

Sari Rainio , Juha Rautaheimo: Vainajat vailla armoa (Mortuí non silent #3)

Seuraava osa sarjassa, joka kertoo omalaatuisen oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan tutkimuksista. Tällä kertaa ruumiin löytää itse Viola Kaario puistosta työmatkakävelyllään. Vanha mies on kuollut, ja kuolema näyttää aluksi luonnolliselta, mutta ruumiinavauksessa käy pian ilmi, että kyseessä on murha. Ja vielä aika erikoisesti tapahtunut; mies oli myrkytetty Bladanilla, jo vuosikymmeniä sitten käytöstä pois jääneellä äärimmäisen myrkyllisellä hyönteismyrkyllä. 

Minkä takia viime vuodet ulkomailla elellyt, hyväntahtoinen, hiukan liikaa portviinistä pitänyt mies tapettiin? Jäljet johtavat (ehkä hiukan turhan helposti) korkean tason vanhusten hoitolaitokseen Töölönlahden rannalla. Siellä eräs vanhus oli saanut rajun reaktion nähdessään kuolleen miehen kuvan lehdessä. Valitettavasti nainen on pitkälle dementoitunut, eikä hänen kuulustelunsa oikein onnistu, etenkin kun hänen poikansa on voimakkaan suojeleva eikä antaisi poliisin äitiään tavata. 

Samalla etenee Viola Kaarion ystävän, rikkaan, eläkkeellä olevan, kahvilaketjun entisen omistajan nyt jo kolmannessa kirjassa jatkunut juoni miehen tyttären kuoleman epäsuorasti aiheuttaneen auervaaran rankaisemisesta. Tällä kertaa varsin tehokkaaseen loppuun asti: mies menettää kaiken - maineensa, asuntonsa, omaisuutensa ja vapautensa. 

Pikkuhiljaa murhamysteeri alkaa selvitä hyvin rauhallisen poliisityön ja runsaan vanhainkodissa vietetyn ajan myötä. Myös Viola Kaario viettää aikaa samassa ryhmäkodissa, sillä hän on yllättäen saanut vastuulleen dementoituneen äitinsä, joka tarvitsee hoitopaikan. 

Kirja etenee hyvin rauhalliseen tahtiin melko runsaiden pienten, osittain aika turhien ja typerien (onko silmälasien käyttö muka niin noloa?) sivujuonien kera. Juonellisesti se oli kiinnostava ja sen henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin jossain määrin karikatyyrimäisiä. Kirjan tahti oli hyvin leppoisa ja hidas. Sarjassa tapahtumien vauhti tuntuu hidastuvan osa osalta, tämä meni ehkä jo liikaa leppoisan jutustelun puolelle. Kun yksi koko sarjan kattanut juoni saatiin sentään päätökseen, saa nähdä tuleeko jatko-osia enää? 

495 pp. 

Markku Jokisipilä: Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista suomen historiaa

Kirja käsittelee lukuisia Suomen historiaan liittyviä “entä jos” -skenaarioita. Artikkelien taustalla on useita eri kirjoittajia, ja käsittelytavat sekä tyylit vaihtelevat melko runsaasti hyvin kuivasta kuivahkoon. Kovin suurta mielikuvituksen laukkaa ei kuitenkaan yhdessäkään esseessä nähdä.

Joissain teksteissä, kuten vaikkapa esseessä “Entä jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan”, esitys koostui pitkälti nimien vyörytyksestä: ne, jotka todellisessa historiassa olivat eniten rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, tekivät sitä tässä vaihtoehdossa Saksan suuntaan. Nimiä lueteltiin jutussa todennäköisesti kymmeniä, ellei jopa sata.

Naisten äänioikeuden saamattomuutta käsittelevä artikkeli puolestaan keskittyi lähes kokonaan siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua ja millä tavoin, jotta naiset eivät olisi saaneet äänioikeutta. Varsinainen vaihtoehtoisen historian kuvaus jäi vähäiseksi.

Lapuan liikkeen voittoa käsittelevä juttu oli ehkä kiinnostavimmasta päästä. Siinä esiteltiin varsin asiallisesti kolme erilaista mahdollista tapahtumien kulkua.

Helsingin vuoden 1940 olympiakisoja käsitellyt artikkeli oli pakostakin hieman keskitasoa kekseliäämpi, koska kisoihin piti kehittää niissä “tapahtunutta” urheiludraamaa.

Talvisodan rauhan solmimatta jättämistä käsittelevä essee pysytteli pitkälti silloisen tilanteen kuvauksessa. Lopussa päästiin sentään spekulointiin, jonka mukaan lopputulos olisi ollut Suomelle varsin huono.

Talvisodan jälkeisiä tapahtumia pohtiva teksti, jossa spekuloitiin joko kommunistisen vallankumouksen mahdollisuudella tai entistä tiiviimmällä yhteydellä Saksaan, oli kiinnostava. Siinäkin kuitenkin käytettiin ehkä hieman liikaa tilaa todellisen poliittisen tilanteen kuvaamiseen.

Kansallisteatterin matkaa Saksaan käsittelevä essee jäi melko yhdentekeväksi, etenkin kun siinä kertomuksen “vaihtoehtoisuus” ei niinkään liittynyt itse matkaan, vaan muihin historian tapahtumiin, jotka poikkesivat todellisuudesta.

Essee siitä, miten sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä olisi voitu välttyä, oli varsin tyhjänpäiväinen. Siinä ei juurikaan siirrytty vaihtoehtoisen historian puolelle, vaan keskityttiin lähinnä todellisiin tapahtumiin ja siihen, miten oikeudenkäyntejä olisi ehkä voitu välttää.

Sosiaalivakuutuksen mahdollisia vaihtoehtoja käsittelevässä tekstissä keskityttiin lähes kokonaan lainsäädännön kehittymisen läpikäyntiin. Siihen, mihin erilaiset lait olisivat konkreettisesti johtaneet, ei juuri puututtu.

Samoin spekulointi siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun, jäi ylimalkaiseksi. Tämäkin essee käsitteli pääosin sitä, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja mitä olisi ehkä vaadittu toisenlaisen päätöksen tekemiseksi. Varsinainen pohdinta vaihtoehtoisen ratkaisun seurauksista jäi suurelta osin puuttumaan.

Kokonaisuutena kirja vaikutti pahasti hukatulta mahdollisuudelta. Siinä olisi voitu rohkeammin spekuloida vaihtoehtoisten tapahtumien lopputuloksia sen sijaan, että keskityttiin lähinnä siihen, miten asiat olisivat voineet edetä toisin.

272 pp

Andrey Kurkov: Kuolema ja pingviini (Пикник на льду #1, Death and the Penguin)

 Kirjailija, joka ei ole saanut tuotoksiaan kaupaksi, päätyy kirjoittamaan tunnettujen henkilöiden kuolinilmoituksia valmiiksi sanomalehden arkistoa varten. Hänellä on hoidossaan pingviini, jonka hän oli saanut eläintarhasta, kun se luopui osasta eläimistä kulujen vähentämiseksi. Pian hän kiinnittää huomiota siihen, että hämmästyttävän suuri osa henkilöistä, joista hän on kirjoittanut nekrologin, kuolee, ja muistokirjoitus päätyy julkaistavaksi. Lehden päätoimittaja on hyvin hermostunut sekä omasta että osittain myös kirjailijan turvallisuudesta.

Kirjailijan hoivaan päätyy lopulta myös pikkutyttö, josta hän pitää huolta parhaansa mukaan. Pikkutyttöä hoitamaan tulee noin 16-vuotias tyttö, johon kirjailija aloittaa melko pian suhteen. Jostain syystä pingviinin osallistumista huomattavien henkilöiden hautajaisiin aletaan toivoa – monien sellaisten, jotka olivat kuolleet yllättävästi pian sen jälkeen, kun heistä oli kirjoitettu ennakoiva nekrologi. Näistä esiintymisistä maksetaan hyvät rahat. Samalla jotain salamyhkäistä tuntuu olevan meneillään muutenkin: kirjailijaa mahdollisesti varjostetaan ja valvotaan, ehkä useammaltakin taholta, ja hänelle kerrotaan, että siinä vaiheessa, kun hän saa tietää, mistä on oikeasti kyse, hän voi olla varma siitä, että on seuraavana kuolevien listalla.

Helppolukuinen ja ironinen kirja, jossa tosin jää hyvin vahva epäily siitä, että suurinta osaa ironiasta ei ymmärrä. Ehkä sillä pingviinilläkin oli jokin merkitys, mutta tässä se tuntui vain absurdilta sivujuonelta. Kirja tuntui osittain olevan jonkinlaista paikasta toiseen haahuilua, jonka yhteydessä tapahtui kummallisia byrokraattis-surrealistisia asioita. Hups, mökki oli miinoitettu varkaiden varalle, varkaat astuivat miinaan ja räjähtivät kappaleiksi. Mitäs tuosta – potkitaan suuremman ruumiin palat vähän syrjään, ehtii sen miliisin myöhemminkin kutsua. Pingviini saa keuhkokuumeen – ratkaisuna on luonnollisesti siirtää siihen ihmislapsen sydän, mitäs siinä kummallista on?

Kirja ei tehnyt minuun kovin vahvaa vaikutusta. Kirjapiirissä useimmat olivat lukeneet saman kirjailijan teoksen Harmaat mehiläiset, joka kuulosti kiinnostavammalta kuin tämä.

 

 

A writer who has failed to sell his work ends up writing obituaries of well-known people in advance for a newspaper archive. He is also taking care of a penguin, which he received from a zoo when it gave up some of its animals to cut costs. Soon, he begins to notice that a surprisingly large proportion of the people whose obituaries he has written actually die, and the memorial pieces are published. The newspaper’s editor-in-chief is very nervous about his own safety and, to some extent, the writer’s as well.

Eventually, a young girl also comes into the writer’s care, and he looks after her as best he can. To help care for the child, a girl of about sixteen is brought in, and the writer begins a relationship with her fairly soon. For some reason, the penguin’s presence at the funerals of prominent people starts to be requested, many of them individuals who had died unexpectedly shortly after an advance obituary had been written about them. These appearances are well paid. At the same time, something else seems to be going on: the writer may be being followed and monitored, perhaps by more than one party, and he is told that once he finds out what is really happening, he can be sure he will be next on the list of those who are going to die.

An easy-to-read and ironic novel, though one is left with the strong suspicion that much of the irony is lost on the reader. Perhaps the penguin was meant to have some deeper significance, but here it felt like nothing more than an absurd side plot. The book sometimes feels like a kind of aimless drifting from place to place, accompanied by strange bureaucratic-surreal events. Oops, the cabin was mined to deter thieves; the thieves stepped on a mine and were blown to pieces. Never mind—kick the larger body parts a bit to the side; there’s time to call the militia later. The penguin gets pneumonia—and the obvious solution is to transplant the heart of a human child into it. What’s so strange about that?

The book did not make a powerful impression on me. In the reading group, most people had read another novel by the same author, Grey Bees, which sounded more interesting than this one.

270 pp. 

 

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Kirja, joka käsittelee Sigurd Wettenhovi-Aspan ja hänen seuraajiensa sekopäisiä teorioita siitä, kuinka suomalaiset ovat historian tärkein kansa, joka on peräisin Atlantiksesta, ei kun Jaavalta, ei kun Kreetalta ja on jättänyt jälkensä koko maailman paikannimiin, onhan ihan selvä, että sana “Egypti” johtuu sanasta “Äijäkupittaa” ja “pyramidi” juontaa juurensa sanoista “pyhät raamit”. Yllättävän usea amatöörihistoroitsija on päätynyt samankaltaisiin tuloksiin, vaikka “totuuden ovat ruotsalaiset pimittäneet”, mutta mitäpä rohkea amatööri ei saisi selville kielitiedettä ja paikannimiä ”tutkimalla”. Mitäs sillä väliä, jos kaikki ei todellisen historian tutkimuksen kanssa ihan yksiin mene.

Todella kiinnostava kirja hörhöistä, jotka ovat uskoneet suomalaisten muinaiseen suuruuteen. Kirja ei rajoitu tähän vaan menee reippaasti tieteenfilosofian puolelle: mikä on tiedettä ja miksi, ja mikä on epätiedettä, ja mikä erottaa sen oikeasta tieteestä. Tämä osuus on oikeastaan yllättäen kirjan kiinnostavin osa. Se sisältää useiden asiaa sivunneiden tutkijoiden haastatteluja, joita olisi lukenut vähän pidemmässäkin muodossa. Kirjoittaja jää myös pohtimaan kuinka moni ”vaihtoehtoisesta historiasta” kirjoittanut on ollut ihan tosissaan, vaan onko ainakin osalla kyseessä ollut vain “trollaus” tai vähintään liioittelu huomion keräämiseksi - sen verran vauhdikkaita osa teorioista oli, että tämä on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei varmaan ole niin pähkähullua asiaa, etteikö siihen joku uskoisi, onhan niitä homeopaatteja ja litteän maan kannattajia olemassa, molemmat vaativat kyllä aika totaalista järjen käytön torjuntaa.

310 pp.