Markku Jokisipilä: Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista suomen historiaa

Kirja käsittelee lukuisia Suomen historiaan liittyviä “entä jos” -skenaarioita. Artikkelien taustalla on useita eri kirjoittajia, ja käsittelytavat sekä tyylit vaihtelevat melko runsaasti hyvin kuivasta kuivahkoon. Kovin suurta mielikuvituksen laukkaa ei kuitenkaan yhdessäkään esseessä nähdä.

Joissain teksteissä, kuten vaikkapa esseessä “Entä jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan”, esitys koostui pitkälti nimien vyörytyksestä: ne, jotka todellisessa historiassa olivat eniten rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, tekivät sitä tässä vaihtoehdossa Saksan suuntaan. Nimiä lueteltiin jutussa todennäköisesti kymmeniä, ellei jopa sata.

Naisten äänioikeuden saamattomuutta käsittelevä artikkeli puolestaan keskittyi lähes kokonaan siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua ja millä tavoin, jotta naiset eivät olisi saaneet äänioikeutta. Varsinainen vaihtoehtoisen historian kuvaus jäi vähäiseksi.

Lapuan liikkeen voittoa käsittelevä juttu oli ehkä kiinnostavimmasta päästä. Siinä esiteltiin varsin asiallisesti kolme erilaista mahdollista tapahtumien kulkua.

Helsingin vuoden 1940 olympiakisoja käsitellyt artikkeli oli pakostakin hieman keskitasoa kekseliäämpi, koska kisoihin piti kehittää niissä “tapahtunutta” urheiludraamaa.

Talvisodan rauhan solmimatta jättämistä käsittelevä essee pysytteli pitkälti silloisen tilanteen kuvauksessa. Lopussa päästiin sentään spekulointiin, jonka mukaan lopputulos olisi ollut Suomelle varsin huono.

Talvisodan jälkeisiä tapahtumia pohtiva teksti, jossa spekuloitiin joko kommunistisen vallankumouksen mahdollisuudella tai entistä tiiviimmällä yhteydellä Saksaan, oli kiinnostava. Siinäkin kuitenkin käytettiin ehkä hieman liikaa tilaa todellisen poliittisen tilanteen kuvaamiseen.

Kansallisteatterin matkaa Saksaan käsittelevä essee jäi melko yhdentekeväksi, etenkin kun siinä kertomuksen “vaihtoehtoisuus” ei niinkään liittynyt itse matkaan, vaan muihin historian tapahtumiin, jotka poikkesivat todellisuudesta.

Essee siitä, miten sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä olisi voitu välttyä, oli varsin tyhjänpäiväinen. Siinä ei juurikaan siirrytty vaihtoehtoisen historian puolelle, vaan keskityttiin lähinnä todellisiin tapahtumiin ja siihen, miten oikeudenkäyntejä olisi ehkä voitu välttää.

Sosiaalivakuutuksen mahdollisia vaihtoehtoja käsittelevässä tekstissä keskityttiin lähes kokonaan lainsäädännön kehittymisen läpikäyntiin. Siihen, mihin erilaiset lait olisivat konkreettisesti johtaneet, ei juuri puututtu.

Samoin spekulointi siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun, jäi ylimalkaiseksi. Tämäkin essee käsitteli pääosin sitä, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja mitä olisi ehkä vaadittu toisenlaisen päätöksen tekemiseksi. Varsinainen pohdinta vaihtoehtoisen ratkaisun seurauksista jäi suurelta osin puuttumaan.

Kokonaisuutena kirja vaikutti pahasti hukatulta mahdollisuudelta. Siinä olisi voitu rohkeammin spekuloida vaihtoehtoisten tapahtumien lopputuloksia sen sijaan, että keskityttiin lähinnä siihen, miten asiat olisivat voineet edetä toisin.

272 pp

Andrey Kurkov: Kuolema ja pingviini (Пикник на льду #1, Death and the Penguin)

 Kirjailija, joka ei ole saanut tuotoksiaan kaupaksi, päätyy kirjoittamaan tunnettujen henkilöiden kuolinilmoituksia valmiiksi sanomalehden arkistoa varten. Hänellä on hoidossaan pingviini, jonka hän oli saanut eläintarhasta, kun se luopui osasta eläimistä kulujen vähentämiseksi. Pian hän kiinnittää huomiota siihen, että hämmästyttävän suuri osa henkilöistä, joista hän on kirjoittanut nekrologin, kuolee, ja muistokirjoitus päätyy julkaistavaksi. Lehden päätoimittaja on hyvin hermostunut sekä omasta että osittain myös kirjailijan turvallisuudesta.

Kirjailijan hoivaan päätyy lopulta myös pikkutyttö, josta hän pitää huolta parhaansa mukaan. Pikkutyttöä hoitamaan tulee noin 16-vuotias tyttö, johon kirjailija aloittaa melko pian suhteen. Jostain syystä pingviinin osallistumista huomattavien henkilöiden hautajaisiin aletaan toivoa – monien sellaisten, jotka olivat kuolleet yllättävästi pian sen jälkeen, kun heistä oli kirjoitettu ennakoiva nekrologi. Näistä esiintymisistä maksetaan hyvät rahat. Samalla jotain salamyhkäistä tuntuu olevan meneillään muutenkin: kirjailijaa mahdollisesti varjostetaan ja valvotaan, ehkä useammaltakin taholta, ja hänelle kerrotaan, että siinä vaiheessa, kun hän saa tietää, mistä on oikeasti kyse, hän voi olla varma siitä, että on seuraavana kuolevien listalla.

Helppolukuinen ja ironinen kirja, jossa tosin jää hyvin vahva epäily siitä, että suurinta osaa ironiasta ei ymmärrä. Ehkä sillä pingviinilläkin oli jokin merkitys, mutta tässä se tuntui vain absurdilta sivujuonelta. Kirja tuntui osittain olevan jonkinlaista paikasta toiseen haahuilua, jonka yhteydessä tapahtui kummallisia byrokraattis-surrealistisia asioita. Hups, mökki oli miinoitettu varkaiden varalle, varkaat astuivat miinaan ja räjähtivät kappaleiksi. Mitäs tuosta – potkitaan suuremman ruumiin palat vähän syrjään, ehtii sen miliisin myöhemminkin kutsua. Pingviini saa keuhkokuumeen – ratkaisuna on luonnollisesti siirtää siihen ihmislapsen sydän, mitäs siinä kummallista on?

Kirja ei tehnyt minuun kovin vahvaa vaikutusta. Kirjapiirissä useimmat olivat lukeneet saman kirjailijan teoksen Harmaat mehiläiset, joka kuulosti kiinnostavammalta kuin tämä.

 

 

A writer who has failed to sell his work ends up writing obituaries of well-known people in advance for a newspaper archive. He is also taking care of a penguin, which he received from a zoo when it gave up some of its animals to cut costs. Soon, he begins to notice that a surprisingly large proportion of the people whose obituaries he has written actually die, and the memorial pieces are published. The newspaper’s editor-in-chief is very nervous about his own safety and, to some extent, the writer’s as well.

Eventually, a young girl also comes into the writer’s care, and he looks after her as best he can. To help care for the child, a girl of about sixteen is brought in, and the writer begins a relationship with her fairly soon. For some reason, the penguin’s presence at the funerals of prominent people starts to be requested, many of them individuals who had died unexpectedly shortly after an advance obituary had been written about them. These appearances are well paid. At the same time, something else seems to be going on: the writer may be being followed and monitored, perhaps by more than one party, and he is told that once he finds out what is really happening, he can be sure he will be next on the list of those who are going to die.

An easy-to-read and ironic novel, though one is left with the strong suspicion that much of the irony is lost on the reader. Perhaps the penguin was meant to have some deeper significance, but here it felt like nothing more than an absurd side plot. The book sometimes feels like a kind of aimless drifting from place to place, accompanied by strange bureaucratic-surreal events. Oops, the cabin was mined to deter thieves; the thieves stepped on a mine and were blown to pieces. Never mind—kick the larger body parts a bit to the side; there’s time to call the militia later. The penguin gets pneumonia—and the obvious solution is to transplant the heart of a human child into it. What’s so strange about that?

The book did not make a powerful impression on me. In the reading group, most people had read another novel by the same author, Grey Bees, which sounded more interesting than this one.

270 pp. 

 

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Kirja, joka käsittelee Sigurd Wettenhovi-Aspan ja hänen seuraajiensa sekopäisiä teorioita siitä, kuinka suomalaiset ovat historian tärkein kansa, joka on peräisin Atlantiksesta, ei kun Jaavalta, ei kun Kreetalta ja on jättänyt jälkensä koko maailman paikannimiin, onhan ihan selvä, että sana “Egypti” johtuu sanasta “Äijäkupittaa” ja “pyramidi” juontaa juurensa sanoista “pyhät raamit”. Yllättävän usea amatöörihistoroitsija on päätynyt samankaltaisiin tuloksiin, vaikka “totuuden ovat ruotsalaiset pimittäneet”, mutta mitäpä rohkea amatööri ei saisi selville kielitiedettä ja paikannimiä ”tutkimalla”. Mitäs sillä väliä, jos kaikki ei todellisen historian tutkimuksen kanssa ihan yksiin mene.

Todella kiinnostava kirja hörhöistä, jotka ovat uskoneet suomalaisten muinaiseen suuruuteen. Kirja ei rajoitu tähän vaan menee reippaasti tieteenfilosofian puolelle: mikä on tiedettä ja miksi, ja mikä on epätiedettä, ja mikä erottaa sen oikeasta tieteestä. Tämä osuus on oikeastaan yllättäen kirjan kiinnostavin osa. Se sisältää useiden asiaa sivunneiden tutkijoiden haastatteluja, joita olisi lukenut vähän pidemmässäkin muodossa. Kirjoittaja jää myös pohtimaan kuinka moni ”vaihtoehtoisesta historiasta” kirjoittanut on ollut ihan tosissaan, vaan onko ainakin osalla kyseessä ollut vain “trollaus” tai vähintään liioittelu huomion keräämiseksi - sen verran vauhdikkaita osa teorioista oli, että tämä on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei varmaan ole niin pähkähullua asiaa, etteikö siihen joku uskoisi, onhan niitä homeopaatteja ja litteän maan kannattajia olemassa, molemmat vaativat kyllä aika totaalista järjen käytön torjuntaa.

310 pp.

 

Matt Dinniman: The Gate of the Feral Gods (Dungeon Crawler Carl #4)

The next entry in the Dungeon Crawler Carl series. I thought I would take a little break from the series, but no—I didn’t have enough willpower for that.

This time, the crawlers are split into small pocket “worlds,” each containing four castles they must conquer. The crawlers in Carl’s world are mostly pretty mediocre—at least until they meet Carl and his team. Under his lead, they don’t stay mediocre for long… if they survive. The team must face feral gods, nearly unbeatable opponents, though through cunning, their encounters become at least survivable. Meanwhile, the AI running the dungeons seems increasingly unhinged. At times it appears to favor Carl; at others, it seems to want him dead—preferably in the most gruesome way possible.

Carl and his posse, of course, overcome their challenges and reach the staircase to the next level in time. Along the way, they manage to disrupt the game in a major way. Even before that, their new, exceptionally rude PR person (a sentient worm inhabiting someone else’s body) suffers an “unfortunate accident” resulting in her(?) death. No one can prove Carl had anything to do with it—it was just a string of very unfortunate events, naturally.

The backstage scheming is beginning to affect more and more people in the dungeon, especially high-profile figures like Carl. There seem to be powerful factions that want him dead, but he also has surprising and unknown supporters. His own goal, however, hasn’t changed: burn it all to the ground and avenge the destruction of the Earth.

This was a much better book than Part 3. The pace was even a bit too fast in the latter parts. The political maneuvering will likely grow more important as the series continues. I wonder what the AI (or the author) will throw at the team next. The epilogue hints at some very awkward encounters ahead. The writing may not be the best in the world, but it is undeniably entertaining.

586 pp. 

 

Christian Rönnbacka: Armoton (Antti Hautalehto #13)

Viimeisin Hautalehto-sarjan kirja. Hautalehto on ollut poissaoleva, ehkä osittain tylsistymisen vuoksi, sillä mitään erityisen haastavaa tapausta ei ole ollut tutkittavana. Lisäksi hänen suhteensa pitkäaikaiseen naisystävään on viilentynyt ja mitä ilmeisimmin päättynyt kokonaan viimeistään silloin, kun tämä muutti Espanjaan hoitamaan sairasta äitiään.

Jotain sentään tapahtuu: paikallisen papin, jolla on haaveita piispanvaalista, taloon kohdistuu ilkivaltaa. Poliisilla ei kuitenkaan ole voimavaroja paneutua asiaan kovin perusteellisesti, vaikka papin vaimo käykin asiasta kovasti kierroksilla.

Samaan aikaan toisaalla Instagram- ja OnlyFans-tähti joutuu palattuaan matkalta kohtaamaan ensin ilkivaltaa, joka ei ole aivan viatonta: muun muassa hänen koiralleen syötetään ksylitolipastilleja, jotka ovat koirille erittäin myrkyllisiä. Myöhemmin hänet raiskataan kiristämällä.

Kun papin palkkaama yksityisetsivä saa selville jotain, mitä ei jaa toimeksiantajalleen, tapahtuu lisää rikoksia ja tarinalinjojen yhteydet alkavat paljastua.

No, mitä voi sanoa sarjan kolmannestatoista osasta? Kerronta on löytänyt omat vakaat uomansa, eikä siltä suunnalta tule suuria yllätyksiä. Lukujen lyhyys sen sijaan yllätti hieman; edelliset osat olen kuunnellut enkä silloin kiinnittänyt huomiota lukujen pituuteen, jos ne nyt edes olivat yhtä lyhyitä kuin tässä kirjassa. Antin suhteen päättyminen ja vieläpä näin suuressa määrin ”off-screen” oli jonkinlainen yllätys ja jopa pieni pettymys. Poliisiaseman henkilöstössä tapahtui myös vähäistä vaihtuvuutta kirjan aikana. Pahis oli tavanomaistakin vastenmielisempi, mutta oikeus toki lopulta toteutuu.

352 pp

Agatha Christie: Esirippu (Hercule Poirot #44, Curtain)

Viimeinen Hercule Poirot -kirja, jonka Agatha Christie oli kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi ennen omaa kuolemaansa. 

Kirja palaa ensimmäisen Poirot-kirjan tapahtumapaikalle vanhaa, ehkä hiukan rappeutumassa olevaan hotelliin, jossa on asumassa sekalainen joukko henkilöitä. Mukana on myös Poirotin tavallinen aisapari, Hastings. Hotellissa asuu myös Hastingisin vähän yli 20-vuotias tytär, joka avustaa hotellilla jonkinlaista tutkimusta tekevää tiedemiestä (aika kummallinen paikka tehdä jotain nähtävästi ihan käytännön kokeisiin pohjautuvaa tiedettä). 

Hercule Poirot uskoo, että joku on jo tehnyt useampia murhia, jotka eivät ensisilmäyksellä liity toisiinsa ja joissa kaikissa on vaikuttanut olevan eri tekijä, joka jossain on jopa murhan tunnustanut. Poirot uskoo, että murhaaja on paikalla ja tulee tekemään uuden murhan lähiaikoina. Hänen toiveenaan on ainakin estää murha, vaikka hänen fyysinen kuntonsa jo on kovin heikko. Runsaan keskustelun, sivistyneiden illallisten ja puutarhatuokioiden lomassa tapahtuu pari sattumilta näyttävää tilannetta, joista olisi voinut olla tuloksena kuolema. Kun kirjaa on kulunut noin kaksi kolmasosa tapahtuu ensimmäinen kuolema. Tiedemiehen sairaalloinen, tai ainakin sairaalloista esittävä, vaimo kuolee myrkytykseen, jonka kuolinsyytutkija toteaa itsemurhaksi. Poirot on eri mieltä, vaikka kuolemansyyntutkimuksessa antoi silminnäkijätodistuksen joka tuki itsemurhateoriaa. Mikä on hänen suunnitelmansa?

Kirja alku oli aika hidas ja hiukan liikaa Christie-tyyppiseen “sosialiseeraamiseen” keskittynyt. Kun juoni lähti kunnolla liikkeelle, kirja kohentui selvästi, ja loppuratkaisu oli ovela ja jopa liikuttava. Kyseessä ei kyllä ollut kirjailijan parhaimmistoa. Kirjasta myös näki aika selvästi sen kirjoitusajankohdan, vaikka se julkaistiin 70-luvulla, asenteet olivat kovin vanhahtavia, jopa kirjoitusaikaansa, 40-lukua, vanhahtavampia, ehkä 20- tai 30-luvun tasoa, etenkin naisten kuvauksessa.   

The last Hercule Poirot novel, which Agatha Christie had completed well in advance of her own death.

The book returns to the setting of the first Poirot novel: an old hotel, perhaps already a little run-down, inhabited by a motley group of people. Poirot’s usual partner, Hastings, is also present. Living at the hotel as well is Hastings’s daughter, a little over twenty, who assists a scientist conducting some sort of research there (a rather odd place to carry out what appears to be hands-on experimental science).

Hercule Poirot believes that someone has already committed several murders which at first glance seem unrelated, each appearing to have a different perpetrator — in one case, someone has even confessed. Poirot, however, is convinced that the murderer is on the premises and will commit another murder in the near future. His hope is at least to prevent it, even though his physical condition is already quite frail. Amidst abundant conversation, refined dinners, and leisurely moments in the garden, a couple of incidents occur that look accidental but could easily have resulted in death. When about two-thirds of the book has passed, the first actual death takes place: the scientist’s sickly — or at least theatrically sickly — wife dies of poisoning, which the coroner rules a suicide. Poirot disagrees, even though during the inquest, he gave eyewitness testimony that supported the suicide theory. What is his plan?

The beginning of the book is relatively slow and perhaps too focused on Christie-style “socializing.” Once the plot properly gets going, the novel improves markedly, and the ending is clever and even moving. Still, it is not among the author’s best works. The book also clearly shows the period in which it was written: although it was published in the 1970s, its attitudes are distinctly old-fashioned — even more so than the era in which it was written, the 1940s — and at times reminiscent of the 1920s or 1930s, especially in its portrayal of women.

215 pp. 

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Dark Matter)

 Jason elää rauhallista elämää perheensä kanssa Chicagossa. Hän on fysiikan opettaja keskitasoisessa koulussa. Hänellä on vaimo, Daniela, ja poika, ja heidän elämänsä on varsin tasapainoista ja onnellista.

Eräänä iltana, kun Jason on pistäytynyt entisen ystävänsä juhlissa (ystävä oli voittanut merkittävän tiedepalkinnon), hänet kaapataan. Kaappaaja ruiskuttaa häneen jotakin ainetta, joka aiheuttaa sekavan olon, ja hetkeä myöhemmin Jason herää laboratoriossa vaihtoehtoisessa Chicagossa.

Tässä maailmassa hän ei ole mennyt naimisiin, vaan on jatkanut tieteellistä tutkimustyötään ja kehittänyt lopulta laitteen, jolla voi matkustaa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Daniela puolestaan on kuuluisa taiteilija, joka on juuri avaamassa uutta näyttelyään.

Organisaatio, joka on ollut mukana laitteen kehittämisessä, ei ole erityisen ystävällismielinen. Kun Jason ei tietenkään muista tämän todellisuuden tapahtumista mitään, organisaatio käy kärsimättömäksi ja lopulta väkivaltaiseksi — se muun muassa murhaa tämän maailman Danielan, koska Jason on etsinyt hänen luotaan turvaa. Jason joutuu pakenemaan takaa-ajajiaan läpi monien rinnakkaisten maailmojen etsien samalla oikeaa ja alkuperäistä perhettään.

Kirja on varsin kevyt ja nopealiikkeinen, mutta kokeneelle scifin lukijalle siinä ei ole juuri mitään yllättävää. Tarina on kyllä sinänsä kiinnostava, mutta kerronta tuntuu paikoin yksinkertaiselta — melkein kuin selkokieliseltä tai nuoremmille lukijoille suunnatulta — ja muutenkin hieman “löysältä”. Tapahtumat tosin vievät välillä selvästi vain aikuisille sallituille alueille.

Kirja on ihan mukava luettava, mutta ei erityisen mieleen jäävä. Kielellisesti se toi jopa Dan Brownin mieleen — mikä ei tässä yhteydessä ole kehu.

Jason lives a peaceful life with his family in Chicago. He works as a physics teacher at an average-level school. He has a wife, Daniela, and a son, and their life is quite balanced and happy.

One evening, after stopping by a party hosted by an old friend (who had just won a major science award), Jason is kidnapped. His abductor injects him with some kind of substance that leaves him disoriented, and moments later, Jason wakes up in a laboratory in an alternate Chicago.

In this world, he never got married but instead continued his scientific research and eventually developed a device that allows travel between alternate realities. Daniela, on the other hand, is a famous artist who is just about to open a new exhibition.

The organization involved in developing the device is far from friendly. Since Jason, of course, has no memory of this reality’s events, the organization grows impatient. Eventually, it turns violent — even going so far as to murder this world’s version of Daniela, because Jason had sought refuge with her. Jason is forced to flee through numerous parallel worlds to escape his pursuers.

The book is relatively light and fast-paced, but for an experienced science fiction reader, there isn’t much that comes as a surprise. The story itself is interesting enough, but the narration feels somewhat simple — almost like it was written in plain language or aimed at younger readers — and overall a bit “loose.” The events themselves, however, clearly belong in the adults-only category at times.

It’s an enjoyable enough read, but not particularly memorable. Stylistically, it even brought to mind Dan Brown — which, in this case, is not a compliment.

400 pp.

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Tietokirja Suomen vanhoista linnoista. Niitä on ollut enemmän kuin olisi osannut ajatella, onpa muutama sellainen linna, joiden tiedetään olleen olemassa, mutta joiden sijainti on täysin unohtunut, eikä edes raunioita ole löydetty. Kirjassa käsitellään linnoja ja niiden ympäristöä ja linnojen poliittista ja sotilaallista merkitystä, joka muuttui paljon ajan kuluessa - aikaisemmin tärkeä sotilaskohde muuttui myöhemmin tarpeettomaksi ja tuli käyttöön varastona tai vankilana - jollei sitten kokonaan hylätty ja jopa purettu. Varhaisemmissa linnoissa ja nykyisten linnojen varhaisemmissa versioissa on ollut yllättävän usein kyse puisista rakennuksista, ja vasta tykkien kehittymisen jälkeen siirryttiin enemmän kivisiin linnoihin. 

Kirja on kiinnostavasti ja aika vetävästi kirjoitettu, vaikka siinä hiukan toistoa olikin. Se mitä jäi kaipaamaan, oli se, minkälaista ihmisten elämä linnoissa oikein oli - sekä aatelisten, että etenkin ihan tavallisten ihmisten. Miten jokin talirenki tai rivisotilas linnassa eli? Mitä söi? Missä nukkui? Mitä teki päivänsä aikana? Miten vietti vapaa-aikaansa - jos sellaista oli? Kirja keskittyi enemmän linnojen fyysiseen olemukseen kuin ihmisiin. Aatelisistakin enemmän vain listattiin heidän nimiään kuin kuvatiin mitä he tekivät ollessaan linnassa vallassa. Kirjan nimikin lupaile kertomusta linnaELÄMÄSTÄ ja se puoli jäi paljolti puuttumaan. 

271 pp.