The Fated Sky (Lady Astronaut #2) by Mary Robinette Kowal

This book continues the story which was started in the first Hugo Award-winning book, The Calculating Stars, a few years later. Moon travel has changed more or less commonplace, and the main character is working as a “bus driver” driving the shuttle between moon base and lunar orbit. Mostly, for publicity reasons, she is elected to take part to the first Mars mission, pushing another woman away at the same time. Most of the book is about training (in far too many details) for the mission and about the actual mission. The novel ends (not counting the epilogue) when they reach their destination.

I found this book better than its predecessor. There weren’t (as many) places where nothing happened. However, the misogyny and racial issues were brought on with a subtlety of a giant sledgehammer hit on the head. Also, it's a three-year mission with apparent little evaluation of psychological compatibility and a white man from South-Africa, of course, by extreme racism by the law of clichés’ – I would imagine that there might have been more “mellow” people to choose from. All in all, a bit better and, perhaps, slightly better-written book than the first part.

384 pp,

Pajtim Statovci: Bolla

The winner of last year’s Finlandia award, the most prestigious literary award in Finland. The book tells a love story between two men in Yugoslavia, just after it fell apart and right before ethnic violence started. One of the men was a Serbian and the other was Albanian, so their countries of origin were natural enemies. The writing was excellent, as well as parts of the plot. However, the main protagonist was the most despicable person there can be, so disdainful that the book almost felt homophobic.


Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Kertomus homon elämästä Jugoslavian hajoamisen aikana ja sen jälkeen ja rakkaudesta albaanin ja serbin, verivihollisten, välillä. Sinällään kirjan idea oli kiinnostava ja kielellisesti kerronta oli hyvä ja jopa kaunista. Ongelmana on se, että molemmat miehet olivat aivan äärimmäisen vastenmielisiä persoonia, niin vastenmielisiä, että lähestulkoon kirjailijasta tuli homofobinen kuva, tuollaisiksiko hän homot kirjoittaa? Toisaalta henkilöiden tekemiset ovat jotenkin ymmärrettävissä, mutta toisaalta osa teoista on niin raukkamaisia, että mikään, minkäänlaiset olosuhteet ja tunteet eivät niitä ymmärrettäviksi muuta ja estävät täysin minkäänlaisen sympatian henkilöitä kohtaan – melkein mitä huonommin henkilöillä kirjassa mini, niin sitä paremmalta tuntui, enkä usko, että kirjaa niin oli ”tarkoitettu” kokea. Sääli, sillä muuten kirja vaihtuvine aikatasoineen ja maan hajoamiseen liittyvine tapahtumineen oli kovastikin kiinnostava.

240 s.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

A book about a woman who struggles to keep her family farm alive in the 1920s in Pohjanmaa, an area of Finland known for farming and stubbornness. The husband immigrates to the US to earn money and is supposed to return soon – something he never does. The mother always compares her to her brother who died as a small child - and she never manages to measure up to the imaginary son. The writing was excellent, poetic, but sometimes perhaps bordering on pretentious. The story was sometimes somewhat fragmentary, and a very typical example of Finnish realism, where everything almost always goes wrong and life is joyless and harsh. However, the book is far from being as bad as it sounds, it was a worthwhile read.


Liisa on tytär, jonka isä on kuollut nuorehkona ja jättänyt leskiäidin ja tyttäret taloa pitämään. Kuolinvuoteellaan isä kuiskasi Liisalle ”pirä sinä tila suvus” ja tästä tulee häntä velvoittava perusajatus. Leskiäiti on menettänyt pienen poikavauvan ja tästä hän ei päässyt koskaan yli – hän vertaa aina Liisaa poikaan, joka ei edes leikki-ikäiseksi ehtinyt. Kuvitteellinen poika on aina ja kaikessa parempi. Liisa ottaa myöhemmin talon vastuullensa puolisonsa kanssa, mutta puolison mieli palaa Amerikkaan. Ja kun Liisa on taloon kytketty, lähtee puoliso yksin matkalle rahoja tienaamaan tarkoituksenaan palata pian. Se ”pian” osoittautuu sitten kovin suhteelliseksi ajaksi.
Kirjan kieli on todella hienoa, mutta kyseessä oli hiukan turhan suomalaiskansallinen "sirkkeliin kaatuneesta orvosta" kertova kirja, jossa asiat pääosin menivät huonompaan suuntaa ja elämä oli suurelta osin karua ja rankkaa. Sinällään teos toi mieleen Sally Salmisen Katriinan, mutta jotenkin päähenkilö jäi kovin paljon kylmemmäksi – ehkä osaltaan vaikutti se, että kirjassa ei pohjalaiseen kansanluoteeseen sopien paljon tunteista puhuttu. Kirjassa oli etenkin alkupuolelle ehkä vähän liikaa episodimaisuutta, lyhyitä muutaman sivun kohtauksia, joiden välillä kului paljon aikaa ja ihan kokonaan tästä tyylistä ei eroon päästy koko kirjan kuluessa, etenkin lopun tapahtuman kelattiin hyvin nopeasti kasaan.
Jotain muunkinlaisia ongelmia kirjassa oli: kyseessä oli ilmeisen iso talo, jossain vaiheessa puhuttiin jopa kymmenestä lehmästä, joka joskus 20-luvun alussa olisi ollut aika mahtitila, mutta ei yhtään piikaa/renkiä? Ei sen ajan systeemeillä sen kokoisen talon hoitaminen olisi mitenkään mahdollista yhden ihmisen tekemänä, ihan jo heinän keruu olisi voinut aikamoinen urakka. Ja sisko menee räätäliksi? Ei tainnut tuolloin olla naisia räätälin nimekkeellä olemassakaan, ompelijattaria he olivat. Räätäli oli selkeä miehen titteli. Kirja oli kirjapiirin kirjana, yleinen mielipide oli varmasti hiukan parempi kuin oma käsitykseni, mutta joku oli bongaillut räätäliyden lisäksi pari muutakin anakronismia kielenkäytössä – olikohan esimerkiksi sanaa ”fillari” käytetty jossain vaiheessa, se sana kyllä tuntuu enemmän stadilta kuin pohjanmaan murteelta 20-luvulla. Myös kielikuvia pidettiin vähän jo liian kikkailevina ja liian pitkällä menevinä.

334 s.

Touch by Claire North

Another high concept book by Claire North. This time the hero is a person who, while being murdered in the 19th century, discovered that he (or she – the gender is never specified and after two centuries of swapping bodies it doesn’t really matter) can instantly invade the mind of anyone she touches. The personality of the individual invaded goes to “sleep” and has no sense of time passing at all, be it two seconds or twenty years. It is a bit disconcerting if you are invaded in your twenties and abandoned on your death bed after fifty or so years…

There are other beings like him, and they somehow are able to sense each other, and may have personal connections spanning centuries and almost countless bodies. It turns out that there is an organization that hunts creatures like this and it doesn’t hesitate, even hurting the body of the host if there is a chance to kill one of the “spirits”. But when one can invade any personality instantly with a touch, it isn’t easy to imprison a creature like that.

An entertaining, smoothly and, in places, even poetically told story. There were some inconsistencies, and it was far too easy for the organization to hunt the mind-swapping beings. Even if they had complete access to all hospital records in the world, there would have been no way in hell to find out whether normal people were carrying an invader and where the invader went. This is perhaps the least good of the author’s stories of unusual people, but it was a good read nevertheless.


426 pp.

Matkakirjeitä Maasta (Letters from the Earth) by Mark Twain

A collection of posthumously published stories by Mark Twain. The lead story was okay and the “Letter to the Earth” pretty fun ironic tale, otherwise nothing really special.


Kokoelma Mark Twainin sekalaisia kertomuksia, joista ilmeisesti ainakin pääosa on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Nimikkotarina kertoo maahan karkotetun Saatanan maanpäällisistä kokemuksista ja ihmettelystä siitä, kuinka ihmiset ovat pystyneet uskonnon vääristämään niin epäloogiseksi ja ristiriitaisaksi ja ylipäätään riitaisaksi systeemiksi kuin se on. Kertomus oli ihan kohtuullinen ja varmasti uskalias kirjoittamisajastaan katsottuna, nyt se vaikutti lähinnä hiukan naivilta. Suurin osa kirjan tarinoista oli aika mitättömiä - ehkä paras kaikista oli arkkienkelin kirje, jossa kiitellään rikkaan miehen suunnatonta anteliaisuutta, kun tämä oli antanut köyhälle leskelle kokonaista viisitoista dollaria, vaikka kuluneen kuukauden voitto näytti jäävän alle 50 000 dollarin. Huomioiden miehen luonne, tämä oli täysin uskomattoman hyvä ja jalomielinen ponnistus, josta taivaassa enkelit lauloivat. Muuten suuri osa kertomuksista ei kovin mieleen jääviä olleet.

216 pp.

The Alloy of Law (Mistborn: The Alloy Era #1) by Brandon Sanderson

A beginning of a new series which continues the Mistborn series a few centuries later. Untypically for a fantasy book, there have been radical changes in the world. Technology and society have advanced: there are guns and railroads, and the first cars have been invented. The magic which uses metals still works, but there apparently are no longer people who can use all the metals, but that doesn’t mean that there wouldn’t be some very powerful allomatics and furumantics still around. The world where the story happens is a mix of Wild West and the beginning of 20th century.

A former law keeper, Waxillium Ladrian, who had worked for a while at “the Roughs” (kind of Wild West territory), has returned to his home after a personal tragedy. He is Lord of a House, and his uncle, who was the former ruler of the House, has died. There have been clever robberies that have involved taking hostages. The robbers attack a fancy ball which Wax is taking part and kidnaps his possible bride-to-be. He is forced to return to law-keeping. And his methods are slightly less orthodox than those of the real police. It is refreshing to read fantasy which isn’t happening at the faux middle time. And it is even more interesting to see what has happened in the fantasy world when the original “quest” has been resolved and “normal life” has resumed its course. The heroes of the first series are now mythical creatures of religion – but there still is a strange mist, which cannot be explained by weather phenomena, floating around sometimes, so all mystical things might not have disappeared. After a slightly slow start (seems to be common for this author) the writing was riveting and left one wanting more.

332 pp.

Christian Rönnbacka: Julma (Antti Hautalehto #2)

The police detective, Antti Hautalehto, who endured severe physical and mental hardship, is recovering and has returned to work. The criminals have placed a price on his head. At the same time, a young girl is kidnapped from her home in a very professional manner. She is returned a few days later – she is physically healthy but molested. So there is a lot going on at the same time. It is a smoothly written book where Antti is very pressed once again and does not survive unscathed.

Antti Hautalehdon tutkimukset jatkuvat. Edellinen kirja päättyi varsin synkästi. Antti on palannut työhönsä ainakin fyysistä vammoistaan toipuneena, henkiset ovat vasta arpeutumassa.
Poliisilaitokselle tulee ilmoitus pikkutytön pöksyjen katoamisesta. Pieni asia, jota on vaikea edes ihan vakavasti ottaa, mutta sitten kun pikkutyttö ryöstetään kotoaan näyttää siltä, että kyse on jostain muusta kuin ihan pikkupervon toiminnasta, vielä kun sieppaus näyttää erittäin hyvin, jopa ammattimaisella tarkkuudella toteutetulta. Pari päivää myöhemmin tyttö palautetaan ruumiillisesti kohtuullisessa kunnossa, mutta henkisesti ihan muussa tilassa. Samaan aikaan ruotsalaiset rikolliset ovat asettaneet Antin päästä kunnon palkkion ja palkkamurhaajat ovat jo matkalla. Toiminnantäyteinen kirja, jonka sisältö oli osittain aika kuvottavan ahdistavaa, eikä Antti taaskaan selviä tapahtumista ihan ehjin nahoin. Kirjoituksellisesti se oli kuitenkin kovin vetävä ja sisällöstä huolimatta imi hyvin mukaansa ja oli hyvin sujuvasti kirjoitettua tekstiä.


364 pp.

Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit

A biography of my favorite artist, who created some very imaginative art and painted probably some of the best examples of symbolism in Finnish art. He also was one of the forerunners in lithography in Finland – and I own two signed lithographs made by him. The biography was well written, comprehensive and interesting. It might have gone into more detail on his work, but as he didn’t keep a diary and didn’t explain his works, the original data about them is very limited.


Elämäkerta eräästä mielitaiteilijastani. Muistan ihastuneeni Simbergin grafiikan töihin taidenäyttelyssä vuosia sitten. En muista varmaksi, milloin tämä tapahtui - ainakin vuonna 2000 on Simbergin näyttely ollut Tampereella, mutta jotenkin itsellä on mielikuva, että tämä ensi-ihastuminen olisi ollut jo ainakin 10 vuotta aikaisemmin. En kuitenkaan löytänyt mainintaa näihin aikoihin olleesta näyttelystä. No, joka tapauksessa jo tuolloin oli täysin mahdottomalta tuntuvana haave, että joskus omistaisin jonkin taitelijan teoksen. Tämä haave on nyttemmin jopa toteutunut. Kirjalta odotin aika paljon ja odotukset aika pitkälle toteutuivat. Kirja käsittelee tyypillisen elämänkertaa tyyliin koko elämän lapsuudesta kuolemaan asti. Varhaisvaiheita oli ehkä jopa hiukan liikaa kuvattu ja elämän viimeiset kymmenen vuotta tuntuivat menevän muutamassa sivussa. Ilmeisesti Simbergin elämän loppupuolella, kun hän eli ilmeisen onnellista avioelämää ja matkusteli vähemmän, ei ollut samassa määrin kirjallista materiaalia käytössä. Kun ei ole matkoilla, niin ei ole tarve kirjoitella kirjeitä ja tämän vaiheen olemassa olevista kirjeistä on ehkä vähemmän säilynyt, koska Simbergin leski ilmeisesti oli hävittänyt osan kirjeenvaihtoa.

Kirjassa oli paljon kuvia, mutta ei siltikään ihan riittävästi. Osaa mainituista tauluista ei löytynyt edes googlaamalla, osa löytyi Simbergin grafiikan täydellisestä luettelosta, joka itsellä on käytössä, mutta “oikeita” taulujahan ei ollut sielläkään. Muutamasta mainitusta taulusta jäi mietityttämään, minkälainen teos oikein kyseessä mahtoi olla.

Kielellisesti kirja oli vetävää tekstiä, jopa tarkemmin olisin voinut maalauksien taustoista lukea, mutta ilmeisesti tietoa ei kaikesta oli, kun mitään yksityiskohtaisempaa päiväkirjaa Simberg ei nähtävästi pitänyt eikä ilmeisesti taulujaan liiemmin julkisesti selitellyt.

Jotenkin tuli vaikutelma, että kaikesta menestyksestään huolimatta Simberg ei eläessään saavuttanut ihan täyttä menestystä: alussa hän oli aikaansa edellä symbolisilla teoksillaan, ja sitten yhtäkkiä, impressionismin myötä hän oli aikaansa jäljessä, vanhan sukupolven edustaja, jolta ei mitään uudenaikaista enää voinut odottaa. Jollainlailla ulkopuolisen vaikutelma hänestä myös sai, vaikka hän ilmeisen seurallinen oli toisaalta. Kirjana teos oli erittäin kiinnostava ja suositeltava.

431 pp.