Brandon Sanderson: The Lost Metal (The Mistborn Saga #7)

The final book of the second Mistborn trilogy. Science has been progressing and cars are commonplace, cities are growing and there are technologies which even utilize the magical properties of the word, it is for example possible to store time alternating effects some people have in a grenade of sorts.

The city is under threat. There is a growing distrust between different settlements. Wax’s sister appears to be scheming for something, and it soon turns out that it is possible to construct a weapon equivalent to a nuclear device using rare allomantic metals. If they are combined in a properly exact way, there will be an enormous energy surge, enough to level a major city. The group leader, the sister, is planning to use that weapon - they have trouble developing the delivery mechanism. She is serving another god, who would like to get control of the planet and replace the current god (who is in talking terms with Wax). Are Wax and Wayne able to stop the attack and the possible death of millions of people?  

That was a relatively crude synopsis: it is challenging to write a summary of the third part of a trilogy when most plotlines established in the earlier books are resolved. Everything is, of course, not completely resolved - there will be new books in this series, but at least most of the protagonists (the mortal ones) will change, and there will be a significant forward leap in time.

This was fun, entertaining, and fast-moving, perhaps the best of this trilogy. And, surprisingly, for Sanderson, there were a few dirty (and not bad) jokes. The magic system used in the book is interesting; the world appears to be based on magical principles that are, in essence, practical science, and can be harnessed and utilized in various ways, just like natural laws and mechanisms in our world. I really wonder what kind of “science” this world will produce? Waiting for the following parts. 

507 pp

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (istória do Cerco de Lisboa)

 Nobel kirjailijan teos, joka tuli luettavaksi kirjapiirin kirjana. tarkoitus oli lukea jokin José Saramagon teos. Kirjaston tarjonnasta valikoitui sitten tämä kirja itselle luettavaksi.

Kirja kertoo Lissabonissa asuvasta oikolukijasta Raimundo Silvasta, joka tarkastaessaan historiankirjaa Lissabonin piirityksestä vaihtaa siitä tahallaan yhden sanan, lisäten sanan “ei” sopivaan kohtaan. Muutetun tekstin mukaan ristiretkeläiset eivät tulleet Lissabonin piirittäjien avuksi. Mies ei oikein itsekään tiedä miksi teki tekonsa. Palautettuaan kirjan kustantajalle hän odottaa hermostuneena, milloin jää kiinni muutoksestaan. Lopulta kustantamosta otetaan yhteyttä, ja siellä suhtaudutaan asiaan yllättävänkin suopeasti. Ja välitöntä erottamista, ei rajuja haukkuja. Kustannustoimittaja, nainen, ehdottaa oikolukijalle kirjan kirjoittamista siitä, miten asiat olisivat menneet, jos oikeasti tapahtumat olisivat sujuneet tämän muuntamalla tavalla. Tämä ryhtyy toimeen ja alkaa kuvitella ja kirjoittaa tapahtumia vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa ristiretkeläiset eivät auttaneet piirityksessä. Hän myös ihastuu tehtävän antaneeseen naiseen, ja ihastuminen ei jää yksipuoliseksi. 

Loppuosa kirjaa kertoo lomittain menneisyyden tapahtumista ja nykyajassa kehittyvästä suhteesta. Lomittaisuus on niin lomittaista, että siirtyminen ei tainnut tapahtua sentään kesken pitkien, jopa pari sivua pitkien kappaleiden, mutta melkein. Raimundo Silva saattoi olla katselemassa Lissabon maamerkkejä, jolloin kerronta liukui menneisyyteen aika saumatta. Menneisyyden jaksot olivat paikoitellen vähän rasittavia, sillä ne saattoivat sisältää pitkiä listoja nimistä kertojen parikymmentä henkilöä, jotka johonkin tilanteeseen ottivat osaa kaikki nimeltä mainiten. Paikannimien vyörytystä myös oli ajoittain runsaasti. 

Kiinnostavampi osa kirjaa oli nykyhetkeen sijoittuva rakkauskertomus, jossa pinttynyt poikamies(?) kerrankin löysi elämänsä naisen, joka vieläpä oli myös ilmeisen rakastunut. tarinassa oli mukana hauskoja pieni huumorinsävähdyksiä, mm. miehen palvelijatar vaihtoi puhtaat lakanat oma-aloitteisesti jo torstaina odottamatta viikonloppua, kun arvasi treffien olevan tulossa. Menneisyyden (kuviteltuihin) tapahtumiin en oikein jaksanut innostua, tosin niissäkin oli parempia paikkoja, mm jonkinasteinen rakkaustarina itsetietoisen kaapatun naisen (jonka raiskanneet löytyivät pari päivää myöhemmin selittämättömästi kuolleeksi puukotettuina) ja sotilaan välillä. Tämä vaikutti olevan Raimondon itse ihastuneena ollessaan tarinaan punoma osa.  

Kielellisesti kirja oli varsin tajunnanvirtainen. Se ei esimerkiksi sisältänyt lainkaan suoraa dialogia, vaan se mitä henkilöt keskustelivat, oli kerrottu osana normaalia kerrontaa niissä ylipitkissä kappaleissa. Tämä teki lukemisen raskaahkoksi, jota ne pitkät kappaleet ja ajoittaiset nimivyörytykset eivät todella keventäneet. Ihan ylettömän innostunut kirjasta en ollut - en tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisi ollut hiukan enemmän selvillä mikä tuo Lissabonin piiritys oikein oli ja miten se oikeasti meni. Sen verran Wikipedian juttua luin, että kovin ryöstetyksi ja raiskatuksi kaupunki lopulta oikeastikin tuli, vaikka teoriassa olikin “vapauttajista” kyse. Ihan yksityiskohtaisesti tähän kirjassa ei menty, vaikka vahvasti vihjattiin asiasta, sillä piirittävät sotilaat halusivat palkakseen ryöstämisoikeuden, jonka heidän komentajansa sitten lopulta myönsivät. 

401 pp. 

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Finlandia palkinnon voittaja vuodelta 1991. Unescon palkkaamana Lähi-idässä kansanperinnettä keräämässä ollut mies palaa Suomeen. Hän on eronnut, ja hänellä on 12-vuotias tytär Jutta, johon hän ei kovin aktiivisesti ole pitänyt yhteyttä.  Palattuaan Suomeen hän tapaa ex-vaimonsa ja Jutan, joka tuskin häntä enää tuntee. Samalla hän irtisanoutuu yliopiston työstään (jossa häntä ei juuri tunnuta kaivattavan) ja myy asuntonsa. Jollain kumman keinolla – joka ylitti oman ymmärrykseni – hän saa ex-vaimonsa suostumaan siihen, että hän vie Jutan tutustumaan YK:n toimitiloihin Sveitsissä. Tämä siitä huilimatta, että jo kertaalleen muutamia vuosia aikaisemmin oli jättänyt tytön palauttamatta tapaamisesta. Matka ei kohdistukaan sinne, vaan mies sieppaa tyttärensä ja lopulta kuljettaa hänet Irlantiin hankkien hänelle uuden passin. Hän lähettää postikortteja satunnaisten muiden matkaajien kuljettamana eri paikkakunnilla hämätäkseen oman sijaintinsa, sekä väärentää sähkeitä ja kirjeitä, joita tytön äiti olisi lähettänyt hänelle, joissa vakuuttelee äidin tietävän kaikesta ja tämän lähteneen matkoille uuden miehensä kanssa.  

Kirja on kirjoitettu varsin hienolla, tajunnanvirtaisella kielellä, joka oli luettavaa vuodatuksenomaisuudestaan huolimatta. Juonellisesti tarina oli vähemmän kiinnostava ja päähenkilö oli varsin epämiellyttävä hahmo, jolla oli melkoisia ongelmia, joiden laatu kirjan loppupuolen lyhyissä takaumakohtauksissa osoittautui odotettuakin pahemmiksi. Myös kirja loppu viittasi pahemman laatuisen pipipäisyyteen. En voi ymmärtää, miten yksikään mitenkään vastuullinen äiti olisi sellaiselle tyypille vastuuta lapsestaan luovuttanut pieneksikään hetkeksi. Päänhenkilö vastenmielisyys oikeastaan ihan kaikessa oli se häiritsevin osa kirjaa. Kirjan nimi ei myöskään ollut sopiva – ei tässä kirjassa todellakaan mitään isä-tytär suhdetta luotu. Sinällään, ei isä tarkoituksellisen paha kuitenkaan ollut, ei hän hyväksikäyttänyt, lyönyt tai muuten fyysisesti vahingoittanut häntä, halusi vain hänen seuraansa ja suunnitteli yhteistä elämää. Kummallinen kertomus, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.  

204 pp.

M.C. Beaton: Epäilyttävän eläinlääkärin tapaus (Agatha Raisin #2: Agatha Raisin and the Vicious Vet)

Tarkoitukseni ei ollut lukea näin pian toista tämän sarjan kirjaa, mutta flunssassa halusin jotain kepeää ja helppoa luettavaa oli kätevä tarttua tähän sarjan toiseen osaan. Paikkakunnalle on muuttanut uusi, komea eläinlääkäri. Yllättäen kaikkien keski-ikäisten naisten eläimet vaativat pikaista tarkastusta, niin myös Agathan kissa. Mies on mukava - vaikka tuntuikin olevan hiukan kovakourainen kissaa kohtaan - ja jopa pyytää Agathaa ravintolaan kanssaan. Ensimmäiset treffit eivät onnistu, mutta toisilla treffeillä mies pyytää Agathalta rahaa perustettavaa eläinsairaalaa varten. Siihen Agatha ei suostu, eikä etenkään treffien jälkeiseen läheisempään kanssakäymiseen. Pian tämän jälkeen eläinlääkäri löytyy kuolleena - hän oli vahingossa antanut itselleen hevoselle tarkoitetun rauhoittavan lääkkeen. Poliisi luokittelee kuoleman (taas kerran äärimmäisen heppoisen tuntuisesti) tapaturmaksi, mutta Agatha ei usko tähän, ja alkaa haastatella seudun naisia, joita ko. eläinlääkäri oli liehitellyt. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että hän samalla saa viettää aikaan naapurin charmantin vanhanpojan kanssa, johon hän on toivottoman ihastunut. Mies ei itse tästä asiasta ole innoissaan, vaan pyrkii pikemmin välttelemään Agathan seuraa, etenkin aina kun tämän ihastuminen ja liehiköinti alkavat vaikuttaa turhan innokkaalta. Murha tietenkin lopulta ratkeaa sinnikkään paikasta toiseen matkaamisen ja ihmisille juttelemisen myötä. Ja gatha on taas kerran itse pahassa pinteessä. 

Tässä toisessa osassa tuntui, että ensimmäisen osan loppua kohden tapahtunut laadun kohentuminen ohi yhdestä iskusta kadonnut. Henkilöhahmojen syventyminen katosi, ja oikeastaan kaikki hahmot vaikuttivat jonkinlaisilta parodioilta itsestään - ihan kuin flanderisaatio olisi iskenyt jo sarjan toisessa osassa. Agathan haikailu leskimiehestä - ja toisaalta tämän leskimiehen ylenpalttinen kauhu Agathan huomiosta oli erittäin rasittavaa ja ärsyttävää. Pääosa muista hahmoista oli myös kovin kiiltokuvamaisia “kulisseja” eivätkä oikein olleet mieleenjääviä. En taida tätä  sarjaa pidemmälle jatkaa. 

My intention was not to read another book in this series so soon, but with my flu and wanting something light and easy to read, it was convenient to pick up the second part of this series. A new, handsome veterinarian has moved to the town. Surprisingly, all the middle-aged women’s pets require urgent examination, including Agatha’s cat. The man is nice—even though he seemed a bit rough with the cat—and he even asks Agatha to go to a restaurant with him. The first date doesn’t go well, but on the second date, the man asks Agatha for money to start an animal hospital. She refuses, especially refusing to get involved more closely after the date. Soon after, the veterinarian is found dead—he had accidentally given himself a sedative meant for a horse. The police classify the death (again, seemingly with quite flimsy evidence) as an accident. Still, Agatha doesn’t believe this and begins interviewing women in the area with whom the veterinarian had flirted. Partly because she ends up spending time with a charming old man from the neighborhood, with whom she has hopelessly fallen in love. The man himself isn’t thrilled about this—it seems he’s mainly trying to avoid Agatha’s company, especially whenever her infatuation and flirting start to seem a bit too eager. The murder, of course, is eventually solved through persistent traveling and talking to people. And once again, Agatha finds herself in trouble.

In this second part, the quality boost that had occurred towards the end of the first part disappeared completely. The depth of the characters was lost, and in fact, all the characters seemed like parodies of themselves—almost as if a Flanderization had struck already in the second book of the series. Agatha’s longing for a widower—and, on the other hand, this widower’s exaggerated fear of her attention—was very exhausting and irritating. Most of the other characters were also overly superficial “scenery” and not very memorable. I probably won’t continue with this series.

196 pp.

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö (Koskinen #30)

Viimeisin (viimeinen?) komisario Koskinen sarjan kirja. Koskinen on jäämässä eläkkeelle. Hän pitää ennen eläkettään lomansa pois ja palaa sen jälkeen vielä pariksi viikoksi työhön. Lomalle hän lähtee Australiaan ex-vaimonsa kanssa, ja hänen tarkoituksensa on poistaa loman aikana tuo “ex-” liite. He viettävät ikimuistoisen loman ja palaavat takaisin Suomeen viimeisiä työviikkoja varten. Koskisen työporukka on sillä aikaa tutkinut muutamaa eri juttua. Nainen on hakattu kotonaan sairaalakuntoon - hänen puolisonsa väittää olleensa suihkussa tänä aikana. Kuuluisa teatteriohjaaja/käsikirjoittaja/terapeutti on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kolme varhaisteiniä heitettiin Hämeensillalta Tammerkoskeen ja tekijä näytti katoavan savun ilmaan, kunnes ilmeisen sama mies hakkasi kolme miestä sairaalakuntoon baarin terassilla lähikunnassa. Oikein minkään rikoksen selvittelyissä ei edistytä kunnolla ennen Koskisen työhön paluuta. Sitten tietysti asiat ratkeavat nopeasti, onhan tiukka deadline eläkkeestä olemassa. Se tosin ei ihan tiukka ole, viimeisen rikoksen Koskinen kun lopulta ratkaisee matkalla poliisitalolta jäähyväisjuhliinsa Plevnassa. 

Kirja oli samaa vanhaa tasoa juoneltaan. Kirjan alku oli ehkä vähän tahmea, mutta kun Koskinen pääsi vanhan porukan kanssa ratkaisemaan rikoksia, kirja kohentui melkoisesti. Myös kielellis-kirjallisesti kirja oli vanhaa tuttua laatua. Ei mitään yllätyksiä, vanhat tutut henkilöhahmot käyttäytymässä vanhalla tutulla tavalla. Dekkarijuoni oli kohtalaisen hyvä ja kirja oli keskitasoa sarjassaan. Vähän jäin ihmettelemään sitä, että pari kertaa kirjassa ohimennen viitatut vanhustentalon “oudot tapahtumat” jäivät selitystä tai edes tarkempaa kuvausta vaille. Ehkä näihin palataan jatkossa. Kirjailija itsehän ei ole selkeästi sanonut eläköityvänsä, vaikka hän hahmonsa eläkkeelle jäikin. 

343 pp.

M.C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus (Agatha Raisin #1: Agatha Raisin and the Quiche of Death)

Itselleni uuden sarjan avausosa. Keski-ikäinen PR-toimiston omistanut nainen Agatha Raisin on myynyt firmansa ja on päättänyt vetäytyä eläkkeelle. Hän on ostanut maaseutukaupungista viehättävän pikkutalon, jonka sisustussuunnittelijat ovat valmiiksi sisustaneet. Kun hän muuttaa siihen, kaikki ei suju ihan kuin hän oli suunnitellut. Pienen paikkakunnan piirit ovat pienet ja kaupungista muuttaneeseen tulijaan suhtaudutaan melkoisella varauksella. Kunnon PR-henkisyydellä Agatha päättää kohentaa suosiotaan osallistumalla piirakoiden paistokilpailuun. Sillä, että hänen ruoanlaitto kokemuksensa rajoittuu eineksien lämmittämiseen mikrossa ei ole merkitystä, sillä ainahan herkullisen piirakan voi ostaa Lontoosta kaupungin parhaasta leipomosta. Voittoa ei kuitenkaan tule, vaan voitto menee samalle henkilölle, jolla se on mennyt aina ennenkin. Mitä pahinta, kun tuomarina toiminut mies ottaa Agathan tuoman piirakan kotiinsa, hän kuolee sitä syötyään. Piirakassa oli myrkkykeisoa. Poliisi aika nopeasti selvittää, että Agatha ei ollut piirakkaa itse leiponut ja päätyy (aika kummallisen helposti) siihen, että kyseessä oli onnettomuus ja myrkky oli päätynyt piirakkaan erehdyksessä. Agatha ei tähän usko ja alkaa selvittää asiaa. Osittain pitkästymisen vuoksi, osittain saadakseen kyläläisiltä ihailua ja arvostusta. Lopulta poliisikin alkaa ottaa asian vakavammin. Kyseessä on kevyt ja kiireetön kirja. Alussa tosin Agatha vaikutti niin rasittavalta ja ärsyttävältä tyypiltä, että lukemisesta ei ollut tulla mitään. Vähitellen hänessä tapahtui kasvamista ja sopeutumista pikkuisen paikkakunnan maalaiselämään ja hän muuttui lähes siedettäväksi, joskin edelleen melkoisen omahyväiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi henkilöksi. Tarina itsessään oli aika tavanomainen dekkaritarina, mutta henkilöt olivat aika kiinnostavasti luotuja ja persoonallisia. Kirja ei ollut mitään suurta kirjallisuutta, mutta oli ihan pätevää ajankulua.

This is the opening part of a new series for me. Agatha Raisin, a middle-aged woman who owns a PR agency, has sold her company and decided to retire. She has bought a charming small house in a rural town, which interior designers have already decorated. When she moves into it, not everything goes as she had planned. The small community is close-knit, and newcomers are greeted with quite a bit of suspicion. With proper PR skills, Agatha decides to boost her popularity by participating in a pie-baking contest. It doesn't matter that her cooking experience is limited to reheating frozen meals in the microwave, since she can always buy a delicious pie from the best bakery in London. However, she doesn't win; instead, the prize goes to the same person who has always won before. Worse still, the man acting as a judge takes the pie Agatha brought home, and he dies after eating it. The pie contained poisonous hemlock. The police quickly determine that Agatha did not bake the pie herself and conclude (somewhat easily) that it was an accident and that the poison accidentally ended up in the pie. Agatha doesn't believe this and begins to investigate. Partly out of boredom, partly to gain admiration and respect from the locals. Eventually, even the police start taking the matter more seriously. It is a light and leisurely book. At the beginning, however, Agatha seemed so annoying and irritating that reading about her was difficult. Gradually, she grew and adapted to the small-town rural life, becoming almost tolerable, though still quite self-centered, and surprisingly simple-minded. The story itself was quite an ordinary detective story, but the characters were interestingly created and distinctive. The book wasn't great literature, but it was enjoyable enough as entertainment.

227 pp