Helen Sarah Fields: Perfect Remains (Täydelliset todisteet) (D.I. Callanach #1)

Itselleni uuden sarjan ensimmäinen osa. Luc Callanach on syntyperältään skotlantilainen, mutta on ollut koko uransa Interpolin palveluksessa ja asunut Ranskassa. Nyt hän on (kirjan alussa) tuntemattomista syistä palannut sukunsa asuinalueilla Edinburghiin ja ottanyt vastaan poliisipäällikön viran. Ihan kaikki paikalliset poliisit eivät ole varsinaisesti innostuneita muualta tulleeseen päällikköön. Kovin pitkää sopeutumisaikaa Callanachille ei suoda, sillä paikallinen arvostettu lakinainen on siepattu. Kun palaneesta hylätystä mökistä löytyy naisen käytännössä kokonaan tuhoutunut luuranko, josta sattumalta on säilynyt muutama hammas, joista tunnistus voidaan tehdä, on edessä murhatutkimus. (eiköhän nykyaikainen DNA-tekniikka kyllä olisi jäännökset tunnistanut oikeasti) Murha kyseessä onkin, mutta ei sen henkilön, jonka poliisit uskovat olleen kuollut. Kirjassa murhaaja on koko ajan lukijan tiedossa. Kyseessä on yliopiston hallintovirkamies, joka uskoo itsestään paljon ja kokee aina jääneen ilman riittävää kunnioitusta, etenkin ilman vahvojen naisten kunnioitusta. Hän on siepannut naisen, vetänyt tältä hampaita irti ja tappanut ruumiinrakenteeltaan suunnilleen oikean kokoisen prostituoidun kaapatun naisen sijaisruumiksi. Hän haluaa lannistaa naisen tahtonsa alle ja hänellä on harhainen suunnitelma yhteisestä elämästä tulevaisuudessa.  Kun yhteiselo ei suju ihan sieppaajan suunnitelmien mukaan hän kaappaa vielä toisen naisen. Murhaaja on suunnitellut kaiken erittäin huolellisesti ja tarkasti. Voiko poliisi saada hänet kiinni, vaikka kaikki on suunniteltu erittäin tarkasti pienintäkin yksityiskohtaa myöten? 

Kirja sisältää melkoisen rajua naisiin kohdistuvaa pahoinpitelyä. Muuten tarina ja sen henkilöt eivät mitään suuria yllätyksiä ole: ylimielisiä sarjamurhaajia/sieppaajia on nähty, samoin kuin poliiseja, joilla on omat ongelmansa itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa. Kirja tuntui kuin olisi lukenut brittipoliisisarjan kirjaversiota, siinä määrin, että piti oikein tarkistaa, onko tästä TV-sarjaversio olemassa – ei ole. Teksti oli jotenkin sellaista, että tapahtumat näki mielessään tavallista helpommin visuaalisina. Se oli myös ihan sujuvaa, mutta kokonaisuutena kirja oli jotenkin jo aikaisemmin nähdyn tyyppinen, mitään ihan oikeasti, suuresti yllättävää ei siinä ollut, ja henkilöhahmotkin ongelmineen olivat tosiaan oi niin tuttuja oi niin monesta aikaisemmasta dekkarista.  Pidän ihan mahdollisena sarjan jatkamista, mutta ei ehkä ihan heti. Aika erikoista sinällään, että kirja on julkaistu Suomessa vain e-kirjana ja äänikirjana.  

The first part of a new series for me. Luc Callanach is Scottish by birth but has spent his entire career with Interpol and lived in France. Now (at the beginning of the book), for reasons initially unknown, he has returned to his family's homeland in Edinburgh and taken up a position as a chief inspector. Not all the local officers are particularly thrilled about having a superior from elsewhere. Callanach isn’t granted much time to adjust, as a respected local lawyer has been abducted. When the practically entirely destroyed skeleton of a woman is found in a burned-down, abandoned cabin—save for a few teeth that allow for identification—a murder investigation ensues. (Though in reality, modern DNA technology would likely have identified the remains.)

It turns out to be a murder, but not of the person the police initially believe is dead. In the book, the murderer is known to the reader from the beginning. He is a university administrator who has an inflated sense of self-worth and feels he has never received the respect he deserves, particularly from strong women. He has abducted the lawyer, extracted her teeth, and killed a prostitute of roughly the same build to serve as a substitute corpse for the kidnapped woman. He intends to break her will and has a delusional plan for a shared future. When this cohabitation doesn’t go as planned, he kidnaps another woman. The murderer has planned everything extremely carefully and in great detail. Can the police catch him, even when every detail has been meticulously accounted for?

The book contains quite graphic depictions of violence against women. Otherwise, the story and its characters don’t offer many surprises: arrogant serial killers/kidnappers have been seen before, as have police officers with personal issues and relationship problems. Reading the book felt like reading the novel version of a British police procedural to such an extent that I had to check if there was a TV adaptation—there isn’t. The writing was such that it was unusually easy to visualize the events. The prose was fluent, but overall, the book felt familiar, as if it had been done before—there weren’t any major surprises, and the characters and their struggles were oh-so-familiar from countless other crime novels. I might consider continuing with the series, but not right away. Interestingly, the book has only been published in Finland as an e-book and audiobook.

416 pp. 

Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria — Suolalihasta sushiin

Suomessa syötävien ruokien ja ravitsemuksen historia noin keskiajalta lähes nykypäiviin asti. Tämä on asia, jota on nähtävästi ollut yllättävän vaikea jopa tutkia, sillä ihmiset eivät ole kirjanneet juurikaan jokapäiväisen ruokailunsa sisältöä, vaan korkeintaan juhla-aterioita. Iso osa tiedosta on peräisin satunnaisista maininnoista ja vähän myöhemmällä ajalla lehtien mainoksista.  Ruokakulttuuri oli yllättävänkin laajaa ja monipuolista sekä 30-luvulla, että 1900-luvulla alussa, molemmat ”kultakaudet” loppuivat sitten sotien myötä ja toipuminen ennalleen kesti pitkään. Yksi ruokakulttuurin vaikuttanut tekijä on ollut alkoholivastaisuus, joka pitkää esti mm. ravintoloiden perustamisen kaupunkien ulkopuolelle ja rajoitti kaupunkienkin ravintoloiden toimintaa. Suomessa ei täten päässyt syntymään sellaista pikkupaikkakuntien hyvien pikkuravintoloiden kulttuuria kuten monessa eteläisemmässä maassa on – todennäköisesti juomisen viinahakuisuuskin olisi ollut paljon vähäisempää hiukan vapaamielisemmän käytännön tuloksena, ei olisi ollut ”pakko” juoda alkoholi ”vaivattomassa” tiiviissä muodossa. Kirja oli kokonaisuudessaan kiinnostava ja yllättävänkin mukaansa tempaava. Ihan loppuosa oli hiukan liian saarnaava ja valistava, ja jätti loppusta hiukan ärsyttävän vaikutelman. Ainakin yhden virheen kirjasta bongasin: kirjan mukaan syötäviä hedelmiä tuotiin Suomeen vuonna 1988 yhteensä 915 428 kiloa. Aika numerotaidon pitää olla, jos ei heti näe tuon luvun järjettömyyttä - maahan olisi tuotu tuona vuonna vain vajaa 200 grammaa hedelmiä henkeä kohden.

525 pp. 

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Keski-aikaiseen Turkuun saapuu kolmekymmenvuotisen sodan veteraani, luutnantti Ströbel. Hän on oman kertomansa mukaan haavoittunut jalkaan pelastaessaan kuninkaan hengen. Heti laivasta tullessaan hän tapaa orvon ja syntymästään käsipuolen Pavelin lyöttäytyen tämän matkaan ja muuttaa huoneeseen, jossa Pavel on saanut vielä äitinsä kuoleman jälkeen asua. Ströbelillä olisi asiaa vanhalle sotakaverilleen, mutta tämän löytyminen ei ole helppoa. Hän tapaa kumminkin kaupungin piispan ja ehdottaa tuolien hankkimista kirkkoon; tuoleista kun voisi kansalta kerätä maksuja. Hän itse on valmis suunnittelemaan tuolit ja etenkin istumajärjestyksen, joka olisi sovelias koko kirkkokansalle. Ja kirkkokansa on hyvin innokas saamaan arvokkaammat paikat ja uskoo luutnantin olevan tärkeä henkilö istumajärjestyksen laatimisessa. 

Kyseessä on oikeastaan veijariromaaniksi luokiteltava kirja, josta hiukan kerronnan pinnallisessa kepeydessä, mutta syvemmässä taustassa, tuli mieleen Sotamies Svejkin seikkailut. Kirjassa iso osa tapahtumia nähdään Pavelin, aika naivin, mutta yllättäen hyvin fiksun ja itsekseen lukemaan oppivan, pojan näkökulmasta, joka ei ihan kaikkia tapahtumia aina ymmärrä tai ymmärtää ne joskus hiukan väärin. Ströbel itse on taas lahjakas puhuja, joka saa kaikki asiat sujumaan mielensä mukaan. Juonessa on aika monta kiemuraa: on istumajärjestyksen laatiminen, Pavelin elämä, helmikirjontaa tekevän naisen ongelmat, Ströbelin tausta ja hänen ”ystävänsä” etsiminen. Kielellisesti tekstissä on koko ajan pieni mukava ”virne” mukana, vaikka paikoitellen asiat eivät ollenkaan huvittavia olleet. Ajankuva oli hyvin aidon oloista ja pikkupaikkakunnan, mitä Turkukin tuolloin oli, ihmisiä ja heidän suhteitaan oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisu tuli ehkä hiukan liian nopeasti ja oli jotenkin luonnosmainen ja jopa osittain avoin. Olisivat nuo henkilöt ehkä jotain parempaa ansainneet. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja jätti pääosin positiivisen vaikutelman, etenkin keveys verrattuna edelliseen kirjaan (Kafkan Oikeusjuttu) pidettiin virkistävänä. 

A Thirty Years' War veteran, Lieutenant Ströbel, arrives in medieval Turku. According to his own account, he was wounded in the leg while saving the king's life. Shortly after entering the city, he meets Pavel, an orphan born with a crippled arm, and joins him, moving into the room Pavel has been allowed to occupy since his mother's death. Ströbel seeks out an old comrade from the war, but finding him is no easy task. Meanwhile, he meets the city’s bishop and suggests equipping the church with chairs, from which fees could be collected from the congregation. Ströbel volunteers to design both the chairs and, more importantly, the seating arrangement—a task he claims should suit the entire churchgoer community. The townsfolk are eager to secure better seats and view the lieutenant as important in determining this arrangement.

The book can be classified as a picaresque novel, reminiscent of The Adventures of the Good Soldier Švejk in its light, superficial narrative tone that masks a deeper context. Much of the story is seen from Pavel’s perspective—a somewhat naïve but surprisingly clever boy who has taught himself to read. Pavel doesn’t always fully understand events, or sometimes interprets them in his own slightly skewed way. Ströbel, on the other hand, is a gifted orator who can manipulate situations to suit his desires.

The plot contains numerous twists and turns: the creation of the seating arrangement, Pavel's life, the problems of a woman who does pearl embroidery, Ströbel’s mysterious past, and his quest to find his “friend.” The narrative is laced with subtle, pleasant humor, even when the events might be far from amusing. The depiction of the era feels authentic, capturing the small-town dynamics and relationships in a setting like Turku of the time.

However, the ending feels a bit rushed, almost sketch-like, and even somewhat open-ended. It leaves the impression that the characters may have deserved a more satisfying conclusion.

Jim C. Hines: Terminal Peace (Janitors of the Post-Apocalypse #3)

The final installment in a series where most of humanity has been transformed into zombie-like creatures by an alien plague accidentally released by visiting alien emissaries. A few individuals, partially healed, have regained most of their intelligence while retaining a zombie-like endurance to trauma. These individuals are employed as soldiers in an alien war against a species driven by a biological imperative to eradicate all other intelligent life.

The protagonists of the series initially served as the cleaning crew on a warship, where the rest of the crew was incapacitated by an attack. Taking control of the ship, they embarked on several adventures before returning to Earth, where they discovered that some non-zombified humans still exist. Together, the survivors work to reclaim Earth from the aliens, who claim to be aiding humanity in the aftermath of the plague.

However, a galaxy-wide threat takes precedence: an alien race convinced of its superiority seeks to annihilate all "lesser" species. This race zealously guards a single planet, which they seem to fear profoundly yet refuse to destroy outright. The protagonists venture to this mysterious planet to uncover its secrets. There, they discover a species capable of manipulating biology to an extraordinary degree—enough to eliminate the supremacy complex and genocidal tendencies of the arrogant alien race.

It had been almost three years since I read the second book in the series, so my recollections were a bit hazy. It took some time to remember the ongoing plot, and the large cast of characters didn’t help (authors should always include a character list as a preface in their novels). As a result, the first half felt slightly confusing. Once the story gained momentum, however, it improved significantly. The writing was engaging, with plenty of wry, ironic humor and sharp observations from the characters. The ending was satisfying, though overall this might be the weakest entry in the series.

336 pp

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

Finlandia-palkinnolla palkittu kirja aikana, jolloin palkintoehdokkaina oli muitakin kuin romaaneja. Kirja on novellikokoelma, tosin tarinat ovat osittain esseen/ajatelman kaltaisia, eikä useimmissa niissä ole johdonmukaista juonta, jossa on alku ja loppu. Osa oli hämäriä, esimerkiksi novelli, jossa henkilön kokema tilanne osoittautui uneksi, josta päähenkilö heräsi, mutta tämäkin oli unta, josta hän heräsi taas uuteen uneen. Monet tarinoista on enemmän pohdiskelevia tunnelmapaloja, kuin varsinaisia juonellisia kertomuksia. Kielellisesti novellit olivat korkeatasoisia, mutta ehkä hiukan hämmentäviä ja varmastikaan en niistä kaikkea ymmärtänyt. Kirjan lukemisessakin kului kuukausia aikaa ja se oli pitkään hyllylle unohtuneena. Ei ole lukemistani Finlandia palkituista kirjoista ainakaan ylemmän kolmanneksen joukossa. 

165 pp. 

Ilari Aalto, Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa

Tietokirja elämästä keskiajan Suomessa. Vuodenkiertoa ja kuhunkin vuodenaikaan liittyviä tapoja käsitellään kronologisesti kuukausi kuukaudelta. Eri aikoihin pitkälti maatalousvaltaisessa maailmassa liittyi erilaisia elämänvaiheita ja tapoja, ja kristillisenkin vuoden vaikutukset olivat jo selvästi näkyvissä, vaikka osittain kansanuskon vanhat tavat vielä osaltaan olivat vaikuttamassa.   Kiinnostava katsaus tuon ajan elämään, joka oli hyvin kirjoitettu. Ainoa valituksen aihe on kirjan ehkä aavistuksen pintapuolinen ote, olisi tästä aiheesta tuplaten paksummankin teoksen, jossa olisi menty taustoihin syvemmälle, kyllä lukenut.

This is a book that examines life in 15th-century Finland on a month-by-month basis. In a society based on agriculture, life followed a pretty strict rotation according to seasons. The book examines what was done each month and how holidays and days dedicated to saints were celebrated. It is an interesting book, which could have gone into more detail.

206 pp. 

Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozess/The Trial)

Kafkan kirja. Pankin virkailija on pidätetty ja asetettu syytteeseen. Mistä rikoksesta, se ei koskaan selviä. Minkälaiseen oikeusistuimeen - sekään ei selviä. Mies saa kuitenkin olla vapaana, jatkaa elämäänsä ja käydä työssä. Byrokratia etenee omaa hidasta vauhtiaan, ja siinä yksittäinen ihminen ei voi juuri mitään tehdä kuin hiukan pyristellä vastaan, jos sitten lopulta jaksaa edes sitä oikein tehdä. Syytetty ottaa pian asian aika suurella välinpitämättömällä hyväksynnällä, koska juuri muita vaihtoehtoja ei ole. Oikeuden istunnot ovat vähän missä sattuvat ja milloin sattuvat, asiaa hoitava asianajaja on vanha, laiska ja saamaton, mutta vaihtaminenkaan ei oikein onnistu eikä ehkä kannata. Kaikki etenee hitaasti kohti vääjäämätöntä loppua eikä siinä toimien kohteella ole juuri vaikuttamisen mahdollisuuksia. 

Lyhyehkö kirja, joka vaikutti varsin epätasaiselta ja paikoitellen sekavalta. Luvut olivat kohtalaisen irrallisia. Paikoitellen teksti oli jopa hauskan ironista ja kekseliästä, paikoitellen se oli äärimmäisen puuduttavaa, kun päähenkilö keskusteli asianajajansa kanssa sanomatta useisiin sivuihin varsinaisesti yhtään mitään. Tämä asioita aika tajunnanvirtaisesti vuodattavina, joskus sivujen mittaisina kappaleina. Lausejakoja sentään oli aika normaali määrä. Kirja on kuulemma koottu yksittäisistä irrallisista luvuista kirjailijan kuoleman jälkeen, ja se on aistittavissa. Myös kesken jäänyt editointityö on havaittavissa olevaa, sen jaarittelevia osia kirjassa oli. Kirja oli mielenkiintoinen luettava, mutta ehkä hiukan enemmän olisin odottanut, ehkä niiden parhaiden osien tasoista kokonaisuutta.    

Kafka’s book. A bank clerk is arrested and charged. What crime he’s accused of is never revealed, nor is the nature of the court handling his case. However, the man is allowed to remain free, continue his life, and go to work. Bureaucracy proceeds at its own slow pace, and there is very little an individual can do but struggle a bit against it, if they even have the energy for that. Soon, the accused accepts the situation with a rather indifferent resignation, as there are no real alternatives. The court sessions take place here and there, whenever. The lawyer handling the case is old, lazy, and ineffective, but changing lawyers isn’t really possible or perhaps not even worthwhile. Everything progresses slowly towards an inevitable end, and the person at the center has little chance to influence it.

A fairly short book that felt quite uneven and at times confusing. The chapters were somewhat disjointed. At times, the text was ironically funny and clever; while at other times it was extremely tedious, as the main character conversed with his lawyer for pages without really saying anything substantial. These sections often stretched into stream-of-consciousness-like passages, sometimes page-long paragraphs. The book was reportedly assembled from separate, disconnected chapters after the author’s death, and this is noticeable. The incomplete editing is also evident with some rambling parts. It was an interesting read, but I perhaps expected a bit more—a cohesive work at the level of its best parts.

244 pp.

Arttu Tuominen: Lavastaja (Delta #6)

Delta-sarjan viimeinen osa. 

Porin poliisi kohtaa äärimmäisen sarjamurhaajan. Hän on tappanut jo kaksi kokonaista perhettä, balsamoinut uhrit ja asetellut heidät täydellisesti puhdistettuun ja uudelleen sisustettuun kotiympäristöön aivan kuin he poseeraisivat valokuvaa varten. Balsamointi on suoritettu suurella ammattitaidolla ja kun poliisit alkavat tutkia paikallista hautaustoimistoa, näyttävät kaikki todisteet vievän juuri siihen suuntaan. Nopeasti käy erittäin selväksi, että todisteet olivat huolellisesti lavastettuja. Ovatko poliisitkin vain näytelmän henkilöitä, joita murhaaja ohjaa tahtonsa mukaan?

Erittäin vetävästi kirjoitettu kirja, tosin realismi on tässä sarjassa tuntunut osa osalta karisevan. Edellisessä osassa uskottavuus oli aika tasan nolla, ja tässä se on samaa tasoa. Murhaaja siirtelee yksin ruumiita edes takaisin ja osaa ennustaa tilanteen kuin tilanteen? Joo varmaan. Tapahtumat etenevät vyörymällä, hiljaisia suvantokohtia ei kirjassa juuri ole. Loppu on toisaalta hyvä, mutta toisaalta ehkä hiukan liian avoin. Tämä olisi ollut aika hieno kirjapiirin kirjana, tämän kirja lopusta olisi kyllä keskusteltavaa. Osittain tuli jopa Taksikuski-elokuvan lopetus mieleen avoimuudessaan ja kaoottisuudessaan - pitää varmaan tarkistaa oliko se loppu sellainen kuin mielikuvissani muistan. Tämä sarja taisi kyllä olla sitten tässä joka tapauksessa. Henkilöhahmoja tulee vähän ikävä, mutta tämän kirjan tapahtumista ei enää ylitse voisi mennä.   

The final part of the Delta series.

The police in Pori face an extreme serial killer. He has already killed two entire families, embalmed the victims, and arranged them in a perfectly cleaned and redecorated home environment as if they were posing for a photograph. The embalming was performed with great expertise, and when the police started investigating the local funeral home, all evidence seemed to point in that direction. It quickly becomes very clear that the evidence was carefully staged. Are the police themselves merely actors in a play directed by the killer?

A very compellingly written book, though the realism in this series has gradually worn thin with each installment. In the previous book, believability was practically zero, and it’s about the same here. The killer moves bodies around alone and can predict every situation. Yeah, right. Events unfold in a rush; the book has almost no quiet moments. The ending, on the one hand, is good, but on the other, perhaps a bit too open-ended. This would have been a great book for a book club—the ending alone would provide a lot to discuss. In some ways, it even reminded me of the open and chaotic ending of Taxi Driver—I might need to re-watch it to see if it ends the way I remember. In any case, this seems to be the end of the series. I’ll miss some of the characters a bit, but after the events of this book, there’s no way to top it. 

320 pp. 

Jo Nesbø: Suruton (Harry Hole #4)

Seuraava osa Harry Hole- sarjaa. Harry on pääosin toipunut työparinsa kuolemasta. Hänen vanha tyttöystävänsä vuosien takaa on kutsunut hänet illalliselle, Seuraavana aamuna Harry herää kaameassa kankkusessa ilman mitään muistikuvaa siitä, mitä edellisenä iltana tapahtui. Seuraavana päivänä hän ottaa osaa rutiiniluonteiselle kuolleen henkilön tarkistamisella. Suureksi yllätyksekseen tarkistettava kuollut onkin hänen ex-ystävänsä, joka on ilmeisesti ampunut itseään päähän. Harry ei voi eikä uskalla ilmoittaa tuntevansa naista. Ja kaikki ei tunnu täsmäävän, kuolettava luoti on ammuttu oikealla kädellä, vaikka nainen oli vasenkätinen. Naisen kengästä löytyy myös outo valokuva. Harry alkaa selvitellä tapausta itsekseen. Samaan aikaa hänellä on tutkittavana röyhkeä, ilmeisen hyvin suunniteltu pankkiryöstö, jos ryöstäjä ampui pankkivirkailijan kylmäverisesti vain, koska pankinjohtaja ei saanut rahalokeroa auki riittävän nopeasti. Ryöstäjä näyttää kadonneen täydellisesti, ja kaikilla rikollisilla, jotka olisivat voineet suunnitella niin yksityiskohtaisen rikoksen, on hyvä alibi – useimmat heistä ovat vankilassa. Yhtä, joka oli suunnitellut eräitä kaikkein onnistuneimpia ryöstöjä koko maassa, ja joka itse ilmoittautui poliisille, poliisit käyvät haastattelemassa. Tämä ei kaikkein helpoin haastateltava tosin ole. Molemmille Harry tutkimille tapauksille löytyy jopa yhteyksiä.

Mielestäni pieni notkahdus edelliseen kirjaan verrattuna. Kirja oli hiukan liian pitkä, juonenmutkat olivat turhan tuntuisia. Itselle tuli aika vahva aavistus molempien tapauksien ratkaisuista jo varsin varhaisessa vaiheessa. Tapauksien yhdistäminen vaikutti hiukan turhalta ja hyvin epätodennäköiseltä sattumalta. Muutenkaan kirja ei ollut jotenkin yhtä vetävä kuin edellinen ja jäi jonkinasteiseksi pettymykseksi. En myöskään pidä tyylistä, jossa sama taka-alalla oleva pahis jatkaa kirjasta toiseen.

The next part of the Harry Hole series. Harry has mostly recovered from the death of his work partner. His old girlfriend from years ago has invited him to dinner. The next morning Harry wakes up with a terrible hangover and with no memory of what happened the night before. The following day, he participates in a routine check on a deceased person. To his great surprise, the deceased turns out to be his ex-girlfriend, who appears to have shot herself in the head. Harry does not dare to reveal that he knew the woman. And something doesn’t seem right—the fatal bullet was fired with her right hand, even though she was left-handed. An odd photograph is also found in the woman’s shoe. Harry starts investigating the case on his own. At the same time, he is working on another case involving a brazen, apparently well-planned bank robbery in which the robber shot a bank employee in cold blood simply because the bank manager couldn’t open the vault fast enough. The robber seems to have vanished completely, and all criminals who could have planned such a detailed crime have solid alibis—most of them are in prison. The police interview one criminal, who had orchestrated some of the most successful heists in the country and who turned himself in. However, he’s not exactly the easiest interviewee. There are even connections between the two cases Harry is investigating.

In my opinion, it’s a bit of a step down from the previous book. The book was a little too long, with plot twists that felt unnecessary. I had a pretty strong hunch about the solutions to both cases quite early on. The linking of the cases felt a bit unnecessary and like a very improbable coincidence. Overall, the book wasn’t as gripping as the previous one and ended up being somewhat disappointing. I also don’t like the style where the same background villain continues from one book to the next.

506 pp

Jasper Fforde: Red Side Story (Shades of Grey #2)

The next part in a series I was sure would never end. “Something” happened years ago. People have changed since then. Color vision is a very individual thing, and everyone’s place in society is determined by the colors they can see. Those who can’t see any colors are used as basic workers with little rights. Skills can be taught by looking at certain colors, and diseases can be healed by colors, but colors can be and are also used as capital punishment for disorderly conduct. Good color combinations are important for marriages, or at least for procreation. A father’s good color vision is more important than faithfulness, and mostly with blessings from the actual husband. Society follows very strict and precise rules which have apparent mistakes in them. For example, creating new spoons is forbidden, as the rules don’t mention such an activity. On the other hand, many precise rules offer lots of loopholes that can be used to circumvent the actual meaning of the rules. The people in the book are not actual humans - their head shape and eyes are different, and they heal fast and easily; on the other hand, they are fragile and their ear lobes are easily detached.

The book picks up where the story was left off in the first part of the series. It was slightly hard to follow, as it has been almost ten years since I read the first part and I had a fairly vague recollection of the events in it. The book's hero is Eddie, a red who is supposed to be married (and is already married) to a daughter of a distinguished red family. However, he has fallen in love with a rebellious green. That is a huge problem, as opposite colors should never be involved. They are facing a trial and, very likely, an execution after the events of the last book. Is there a way out? Is there an actual physical way out of this world? Is there a real “outside,” as it has widely been considered a myth?

This book shed some light on the mysteries found in the first one. Not everything was revealed, but at least the reader got some inkling of what was happening behind the scenes.  

After a bit of a hard start – as there was practically no explanation of past events – the book was pretty good, as good as the first part and better than Fforde’s last book before this, Early Riser. The writing was creative and playful with sly remarks and dry humor. A good return for the author.

459 pp  

 

Eve Hietamies: Hammaskeiju (Antti ja Paavo Pasanen #3)

Seuraava osa yksinhuoltaja Antin ja hänen Paavo poikansa elämästä. Paavo menee jo kouluun, ja tämän vuoksi kaksikko kohtaa uusia haasteita. Miten lähteä kouluun ja miten kuluu koulun jälkeinen aika, kun isän pitää olla työssä? Ja Paavo inhoaa iltapäiväkerhoa - eikä hänen ajanhallintansa tai ymmärryksensä oikein riitä itsenäiseen kouluun lähtemiseen. Onneksi Enniin, yksinhuoltajaäitiin, joka on tyttärensä kanssa ollut pitkään mieskaksikon ystävä, välit ovat palautuneet, ja jopa lämpimiksi, säännölliseen yökyläilyyn asti. Mutta tämäkin suhde on koetuksilla erinäisten sattumien vuoksi. 

Tämäkin kirja oli aika kevyttä kerrontaa, ollen ehkä hiukan huonompi kuin ensimmäinen osa. Etenkin kirjan alkupuoli oli välillä aika raivostuttavan stereotyyppistä ja kaikki henkilöt tuntuivat läpikäyneen “flanderisaation”, jossa henkilöt pelkistyvät stereotyypeiksi itsestään. Loppua kohden ote tuntui kohentavan hyvin ja tarina jonkin verran monimutkaistui, eikä kyse ollut enää vain Paavon kohelluksista tai hänen kouluunsa liittyvistä ongelmista, joista Antti yrittää parhaansa mukaan selvitä. Edelleenkin sukupuolistereotypiat kirjassa olivat aika vanhanaikaisen korostuneita, mutta kyse kirjassa on kumminkin ironiasta, joten tuollaiset asenteet lienevät ainakin johonkin rajaan asti sallittuja. Ylittyikö tuo raja, on sitten eri asia, ei ehkä kuitenkaan. 

The next part in a book series that describes the life of single father Antti and his son Paavo. Paavo is now starting school, bringing new challenges for the duo. How to get to school, and how to spend the time after school when Dad has to be at work? Paavo hates the after-school club—and he doesn’t quite have the time-management skills or understanding needed to go to school independently. Fortunately, relations with Enni, a single mother who has been a longtime friend of the father-son pair with her daughter, have improved and even grown warm, to the point of regular sleepovers. But even this relationship is tested by various events.

This book was fairly light-hearted, and perhaps a bit weaker than the first one. The beginning, in particular, was sometimes frustratingly stereotypical, with every character seeming to undergo “Flanderization,” reducing them to exaggerated versions of themselves. Toward the end, though, the tone improved, and the story grew more complex, moving beyond just Paavo’s mishaps or school-related challenges that Antti tries his best to manage. Gender stereotypes in the book were still fairly dated and pronounced, but given the ironic tone of the story, such attitudes are arguably permissible to an extent. Whether that line was crossed is another question, though probably not.

412 pp.

Elina Backman: Kun jäljet katoavat (Saana Havas #2)

Aika lailla heti perään kuuntelussa oli tästäkin sarjasta seuraava osa. Salla, joka nyt on saanut osa-aikaisen työn tiedotustoimistosta, ja rikospoliisi Jan jatkavat yhä seurusteluaan. Rakkautta on ilmassa, vaikka poliisintyön aikataulut ovat vaativia, etenkin nyt kun taas on meneillään erikoisen tapauksen tutkinta. Helsingin lähistöllä olevasta suositusta ulkoilusaaresta on löytynyt nuoren miehen ruumis. Mies on aseteltu kauniisti paikalleen, rinnuksellaan kukkakimppu. Hänen on kuollut erikoiseen kasvimyrkkyyn. Kun muutamaa päivää myöhemmin miehen kaveri, joka kuuluu porukkaan, joka on koko kesän saarella kuvannut opiskelijatyönä tehtävää dokumenttielokuvaa, katoaa jäljettömiin vieläpä samalla saarella, poliisi pelkää kyseessä olevan ehkä jopa sarjamurhaajan. Tapaus osoittautuu visaiseksi ja taas kerran Salla ja Jan päätyvät tutkimaan erikseen samaa tapausta. Sallalla on suunnitelmana tehdä kadonneesta pojasta uusi podcast. Kadonneen pojan veli on vieläpä Sallan uudessa työpaikassa työssä ja on hyvin mukavan tuntuinen kaveri.

Kirja sisälsi takaumia ensimmäisen osan tapaan, tosin nyt ne tapahtuivat vain muutamia viikkoja menneisyydessä. Romantiikkaa kirjassa oli jonkin verran enemmän kuin viimeksi, sillä nyt seurustelu oli täydessä vauhdissa kirjan alusta alkaen. Juonellisesti tarina oli vetävä ja varsin yllättäväkin. Kirja on myös hyvin kirjoitettu - tosin Sallan arpomista siitä, että onko Janin työsidonnaisuus kuinka häiritsevää vai onko oikeastaan ihan hyvä, että jää omaakin aikaa, tuntui välillä jopa hieman rasittavalta. Eiköhän seuraavakin osa sitten jossain vaiheessa tule kuunneltavaksi myös, sarja on pätevästi kirjoitettu ja juonitettu.  

Pretty much immediately after the previous one, I started listening to the next part of this series. Salla, who has now gotten a part-time job at a PR office, and detective Jan continue their relationship. Love is in the air, though the police work schedule is demanding, especially now with another special case under investigation. The body of a young man has been found on a popular outdoor island near Helsinki. He has been carefully placed, with a bouquet of flowers on his chest, and has died from an unusual plant-based poison. When, a few days later, the man’s friend—part of a group filming a student documentary on the island all summer—goes missing without a trace on the same island, the police fear they may be dealing with a serial killer. The case proves challenging, and once again, Salla and Jan end up investigating the same case separately. Salla plans to make a new podcast about the missing boy, whose brother also happens to work at her new job and seems really nice.

The book includes flashbacks like in the first one, though now they only go back a few weeks. There’s a bit more romance this time, since the relationship is in full swing from the start of the book. The plot was engaging and even somewhat surprising. The book is also well-written—though Salla’s back-and-forth on whether Jan’s job commitments are too disruptive or whether it was actually a good thing to have her own time was a bit tiresome at times. I expect the next book will be available for listening at some point as well, as the series is competently written and well-plotted.

428 pp.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington)

Perustasoinen neiti Marple kirja. Vanha nainen, neiti Marplen ystävä, näkee junamatkalla ollessaan vieressä kulkevassa junassa miehen kuristavan naisen kuoliaaksi. Hän tekee hälytyksen, mutta junasta ei löydy tarkoista tutkimuksista huolimatta ruumista poliisi tulkitsee tapahtuneen jo hiukan höppänän naisen kuvitelmiksi. Neiti Marple ei tähän tyydy ja aikataulun ja kartan avulla selvittelee mikä olisi ollut paras paikka työntää ruumis ulos junasta. Kyseisellä paikalla sijaitsee vähän ränsistynyt, mutta suuri kartano. Marplen toinen ystävä hankkiutuu kartanoon taloudenhoitajaksi ja alkaa selvittää asiaa ja löytää hylätystä sarkofagista naisen ruumiin. Mutta kuka tämä on, miten tämä päätyi löytöpaikkaansa ja miten kartanossa asuvat ihmiset liittyvät tapaukseen, siinä sitä selviteltävää riittää. Tapaus vaikuttaa kovin monimutkaiselta, mutta on lopulta paljon yksinkertaisempi miltä vaikutti. Tämä osittain oli kirjan huonoja puolia, suurimmalla osalla kirjan tapahtumista ja juonen käänteitä ei ollut lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. Murhaajan juonikin oli vähän kumma, miten ihmeessä hän saattoi olettaa, että uhri olisi junassa tyhjässä vaunussa eikä kukaan huomaisi murhaa tai ruumiista eroon pääsemistä? Kielellisesti kirja oli ihan normaali Christien tasoa. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia, joskin ehkä aavistuksen karikatyyrimäisiä, muta se tämäntapaisessa kirjassa lienee sallittua.

 

 A pretty ordinary Miss Marple book. An old woman, a friend of Miss Marple, sees a man strangling a woman to death on a passing train while she is on a train ride. She raises the alarm, but despite thorough investigations, no body is found, and the police dismisses the event as the imagination of a slightly dotty old lady. Miss Marple isn't satisfied with this and, using a timetable and a map, figures out the best spot where the body could have been thrown out of the train. At that spot, there is a somewhat dilapidated but large manor. Another friend of Marple's gets a job at the manor as a housekeeper to investigate further and finds the woman's body in an abandoned sarcophagus. But who is she, how did she end up there, and how are the people living in the manor connected to the case? There’s plenty to untangle. The case seems quite complicated, but in the end, it turns out to be much simpler than it initially appeared. This, in part, was one of the book's flaws—most of the events and plot twists had no relevance to the final outcome. The murderer's plan was also a bit odd—how on earth could they assume the victim would be in an empty train carriage and that no one would notice the murder or the disposal of the body? Linguistically, the book was on par with Christie's usual standard. The characters were interesting, though perhaps a bit caricatured, but that’s probably permissible in this type of book. 

247 pp.

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Oikeastaan toinen osa sarjaa, mutta tarinan ymmärtäminen ei vaadi ensimmäisen osan lukemista. Antti on mies, joka on Paavo-poikansa yksinhuoltaja. Paavon äiti hylkäsi perheen miehet synnytyslaitoksella, joutui lopulta mielisairaalaan eikä asu enää kotona. Hänen henkinen tilanteensa on aika epävakaa ja avioerosta huolimatta Antin pitää häntäkin yrittää kannatella. Yksinhuoltajana tarhaikäisen kanssa jaksaminen on usein koetuksella. Koetukset vain lisääntyvät, kun Enni, Antin hyvä ystävä, joka on Paavon ikäisen tytön yksihuoltaja, joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja mieskaksikon perheeseen muuttaa Terttu mekkoineen, röyhelöineen ja tyttöjuttuineen. Siinä on sopeutumista ja kahden tarhaikäisen, eri tarhoissa olevan, lapsen hoitamisessa vasta urakkaa onkin, vielä kun toinen ikävöi koko ajan äitiään ja se toinenkin ajoittain kaipaa äitiään, vaikka tämä toistuvasti tekee ohareita sovituista tapaamisista. 

Kevyttä, humoristista kerrontaa. Ihan kunnolla naiskirjailija ei ehkä miehisyyden olemusta tavoittanut ja se vaikutti paikoitellen aika stereotyyppisen karrikoidulta ja yksiviivaiselta. Tämä ei liikaa kuitenkaan kiusannut. Kirja ei ollut myöskään liikaa pelkkää huumoria, vaan siinä oli mukana harmaampiakin sävyjä oikeastaan molempien lasten äiteihin liittyen, eikä sitä yksihuoltajan elämää kaikkein auvoisimmaksi muutenkaan kuvattu, siinä kun elämä työn, yksityiselämän ja lastenhoidon ristipaineessa ei välttämättä kaikkein helpointa ole.

Although this book is the second in a series, its story can be understood without reading the first. Antti is a single father to his son, Paavo. Paavo's mother abandoned the family at the maternity ward, eventually ended up in a mental hospital, and no longer lives at home. Even after their divorce, Antti still feels responsible for supporting her, due to her mental instability. As a single parent with a preschool-aged child, coping is often challenging. Things only get tougher when Enni, Antti's good friend and the single mother of a girl Paavo's age, is hospitalized due to an accident, and Terttu—with her dresses, frills, and girly stuff—moves in with the father–son duo. It's a big adjustment, and taking care of two preschoolers who go to different daycares is a major task, especially when one constantly misses her mother, and the other also occasionally longs for his own mother, even though she repeatedly fails to appear for their scheduled visits.

The storytelling is light and humorous. Although the female author may not have fully captured the essence of masculinity, which sometimes felt stereotypically exaggerated and simplistic, this was not a critical flaw. It should also be noted that the book was not all about humor, as it also touched on more serious tones—especially regarding both of the children's mothers—and neither did it paint single parenthood as a particularly blissful experience. Life under the pressure of balancing work, personal life, and childcare is no picnic.

447 pp

Sue Black: Luuhun kirjoitettu : Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen (Written In Bone: Hidden Stories in What We Leave Behind)

Oikeusantropologin kirjoittama kirja luiden merkityksestä ja mahdollisuuksista rikostutkimuksissa. Kirja käy yksitellen läpi mitä eri luuryhmät kallosta alaspäin voivat kertoa, kun niitä kunnolla tutkii ja analysoi: hämmästyttävän paljon eri asioita sukupuolesta ja iästä alkaen, jopa joskus asuinpaikkaan ja etnisyyteen asti, viimeistään nämä ovat DNA:sta pääteltävissä. Kirjassa on kiinnostavia anekdootteja/tapausselostuksia rikoksista, joissa kirjoittajan kykyjä on tarvittu poliisin apuna. Todella kiinnostava teos, joskaan ei ehkä kaikkein herkimmille, sillä osa kuvatuista rikoksista on varsin rajuja. 

A forensic anthropologist's book exploring the importance of bones and their role in criminal investigations. The author delves into what various skeletal elements, from the skull down, can reveal through meticulous examination and analysis: an astonishing array of information, from gender and age to sometimes even geographic origin and ethnicity, the latter often determined definitively through DNA analysis. The book is filled with captivating anecdotes and case studies of crimes where the author's expertise was invaluable to law enforcement. A truly intriguing read, though perhaps not for the faint of heart, as some of the described crimes are quite graphic.

390 pp. 

Robin Hobb: Salamurhaajan kohtalo (Fitz and the Fool #3)

Viimeinen osa yhteensä yhdeksän osaisesta kirjasarjasta kirjasta, jotka kertovat Fitzistä, kuningashuoneen äpäräpojasta, josta aluksi tuli kuninkaallinen salamurhaaja ja joka myöhemmin epäitsekkäällä sankaruudellaan on pelastanut valtakunnan useaan kertaa vallankaappauksilta tai ulkopuoliselta tuholta. Hän oli vetäytynyt rauhalliseen maalaiselämään etäiseen kartanoon, mutta kun sinne hyökättiin ja hänen tyttärensä siepattiin, hän on lähtenyt kostoretkelle. Hänen oletuksensa oli, että tytär on kuollut, eikä hänellä, eikä hänen parhaalla ystävällään, Narrilla, ole muuta jäljellä kuin kosto ja tyttären kuolemasta vastuullisten “valkoisten” tuhoaminen. Syylliset elävät kaukaisella saarella ja matka jopa käyttäen apuna taikakeinoilla nopean matkustamisen mahdollistavia kivipaasia vie aikaa. Matkan aikana he tapaavat lohikäärmeitä, jotka ovat äskettäin (Fitzin avulla) palanneet maailmaan. Kun lohikäärmeet kuulevat minne he ovat menossa ja ovat palauttaneet jo osittain kadonneita muistojaan, hekin päättävät kostaa, sillä lohikäärmeiden katoaminen on samojen tulevaisuuden ennustamiseen keskittyneen kansan aikaansaannosta. Itseasiassa lohikäärmeiden kostonhimo on niin suurta, että he lupaavat tuhota koko kaupungin maan päältä asukkaineen, kunhan ensin ovat hoitaneet lohikäärmeiden “toukkia”, merikäärmeitä, vainonneen heimon pois. Samalla Narri on omien ennusuniensa kautta vakuuttunut siitä, että tytär, Pörri, on yhä elossa. Niinpä pelastuspartiolla on kiire ehtiä ennen lohikäärmeitä, sillä lohikäärmeet eivät yksittäisen ihmisen hengestä ole koskaan olleet kiinnostuneet ja niiden tavoitteena on tuhota koko kaupunki täydellisesti. Loppumatka on kuljettava merireittiä ja ryhmä matkaa elolaivalla, joka on elävä laiva, johon on valmistettaessa käytetty kuoriutuneen lohikäärmeen kotelo. Narri on kertonut laivalle, että on olemassa tapa, jolla se voisi kuoriutua lohikäärmeeksi, itse asiassa kahdeksi, silla laivaan on käytetty kahden eri lohikäärmeen kotelot. Tämä herättää laivan henkilöistä melkoisen ristiriitaisia tunteita, sillä toisaalta he menettävät laivan ja elinkeinonsa, toisaalta laiva on tietoinen olento ja heidän hyvä ystävänsä. Laiva suostuu kuitenkin kuljettamaan joukon saarelle, jonne he kostoretkellään ovat menossa. Kostoretki ei tietenkään suju ihan niin kuin on suunniteltu. Eikä Pörri ole mikään helposti alistettava pikkulapsi, sen hänen vangitsijansa saavat todellakin kokea.   

Kirjan alku vaikuttaa hyvältä, melkein sarjan parhaasta päästä olevalta, ehkä pientä hidastelua paikoitellen juonessa oli vanhaan tyyliin.  

Kirjan puolivälissä käytettiin aivan liian paljon sivuja elolaivojen ja niiden omistajien väliseen draamaan ja keskusteluihin. Kirjan varsinainen tarina ja sen jatkumo pysähtyivät pahasti tällä kohtaa ja tuo laivojen ja niiden omistajien ja omistajaperheiden tarina ja keskinäiset suhteet olivat käytössä ihan turhaa juonen kannalta ja myös hyvin epäkiinnostavaa. Tämän osan olisi voinut kyllä ohittaa paljon nopeammin ja vähemmillä yksityiskohdilla. Loppupuoli kirjaa oli taas parempi ja sen lopetus oli sopivalla tavalla ”bittersweet”, hyvä, mutta surullinen, ja samalla täydellisen sopiva päätös yhdeksän paksun kirjan sarjalle.  

 

The beginning of the book seems good, almost one of the best in the series, though there was some slight slowing down in the plot at times as in the earlier volumes.
In the middle of the book, far too many pages were spent on the drama and discussions between the living ships and their owners. The main story and its progression came to a screeching halt at this point, and the story of the ships and their owners and families, as well as their internal relationships, were completely unnecessary for the plot and also very uninteresting. This part could have been skipped much faster and with fewer details. The latter half of the book was better again, and the ending was appropriately "bittersweet" — good, but sad — and at the same time a perfectly fitting conclusion to the nine thick books in the series.

975 pp

Elina Backman: Kun kuningas kuolee (Saana Havas #1)

Uuden sarjan ensimmäinen osa. Toimittaja Saana on saanut potkut. Jollain tasolla hän on potkuihinsa ihan tyytyväinen, sillä hän oli kyllästynyt kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä “top viisi vinkkiä kesäkuntoon pääsemiseen” -tyyppisiä juttuja. Hän on päättänyt viettää kesän tätinsä luona Hartolassa, rentoutua, toipua osittaisesta loppuunpalamisesta ja vasta syksyllä etsiä uutta työtä. Tädiltään hän kuulee paikallisesta mysteeristä – nuoresta tytöstä, joka löytyi koskesta kuolleena reilut parikymmentä vuotta sitten. Asia oli jäänyt avoimeksi, ja oli epäselvää, miten tyttö oli kuollut. Poliisi oli epäillyt ilmeisesti lähinnä itsemurhaa, jota tytön tunteneet pitivät käytännössä mahdottomana. Saana saa inspiraation tutkia tapausta ja ehkä kirjoittaa asiasta kirjan tai julkaista tutkimuksensa true crime -podcastina.

Samaan aikaan Helsingissä rikosylikomisario Jan tutkii Suomenlinnassa tapahtunutta murhaa, jossa mainostoimiston nuorista naisista liikaakin pitänyt pomo on murhattu ritualistisella tavalla. Hän on hukkunut, mutta löytyy kuivalta maalta, ja hänen jalkojensa väliin on poltettu kruunua muistuttava polttomerkki. Kun löytyy toinen tapettu mies, pankinjohtaja – tällä kertaa Hartolasta – näyttää siltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Mutta miten uhrit on valittu? Heidän välillään ei näytä olevan mitään yhteyttä.

Saana ja Jan päätyvät yhteisten tuttavien parittamina sokkotreffeille, jotka lopulta venyvät pitkälle aamuyöhön, ja molemmat ovat vahvasti vaikuttuneita toisistaan. Kirja seuraa molempien rikosten ratkaisemista, osittain takautumina kuolleen tytön viimeisestä kesästä. Asiat alkavat vähitellen näyttää olevan yhteydessä toisiinsa. Mutta kuka on ottanut tehtäväkseen kostaa vuosia sitten tapahtuneita asioita?

Miellyttävä yllätys: kirja oli hyvin kirjoitettu, hyvällä kielellä ja siinä oli aika tuore ja kiinnostava juoni. Romantiikkaakin oli mukana, ehkä himppu liikaa, mutta ei haitaksi asti. Takaumat olivat hieman ahdistavia, koska tiesi, mitä tulee tapahtumaan. Pientä tiivistämistäkin olisi ehkä paikoitellen voinut toivoa. Yksi epäloogisuus jäi loppuun – en ymmärrä, miksi Saanan henki oli lopussa uhattuna. Eihän murhaajalla, jonka murhat olivat tiukan perusteltuja, ollut mitään häntä vastaan. Joka tapauksessa kirjasta jäi positiivinen tunnelma, ja varmaan jossain vaiheessa seuraavakin osa tulee automatkojen kuunteluun.

The first part of a new series. Journalist Saana has been fired. On some level, she’s quite pleased with being let go, as she had grown tired of writing trivial “top five tips to get fit for summer” type articles. She has decided to spend the summer at her aunt’s house in Hartola, planning to relax, recover from partial burnout, and only start looking for a new job in the fall. From her aunt, she hears about a local mystery – a young girl who was found dead in the rapids more than twenty years ago. The case remained unsolved, and it was unclear how the girl had died. The police suspected suicide, but those who knew the girl considered that practically impossible. Saana gets the idea to investigate the case and maybe write a book or publish her research as a true crime podcast.

Meanwhile, in Helsinki, Chief Inspector Jan is investigating a murder in Suomenlinna, where the boss of an advertising agency, who had been overly fond of young female employees, has been killed in a ritualistic manner. He had drowned but was found on dry land, with a crown-like branding burned between his legs. When a second victim is found – a bank manager, this time in Hartola – it starts to look like a serial killer is on the loose. But how were the victims chosen? There seems to be no connection between them.

Saana and Jan end up on a blind date set up by mutual friends, which stretches late into the night, and both are strongly impressed by one another. The book follows the solving of both crimes, partly through flashbacks to the last summer of the dead girl’s life. Gradually, it becomes clear that the cases are connected. But who has taken it upon themselves to avenge things that happened years ago?

A pleasant surprise: the book was well-written, with good language and a fresh, interesting plot. There was even some romance, perhaps a tad too much, but not to a bothersome degree. The flashbacks were a bit distressing, as you knew what was going to happen. There could have been some tightening of the narrative here and there. One inconsistency remained at the end – I don’t understand why Saana’s life was threatened. The killer, whose murders were strictly motivated, had no reason to go after her. Nevertheless, the book left a positive impression, and I will likely listen to the next installment during future road trips.

494 pp

 

Jennifer Egan Piparkakkutalo (The Candy House)

Kirja, jonka juonta on aika vaikea kuvata. Kirja kertoo maailmasta, jossa on keksitty menetelmä ihmisen koko elämän ja elämänkokemuksien lataamiseen kollektiiviseen tietokantaan, josta ilmeisesti sitten kuka vain voi käydä muistoja ja kokemuksia itse uudelleen kokemassa. Kirja kertoo eri ihmisten tarinoita eri ajoilta, osittain ennen tämän tallennussysteemin keksimistä. Mukana on mm. antropologiin, joka vietti pitkän ajan alkukanteisen heimon parissa kehittäen algoritmit, joilla voidaan ennustaa ihmisten mieltymyksiä ja sosiaalisia suhteita ja hänen perheeseensä liittyviä kertomuksia. Kirjaa on pidettävä enemmän novellikokoelmana kuin yhtenäisen juonen omaavana romaanina. Kertomukset polveilevat, niiden päähenkilöt vaihtuvat, joku, joka yhdessä tarinassa ohitetaan yksittäisellä maininnalla, on seuraavassa päähenkilö ja tyylilaji vaihtelee runsaasti tavallisesta kerronnasta sähköpostiviesteistä koostuvaan lukuun.

Aluksi yritin pysyä henkilöistä perillä, mutta sitten katsoin tehtävän epätoivoiseksi ja vain heittäydyin kirjan mukaan huolehtimatta liikaa siitä mustinko, kuka on kuka, ja miten mikäkin asia liittyy kokonaisuuteen, jos semmoista kirjassa on olemassa. Näin luettuna kirja oli mielenkiintoinen kokemus, joka antoi ajattelun aihetta, vaikkakin se oli hiukan hämmentävä. Henkilöhahmot olivat varsin persoonallisuuksia, ja heidän välisensä yhteydet olivat ajoittain yllättäviä. Itselle jäi tosin hiukan auki, miten loppupuolen ”kansalaisvakooja” -tarinat lopultakaan liittyivät koko kokonaisuuteen, mutta mitäs pienistä. Kirja oli kirjapiirin kirjana, ja yleinen mielipide oli positiivinen, etenkin tyylilajien vaihtelusta ja kielen luovuudesta pidettiin.   

 

A book with a plot that's quite difficult to describe. The story is set in a world where a method has been invented to upload a person's entire life and experiences into a collective database, from which, apparently, anyone can revisit memories and experiences themselves. The book tells the stories of different people from various times, some of which were set in periods before this recording system was invented. One of the characters is an anthropologist who spent a long time living with a primitive tribe and developed algorithms that predict people's preferences and social relationships. There are also stories related to his family. The book is more of a collection of short stories than a novel with a cohesive plot. The stories are winding, the protagonists change, and someone who is mentioned in passing in one story might become the main character in the next. The style also shifts, from a traditional narrative to a chapter composed of email messages.

At first, I tried to keep track of all the characters, but then I gave up on the task as hopeless and just went along for the ride without worrying too much about remembering who’s who and how everything ties together. Read this way, the book was an interesting experience that gave me food for thought, though it was a bit confusing. The characters were quite distinctive, and their connections were sometimes surprising. However, I was left a little unclear about how the "citizen spy" stories in the latter part ultimately tied into the whole, but no big deal.

407 pp. 

Tom Phillips: Ihmiset : näin munasimme kaiken (Humans: A Brief History of How We Fucked It All Up)

Toinen kirja lyhyellä aikaa lukemani kirja ihmiskunnan suurimmista virheistä ja mokista. Tämä kirja oli kohtalaisen samanlainen kuin suomenkielinen versio, jonka joitain viikkoja sitten luin ja se kattoi osaltaan samoja asioita. Toisaalta tässä oli useampia hiukan harvinaisempia tapauksia, jotka itselleni onnistuivat olemaan oikeastaan kokonaan tai ainakin lähes tuntemattomia. Kirja tuntui menevän myös hiukan syvälle käsittelemiinsä tapauksiin ja oli vähemmän luettelomainen. Loppuluvun “saarna” ihmisen tyhmyydestä oli ehkä hieman rasittava. Ihan ok luettava välipaloina jotain odotellessa tai liian väsyneenä raskaampiin kirjoihin. 

A second book in a short time about humanity’s greatest mistakes and blunders. The book was fairly similar to the Finnish version, which I read some weeks ago, and partly covered the same topics. On the other hand, this one included several somewhat rarer cases, which were either entirely or at least almost completely unknown to me. The book also seemed to delve a bit deeper into the cases it covered and was less like a simple list. The final chapter's 'sermon' on human stupidity was perhaps a little irritating. An okay read for killing time while waiting for something or when too tired for heavier books.

267 pp.

Jussi S. Heinonen , Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret : Kallioidemme salaisuuksia

Kirja Suomen kallioperän kehittymisestä. Suomen kallioperä on maailmanlaajuisesti vanhimmasta päästä, ja erityistä sille on kerrostuneiden kivityyppien harvinaisuus – ihan kokonaan ne eivät tosin puutu, vaan pieniä alueita kalkkikiviä ja hiekkakiviä löytyy. Suurin osa kotimaamme kallioperästä on tuliperäistä, kauan sitten sammuneiden tulivuorten jäännöksiä, jotka usein ovat lähtöisin syvältä. Jääkausien ja maan kulumisen jälkeen se, mikä on pinnassa, on sitä, mikä joskus on ollut syvällä, ollen joskus jopa jättimäisten magmakammioiden osia.

Kirja tarjosi kiinnostavaa tietoa, ja se oli myös hyvin luettavaa, vaikka sisälsikin todella tuhdin ja painavan (kirja on jopa fyysisesti painava) annoksen tarkkaa ja tiukkaa informaatiota kallioperämme historiasta. Kirjassa oli valtava määrä termejä, mutta kokonaisuus oli sen verran kiinnostava, että tuo termivyörytys (joista jälkikäteen ei juurikaan mitään tietenkään muista) ei paljoa haitannut. Kuvien runsas käyttö tasapainotti osaltaan termien raskautta. Suositeltavaa luettavaa, jos yhtään kallioperämme historia kiinnostaa.

Finland's bedrock is among the oldest in the world, and it is particularly notable for the rarity of sedimentary rock types—though they are not entirely absent, as small areas of limestone and sandstone can be found. Most of our country's bedrock is volcanic, remnants of long-extinct volcanoes, often originating from deep within the Earth. After the ice ages and erosion, what is now at the surface was once deep underground, sometimes even parts of massive magma chambers.

The book provided fascinating information that was also very readable, even though it contained a substantial and dense (the book is even physically heavy) amount of precise and detailed information about the history of our bedrock. There was an overwhelming number of terms, but the overall content was engaging enough that this flood of terminology (which, in hindsight, you won't remember much of) didn't bother me much. Highly recommended reading if you have any interest in the history of our bedrock.

412 pp. 

Robin Hobb: Narrin vaellus (Fitz and the Fool #2)

Seuraava osa Fitzin, kuninkaallisen äpärän, entisen salamurhaajan, nykyisen rauhallisen tilanomistajan ja samalla kuninkaan sekä leskikuningattaren yhden lähimmän ystävän tarinaa. Edellinen kirja päättyi siihen, kun Fitz vahingossa puukotti vanhaa, vuosia kadoksissa ollutta ystäväänsä Narria ja lähti saattamaan tätä linnaan paremman hoidon mahdollistamiseksi porttikivien kautta, jotka mahdollistavat nopean matkaamisen suurella riskillä. Sillä aikaa Fitzin tytär, Pörri, kaapattiin, hänen kotitilansa ryöstettiin, osa miehistä tapettiin, naiset raiskattiin ja mitä ei varastettu, rikottiin. Fitz itse on uupunut matkustamisesta ja Narrin, joka on myös kuoleman kielissä, kuljettamisesta huonossa kunnossa. Kukaan ei tiedä, mitä tilalla on tapahtunut – se kun on kaukana linnasta tavanomaisilla matkustuskeinoilla.

Ensimmäinen puolisko kirjasta keskittyy pääasiassa Fitzin ja Narrin toipumiseen, joskin tapahtuu myös se "pikkujuttu", että Fitz tunnustetaan ensimmäistä kertaa julkisesti prinssiksi, mikä hän syntyperänsä kautta oikeasti on. Toisaalta Fitz saa tunnustusta, mitä on aina kaivannut, mutta aatelisen elämä tuo mukanaan myös vastuita ja velvollisuuksia, joihin hän ei ehkä ollut täysin valmis. Narri haluaa lähteä kosto- ja tuhoamisretkelle kiduttajiaan vastaan, ja kun Fitz saa tietää Pörrin sieppauksesta ja hiukan myöhemmin tämän oletetusta kuolemasta, hänelläkin on enemmän kuin hyvä syy kostoon. Tosin molemmat ovat fyysisesti (ja henkisesti) kovin huonossa kunnossa, joten suinpäin matkaan lähteminen ei ole mahdollista. Fitzin suunnitelmana on lähteä yksin, koska hänen mielestään Narri ei voisi millään selvitä matkasta, mutta suunnitelmat eivät aina toteudu, ja kun lopulta matkaan lähdetään, on mukana enemmän väkeä kuin Fitz alun perin suunnitteli.

Kirja oli vetävää tekstiä, vaikka paikoitellen se oli ehkä hiukan viivyttelevä, eikä juonen edistyminen aina ollut nopeinta. Etenkin kirjan alkupuoli, jossa lukija tiesi, mitä maatilalla oli tapahtunut, mutta Fitz ei, tuntui hiukan liian pitkältä ja hidastelevalta. Fitz lepäili linnassa ja osallistui juhliin tietämättä, mitä hänen tyttärelleen oli tapahtumassa. Kirjan kerronta oli silti mukaansatempaavaa, eikä oikeastaan edes huomannut lukiessa, että tuskin mitään varsinaisesti tapahtui. Fitz on alkuperäisiin kirjoihin verrattuna aikuistunut paljon, mikä ei ole yllättävää, kun aikaa on kulunut ilmeisesti lähemmäs 50 vuotta. Hyvä kirja ja oli sarjansa paremmassa päässä kuitenkin.

The book had engaging writing, although at times it was perhaps a bit slow, and the plot didn't always progress at the fastest pace. Especially the first part of the book, where the reader knew what had happened on the farm but Fitz did not, felt a bit too long and drawn out. Fitz rested in the castle and attended parties without knowing what was happening to his daughter. However, the storytelling was still captivating, and you didn't really notice while reading that hardly anything actually happened. Compared to the earlier books, Fitz has matured a lot, which isn't surprising since it seems nearly 50 years have passed. A good book, and definitely among the better ones in the series.

784 pp

Lars Kepler: Hypnotisoija (The Hypnotist, Joona Linna #1 )

Itselleni uuden kirjailijan yhden sarjan avaava teos. Mies on tapettu erittäin verisesti jalkapallokentän pukuhuoneessa. Kun hänen perheelleen mennään viemään tietoa, osoittautuu, että myös hänen perheensä on tapettu julmasti, käytännössä teurastamalla. Vaikka aluksi näytti siltä, että kukaan ei ole hengissä, osoittautuu, että perheen teini-ikäinen poika on nipin napin elossa. Ilmenee myös, että perheen tytär ei ollut kotona murhien tapahtuessa, eikä oikein kukaan tiedä missä hän on. Jotta tytär löydettäisiin ja pelastettaisiin häntä ehkä jahtaavalta murhaajalta, poliisin edustaja toivoo teholla hoidettavana olevan pojan hypnotisointia. Hypnoosin suorittaa lääkäri, joka oli kymmenkunta vuotta sitten vannonut olevansa ikinä enää hypnotisoimatta ketään, mutta painostettuna hän lopulta suostuu. Hypnoosissa yllättäen vaikuttaa siltä, että ko. poika on itse murhaaja. Miksi hän tällaisen teon olisi tehnyt? 

Hypnoosin tehnyt lääkäri päätyy lehtien sivuille, kun häntä syytetään epäeettisestä toiminnasta. Myöhemmin hänen verenvuototautia sairastava poikansa kaapataan. Liittyykö tämä perhemurhaan, etenkin kun syyllisenä pidetty poika karkasi sairaalasta. (jeps, joo, maksavammasta kärsivä kolkkaa pari henkilöä ja katoaa…) 

 Kirjan puolessa välissä oli erittäin pitkä (ja kovin puuduttava ja tylsä luettava) takautumajakso, jossa kuvattiin ryhmäterapiaa hypnoosilla. Jakso oli paitsi pahasti ylipitkä niin myös erittäin epäuskottava kaikilla tasoilla. Hypnoosia käytettiin ryhmähoitona vakavista traumoista kärsiville, mukana ilmeisen prepsykoottisia henkilöitä. Etenkin sen jälkeen, kun yksi murtautui terapeutin kotiin ja varasti tavaroita, olisi hoitosuhde hänen kohdallaan tietenkin lopetettu ja poliisille tehty ilmoitus. Sama henkilö oli myös sairaalassa kirjoilla väärällä nimellä - miten ihmeessä Ruotsissa, jossa kuitenkin on hyvä henkilötietojärjestelmä, tämä olisi mitenkään ollut mahdollista? Terapeutti myös lankesi hunaja-ansaan äärimmäisen helposti. Ja sosiaalityöntekijät, jotka tarkistavat, onko eräässä talossa lasta heitteelle jätettynä, eivät etukäteen viitsi tarkistaa, onko ko. taloudessa edes lapsia olemassa? Muutenkin kirjan kaikki henkilöt olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja aika typeriä. Sarjan “päähenkilö” Joona Linna oli hyvin heikosti taustoitettu ja tuntui vain ilmaantuvan ajoittain paikalle - mitään hänestä itsestään ei oikeastaan kerrottu ja hän tuntui vain aika pinnalliselta sivuhenkilöltä. Kirjan alussa hänellä oli kummallinen pakkomielle puukotuksen uhrin hypnotisoimiseen - mistä ihmeestä se hänelle niin tuli vahvasti mieleen, että piti raahata paikalla hypnoosista vuosia sitten luopunut tutkija? Kielellisesti kirja ei tuntunut mitenkään hyvin kirjoitetulta. Kirjan kaksi pääjuonta tuntuivat myös kovin erilliseltä, eivätkä muodostaneet yhtenäistä kokonaisuutta. Pahat ihmiset olivat pahoja lähinnä siksi että olivat pahoja, heidän motiiviensa avaaminen jäi aika niukaksi. Hullut nyt vain ovat hulluja. Muutenkaan mitään järkeä tai logiikkaa kirjassa ei oikein ollut, asiat tuntuivat vain tapahtuvan niin, että mahdollisimman paljon draamaa saatiin aikaan. Kirja ei herännyt suurta halua sarjaa (tai edes kirjailijaa) enempää lukea.

A book that opens a new series by an author unfamiliar to me. A man is brutally murdered in a football field's locker room. When the news is delivered to his family, it turns out that they too have been cruelly slaughtered, practically butchered. Although it initially seemed that no one had survived, it is revealed that the family's teenage son is barely alive. It also emerges that the family's daughter wasn't home during the murders, and no one knows where she is. In order to find and rescue the daughter from the murderer who might be chasing her, a police officer suggests hypnotizing the boy who is being treated in intensive care. The hypnosis is conducted by a doctor who had sworn a decade ago never to hypnotize anyone again, but under pressure, he eventually agrees. Under hypnosis, it surprisingly appears that the boy himself is the murderer. Why would he have committed such an act?

The doctor who performed the hypnosis ends up on the front pages of newspapers when he is accused of unethical conduct. Later, his son, who suffers from hemophilia, is kidnapped. Is this related to the family murder, especially considering that the boy believed to be the culprit escaped from the hospital? (Yes, indeed, a boy with a knife wound to  his liver, knocks out a few people and disappears...)

Midway through the book, there was an extremely long (and quite tedious) flashback sequence that depicted group therapy using hypnosis. The sequence was not only excessively long but also quite implausible on all levels. Hypnosis was used as group therapy for people suffering from severe traumas, some of whom appeared to be on the verge of psychosis. Especially after one of them broke into the therapist's home and stole items, the therapy relationship with that person would obviously have been terminated, and the police notified. The same person was also registered at the hospital under a false name—how on earth would this have been possible in Sweden, which has a good personal data system? The therapist also fell into a honey trap very easily. And social workers who were checking if a child had been neglected in a certain household didn’t even bother to check in advance whether there were any children in the household at all?

All the characters in the book were mostly annoying and quite foolish. The series' “main character,” Joona Linna, was poorly developed and seemed to just appear occasionally—nothing about him was really explained, and he felt more like a shallow, side character. At the beginning of the book, he had a strange obsession with hypnotizing the stabbing victim—where on earth did that come from so strongly that he felt the need to bring in a researcher who had given up hypnosis years ago? Linguistically, the book was not well-written. The two main plots of the book also felt very disconnected and didn’t form a cohesive whole. The bad people were bad mainly because they were bad; their motives were barely explored. Crazy people were just crazy. There wasn’t much sense or logic in the book overall; things just seemed to happen in a way that maximized the drama. The book didn’t spark much desire for one to read more of the series (or even the author).

608 pp. 

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu (Takamäki #22)

Viimeinen osa Takamäki-sarjaa. Sarjahan loppui hiukan kesken kirjoittajansa äkillisen ja yllättävän kuoleman vuoksi. Kirja lainaa hiukan juonta sarjan aikaisemmalta osalta: kun löytyy kuollut mies, osoittautuu, että tämä on kadonneena julistettu kuolleeksi jo vuosia aikaisemmin. Se mikä on erityisen kummallista, on se, että miehellä vaikuttaa olevan täysin aito uusi henkilöllisyys. Vähän saman suuntainen lähtökohta oli jossain aikaisemmassakin osassa, tosin muuta samaa ei kirjoissa ollut. Ataripoliisi Suhosen kaveri Salmela on palannut takaisin Suomeen Brasiliasta ja alamaailman huhut kerovan hänen tuoneen mukanaan muutaman kilon kokaiinia. Onko tämä totta vai ei? Suhoseen Salmela ei ainakaan itse ollut ottanut yhteyttä, mutta pelin kuumentuessa hänelle alkaa poliisin suojelu kyllä kelvata.

Ihan tuttua tyyliä sarja oli loppuun asti. Tämä viimeinen osa jäi ehkä hieman keskitason alapuolelle, mutta sekin oli hyvin realistiselta vaikuttavaa poliisityön kuvausta. Aivan loppuratkaisuun uskoisin vaikuttaneen sen, että kirja jäi viimeiseksi, uskon että tapahtumat eivät ihan näin olisi edenneet, jos jatkoa olisi vielä seurannut. Sarjasta jäi kaiken kaikkia hyvä maku, yhtään surkeaa osaa ei joukkoon sattunut. 

300 pp.

L.T. Shearer: Kissa, joka pyydysti tappajan (The Cat Who Caught a Killer, Conrad the Cat Detective #1)

 Kuusikymppisen (?) eläkkeelle jääneen poliisin Lulu Lewisin asuntoveneelle saapuu kissa, joka puhuu. Aluksi nainen epäilee, että melko äskettäinen äkillinen leskeksi jääminen on järkyttänyt hänen mielenterveyttään, mutta kissa vaikuttaa todella puhuvan, ja vain heidän ollessa kahdestaan. Kissa “adoptoi” Lulun nopeasti ja seuraa tätä oikeastaan kaikkialle, myös tapaamaan Lucyn jo dementiaa sairastavaa anoppia hoitolaitokseen. Anoppi on muististaan huolimatta fyysisesti kohtalaisen hyvässä kunnossa ja on melkoinen yllätys, kun hän kuolee seuraavana yönä. Kuka vanhan ja hyvin iäkkään naisen olisi halunnut tappaa? Hänellä kyllä oli melkoinen omaisuus ja naisen toinen poika oli tunnettu heikoista rahankäyttötaidosta ja aina epäonnistuvista bisnesideoista. Mutta miten nainen olisi tapettu - hänellä oli vaikea allergia seesamin siemenille, mutta asuntolan lääkäri oli jo arvioinut kuoleman luonnolliseksi eikä hänen mielestään ollut mitään allergiaan viittaavaa todettavissa. Poliisinaisen vanhat vaistot heräävät ja hän alkaa selvittää asiaa tukenaan olkapäällä matkustava puhuva kissa. 

Kirja oli hyvin kevyt “pehmodekkari” joka oli sopivaa luettavaa kesäkoronassa ollessa. Kirja oli leppoisaa ja hitaahkoa tarinan kuljetusta, jossa paljolti päähenkilö käy juttelemassa eri ihmisten kanssa. Vähän typeryyksiä kirjassa oli, esim. päähenkilöön kohdistunut yksi toimi oli täysin järjetön ja olisi ollut vain haitallinen tekijänsä kannalta. Kyseessä ei ollut mitään suurta kirjallisuutta, mutta kirja oli kevyt ja mukava välipala pää hiukan pöhnässä kovassa kuumeessa ollessa luettavaksi. 

A cat that talks arrives at the houseboat of Lulu Lewis, a retired police officer in her sixties (?). At first, she suspects that her fairly recent and sudden widowhood has disturbed her mental health, but the cat seems to really be talking, and only when they are alone together. The cat quickly 'adopts' Lulu and actually follows her everywhere, including to visit Lucy, her mother-in-law who is already suffering from dementia, at a care facility. Despite her memory loss, the mother-in-law is in reasonably good physical condition, so it comes as quite a surprise when she dies the next night. Who would have wanted to kill the elderly woman? She did have a considerable fortune, and her other son was known for his poor money management skills and always failing business ideas. But how could she have been killed? She had a severe allergy to sesame seeds, but the care home’s doctor had already ruled the death natural and didn’t find any signs pointing to an allergic reaction. The ex-policewoman’s old instincts kick in, and she begins to investigate the matter, with the support of the talking cat that rides on her shoulder.

The book was a very light 'cozy mystery,' suitable reading for when stuck at home during a summer cold. It was a relaxed and slow-paced story, where the main character spends much of her time talking with various people. There were some silly elements in the book, for example, one action directed at the protagonist was completely senseless and would have only been detrimental to the one who did it. This wasn’t great literature, but the book was a light and pleasant diversion to read while a bit woozy from a high fever.

368 pp. 

Jarkko Sipilä: Pelontekijät (Takamäki #21)

Takamäki sarjan seuraava kirja. Kerrostaloasuntoon ammutaan oven läpi kaksi laukausta. Kun poliisi tulee paikalle, asunnosta löytyy vaatekaappiin piiloutunut pikkurikollinen, joka on niin peloissaan, että on enemmän kuin innokas pääsemään poliisivankilaan turvaan. Miksi miestä peloteltiin tuolla tapaa? Ja miksi parilla muulla pikkurikollisella oli tehtävä kiristää kolmannelta tietoa jostain asiasta, tosin tumpelot onnistuvat tappamaan miehen, ennen kuin tämä kertoo salaisuutensa. Ja miten Salmela, ataripoliisi Suhosen vanha kaveri ja tiedottaja liittyy tähän kaikkeen, etenkin miten Salmelalla tallessa oleva muistikortti liittyy asiaan. Mitä niin arvokasta kortilla voisi olla?

Kirja oli taattua tasaista laatua, jossa tapahtuvat etenevät kiihtyvään tahtiin. Henkilöhahmot olivat vanhoja tuttuja ja omia itseään. Yksi asia, mikä on alkanut ihmetyttää, on se, että kuinka paljon Suhonen oikein Salmelalle antaa periksi ja kuinka paljon antaa käyttää itseään hyväksi tämän reippaasti harmaalle puolelle menevissä teoissa? Muuten kirja kumminkin oli taas kerran realistista poliisitoiminnan kuvausta, vaikka rikoksen kaikki yksityiskohdat eivät ehkä kaikkein loogisimpia ja realismisimpia olleet. 

The next book in the Takamäki series. Two shots are fired through the door of an apartment. When the police arrive, they find a petty criminal hiding in the wardrobe, so terrified that he is more than eager to get to the safety of a police cell. Why was the man scared in such a way? And why were a couple of other petty criminals tasked with extracting information from a third person, though the bumblers managed to kill the man before he could reveal his secret? And how is Salmela, an old friend and informant of undercover cop Suhonen, involved in all this, especially regarding the memory card Salmela has kept safe? What could be so valuable on that card?

The book delivered the usual consistent quality, with events unfolding at an accelerating pace. The characters were old familiar faces, staying true to themselves. One thing that has started to puzzle me is how much Suhonen really lets Salmela get away with, and how much he allows himself to be used by Salmela in his increasingly questionable activities. Otherwise, the book once again provided a realistic depiction of police work, even if not all the details of the crime were the most logical or realistic.

329 pp. 

 

My Hugo award votes 2024, Part 3: Novellas

The novella category was pretty varied. The best story was very clear, a few others were adequate but not especially good or unforgetable,  and the worst nominee was horrible in both writing and philosophy, almost worse than the worst rabid puppy nominees. So the first and last places were easy to decide, the other places fell also pretty easily into their places.

“Life Does Not Allow Us to Meet,” He Xi / 人生不相见, 何夕, translated by Alex Woodend (Adventures in Space: New Short Stories by Chinese & English Science Fiction Writers)

An expedition from Earth travels to a colony located on a sea world. All contact had been cut off years ago, and they are going to investigate if all the rules have been followed. There are many rules: All scientific information is strictly restricted, and there may not be any significant genetic drift compared to “base” humans. The restrictions haven’t been followed, and the colonists have evolved (some space radiation has caused everyone to develop exactly the same mutations, which are beneficial for survival on that planet - heh), which is a very bad thing. It’s a pretty bad story. It starts with an unnecessary scene at an apparently abandoned American space facility. I didn’t really see the point of that episode; it was pretty superfluous. There is a vast amount of straight lecturing about the backstory (with stupid made-up or badly understood science) and most of the dialogue is “As you know, Bob” style, where the characters discuss things they should be well aware of. The society is apparently an extremely fascist one, to which genetic purity is the most important thing, and it destroys sentient beings with no moral qualms or ethical discussion at all. The story was badly written and had extremely disgusting morality. It will be below “no award.”

“Seeds of Mercury,” Wang Jinkang / 水星播种, 王晋康, translated by Alex Woodend (Adventures in Space: New Short Stories by Chinese & English Science Fiction Writers)

Another Chinese story. When I was reading the first story, I thought the bad writing was partly due to the translation. As this was translated by the same person, the fault was not in the translation - this one was okay writing-wise. In the story, a researcher creates a new kind of life that could live on Mercury. An eccentric billionaire sponsors the research and designs a way to transport life to the planet. They were hoping that, with enough time, life would evolve intelligence. And so it does, eventually. Almost the opposite in philosophy to the other Chinese story, this one was about creating a new intelligent species, not destroying one due to trivial differences. The plot was better, and the writing was vastly better than in that novella. Despite that, as a whole, this story felt fairly average and had significant faults. Apparently, the Chinese style of storytelling includes long “lectures” by a narrative voice that carefully explains science and story details to the reader, which feels extremely old-fashioned and irritating.

Mammoths at the Gates by Nghi Vo (Tordotcom)

The story continues a series set in an alternative version of China. A cleric who has been traveling returns to his home monastery only to find that the monastery's leader has passed away. His relatives, who seek his body, have arrived at the monastery gates with war mammoths. The monastery is also home to a colony of intelligent birds, the same species as the one that has been accompanying the cleric. These birds remember everything they hear. The story is filled with names and places and is very dense (making it not an easy read). I have not been a big fan of this series or this particular story. There is a lot of dialogue, but even with mammoths at the gates, there is little action. Despite these aspects, it is the best installment in the series so far. However, it could have been shorter. It is unlikely to be one of my top choices when it comes to the Hugo voting.

The Mimicking of Known Successes by Malka Older (Tordotcom)

The Earth is uninhabitable, and people are living on strips built around Jupiter. Not all of the strips are inhabited; there are platforms where people live. (I wonder why Jupiter? What was stopping them from building those superstructures around Earth itself, or around the Moon, Venus, or Mars?) There is a plan to repopulate Earth with animals. There are genetic archives, and animals are being raised and studied in certain areas. One scientist disappears. Apparently, all safety features are unheard of, and it is possible to jump or throw someone off a habitable platform. A detective starts to study the case and, in the university area, meets her former flatmate. They were apparently romantically involved but haven’t been in contact for years. Together, they start to study the crime case. It is a fairly slow-moving story that started pretty well but decayed after that. The “romance” part was at times pretty cringe and teen-like. “Oh, I touched her hand.” The ending had some slight shades of gray, but the whole society seemed strange and wasn’t really well described. A solid three-star story.

Rose/House by Arkady Martine (Subterranean)

A famous architect built his dream house before his death. The house is run by an AI and is closed to anyone but Dr. Selene Gisil, who was the architect's pupil until they had a falling out. The house is filled with art and schematics done by the architect, but no one can go inside except Dr. Gisil, for two weeks every year. About two weeks after Dr. Gisil last visited the house, the house AI calls the police and reports a dead body. It doesn’t volunteer any other information and doesn’t allow anyone to enter the premises. As no one is allowed inside, who could the body be? It turns out that several people and groups have an interest in the contents of the house and the AI software itself. After Selene Gisil returns from Europe, she and a member of the local police are able to enter the house - but is it easy to get out of there anymore? It’s a pretty well-written story about a “ghost” house. The beginning was pretty good, but the latter part of the story was fairly confusing and disorganized. I wonder why anyone would want a copy of such an irrational AI to run anything - and why old architectural drawings would have such immense value - aren’t there any other talented architects in the world?

Thornhedge by T. Kingfisher (Tor, Titan UK)

Toadling is a princess who was raised by water fairies. She is a changeling and was replaced by an elf child. As time passes differently in Elfen land, she is asked to be the fairy godmother of the elf child who took her place. She was supposed to give a blessing so that the child would not harm those around her. The spell goes wrong and doesn't work. Toadling stays at the castle and tries to undo her mistake, but eventually isn´t able to do it except by putting the changeling to permanent sleep, after she has killed her nurse without the slightest remorse. That leads to the “Sleeping Beauty” scenario where a beautiful (but deeply evil) princess sleeps at an abandoned castle surrounded by vines and trees, and is guarded by Toadling who can take the form of a toad. Centuries later, a knight who has read tales about an imprisoned princess, arrives to rescue the damsel. He seems nice and understanding; perhaps Toadling could explain what is going on. An interesting take on an old fairytale told in beautifully written and easy-to-read language. The characters were interesting and well-drawn, except for the princess whose absolute evilness was poorly explained and did not seem to have any other character traits. Overall, this is an excellent and enjoyable story. 

My voting order: 

 

1. Thornhedge

2. Rose/House 

3. The Mimicking of Known Successes 

4. Mammoths at the Gates 

5. “Seeds of Mercury”, 

6. No Award: 

7. “Life Does Not Allow Us to Meet”