Sally Salminen: Katrina

A forgotten masterpiece written about 80 years ago and was about the first international bestseller ever written by a Finnish author. It tells the life story of a poor sailor’s wife at the Åland archipelago, starting somewhere at the end of 19th century, ending possibly in the late 1920s. Her life is tough and her husband is a braggart who really can’t accomplish much. But Katrina manages. It's a moving, well-written life story of a woman who keeps her self esteem no matter what. It reminds me a little of Stoner by John Williams.

Kertoo yhden naisen elämäntarinan, ei sen enempää tai vähempää.
Katrina syntyy Pohjanmaalle isoon taloon. Sinne käymään tullut merimies, Johann, viekoittelee hänet suurilla puheilla hienosta talosta ja kauniista pihasta täynnä omenapuita. Pikaisen avioliiton ja saaristoon muuton jälkeen paljastuu totuus: ei ole iso taloa, ei ole puutarhaa tai puita. On pahainen hökkeli, torppia huonompi. Johann on tunnettu tyhjänpuhuja, liioittelija, jolle koko kylä nauraa. Pohjalaisena Katrina ei luovuta, vaan käärii hihansa ja yrittää sen minkä ikinä voi pärjätä yksin vieraalla saarella. Johann viettää kesät merellä, mutta on saamaton, käyttää helposti rahansa makeisiin, eikä oikein edes osaa tarttua asioihin tai pärjätä oikeassa elämässä. Katrinalle lankea vastuu talon pidosta, taloudesta ja myöhemmin lapsista. Johann ei juuri aikaiseksi saa ja terveytensäkään ei pian kovin kehuttava ole. Mutta lapsista (jotka ovat keskenään kovin erilaisia luonteeltaan) pidetään huoltaa siinä mitä voidaan ja elämä kulkee latuaan myötä- ja vastoinkäymisissä.
Kirjasta tuli mieleen John Williamsin Stoner. Molemmissa kerrotaan kokonainen elämäntarina ihmisestä, jonka elämä ei aina ole täydellistä, mutta joka ottaa tyynesti vastaan sen mitä elämä eteen asettaa ja enemmän tai vähemmän hyväksyy kaikki koettelemukset, jota eteen tulee.
Kun alun shokista pääsi yli, kirjan juoni tempaisi vahvasti mukaansa. Kirjan kieli oli todella hienoa, soljuvaa, sopivan vanhahtavaa ja sitä oli ilo lukea. Käännös oli hieno ja sujuva – kirjapiirin yksi jäsen oli lukenut vanhan käännöksen, eikä siinäkään ollut mitään valitettavaa eikä suuria eroja uuteen käännökseen verrattuna. Siinä määrin hyvä kirja oli, että lukemista piti hiukan säännöstellä, ettei kirja olisi loppunut liian nopeasti, etenkin kun kirja oli kirjapiirin kirjana. Piirissä kaikki olivat teokseen ihastuneita.

448 s

City of Ruins (Diving Universe #2) by Kristine Kathryn Rusch

The second part of the series was once again read during lunch hours and commutes. This time, the “Boss” and his employees/allies have gone to a planet that is known to have the oldest settlements on that area of the Galaxy. They have heard that something strange has been happening in the caves below the main city: people are dying and disappearing for no real reason. Could there be old and dangerous stealth technology at work somewhere?

When they start to examine the caves, they inadvertently turn on some equipment that is still functioning after centuries. Then an intact, fully functioning, very legendary Dignity Vessel appears in the cave, apparently out of thin air, with a full crew who don’t realize that they have missed the last five thousand years.

This is a very entertaining, exciting, and enjoyable book. I finished the last fifth of it in one go (even though it wasn’t a lunch hour.) The end was “happy” but totally open, and I look forward to the next part. It may take a few months before I get to it, Hugo award reading and all…


303 pp.

Miika Nousiainen: Juurihoito

An extremely easy-to-read book in which a pair of stepbrothers seek out their father through several countries. A mildly amusing feather-light book without any real surprises with an obvious moral message delivered with the subtlety of a sledgehammer about getting along with each other and not exterminating Australian aboriginals.


Mainostoimiston työntekijä joutuu hammaslääkäriin. Siellä hän kiinnittää huomionsa hammaslääkärin sukunimeen, joka on sama kuin hänellä. Sukunimi on hyvin epätavallinen. Osoittautuu, että hammaslääkäri on mainosmiehen puoliveli. Yhteinen isä on molemmat hylännyt heidän olleessaan pieni. Hammaslääkärin pienestä vastustelusta huolimatta miehet lähtevät yhdessä kartoittamaan taustaansa ja matkasta tulee pitkä, aluksi Tukholman kautta Thaimaahan ja lopulta Australiaan asti. Puolisisaruksia sitten löytyy useampia ympäri maailmaa.

Äärimmäisen kevyesti kirjoitettu, kovin tyhjänpäiväinen kirja, johon tuntui olevan päälle liimattuna aika itsestään selviä “ajatuksia” ja opetuksia moukarin hienovaraisuudella välitettynä ihmisten samanlaisuudesta ympäri maailmaa. Kevyttä lukemista, jonka toisaalta olisi kyllä voinut jättää ilman mitään tunnonvaivoja keskenkin melkein millä kohtaa tahansa, loppuun tuli kuitenkin luettua ilman mitään suuria yllätyksiä missään vaiheessa.

332 s.

My Hugo award votes 2019 part 1: short stories

All six nominated short stories were excellent this year, much better than last year. Almost all are well worthy of the award (and are vastly better than a few recent winners). The writing was good in all of them, and the plot was very engaging in most. A fable-like style was apparently a popular trend this year. Finding the last two stories (and their order) wasn’t very hard, and after some thought, the order of the rest was pretty self-evident, also.

“The Court Magician” by Sarah Pinsker (Lightspeed, January 2018)
A skillful magician who doesn’t believe in magic a drafted to be the court magician. It seems that he has gained skill for real magic at the same time. The king sometimes has a request – he usually hopes that something goes away. The magician is able to fulfill that request – at a cost. He always loses something valuable, starting with his left little finger. The magician always wonders how the trick works. Several years, several lost body parts, and several lost loved material things later, the magician is old and tired. A well-told fable-like darkish story.


“The Rose MacGregor Drinking and Admiration Society” by T. Kingfisher (Uncanny Magazine 25, November-December 2018)
Fairies, elves, selkies and other magical [male] creatures meet for a beer and reminisce about a woman who was special and didn’t fall for them, but rather they all fell for her until she tossed them away like an empty shell. A fine, warmly humorous story.

“The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington” by P. Djèlí Clark (Fireside Magazine, February 2018)
A story about George Washington's teeth/dentures. Short stories that grow more and more fantastic and magical – and all teeth have some effect. Short episodes with poetic language.

“STET” by Sarah Gailey (Fireside Magazine, October 2018)
An autonomous car has apparently run over a child. A mother has written an essay concerning the “autonomous conscience” with some very personal and even bitter touches. A short piece that isn’t exactly a “story”, but is fairly good anyway.

“The Tale of the Three Beautiful Raptor Sisters, and the Prince Who Was Made of Meat” by Brooke Bolander (Uncanny Magazine 23, July-August 2018)
An intelligent raptor is the youngest of three sisters. When the Prince comes to their realm, she (as the youngest) must find who he is and why he has arrived. After she eats his horse, she isn’t hungry, and doesn’t eat the Price straight away. As she is curious, she joins the Prince and goes to the town with him. There she is ultimately betrayed, but as she has gained a friend, not everything is lost. A nice story that is written in a nice fairy tale-like language. Woman power (human and otherwise) rules!

“A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies” by Alix E. Harrow (Apex Magazine, February 2018)
A librarian (who is also a benevolent witch) notices a lonely, awkward boy who is apparently in foster care. He seems to be interested in books about getting away from this world. She is able to sense which books he needs, up to the last one. A well-written story with beautiful language and mood.


My voting order will be:

1. “The Court Magician” by Sarah Pinsker (Lightspeed, January 2018)
2. “The Tale of the Three Beautiful Raptor Sisters, and the Prince Who Was Made of Meat” by Brooke Bolander (Uncanny Magazine 23, July-August 2018)
3. A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies” by Alix E. Harrow (Apex Magazine, February 2018)
4. “The Rose MacGregor Drinking and Admiration Society” by T. Kingfisher (Uncanny Magazine 25, November-December 2018)
5. “The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington” by P. Djèlí Clark (Fireside Magazine, February 2018)
6. “STET” by Sarah Gailey (Fireside Magazine, October 2018)

Trail of Lightning (The Sixth World #1) by Rebecca Roanhorse

The first part of a new urban fantasy series (or the book is in the form of an urban fantasy, even though it happens in the countryside). Oceans have risen and everything has gone from bad to worse. Luckily, the American Indian reservations have built (or used magic to build) a wall to protect them from the barbaric hordes outside of their realm. Somehow the catastrophe has also broken the wall between magic and reality, and the Navajo gods (and devils) roam their land. People have received some special powers according to their clans. As it happens, that hero of the book, Maggie Hoskie’s special power is being very good at killing people (and monsters).

I haven’t read many urban fantasy books, but the setup for this one was exactly the same as those I have read: The heroine, Maggie, lives alone, has some magic powers and has been in relation with someone/something very powerful, but that has ended. She meets someone new, and it turns out that the old flame might be involved with something important. I remember at least two books which started in a more or less similar way.

It seems that someone is creating monsters which are very hard to defeat. And the local law enforcement (which is more or less a vigilante gang) doesn’t feel very sympathetic toward a known “killer.” Will Maggie be able to find the culprit while avoiding the local “militia”?

The book was a pretty nice and entertaining read, but it wasn’t special in any way; it rather felt quite ordinary. I really don’t see why it got so many nominations for the Hugo award. The writing was average, the plotting was average – everything felt very average. There was nothing bad, but nothing really memorable either; a solid three-star book in way of reckoning. (A three-star is average. There are a few books every year worthy of four stars. And there are a few books every decade worthy of five stars.)

287 pp.

Consider Phlebas (Culture #1) by Iain M. Banks

The first of the Culture novels, and one of the few that I have read before.
An Idiran Empire, which considers that it has a religious mission to conquer lesser species and bring order to their existence. It has encountered the Culture and is sure that they will soon conquer that peace-loving anarcho-communist society. At the beginning of the war, the Idirans were advancing and the Culture was retreating; however, in the long run, there really was no contest about the winner.
The book happens at the beginning of the conflict. Horza, a shape-changing mercenary, has been working for the Idirans. He is in a tight spot when he encounters a Culture agent, a worked for “special circumstances” (an organization which works as a kind of spy agency and as the first line military response for the Culture). The roles are soon reversed as Balveda is imprisoned by Idirans, who rescues Horza. And then the Culture forces attack the ship and they are separated - for a while. Ultimately, both are trying to find a Mind, a powerful AI which is stranded on a strange planet filled with deep underground caves. After several adventures, Horza manages to imprison Belvda and takes with him to the planet where the AI is situated.


The book was pretty episodic, especially for the first half, where there were adventures which didn’t really had much connection to each other. The last half formed a bit more of a coherent whole. The storytelling style was not black and white: the “hero” (or anti-hero?) of the book worked against the Culture and considered it abhorrent and demoralizing and promoting a decadent, lazy lifestyle, especially at the beginning of the book. But he later learned to see some good in it, also. Nice book, but perhaps a slight disappointment.


471 pp.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Cormoran Strike #4) (Lethal White)

The latest Cormorran Strike-book. Badly overlong and in severe need of a good copyeditor to cut out about hundred pages and to write away a few characters and at least one extremely stupid subplot. The worst book in the series, by far.

Uusin Cormorran Strike-sarjan kirja.

Kirja jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa loppui.
Pääosan kirjan alkupuolesta kuluu Cormoran ja hänen sihteerinsä Robinin välien selvittelyyn. Edellisen kirjan lopussa Robin meni naimisiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, vaikka jo olikin ilmiselvästi rakastunut Cormoraniin. Robin aikoo jättää sulhasensa heti häämatkan jälkeen, mutta tämä sairastuu matkalla ja Cormoranillakin on uusi suhde, joten Robin jää epätyydyttävään avioliittoonsa. Henkilöiden suhteita sitten käsitellään noin sata sivua, ennen varsinaisen mysteerijuonen alkua.
Robinin ja Cormoranin toimistoon ilmaantuu selvästi mieleltään järkkynyt mies, joka kertoo sekavan tarinan lapsena näkemästään lapsen murhasta. Mies on selvästi psyykkisesti sairas, mutta hänen tarinansa kuulostaa oudon vakuuttavalta. Mies pakenee ja katoaa ennen kuin poliisi ehtii paikalle. Etsiväpari hieman selvittelee asiaa, mutta heidän palkataan auttamaan kiristyksen kohteeksi joutunutta hallituksen jäsentä, joka kieltäytyy paljastamasta, mikä on se asia, josta häntä yritetään kiristää. Robin päätyy työskentelemään valeasussa parlamentissa, jossa erilaista salattavaa tuntuu olevan yhdellä jos toisellakin. Lopulta sitten (noin kirjan puolivälissä) tapahtuu myös murha, jonka selviäminen on sitten parivaljakolta sekä fyysistä, että henkistä ponnistelua vaativa asia.

Kirja oli selvästi ylipitkä ja olisi tarvinnut kipeästi taitavaa kustannustoimittajaa. Juoni oli rönsyilevä, henkilöitä oli paljon ja heidän toimintansa välillä erikoista. Yksi alajuoni oli todella typerä, miksi ihmeessä kukaan jossain kolmannen maailmaan maassa maksaisi suunnattomia summia jostain, jonka pystyy rakentamaan ihan kuka tahansa, jolla on edes minimaalista rakentamiskokemusta ja jonka tarveaineiksi riittää saha, kasa nauloja ja pino puutavaraa?

Ja Robin ei osaa katsoa mistä numerosta hänen puhelimeensa tuleva viesti oikein on peräisin? Oikeasti? Kirjan loppuratkaisu kuullaan syyllisen pitkänä luentona, kun hän kertoo tarkkaan mitä teki. Tässäkin: oikeasti? Show, don’t tell, vai mitenkäs se kirjoittamisen pääsääntö oikein meni? Ja loppuratkaisua lukijan olisi ollut käytännössä mahdoton päätellä, riittävästi tietoja ei ollut kunnolla olemassa.

Selvästi huonoin sarjan kirjoista, pahasti ylipitkä, jaaritteleva ja juonellisesti sekä sekava, että epäuskottava.

687 s.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

The winner of best YA-book of the year in Finland. The starting point was very "harrypotter", but the book got a lot more violent and raunchier quite soon. It told about a magical world where the essential ingredient is something out of the body of the person performing the spell. Body hair, nail clippings, menstrual blood, semen...So it is cool to be as hairy as possible so that you could have plenty of ingredients for good spells. Soon there is a civil war going among wizards between a Gestapo-like organization and a guerrilla organization. The hero of the book, a young girl, finds herself at the center of the action as the leader of the freedom fighters, and is a good friend of her mother’s. There are some attempts to bring shades of grey in on the action, but everything was (or at least seemed to be) very black and while. I was hoping for a drastic turn of things, but I had to be disappointed. The writing was ok, but the book was pretty violent - I wonder what was the age group this was aimed?


Tämän vuoden Finlandia-junior palkinnon voittaja parhaasta nuorten- tai lastenkirjasta.
Kirja tapahtuu fantasia-maailmassa, jossa on mm. kaksi kuuta ja jossa taikuus toimii. Taikoja eivät voi kuitenkaan tehdä kaikki, vaan vain osa ihmisistä ja kyky siihen kulkee suvussa.
Kirjan päähenkilö Pau elää rauhallista elämää taiteilijaäitinsä ja kalatutkijaisänsä kanssa. Hänen suvussaan on ollut taikuutta ja kun hänen veljensä saa kutsun taikakouluun hän itsekin uskaltaa toivoa samaa.

Vuotta myöhemmin myös hänelle tulee kutsu kouluun. Taika-akatemiassa on osaltaan samanlaista kuin hän oli ajatellut, mutta toisaalta erilaista - totuusjuomaa juottavat “ajatuspoliisi” ötkyt olivat jotain mitä hän ei ollut odottanut. Ötkyt haluaisivat valvoa taikuutta ja kauppaavat fosoraa, jonka pitäisi estää taikuuden haitallisia vaikutuksia. Pääsykokeiden jälkeen Pau hylätään koulusta, vaikka hän oli jo osoittautunut ikäänsä voimakkaampaa taitoa taikuuteen. Kotiin palattuaan hän aluksi yrittää palata aikaisempaan elämäänsä, mutta sitten käy ilmi, että oikeastaan mitään mitä hän oli perheestään ajatellut, ei olekaan totta.

Kirjan taikajärjestelmä on kiinnostava ja originelli. Taikuuteen tarvitaan jotain osaa omasta ruumiista, joten mitä karvaisempi on, sitä parempi - karvat kun mahdollistavat vahvemmat taiat. Myös kaikkia muita eritteitä kuukautisverta ja siemennestettä myöten voidaan käyttää hyväksi. Sinällään hiukan ihmetytti miten karvat riittävät - kunnon taikaan kun tarvitaan useampia grammoja hiuksia tai ihokarvoja - joka kyllä on melkoisen suuri kasa, esim. pelkistä ihokarvoista ei taida sellaista määrää edes olla mahdollista kerätä.

Kirjan alku herätti hiukan pahoja aavistuksia, sillä se oli niin harrypottermainen kuin ikinä mikään. Sävy muuttui sitten aika nopeasti tummasävyisemmäksi, enemmän kapinasta kuin koulusta kertovaksi. Pau ystävineen joutuu tiukkoihin paikkoihin ja tekemään raskaita ratkaisuja.
Kirjan maailman toiminta jäi paljolti auki ja asioita jäi selittämättä. Itselle jotenkin jäi epäily siitä, että edes kirjailija ei kunnolla tiennyt/tiedä sitä miksi asiat toimivat niin kuin toimivat, kunhan vain halusi luoda jänskiä tilanteita. Harmaan sävyjä oli yritetty saada mukaan, mutta silti jäi pahasti auki, miksi “pahikset” olivat niin pahoja kuin olivat ja kuinka ihmeessä he olivat onnistuneet värväämään niin suuren määrät täydellisen uskollisia kannattajia etenkin huomioiden kirjan maailman yleisen luontoa ja elämää yli kaiken kunnioittavan filosofian jonka nähtävästi käytännössä kaikki jakoivat. Kielellisesti teksti oli hyvää, mutta tosiaan juonellisesti jossain määrin petyin. Pau itse vaikutti suhteellisen lapselliselta ja jotenkin koko kirjan ajan suhteellisen samantapaiselta, vaikka kehitystä sinällään olisi olettanut tapahtuvan aika rajujen tapahtumien jälkeen. Kirjan loppu oli oikeastaan kliseinen, hyvä voitti ja paha hävisi rajun taistelun jälkeen. Hiukan ilmiselvästi yritettiin vastapuolta osittain inhimillistää, mutta paha oli kuitenkin pahaa loppuun asti. Toisaalta kapinallisjohtaja kyllä kuvattiin varsin fanaattisena Che Quevara-tyyppisenä hahmona, joka ajoi asiaansa kaihtamatta mitään. Pienenä toiveena minulla oli, että lopussa olisi osoittautunut, että “ötkyt” ovat olleet koko ajan oikeassa ja taikuudella olisi maailmaa vahingoittavaa vaikutusta, mutta ei. Kirjassa oli myös mukana muutama nuortenkirjaksi suhteellisen seksipitoinen kohtaus. Muutenkaan ei ehkä kyseessä ole ihan alla 12 v luettavaksi sopiva kirja.


443 s.