M.C. Beaton: Epäilyttävän eläinlääkärin tapaus (Agatha Raisin #2: Agatha Raisin and the Vicious Vet)

Tarkoitukseni ei ollut lukea näin pian toista tämän sarjan kirjaa, mutta flunssassa halusin jotain kepeää ja helppoa luettavaa oli kätevä tarttua tähän sarjan toiseen osaan. Paikkakunnalle on muuttanut uusi, komea eläinlääkäri. Yllättäen kaikkien keski-ikäisten naisten eläimet vaativat pikaista tarkastusta, niin myös Agathan kissa. Mies on mukava - vaikka tuntuikin olevan hiukan kovakourainen kissaa kohtaan - ja jopa pyytää Agathaa ravintolaan kanssaan. Ensimmäiset treffit eivät onnistu, mutta toisilla treffeillä mies pyytää Agathalta rahaa perustettavaa eläinsairaalaa varten. Siihen Agatha ei suostu, eikä etenkään treffien jälkeiseen läheisempään kanssakäymiseen. Pian tämän jälkeen eläinlääkäri löytyy kuolleena - hän oli vahingossa antanut itselleen hevoselle tarkoitetun rauhoittavan lääkkeen. Poliisi luokittelee kuoleman (taas kerran äärimmäisen heppoisen tuntuisesti) tapaturmaksi, mutta Agatha ei usko tähän, ja alkaa haastatella seudun naisia, joita ko. eläinlääkäri oli liehitellyt. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että hän samalla saa viettää aikaan naapurin charmantin vanhanpojan kanssa, johon hän on toivottoman ihastunut. Mies ei itse tästä asiasta ole innoissaan, vaan pyrkii pikemmin välttelemään Agathan seuraa, etenkin aina kun tämän ihastuminen ja liehiköinti alkavat vaikuttaa turhan innokkaalta. Murha tietenkin lopulta ratkeaa sinnikkään paikasta toiseen matkaamisen ja ihmisille juttelemisen myötä. Ja gatha on taas kerran itse pahassa pinteessä. 

Tässä toisessa osassa tuntui, että ensimmäisen osan loppua kohden tapahtunut laadun kohentuminen ohi yhdestä iskusta kadonnut. Henkilöhahmojen syventyminen katosi, ja oikeastaan kaikki hahmot vaikuttivat jonkinlaisilta parodioilta itsestään - ihan kuin flanderisaatio olisi iskenyt jo sarjan toisessa osassa. Agathan haikailu leskimiehestä - ja toisaalta tämän leskimiehen ylenpalttinen kauhu Agathan huomiosta oli erittäin rasittavaa ja ärsyttävää. Pääosa muista hahmoista oli myös kovin kiiltokuvamaisia “kulisseja” eivätkä oikein olleet mieleenjääviä. En taida tätä  sarjaa pidemmälle jatkaa. 

My intention was not to read another book in this series so soon, but with my flu and wanting something light and easy to read, it was convenient to pick up the second part of this series. A new, handsome veterinarian has moved to the town. Surprisingly, all the middle-aged women’s pets require urgent examination, including Agatha’s cat. The man is nice—even though he seemed a bit rough with the cat—and he even asks Agatha to go to a restaurant with him. The first date doesn’t go well, but on the second date, the man asks Agatha for money to start an animal hospital. She refuses, especially refusing to get involved more closely after the date. Soon after, the veterinarian is found dead—he had accidentally given himself a sedative meant for a horse. The police classify the death (again, seemingly with quite flimsy evidence) as an accident. Still, Agatha doesn’t believe this and begins interviewing women in the area with whom the veterinarian had flirted. Partly because she ends up spending time with a charming old man from the neighborhood, with whom she has hopelessly fallen in love. The man himself isn’t thrilled about this—it seems he’s mainly trying to avoid Agatha’s company, especially whenever her infatuation and flirting start to seem a bit too eager. The murder, of course, is eventually solved through persistent traveling and talking to people. And once again, Agatha finds herself in trouble.

In this second part, the quality boost that had occurred towards the end of the first part disappeared completely. The depth of the characters was lost, and in fact, all the characters seemed like parodies of themselves—almost as if a Flanderization had struck already in the second book of the series. Agatha’s longing for a widower—and, on the other hand, this widower’s exaggerated fear of her attention—was very exhausting and irritating. Most of the other characters were also overly superficial “scenery” and not very memorable. I probably won’t continue with this series.

196 pp.

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö (Koskinen #30)

Viimeisin (viimeinen?) komisario Koskinen sarjan kirja. Koskinen on jäämässä eläkkeelle. Hän pitää ennen eläkettään lomansa pois ja palaa sen jälkeen vielä pariksi viikoksi työhön. Lomalle hän lähtee Australiaan ex-vaimonsa kanssa, ja hänen tarkoituksensa on poistaa loman aikana tuo “ex-” liite. He viettävät ikimuistoisen loman ja palaavat takaisin Suomeen viimeisiä työviikkoja varten. Koskisen työporukka on sillä aikaa tutkinut muutamaa eri juttua. Nainen on hakattu kotonaan sairaalakuntoon - hänen puolisonsa väittää olleensa suihkussa tänä aikana. Kuuluisa teatteriohjaaja/käsikirjoittaja/terapeutti on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kolme varhaisteiniä heitettiin Hämeensillalta Tammerkoskeen ja tekijä näytti katoavan savun ilmaan, kunnes ilmeisen sama mies hakkasi kolme miestä sairaalakuntoon baarin terassilla lähikunnassa. Oikein minkään rikoksen selvittelyissä ei edistytä kunnolla ennen Koskisen työhön paluuta. Sitten tietysti asiat ratkeavat nopeasti, onhan tiukka deadline eläkkeestä olemassa. Se tosin ei ihan tiukka ole, viimeisen rikoksen Koskinen kun lopulta ratkaisee matkalla poliisitalolta jäähyväisjuhliinsa Plevnassa. 

Kirja oli samaa vanhaa tasoa juoneltaan. Kirjan alku oli ehkä vähän tahmea, mutta kun Koskinen pääsi vanhan porukan kanssa ratkaisemaan rikoksia, kirja kohentui melkoisesti. Myös kielellis-kirjallisesti kirja oli vanhaa tuttua laatua. Ei mitään yllätyksiä, vanhat tutut henkilöhahmot käyttäytymässä vanhalla tutulla tavalla. Dekkarijuoni oli kohtalaisen hyvä ja kirja oli keskitasoa sarjassaan. Vähän jäin ihmettelemään sitä, että pari kertaa kirjassa ohimennen viitatut vanhustentalon “oudot tapahtumat” jäivät selitystä tai edes tarkempaa kuvausta vaille. Ehkä näihin palataan jatkossa. Kirjailija itsehän ei ole selkeästi sanonut eläköityvänsä, vaikka hän hahmonsa eläkkeelle jäikin. 

343 pp.

M.C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus (Agatha Raisin #1: Agatha Raisin and the Quiche of Death)

Itselleni uuden sarjan avausosa. Keski-ikäinen PR-toimiston omistanut nainen Agatha Raisin on myynyt firmansa ja on päättänyt vetäytyä eläkkeelle. Hän on ostanut maaseutukaupungista viehättävän pikkutalon, jonka sisustussuunnittelijat ovat valmiiksi sisustaneet. Kun hän muuttaa siihen, kaikki ei suju ihan kuin hän oli suunnitellut. Pienen paikkakunnan piirit ovat pienet ja kaupungista muuttaneeseen tulijaan suhtaudutaan melkoisella varauksella. Kunnon PR-henkisyydellä Agatha päättää kohentaa suosiotaan osallistumalla piirakoiden paistokilpailuun. Sillä, että hänen ruoanlaitto kokemuksensa rajoittuu eineksien lämmittämiseen mikrossa ei ole merkitystä, sillä ainahan herkullisen piirakan voi ostaa Lontoosta kaupungin parhaasta leipomosta. Voittoa ei kuitenkaan tule, vaan voitto menee samalle henkilölle, jolla se on mennyt aina ennenkin. Mitä pahinta, kun tuomarina toiminut mies ottaa Agathan tuoman piirakan kotiinsa, hän kuolee sitä syötyään. Piirakassa oli myrkkykeisoa. Poliisi aika nopeasti selvittää, että Agatha ei ollut piirakkaa itse leiponut ja päätyy (aika kummallisen helposti) siihen, että kyseessä oli onnettomuus ja myrkky oli päätynyt piirakkaan erehdyksessä. Agatha ei tähän usko ja alkaa selvittää asiaa. Osittain pitkästymisen vuoksi, osittain saadakseen kyläläisiltä ihailua ja arvostusta. Lopulta poliisikin alkaa ottaa asian vakavammin. Kyseessä on kevyt ja kiireetön kirja. Alussa tosin Agatha vaikutti niin rasittavalta ja ärsyttävältä tyypiltä, että lukemisesta ei ollut tulla mitään. Vähitellen hänessä tapahtui kasvamista ja sopeutumista pikkuisen paikkakunnan maalaiselämään ja hän muuttui lähes siedettäväksi, joskin edelleen melkoisen omahyväiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi henkilöksi. Tarina itsessään oli aika tavanomainen dekkaritarina, mutta henkilöt olivat aika kiinnostavasti luotuja ja persoonallisia. Kirja ei ollut mitään suurta kirjallisuutta, mutta oli ihan pätevää ajankulua.

This is the opening part of a new series for me. Agatha Raisin, a middle-aged woman who owns a PR agency, has sold her company and decided to retire. She has bought a charming small house in a rural town, which interior designers have already decorated. When she moves into it, not everything goes as she had planned. The small community is close-knit, and newcomers are greeted with quite a bit of suspicion. With proper PR skills, Agatha decides to boost her popularity by participating in a pie-baking contest. It doesn't matter that her cooking experience is limited to reheating frozen meals in the microwave, since she can always buy a delicious pie from the best bakery in London. However, she doesn't win; instead, the prize goes to the same person who has always won before. Worse still, the man acting as a judge takes the pie Agatha brought home, and he dies after eating it. The pie contained poisonous hemlock. The police quickly determine that Agatha did not bake the pie herself and conclude (somewhat easily) that it was an accident and that the poison accidentally ended up in the pie. Agatha doesn't believe this and begins to investigate. Partly out of boredom, partly to gain admiration and respect from the locals. Eventually, even the police start taking the matter more seriously. It is a light and leisurely book. At the beginning, however, Agatha seemed so annoying and irritating that reading about her was difficult. Gradually, she grew and adapted to the small-town rural life, becoming almost tolerable, though still quite self-centered, and surprisingly simple-minded. The story itself was quite an ordinary detective story, but the characters were interestingly created and distinctive. The book wasn't great literature, but it was enjoyable enough as entertainment.

227 pp