Agatha Christie: Esirippu (Hercule Poirot #44, Curtain)

Viimeinen Hercule Poirot -kirja, jonka Agatha Christie oli kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi ennen omaa kuolemaansa. 

Kirja palaa ensimmäisen Poirot-kirjan tapahtumapaikalle vanhaa, ehkä hiukan rappeutumassa olevaan hotelliin, jossa on asumassa sekalainen joukko henkilöitä. Mukana on myös Poirotin tavallinen aisapari, Hastings. Hotellissa asuu myös Hastingisin vähän yli 20-vuotias tytär, joka avustaa hotellilla jonkinlaista tutkimusta tekevää tiedemiestä (aika kummallinen paikka tehdä jotain nähtävästi ihan käytännön kokeisiin pohjautuvaa tiedettä). 

Hercule Poirot uskoo, että joku on jo tehnyt useampia murhia, jotka eivät ensisilmäyksellä liity toisiinsa ja joissa kaikissa on vaikuttanut olevan eri tekijä, joka jossain on jopa murhan tunnustanut. Poirot uskoo, että murhaaja on paikalla ja tulee tekemään uuden murhan lähiaikoina. Hänen toiveenaan on ainakin estää murha, vaikka hänen fyysinen kuntonsa jo on kovin heikko. Runsaan keskustelun, sivistyneiden illallisten ja puutarhatuokioiden lomassa tapahtuu pari sattumilta näyttävää tilannetta, joista olisi voinut olla tuloksena kuolema. Kun kirjaa on kulunut noin kaksi kolmasosa tapahtuu ensimmäinen kuolema. Tiedemiehen sairaalloinen, tai ainakin sairaalloista esittävä, vaimo kuolee myrkytykseen, jonka kuolinsyytutkija toteaa itsemurhaksi. Poirot on eri mieltä, vaikka kuolemansyyntutkimuksessa antoi silminnäkijätodistuksen joka tuki itsemurhateoriaa. Mikä on hänen suunnitelmansa?

Kirja alku oli aika hidas ja hiukan liikaa Christie-tyyppiseen “sosialiseeraamiseen” keskittynyt. Kun juoni lähti kunnolla liikkeelle, kirja kohentui selvästi, ja loppuratkaisu oli ovela ja jopa liikuttava. Kyseessä ei kyllä ollut kirjailijan parhaimmistoa. Kirjasta myös näki aika selvästi sen kirjoitusajankohdan, vaikka se julkaistiin 70-luvulla, asenteet olivat kovin vanhahtavia, jopa kirjoitusaikaansa, 40-lukua, vanhahtavampia, ehkä 20- tai 30-luvun tasoa, etenkin naisten kuvauksessa.   

The last Hercule Poirot novel, which Agatha Christie had completed well in advance of her own death.

The book returns to the setting of the first Poirot novel: an old hotel, perhaps already a little run-down, inhabited by a motley group of people. Poirot’s usual partner, Hastings, is also present. Living at the hotel as well is Hastings’s daughter, a little over twenty, who assists a scientist conducting some sort of research there (a rather odd place to carry out what appears to be hands-on experimental science).

Hercule Poirot believes that someone has already committed several murders which at first glance seem unrelated, each appearing to have a different perpetrator — in one case, someone has even confessed. Poirot, however, is convinced that the murderer is on the premises and will commit another murder in the near future. His hope is at least to prevent it, even though his physical condition is already quite frail. Amidst abundant conversation, refined dinners, and leisurely moments in the garden, a couple of incidents occur that look accidental but could easily have resulted in death. When about two-thirds of the book has passed, the first actual death takes place: the scientist’s sickly — or at least theatrically sickly — wife dies of poisoning, which the coroner rules a suicide. Poirot disagrees, even though during the inquest, he gave eyewitness testimony that supported the suicide theory. What is his plan?

The beginning of the book is relatively slow and perhaps too focused on Christie-style “socializing.” Once the plot properly gets going, the novel improves markedly, and the ending is clever and even moving. Still, it is not among the author’s best works. The book also clearly shows the period in which it was written: although it was published in the 1970s, its attitudes are distinctly old-fashioned — even more so than the era in which it was written, the 1940s — and at times reminiscent of the 1920s or 1930s, especially in its portrayal of women.

215 pp. 

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Dark Matter)

 Jason elää rauhallista elämää perheensä kanssa Chicagossa. Hän on fysiikan opettaja keskitasoisessa koulussa. Hänellä on vaimo, Daniela, ja poika, ja heidän elämänsä on varsin tasapainoista ja onnellista.

Eräänä iltana, kun Jason on pistäytynyt entisen ystävänsä juhlissa (ystävä oli voittanut merkittävän tiedepalkinnon), hänet kaapataan. Kaappaaja ruiskuttaa häneen jotakin ainetta, joka aiheuttaa sekavan olon, ja hetkeä myöhemmin Jason herää laboratoriossa vaihtoehtoisessa Chicagossa.

Tässä maailmassa hän ei ole mennyt naimisiin, vaan on jatkanut tieteellistä tutkimustyötään ja kehittänyt lopulta laitteen, jolla voi matkustaa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Daniela puolestaan on kuuluisa taiteilija, joka on juuri avaamassa uutta näyttelyään.

Organisaatio, joka on ollut mukana laitteen kehittämisessä, ei ole erityisen ystävällismielinen. Kun Jason ei tietenkään muista tämän todellisuuden tapahtumista mitään, organisaatio käy kärsimättömäksi ja lopulta väkivaltaiseksi — se muun muassa murhaa tämän maailman Danielan, koska Jason on etsinyt hänen luotaan turvaa. Jason joutuu pakenemaan takaa-ajajiaan läpi monien rinnakkaisten maailmojen etsien samalla oikeaa ja alkuperäistä perhettään.

Kirja on varsin kevyt ja nopealiikkeinen, mutta kokeneelle scifin lukijalle siinä ei ole juuri mitään yllättävää. Tarina on kyllä sinänsä kiinnostava, mutta kerronta tuntuu paikoin yksinkertaiselta — melkein kuin selkokieliseltä tai nuoremmille lukijoille suunnatulta — ja muutenkin hieman “löysältä”. Tapahtumat tosin vievät välillä selvästi vain aikuisille sallituille alueille.

Kirja on ihan mukava luettava, mutta ei erityisen mieleen jäävä. Kielellisesti se toi jopa Dan Brownin mieleen — mikä ei tässä yhteydessä ole kehu.

Jason lives a peaceful life with his family in Chicago. He works as a physics teacher at an average-level school. He has a wife, Daniela, and a son, and their life is quite balanced and happy.

One evening, after stopping by a party hosted by an old friend (who had just won a major science award), Jason is kidnapped. His abductor injects him with some kind of substance that leaves him disoriented, and moments later, Jason wakes up in a laboratory in an alternate Chicago.

In this world, he never got married but instead continued his scientific research and eventually developed a device that allows travel between alternate realities. Daniela, on the other hand, is a famous artist who is just about to open a new exhibition.

The organization involved in developing the device is far from friendly. Since Jason, of course, has no memory of this reality’s events, the organization grows impatient. Eventually, it turns violent — even going so far as to murder this world’s version of Daniela, because Jason had sought refuge with her. Jason is forced to flee through numerous parallel worlds to escape his pursuers.

The book is relatively light and fast-paced, but for an experienced science fiction reader, there isn’t much that comes as a surprise. The story itself is interesting enough, but the narration feels somewhat simple — almost like it was written in plain language or aimed at younger readers — and overall a bit “loose.” The events themselves, however, clearly belong in the adults-only category at times.

It’s an enjoyable enough read, but not particularly memorable. Stylistically, it even brought to mind Dan Brown — which, in this case, is not a compliment.

400 pp.

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Tietokirja Suomen vanhoista linnoista. Niitä on ollut enemmän kuin olisi osannut ajatella, onpa muutama sellainen linna, joiden tiedetään olleen olemassa, mutta joiden sijainti on täysin unohtunut, eikä edes raunioita ole löydetty. Kirjassa käsitellään linnoja ja niiden ympäristöä ja linnojen poliittista ja sotilaallista merkitystä, joka muuttui paljon ajan kuluessa - aikaisemmin tärkeä sotilaskohde muuttui myöhemmin tarpeettomaksi ja tuli käyttöön varastona tai vankilana - jollei sitten kokonaan hylätty ja jopa purettu. Varhaisemmissa linnoissa ja nykyisten linnojen varhaisemmissa versioissa on ollut yllättävän usein kyse puisista rakennuksista, ja vasta tykkien kehittymisen jälkeen siirryttiin enemmän kivisiin linnoihin. 

Kirja on kiinnostavasti ja aika vetävästi kirjoitettu, vaikka siinä hiukan toistoa olikin. Se mitä jäi kaipaamaan, oli se, minkälaista ihmisten elämä linnoissa oikein oli - sekä aatelisten, että etenkin ihan tavallisten ihmisten. Miten jokin talirenki tai rivisotilas linnassa eli? Mitä söi? Missä nukkui? Mitä teki päivänsä aikana? Miten vietti vapaa-aikaansa - jos sellaista oli? Kirja keskittyi enemmän linnojen fyysiseen olemukseen kuin ihmisiin. Aatelisistakin enemmän vain listattiin heidän nimiään kuin kuvatiin mitä he tekivät ollessaan linnassa vallassa. Kirjan nimikin lupaile kertomusta linnaELÄMÄSTÄ ja se puoli jäi paljolti puuttumaan. 

271 pp.

 

Matt Dinniman: The Dungeon Anarchist's Cookbook (Dungeon Crawler Carl #3)

I continued this series almost immediately after the previous book.

The next level in the dungeon is strange. It consists of different trains running between stations and monsters travelling on them, and filling most of the stations to the brim. And in many cases, they are replicating at a speed that makes it practically impossible to clear out a station. So, the level is pretty deadly. How to survive? Especially when Carl and Princess Donut lose their guide for most of the time they spend on this level. On the other hand, Carl has received a guidebook about the workings of the dungeon, but he can’t tell anyone about it, or it will disappear from his inventory. Well, they survive by reckless behavior and taking a lot of risks and high inventiveness, and with good cooperation with other “people” (most have so many enhancements and have chosen different races/classes that they mostly don’t look too much like humans anymore), in the dungeon. And by not trusting certain people, even if they seem trustworthy or friendly. 

 The book was quite confusing, as the train system and its functioning were nearly impossible to understand. There was even a warning in the foreword about the complexities of the system and how you should not care about that. Perhaps the better choice would have been to create something easier to understand and ditch the warning? Because of that, this was the least favorite book of the series so far for me.  

534 pp. 

Brandon Sanderson: The Lost Metal (The Mistborn Saga #7)

The final book of the second Mistborn trilogy. Science has been progressing and cars are commonplace, cities are growing and there are technologies which even utilize the magical properties of the word, it is for example possible to store time alternating effects some people have in a grenade of sorts.

The city is under threat. There is a growing distrust between different settlements. Wax’s sister appears to be scheming for something, and it soon turns out that it is possible to construct a weapon equivalent to a nuclear device using rare allomantic metals. If they are combined in a properly exact way, there will be an enormous energy surge, enough to level a major city. The group leader, the sister, is planning to use that weapon - they have trouble developing the delivery mechanism. She is serving another god, who would like to get control of the planet and replace the current god (who is in talking terms with Wax). Are Wax and Wayne able to stop the attack and the possible death of millions of people?  

That was a relatively crude synopsis: it is challenging to write a summary of the third part of a trilogy when most plotlines established in the earlier books are resolved. Everything is, of course, not completely resolved - there will be new books in this series, but at least most of the protagonists (the mortal ones) will change, and there will be a significant forward leap in time.

This was fun, entertaining, and fast-moving, perhaps the best of this trilogy. And, surprisingly, for Sanderson, there were a few dirty (and not bad) jokes. The magic system used in the book is interesting; the world appears to be based on magical principles that are, in essence, practical science, and can be harnessed and utilized in various ways, just like natural laws and mechanisms in our world. I really wonder what kind of “science” this world will produce? Waiting for the following parts. 

507 pp

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (istória do Cerco de Lisboa)

 Nobel kirjailijan teos, joka tuli luettavaksi kirjapiirin kirjana. tarkoitus oli lukea jokin José Saramagon teos. Kirjaston tarjonnasta valikoitui sitten tämä kirja itselle luettavaksi.

Kirja kertoo Lissabonissa asuvasta oikolukijasta Raimundo Silvasta, joka tarkastaessaan historiankirjaa Lissabonin piirityksestä vaihtaa siitä tahallaan yhden sanan, lisäten sanan “ei” sopivaan kohtaan. Muutetun tekstin mukaan ristiretkeläiset eivät tulleet Lissabonin piirittäjien avuksi. Mies ei oikein itsekään tiedä miksi teki tekonsa. Palautettuaan kirjan kustantajalle hän odottaa hermostuneena, milloin jää kiinni muutoksestaan. Lopulta kustantamosta otetaan yhteyttä, ja siellä suhtaudutaan asiaan yllättävänkin suopeasti. Ja välitöntä erottamista, ei rajuja haukkuja. Kustannustoimittaja, nainen, ehdottaa oikolukijalle kirjan kirjoittamista siitä, miten asiat olisivat menneet, jos oikeasti tapahtumat olisivat sujuneet tämän muuntamalla tavalla. Tämä ryhtyy toimeen ja alkaa kuvitella ja kirjoittaa tapahtumia vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa ristiretkeläiset eivät auttaneet piirityksessä. Hän myös ihastuu tehtävän antaneeseen naiseen, ja ihastuminen ei jää yksipuoliseksi. 

Loppuosa kirjaa kertoo lomittain menneisyyden tapahtumista ja nykyajassa kehittyvästä suhteesta. Lomittaisuus on niin lomittaista, että siirtyminen ei tainnut tapahtua sentään kesken pitkien, jopa pari sivua pitkien kappaleiden, mutta melkein. Raimundo Silva saattoi olla katselemassa Lissabon maamerkkejä, jolloin kerronta liukui menneisyyteen aika saumatta. Menneisyyden jaksot olivat paikoitellen vähän rasittavia, sillä ne saattoivat sisältää pitkiä listoja nimistä kertojen parikymmentä henkilöä, jotka johonkin tilanteeseen ottivat osaa kaikki nimeltä mainiten. Paikannimien vyörytystä myös oli ajoittain runsaasti. 

Kiinnostavampi osa kirjaa oli nykyhetkeen sijoittuva rakkauskertomus, jossa pinttynyt poikamies(?) kerrankin löysi elämänsä naisen, joka vieläpä oli myös ilmeisen rakastunut. tarinassa oli mukana hauskoja pieni huumorinsävähdyksiä, mm. miehen palvelijatar vaihtoi puhtaat lakanat oma-aloitteisesti jo torstaina odottamatta viikonloppua, kun arvasi treffien olevan tulossa. Menneisyyden (kuviteltuihin) tapahtumiin en oikein jaksanut innostua, tosin niissäkin oli parempia paikkoja, mm jonkinasteinen rakkaustarina itsetietoisen kaapatun naisen (jonka raiskanneet löytyivät pari päivää myöhemmin selittämättömästi kuolleeksi puukotettuina) ja sotilaan välillä. Tämä vaikutti olevan Raimondon itse ihastuneena ollessaan tarinaan punoma osa.  

Kielellisesti kirja oli varsin tajunnanvirtainen. Se ei esimerkiksi sisältänyt lainkaan suoraa dialogia, vaan se mitä henkilöt keskustelivat, oli kerrottu osana normaalia kerrontaa niissä ylipitkissä kappaleissa. Tämä teki lukemisen raskaahkoksi, jota ne pitkät kappaleet ja ajoittaiset nimivyörytykset eivät todella keventäneet. Ihan ylettömän innostunut kirjasta en ollut - en tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisi ollut hiukan enemmän selvillä mikä tuo Lissabonin piiritys oikein oli ja miten se oikeasti meni. Sen verran Wikipedian juttua luin, että kovin ryöstetyksi ja raiskatuksi kaupunki lopulta oikeastikin tuli, vaikka teoriassa olikin “vapauttajista” kyse. Ihan yksityiskohtaisesti tähän kirjassa ei menty, vaikka vahvasti vihjattiin asiasta, sillä piirittävät sotilaat halusivat palkakseen ryöstämisoikeuden, jonka heidän komentajansa sitten lopulta myönsivät. 

401 pp. 

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Finlandia palkinnon voittaja vuodelta 1991. Unescon palkkaamana Lähi-idässä kansanperinnettä keräämässä ollut mies palaa Suomeen. Hän on eronnut, ja hänellä on 12-vuotias tytär Jutta, johon hän ei kovin aktiivisesti ole pitänyt yhteyttä.  Palattuaan Suomeen hän tapaa ex-vaimonsa ja Jutan, joka tuskin häntä enää tuntee. Samalla hän irtisanoutuu yliopiston työstään (jossa häntä ei juuri tunnuta kaivattavan) ja myy asuntonsa. Jollain kumman keinolla – joka ylitti oman ymmärrykseni – hän saa ex-vaimonsa suostumaan siihen, että hän vie Jutan tutustumaan YK:n toimitiloihin Sveitsissä. Tämä siitä huilimatta, että jo kertaalleen muutamia vuosia aikaisemmin oli jättänyt tytön palauttamatta tapaamisesta. Matka ei kohdistukaan sinne, vaan mies sieppaa tyttärensä ja lopulta kuljettaa hänet Irlantiin hankkien hänelle uuden passin. Hän lähettää postikortteja satunnaisten muiden matkaajien kuljettamana eri paikkakunnilla hämätäkseen oman sijaintinsa, sekä väärentää sähkeitä ja kirjeitä, joita tytön äiti olisi lähettänyt hänelle, joissa vakuuttelee äidin tietävän kaikesta ja tämän lähteneen matkoille uuden miehensä kanssa.  

Kirja on kirjoitettu varsin hienolla, tajunnanvirtaisella kielellä, joka oli luettavaa vuodatuksenomaisuudestaan huolimatta. Juonellisesti tarina oli vähemmän kiinnostava ja päähenkilö oli varsin epämiellyttävä hahmo, jolla oli melkoisia ongelmia, joiden laatu kirjan loppupuolen lyhyissä takaumakohtauksissa osoittautui odotettuakin pahemmiksi. Myös kirja loppu viittasi pahemman laatuisen pipipäisyyteen. En voi ymmärtää, miten yksikään mitenkään vastuullinen äiti olisi sellaiselle tyypille vastuuta lapsestaan luovuttanut pieneksikään hetkeksi. Päänhenkilö vastenmielisyys oikeastaan ihan kaikessa oli se häiritsevin osa kirjaa. Kirjan nimi ei myöskään ollut sopiva – ei tässä kirjassa todellakaan mitään isä-tytär suhdetta luotu. Sinällään, ei isä tarkoituksellisen paha kuitenkaan ollut, ei hän hyväksikäyttänyt, lyönyt tai muuten fyysisesti vahingoittanut häntä, halusi vain hänen seuraansa ja suunnitteli yhteistä elämää. Kummallinen kertomus, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.  

204 pp.

M.C. Beaton: Epäilyttävän eläinlääkärin tapaus (Agatha Raisin #2: Agatha Raisin and the Vicious Vet)

Tarkoitukseni ei ollut lukea näin pian toista tämän sarjan kirjaa, mutta flunssassa halusin jotain kepeää ja helppoa luettavaa oli kätevä tarttua tähän sarjan toiseen osaan. Paikkakunnalle on muuttanut uusi, komea eläinlääkäri. Yllättäen kaikkien keski-ikäisten naisten eläimet vaativat pikaista tarkastusta, niin myös Agathan kissa. Mies on mukava - vaikka tuntuikin olevan hiukan kovakourainen kissaa kohtaan - ja jopa pyytää Agathaa ravintolaan kanssaan. Ensimmäiset treffit eivät onnistu, mutta toisilla treffeillä mies pyytää Agathalta rahaa perustettavaa eläinsairaalaa varten. Siihen Agatha ei suostu, eikä etenkään treffien jälkeiseen läheisempään kanssakäymiseen. Pian tämän jälkeen eläinlääkäri löytyy kuolleena - hän oli vahingossa antanut itselleen hevoselle tarkoitetun rauhoittavan lääkkeen. Poliisi luokittelee kuoleman (taas kerran äärimmäisen heppoisen tuntuisesti) tapaturmaksi, mutta Agatha ei usko tähän, ja alkaa haastatella seudun naisia, joita ko. eläinlääkäri oli liehitellyt. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että hän samalla saa viettää aikaan naapurin charmantin vanhanpojan kanssa, johon hän on toivottoman ihastunut. Mies ei itse tästä asiasta ole innoissaan, vaan pyrkii pikemmin välttelemään Agathan seuraa, etenkin aina kun tämän ihastuminen ja liehiköinti alkavat vaikuttaa turhan innokkaalta. Murha tietenkin lopulta ratkeaa sinnikkään paikasta toiseen matkaamisen ja ihmisille juttelemisen myötä. Ja gatha on taas kerran itse pahassa pinteessä. 

Tässä toisessa osassa tuntui, että ensimmäisen osan loppua kohden tapahtunut laadun kohentuminen ohi yhdestä iskusta kadonnut. Henkilöhahmojen syventyminen katosi, ja oikeastaan kaikki hahmot vaikuttivat jonkinlaisilta parodioilta itsestään - ihan kuin flanderisaatio olisi iskenyt jo sarjan toisessa osassa. Agathan haikailu leskimiehestä - ja toisaalta tämän leskimiehen ylenpalttinen kauhu Agathan huomiosta oli erittäin rasittavaa ja ärsyttävää. Pääosa muista hahmoista oli myös kovin kiiltokuvamaisia “kulisseja” eivätkä oikein olleet mieleenjääviä. En taida tätä  sarjaa pidemmälle jatkaa. 

My intention was not to read another book in this series so soon, but with my flu and wanting something light and easy to read, it was convenient to pick up the second part of this series. A new, handsome veterinarian has moved to the town. Surprisingly, all the middle-aged women’s pets require urgent examination, including Agatha’s cat. The man is nice—even though he seemed a bit rough with the cat—and he even asks Agatha to go to a restaurant with him. The first date doesn’t go well, but on the second date, the man asks Agatha for money to start an animal hospital. She refuses, especially refusing to get involved more closely after the date. Soon after, the veterinarian is found dead—he had accidentally given himself a sedative meant for a horse. The police classify the death (again, seemingly with quite flimsy evidence) as an accident. Still, Agatha doesn’t believe this and begins interviewing women in the area with whom the veterinarian had flirted. Partly because she ends up spending time with a charming old man from the neighborhood, with whom she has hopelessly fallen in love. The man himself isn’t thrilled about this—it seems he’s mainly trying to avoid Agatha’s company, especially whenever her infatuation and flirting start to seem a bit too eager. The murder, of course, is eventually solved through persistent traveling and talking to people. And once again, Agatha finds herself in trouble.

In this second part, the quality boost that had occurred towards the end of the first part disappeared completely. The depth of the characters was lost, and in fact, all the characters seemed like parodies of themselves—almost as if a Flanderization had struck already in the second book of the series. Agatha’s longing for a widower—and, on the other hand, this widower’s exaggerated fear of her attention—was very exhausting and irritating. Most of the other characters were also overly superficial “scenery” and not very memorable. I probably won’t continue with this series.

196 pp.