Monday, December 30, 2019

Haruki Murakami: Komtuurin surma (Kishidancho Goroshi #1-2, Killing Commendatore)


Muotokuvien maalaamiseen erikoistuneen taiteilijan puoliso ilmoittaa haluavansa eron. Mies lähtee ensin vanhalla autollaan matkalle, jossa ajelee ympäri Japania umpimähkään. Palattuaan hän muuttaa pois kotoaan ystävänsä isän vanhaan, vuoristossa sijaitsevaan, eristyneeseen taloon. Isä on aikoinaan ollut hyvin kuuluisa taiteilija, joka sairastuttuaan dementiaan asuu hoitolaitoksessa. Talossa on taitelijalle sopiva studio ja on hyvä, että joku asuu siellä, jotta talo pysyy kunnossa. Kyseessä on siis molempia osapuolia hyödyttävä sopimus. Kun taiteilija on asunut talossa jonkin aikaa ja hänen elämänsä on asettunut urilleen, hän on saanut työtä läheisessä kaupungissa opettamassa piirustusta ja hän on saanut itselleen rakastajattaren, hän herää yölliseen kellon soittoon. Ääni ei näytä tulevan mistään talon sisältä. Seuraavana yönä kello soi taas samaan aikaan. Tästä alkaa ajoittain surrealistiseen vivahtava ja fantastinen varsinainen kirjan tarina, joka on taattua (mutta toisaalta niin tyypillisen tavallista) Murakamia. Kirjan teemat ja osa yksityiskohdista ovat jossain määrin tuttuja muista kirjailijan kirjoista: yksinäinen, itseään etsivä mies; talo yksinäisellä paikalla vuoristossa; fantastisen surrealistiset tapahtumat, joille ei ole kunnon selityksiä; niin raju seksiuni, että unen näkijää mietityttää oliko se jollain tasolla totta. Teemojen ja yksityiskohtien toistumisesta huolimatta kirja oli hyvin kiehtova ja mukaansatempaava, etenkin taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyvä pohdinta oli kiinnostavaa ja nautittavaa. Kyseessä oli erittäin lukemisen arvoinen teos sivumäärästään huolimatta.

A thick, but an enjoyable book which has many tropes Murakami uses in his other books; but that doesn’t spoil the book, not too much at least. A lot of happens in the book, some of the things are fantastic, bordering surrealistic without any actual reasons given, but somehow the author manages it without irritating the reader – at least I, who usually is sensible about such things, wasn’t [too] irritated.

821 pp.

No comments: