Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Keski-aikaiseen Turkuun saapuu kolmekymmenvuotisen sodan veteraani, luutnantti Ströbel. Hän on oman kertomansa mukaan haavoittunut jalkaan pelastaessaan kuninkaan hengen. Heti laivasta tullessaan hän tapaa orvon ja syntymästään käsipuolen Pavelin lyöttäytyen tämän matkaan ja muuttaa huoneeseen, jossa Pavel on saanut vielä äitinsä kuoleman jälkeen asua. Ströbelillä olisi asiaa vanhalle sotakaverilleen, mutta tämän löytyminen ei ole helppoa. Hän tapaa kumminkin kaupungin piispan ja ehdottaa tuolien hankkimista kirkkoon; tuoleista kun voisi kansalta kerätä maksuja. Hän itse on valmis suunnittelemaan tuolit ja etenkin istumajärjestyksen, joka olisi sovelias koko kirkkokansalle. Ja kirkkokansa on hyvin innokas saamaan arvokkaammat paikat ja uskoo luutnantin olevan tärkeä henkilö istumajärjestyksen laatimisessa. 

Kyseessä on oikeastaan veijariromaaniksi luokiteltava kirja, josta hiukan kerronnan pinnallisessa kepeydessä, mutta syvemmässä taustassa, tuli mieleen Sotamies Svejkin seikkailut. Kirjassa iso osa tapahtumia nähdään Pavelin, aika naivin, mutta yllättäen hyvin fiksun ja itsekseen lukemaan oppivan, pojan näkökulmasta, joka ei ihan kaikkia tapahtumia aina ymmärrä tai ymmärtää ne joskus hiukan väärin. Ströbel itse on taas lahjakas puhuja, joka saa kaikki asiat sujumaan mielensä mukaan. Juonessa on aika monta kiemuraa: on istumajärjestyksen laatiminen, Pavelin elämä, helmikirjontaa tekevän naisen ongelmat, Ströbelin tausta ja hänen ”ystävänsä” etsiminen. Kielellisesti tekstissä on koko ajan pieni mukava ”virne” mukana, vaikka paikoitellen asiat eivät ollenkaan huvittavia olleet. Ajankuva oli hyvin aidon oloista ja pikkupaikkakunnan, mitä Turkukin tuolloin oli, ihmisiä ja heidän suhteitaan oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisu tuli ehkä hiukan liian nopeasti ja oli jotenkin luonnosmainen ja jopa osittain avoin. Olisivat nuo henkilöt ehkä jotain parempaa ansainneet. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja jätti pääosin positiivisen vaikutelman, etenkin keveys verrattuna edelliseen kirjaan (Kafkan Oikeusjuttu) pidettiin virkistävänä. 

A Thirty Years' War veteran, Lieutenant Ströbel, arrives in medieval Turku. According to his own account, he was wounded in the leg while saving the king's life. Shortly after entering the city, he meets Pavel, an orphan born with a crippled arm, and joins him, moving into the room Pavel has been allowed to occupy since his mother's death. Ströbel seeks out an old comrade from the war, but finding him is no easy task. Meanwhile, he meets the city’s bishop and suggests equipping the church with chairs, from which fees could be collected from the congregation. Ströbel volunteers to design both the chairs and, more importantly, the seating arrangement—a task he claims should suit the entire churchgoer community. The townsfolk are eager to secure better seats and view the lieutenant as important in determining this arrangement.

The book can be classified as a picaresque novel, reminiscent of The Adventures of the Good Soldier Švejk in its light, superficial narrative tone that masks a deeper context. Much of the story is seen from Pavel’s perspective—a somewhat naïve but surprisingly clever boy who has taught himself to read. Pavel doesn’t always fully understand events, or sometimes interprets them in his own slightly skewed way. Ströbel, on the other hand, is a gifted orator who can manipulate situations to suit his desires.

The plot contains numerous twists and turns: the creation of the seating arrangement, Pavel's life, the problems of a woman who does pearl embroidery, Ströbel’s mysterious past, and his quest to find his “friend.” The narrative is laced with subtle, pleasant humor, even when the events might be far from amusing. The depiction of the era feels authentic, capturing the small-town dynamics and relationships in a setting like Turku of the time.

However, the ending feels a bit rushed, almost sketch-like, and even somewhat open-ended. It leaves the impression that the characters may have deserved a more satisfying conclusion.

Jim C. Hines: Terminal Peace (Janitors of the Post-Apocalypse #3)

The final installment in a series where most of humanity has been transformed into zombie-like creatures by an alien plague accidentally released by visiting alien emissaries. A few individuals, partially healed, have regained most of their intelligence while retaining a zombie-like endurance to trauma. These individuals are employed as soldiers in an alien war against a species driven by a biological imperative to eradicate all other intelligent life.

The protagonists of the series initially served as the cleaning crew on a warship, where the rest of the crew was incapacitated by an attack. Taking control of the ship, they embarked on several adventures before returning to Earth, where they discovered that some non-zombified humans still exist. Together, the survivors work to reclaim Earth from the aliens, who claim to be aiding humanity in the aftermath of the plague.

However, a galaxy-wide threat takes precedence: an alien race convinced of its superiority seeks to annihilate all "lesser" species. This race zealously guards a single planet, which they seem to fear profoundly yet refuse to destroy outright. The protagonists venture to this mysterious planet to uncover its secrets. There, they discover a species capable of manipulating biology to an extraordinary degree—enough to eliminate the supremacy complex and genocidal tendencies of the arrogant alien race.

It had been almost three years since I read the second book in the series, so my recollections were a bit hazy. It took some time to remember the ongoing plot, and the large cast of characters didn’t help (authors should always include a character list as a preface in their novels). As a result, the first half felt slightly confusing. Once the story gained momentum, however, it improved significantly. The writing was engaging, with plenty of wry, ironic humor and sharp observations from the characters. The ending was satisfying, though overall this might be the weakest entry in the series.

336 pp

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

Finlandia-palkinnolla palkittu kirja aikana, jolloin palkintoehdokkaina oli muitakin kuin romaaneja. Kirja on novellikokoelma, tosin tarinat ovat osittain esseen/ajatelman kaltaisia, eikä useimmissa niissä ole johdonmukaista juonta, jossa on alku ja loppu. Osa oli hämäriä, esimerkiksi novelli, jossa henkilön kokema tilanne osoittautui uneksi, josta päähenkilö heräsi, mutta tämäkin oli unta, josta hän heräsi taas uuteen uneen. Monet tarinoista on enemmän pohdiskelevia tunnelmapaloja, kuin varsinaisia juonellisia kertomuksia. Kielellisesti novellit olivat korkeatasoisia, mutta ehkä hiukan hämmentäviä ja varmastikaan en niistä kaikkea ymmärtänyt. Kirjan lukemisessakin kului kuukausia aikaa ja se oli pitkään hyllylle unohtuneena. Ei ole lukemistani Finlandia palkituista kirjoista ainakaan ylemmän kolmanneksen joukossa. 

165 pp. 

Ilari Aalto, Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa

Tietokirja elämästä keskiajan Suomessa. Vuodenkiertoa ja kuhunkin vuodenaikaan liittyviä tapoja käsitellään kronologisesti kuukausi kuukaudelta. Eri aikoihin pitkälti maatalousvaltaisessa maailmassa liittyi erilaisia elämänvaiheita ja tapoja, ja kristillisenkin vuoden vaikutukset olivat jo selvästi näkyvissä, vaikka osittain kansanuskon vanhat tavat vielä osaltaan olivat vaikuttamassa.   Kiinnostava katsaus tuon ajan elämään, joka oli hyvin kirjoitettu. Ainoa valituksen aihe on kirjan ehkä aavistuksen pintapuolinen ote, olisi tästä aiheesta tuplaten paksummankin teoksen, jossa olisi menty taustoihin syvemmälle, kyllä lukenut.

This is a book that examines life in 15th-century Finland on a month-by-month basis. In a society based on agriculture, life followed a pretty strict rotation according to seasons. The book examines what was done each month and how holidays and days dedicated to saints were celebrated. It is an interesting book, which could have gone into more detail.

206 pp. 

Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozess/The Trial)

Kafkan kirja. Pankin virkailija on pidätetty ja asetettu syytteeseen. Mistä rikoksesta, se ei koskaan selviä. Minkälaiseen oikeusistuimeen - sekään ei selviä. Mies saa kuitenkin olla vapaana, jatkaa elämäänsä ja käydä työssä. Byrokratia etenee omaa hidasta vauhtiaan, ja siinä yksittäinen ihminen ei voi juuri mitään tehdä kuin hiukan pyristellä vastaan, jos sitten lopulta jaksaa edes sitä oikein tehdä. Syytetty ottaa pian asian aika suurella välinpitämättömällä hyväksynnällä, koska juuri muita vaihtoehtoja ei ole. Oikeuden istunnot ovat vähän missä sattuvat ja milloin sattuvat, asiaa hoitava asianajaja on vanha, laiska ja saamaton, mutta vaihtaminenkaan ei oikein onnistu eikä ehkä kannata. Kaikki etenee hitaasti kohti vääjäämätöntä loppua eikä siinä toimien kohteella ole juuri vaikuttamisen mahdollisuuksia. 

Lyhyehkö kirja, joka vaikutti varsin epätasaiselta ja paikoitellen sekavalta. Luvut olivat kohtalaisen irrallisia. Paikoitellen teksti oli jopa hauskan ironista ja kekseliästä, paikoitellen se oli äärimmäisen puuduttavaa, kun päähenkilö keskusteli asianajajansa kanssa sanomatta useisiin sivuihin varsinaisesti yhtään mitään. Tämä asioita aika tajunnanvirtaisesti vuodattavina, joskus sivujen mittaisina kappaleina. Lausejakoja sentään oli aika normaali määrä. Kirja on kuulemma koottu yksittäisistä irrallisista luvuista kirjailijan kuoleman jälkeen, ja se on aistittavissa. Myös kesken jäänyt editointityö on havaittavissa olevaa, sen jaarittelevia osia kirjassa oli. Kirja oli mielenkiintoinen luettava, mutta ehkä hiukan enemmän olisin odottanut, ehkä niiden parhaiden osien tasoista kokonaisuutta.    

Kafka’s book. A bank clerk is arrested and charged. What crime he’s accused of is never revealed, nor is the nature of the court handling his case. However, the man is allowed to remain free, continue his life, and go to work. Bureaucracy proceeds at its own slow pace, and there is very little an individual can do but struggle a bit against it, if they even have the energy for that. Soon, the accused accepts the situation with a rather indifferent resignation, as there are no real alternatives. The court sessions take place here and there, whenever. The lawyer handling the case is old, lazy, and ineffective, but changing lawyers isn’t really possible or perhaps not even worthwhile. Everything progresses slowly towards an inevitable end, and the person at the center has little chance to influence it.

A fairly short book that felt quite uneven and at times confusing. The chapters were somewhat disjointed. At times, the text was ironically funny and clever; while at other times it was extremely tedious, as the main character conversed with his lawyer for pages without really saying anything substantial. These sections often stretched into stream-of-consciousness-like passages, sometimes page-long paragraphs. The book was reportedly assembled from separate, disconnected chapters after the author’s death, and this is noticeable. The incomplete editing is also evident with some rambling parts. It was an interesting read, but I perhaps expected a bit more—a cohesive work at the level of its best parts.

244 pp.

Arttu Tuominen: Lavastaja (Delta #6)

Delta-sarjan viimeinen osa. 

Porin poliisi kohtaa äärimmäisen sarjamurhaajan. Hän on tappanut jo kaksi kokonaista perhettä, balsamoinut uhrit ja asetellut heidät täydellisesti puhdistettuun ja uudelleen sisustettuun kotiympäristöön aivan kuin he poseeraisivat valokuvaa varten. Balsamointi on suoritettu suurella ammattitaidolla ja kun poliisit alkavat tutkia paikallista hautaustoimistoa, näyttävät kaikki todisteet vievän juuri siihen suuntaan. Nopeasti käy erittäin selväksi, että todisteet olivat huolellisesti lavastettuja. Ovatko poliisitkin vain näytelmän henkilöitä, joita murhaaja ohjaa tahtonsa mukaan?

Erittäin vetävästi kirjoitettu kirja, tosin realismi on tässä sarjassa tuntunut osa osalta karisevan. Edellisessä osassa uskottavuus oli aika tasan nolla, ja tässä se on samaa tasoa. Murhaaja siirtelee yksin ruumiita edes takaisin ja osaa ennustaa tilanteen kuin tilanteen? Joo varmaan. Tapahtumat etenevät vyörymällä, hiljaisia suvantokohtia ei kirjassa juuri ole. Loppu on toisaalta hyvä, mutta toisaalta ehkä hiukan liian avoin. Tämä olisi ollut aika hieno kirjapiirin kirjana, tämän kirja lopusta olisi kyllä keskusteltavaa. Osittain tuli jopa Taksikuski-elokuvan lopetus mieleen avoimuudessaan ja kaoottisuudessaan - pitää varmaan tarkistaa oliko se loppu sellainen kuin mielikuvissani muistan. Tämä sarja taisi kyllä olla sitten tässä joka tapauksessa. Henkilöhahmoja tulee vähän ikävä, mutta tämän kirjan tapahtumista ei enää ylitse voisi mennä.   

The final part of the Delta series.

The police in Pori face an extreme serial killer. He has already killed two entire families, embalmed the victims, and arranged them in a perfectly cleaned and redecorated home environment as if they were posing for a photograph. The embalming was performed with great expertise, and when the police started investigating the local funeral home, all evidence seemed to point in that direction. It quickly becomes very clear that the evidence was carefully staged. Are the police themselves merely actors in a play directed by the killer?

A very compellingly written book, though the realism in this series has gradually worn thin with each installment. In the previous book, believability was practically zero, and it’s about the same here. The killer moves bodies around alone and can predict every situation. Yeah, right. Events unfold in a rush; the book has almost no quiet moments. The ending, on the one hand, is good, but on the other, perhaps a bit too open-ended. This would have been a great book for a book club—the ending alone would provide a lot to discuss. In some ways, it even reminded me of the open and chaotic ending of Taxi Driver—I might need to re-watch it to see if it ends the way I remember. In any case, this seems to be the end of the series. I’ll miss some of the characters a bit, but after the events of this book, there’s no way to top it. 

320 pp. 

Jo Nesbø: Suruton (Harry Hole #4)

Seuraava osa Harry Hole- sarjaa. Harry on pääosin toipunut työparinsa kuolemasta. Hänen vanha tyttöystävänsä vuosien takaa on kutsunut hänet illalliselle, Seuraavana aamuna Harry herää kaameassa kankkusessa ilman mitään muistikuvaa siitä, mitä edellisenä iltana tapahtui. Seuraavana päivänä hän ottaa osaa rutiiniluonteiselle kuolleen henkilön tarkistamisella. Suureksi yllätyksekseen tarkistettava kuollut onkin hänen ex-ystävänsä, joka on ilmeisesti ampunut itseään päähän. Harry ei voi eikä uskalla ilmoittaa tuntevansa naista. Ja kaikki ei tunnu täsmäävän, kuolettava luoti on ammuttu oikealla kädellä, vaikka nainen oli vasenkätinen. Naisen kengästä löytyy myös outo valokuva. Harry alkaa selvitellä tapausta itsekseen. Samaan aikaa hänellä on tutkittavana röyhkeä, ilmeisen hyvin suunniteltu pankkiryöstö, jos ryöstäjä ampui pankkivirkailijan kylmäverisesti vain, koska pankinjohtaja ei saanut rahalokeroa auki riittävän nopeasti. Ryöstäjä näyttää kadonneen täydellisesti, ja kaikilla rikollisilla, jotka olisivat voineet suunnitella niin yksityiskohtaisen rikoksen, on hyvä alibi – useimmat heistä ovat vankilassa. Yhtä, joka oli suunnitellut eräitä kaikkein onnistuneimpia ryöstöjä koko maassa, ja joka itse ilmoittautui poliisille, poliisit käyvät haastattelemassa. Tämä ei kaikkein helpoin haastateltava tosin ole. Molemmille Harry tutkimille tapauksille löytyy jopa yhteyksiä.

Mielestäni pieni notkahdus edelliseen kirjaan verrattuna. Kirja oli hiukan liian pitkä, juonenmutkat olivat turhan tuntuisia. Itselle tuli aika vahva aavistus molempien tapauksien ratkaisuista jo varsin varhaisessa vaiheessa. Tapauksien yhdistäminen vaikutti hiukan turhalta ja hyvin epätodennäköiseltä sattumalta. Muutenkaan kirja ei ollut jotenkin yhtä vetävä kuin edellinen ja jäi jonkinasteiseksi pettymykseksi. En myöskään pidä tyylistä, jossa sama taka-alalla oleva pahis jatkaa kirjasta toiseen.

The next part of the Harry Hole series. Harry has mostly recovered from the death of his work partner. His old girlfriend from years ago has invited him to dinner. The next morning Harry wakes up with a terrible hangover and with no memory of what happened the night before. The following day, he participates in a routine check on a deceased person. To his great surprise, the deceased turns out to be his ex-girlfriend, who appears to have shot herself in the head. Harry does not dare to reveal that he knew the woman. And something doesn’t seem right—the fatal bullet was fired with her right hand, even though she was left-handed. An odd photograph is also found in the woman’s shoe. Harry starts investigating the case on his own. At the same time, he is working on another case involving a brazen, apparently well-planned bank robbery in which the robber shot a bank employee in cold blood simply because the bank manager couldn’t open the vault fast enough. The robber seems to have vanished completely, and all criminals who could have planned such a detailed crime have solid alibis—most of them are in prison. The police interview one criminal, who had orchestrated some of the most successful heists in the country and who turned himself in. However, he’s not exactly the easiest interviewee. There are even connections between the two cases Harry is investigating.

In my opinion, it’s a bit of a step down from the previous book. The book was a little too long, with plot twists that felt unnecessary. I had a pretty strong hunch about the solutions to both cases quite early on. The linking of the cases felt a bit unnecessary and like a very improbable coincidence. Overall, the book wasn’t as gripping as the previous one and ended up being somewhat disappointing. I also don’t like the style where the same background villain continues from one book to the next.

506 pp