Sari Rainio , Juha Rautaheimo: Vainajat vailla armoa (Mortuí non silent #3)

Seuraava osa sarjassa, joka kertoo omalaatuisen oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan tutkimuksista. Tällä kertaa ruumiin löytää itse Viola Kaario puistosta työmatkakävelyllään. Vanha mies on kuollut, ja kuolema näyttää aluksi luonnolliselta, mutta ruumiinavauksessa käy pian ilmi, että kyseessä on murha. Ja vielä aika erikoisesti tapahtunut; mies oli myrkytetty Bladanilla, jo vuosikymmeniä sitten käytöstä pois jääneellä äärimmäisen myrkyllisellä hyönteismyrkyllä. 

Minkä takia viime vuodet ulkomailla elellyt, hyväntahtoinen, hiukan liikaa portviinistä pitänyt mies tapettiin? Jäljet johtavat (ehkä hiukan turhan helposti) korkean tason vanhusten hoitolaitokseen Töölönlahden rannalla. Siellä eräs vanhus oli saanut rajun reaktion nähdessään kuolleen miehen kuvan lehdessä. Valitettavasti nainen on pitkälle dementoitunut, eikä hänen kuulustelunsa oikein onnistu, etenkin kun hänen poikansa on voimakkaan suojeleva eikä antaisi poliisin äitiään tavata. 

Samalla etenee Viola Kaarion ystävän, rikkaan, eläkkeellä olevan, kahvilaketjun entisen omistajan nyt jo kolmannessa kirjassa jatkunut juoni miehen tyttären kuoleman epäsuorasti aiheuttaneen auervaaran rankaisemisesta. Tällä kertaa varsin tehokkaaseen loppuun asti: mies menettää kaiken - maineensa, asuntonsa, omaisuutensa ja vapautensa. 

Pikkuhiljaa murhamysteeri alkaa selvitä hyvin rauhallisen poliisityön ja runsaan vanhainkodissa vietetyn ajan myötä. Myös Viola Kaario viettää aikaa samassa ryhmäkodissa, sillä hän on yllättäen saanut vastuulleen dementoituneen äitinsä, joka tarvitsee hoitopaikan. 

Kirja etenee hyvin rauhalliseen tahtiin melko runsaiden pienten, osittain aika turhien ja typerien (onko silmälasien käyttö muka niin noloa?) sivujuonien kera. Juonellisesti se oli kiinnostava ja sen henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin jossain määrin karikatyyrimäisiä. Kirjan tahti oli hyvin leppoisa ja hidas. Sarjassa tapahtumien vauhti tuntuu hidastuvan osa osalta, tämä meni ehkä jo liikaa leppoisan jutustelun puolelle. Kun yksi koko sarjan kattanut juoni saatiin sentään päätökseen, saa nähdä tuleeko jatko-osia enää? 

495 pp. 

Markku Jokisipilä: Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista suomen historiaa

Kirja käsittelee lukuisia Suomen historiaan liittyviä “entä jos” -skenaarioita. Artikkelien taustalla on useita eri kirjoittajia, ja käsittelytavat sekä tyylit vaihtelevat melko runsaasti hyvin kuivasta kuivahkoon. Kovin suurta mielikuvituksen laukkaa ei kuitenkaan yhdessäkään esseessä nähdä.

Joissain teksteissä, kuten vaikkapa esseessä “Entä jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan”, esitys koostui pitkälti nimien vyörytyksestä: ne, jotka todellisessa historiassa olivat eniten rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, tekivät sitä tässä vaihtoehdossa Saksan suuntaan. Nimiä lueteltiin jutussa todennäköisesti kymmeniä, ellei jopa sata.

Naisten äänioikeuden saamattomuutta käsittelevä artikkeli puolestaan keskittyi lähes kokonaan siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua ja millä tavoin, jotta naiset eivät olisi saaneet äänioikeutta. Varsinainen vaihtoehtoisen historian kuvaus jäi vähäiseksi.

Lapuan liikkeen voittoa käsittelevä juttu oli ehkä kiinnostavimmasta päästä. Siinä esiteltiin varsin asiallisesti kolme erilaista mahdollista tapahtumien kulkua.

Helsingin vuoden 1940 olympiakisoja käsitellyt artikkeli oli pakostakin hieman keskitasoa kekseliäämpi, koska kisoihin piti kehittää niissä “tapahtunutta” urheiludraamaa.

Talvisodan rauhan solmimatta jättämistä käsittelevä essee pysytteli pitkälti silloisen tilanteen kuvauksessa. Lopussa päästiin sentään spekulointiin, jonka mukaan lopputulos olisi ollut Suomelle varsin huono.

Talvisodan jälkeisiä tapahtumia pohtiva teksti, jossa spekuloitiin joko kommunistisen vallankumouksen mahdollisuudella tai entistä tiiviimmällä yhteydellä Saksaan, oli kiinnostava. Siinäkin kuitenkin käytettiin ehkä hieman liikaa tilaa todellisen poliittisen tilanteen kuvaamiseen.

Kansallisteatterin matkaa Saksaan käsittelevä essee jäi melko yhdentekeväksi, etenkin kun siinä kertomuksen “vaihtoehtoisuus” ei niinkään liittynyt itse matkaan, vaan muihin historian tapahtumiin, jotka poikkesivat todellisuudesta.

Essee siitä, miten sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä olisi voitu välttyä, oli varsin tyhjänpäiväinen. Siinä ei juurikaan siirrytty vaihtoehtoisen historian puolelle, vaan keskityttiin lähinnä todellisiin tapahtumiin ja siihen, miten oikeudenkäyntejä olisi ehkä voitu välttää.

Sosiaalivakuutuksen mahdollisia vaihtoehtoja käsittelevässä tekstissä keskityttiin lähes kokonaan lainsäädännön kehittymisen läpikäyntiin. Siihen, mihin erilaiset lait olisivat konkreettisesti johtaneet, ei juuri puututtu.

Samoin spekulointi siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun, jäi ylimalkaiseksi. Tämäkin essee käsitteli pääosin sitä, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja mitä olisi ehkä vaadittu toisenlaisen päätöksen tekemiseksi. Varsinainen pohdinta vaihtoehtoisen ratkaisun seurauksista jäi suurelta osin puuttumaan.

Kokonaisuutena kirja vaikutti pahasti hukatulta mahdollisuudelta. Siinä olisi voitu rohkeammin spekuloida vaihtoehtoisten tapahtumien lopputuloksia sen sijaan, että keskityttiin lähinnä siihen, miten asiat olisivat voineet edetä toisin.

272 pp

Andrey Kurkov: Kuolema ja pingviini (Пикник на льду #1, Death and the Penguin)

 Kirjailija, joka ei ole saanut tuotoksiaan kaupaksi, päätyy kirjoittamaan tunnettujen henkilöiden kuolinilmoituksia valmiiksi sanomalehden arkistoa varten. Hänellä on hoidossaan pingviini, jonka hän oli saanut eläintarhasta, kun se luopui osasta eläimistä kulujen vähentämiseksi. Pian hän kiinnittää huomiota siihen, että hämmästyttävän suuri osa henkilöistä, joista hän on kirjoittanut nekrologin, kuolee, ja muistokirjoitus päätyy julkaistavaksi. Lehden päätoimittaja on hyvin hermostunut sekä omasta että osittain myös kirjailijan turvallisuudesta.

Kirjailijan hoivaan päätyy lopulta myös pikkutyttö, josta hän pitää huolta parhaansa mukaan. Pikkutyttöä hoitamaan tulee noin 16-vuotias tyttö, johon kirjailija aloittaa melko pian suhteen. Jostain syystä pingviinin osallistumista huomattavien henkilöiden hautajaisiin aletaan toivoa – monien sellaisten, jotka olivat kuolleet yllättävästi pian sen jälkeen, kun heistä oli kirjoitettu ennakoiva nekrologi. Näistä esiintymisistä maksetaan hyvät rahat. Samalla jotain salamyhkäistä tuntuu olevan meneillään muutenkin: kirjailijaa mahdollisesti varjostetaan ja valvotaan, ehkä useammaltakin taholta, ja hänelle kerrotaan, että siinä vaiheessa, kun hän saa tietää, mistä on oikeasti kyse, hän voi olla varma siitä, että on seuraavana kuolevien listalla.

Helppolukuinen ja ironinen kirja, jossa tosin jää hyvin vahva epäily siitä, että suurinta osaa ironiasta ei ymmärrä. Ehkä sillä pingviinilläkin oli jokin merkitys, mutta tässä se tuntui vain absurdilta sivujuonelta. Kirja tuntui osittain olevan jonkinlaista paikasta toiseen haahuilua, jonka yhteydessä tapahtui kummallisia byrokraattis-surrealistisia asioita. Hups, mökki oli miinoitettu varkaiden varalle, varkaat astuivat miinaan ja räjähtivät kappaleiksi. Mitäs tuosta – potkitaan suuremman ruumiin palat vähän syrjään, ehtii sen miliisin myöhemminkin kutsua. Pingviini saa keuhkokuumeen – ratkaisuna on luonnollisesti siirtää siihen ihmislapsen sydän, mitäs siinä kummallista on?

Kirja ei tehnyt minuun kovin vahvaa vaikutusta. Kirjapiirissä useimmat olivat lukeneet saman kirjailijan teoksen Harmaat mehiläiset, joka kuulosti kiinnostavammalta kuin tämä.

 

 

A writer who has failed to sell his work ends up writing obituaries of well-known people in advance for a newspaper archive. He is also taking care of a penguin, which he received from a zoo when it gave up some of its animals to cut costs. Soon, he begins to notice that a surprisingly large proportion of the people whose obituaries he has written actually die, and the memorial pieces are published. The newspaper’s editor-in-chief is very nervous about his own safety and, to some extent, the writer’s as well.

Eventually, a young girl also comes into the writer’s care, and he looks after her as best he can. To help care for the child, a girl of about sixteen is brought in, and the writer begins a relationship with her fairly soon. For some reason, the penguin’s presence at the funerals of prominent people starts to be requested, many of them individuals who had died unexpectedly shortly after an advance obituary had been written about them. These appearances are well paid. At the same time, something else seems to be going on: the writer may be being followed and monitored, perhaps by more than one party, and he is told that once he finds out what is really happening, he can be sure he will be next on the list of those who are going to die.

An easy-to-read and ironic novel, though one is left with the strong suspicion that much of the irony is lost on the reader. Perhaps the penguin was meant to have some deeper significance, but here it felt like nothing more than an absurd side plot. The book sometimes feels like a kind of aimless drifting from place to place, accompanied by strange bureaucratic-surreal events. Oops, the cabin was mined to deter thieves; the thieves stepped on a mine and were blown to pieces. Never mind—kick the larger body parts a bit to the side; there’s time to call the militia later. The penguin gets pneumonia—and the obvious solution is to transplant the heart of a human child into it. What’s so strange about that?

The book did not make a powerful impression on me. In the reading group, most people had read another novel by the same author, Grey Bees, which sounded more interesting than this one.

270 pp. 

 

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Kirja, joka käsittelee Sigurd Wettenhovi-Aspan ja hänen seuraajiensa sekopäisiä teorioita siitä, kuinka suomalaiset ovat historian tärkein kansa, joka on peräisin Atlantiksesta, ei kun Jaavalta, ei kun Kreetalta ja on jättänyt jälkensä koko maailman paikannimiin, onhan ihan selvä, että sana “Egypti” johtuu sanasta “Äijäkupittaa” ja “pyramidi” juontaa juurensa sanoista “pyhät raamit”. Yllättävän usea amatöörihistoroitsija on päätynyt samankaltaisiin tuloksiin, vaikka “totuuden ovat ruotsalaiset pimittäneet”, mutta mitäpä rohkea amatööri ei saisi selville kielitiedettä ja paikannimiä ”tutkimalla”. Mitäs sillä väliä, jos kaikki ei todellisen historian tutkimuksen kanssa ihan yksiin mene.

Todella kiinnostava kirja hörhöistä, jotka ovat uskoneet suomalaisten muinaiseen suuruuteen. Kirja ei rajoitu tähän vaan menee reippaasti tieteenfilosofian puolelle: mikä on tiedettä ja miksi, ja mikä on epätiedettä, ja mikä erottaa sen oikeasta tieteestä. Tämä osuus on oikeastaan yllättäen kirjan kiinnostavin osa. Se sisältää useiden asiaa sivunneiden tutkijoiden haastatteluja, joita olisi lukenut vähän pidemmässäkin muodossa. Kirjoittaja jää myös pohtimaan kuinka moni ”vaihtoehtoisesta historiasta” kirjoittanut on ollut ihan tosissaan, vaan onko ainakin osalla kyseessä ollut vain “trollaus” tai vähintään liioittelu huomion keräämiseksi - sen verran vauhdikkaita osa teorioista oli, että tämä on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei varmaan ole niin pähkähullua asiaa, etteikö siihen joku uskoisi, onhan niitä homeopaatteja ja litteän maan kannattajia olemassa, molemmat vaativat kyllä aika totaalista järjen käytön torjuntaa.

310 pp.

 

Matt Dinniman: The Gate of the Feral Gods (Dungeon Crawler Carl #4)

The next entry in the Dungeon Crawler Carl series. I thought I would take a little break from the series, but no—I didn’t have enough willpower for that.

This time, the crawlers are split into small pocket “worlds,” each containing four castles they must conquer. The crawlers in Carl’s world are mostly pretty mediocre—at least until they meet Carl and his team. Under his lead, they don’t stay mediocre for long… if they survive. The team must face feral gods, nearly unbeatable opponents, though through cunning, their encounters become at least survivable. Meanwhile, the AI running the dungeons seems increasingly unhinged. At times it appears to favor Carl; at others, it seems to want him dead—preferably in the most gruesome way possible.

Carl and his posse, of course, overcome their challenges and reach the staircase to the next level in time. Along the way, they manage to disrupt the game in a major way. Even before that, their new, exceptionally rude PR person (a sentient worm inhabiting someone else’s body) suffers an “unfortunate accident” resulting in her(?) death. No one can prove Carl had anything to do with it—it was just a string of very unfortunate events, naturally.

The backstage scheming is beginning to affect more and more people in the dungeon, especially high-profile figures like Carl. There seem to be powerful factions that want him dead, but he also has surprising and unknown supporters. His own goal, however, hasn’t changed: burn it all to the ground and avenge the destruction of the Earth.

This was a much better book than Part 3. The pace was even a bit too fast in the latter parts. The political maneuvering will likely grow more important as the series continues. I wonder what the AI (or the author) will throw at the team next. The epilogue hints at some very awkward encounters ahead. The writing may not be the best in the world, but it is undeniably entertaining.

586 pp.