Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 2 (Om udregning af rumfang #2)

 

Seuraava osa sarjassa, joka kertoo marraskuun 18.päivään juuttuneesta naisesta Tarasta. Tara on jättänyt kotinsa ja kotipaikkakuntansa. Hän matkustaa pitkin Eurooppaa etsien eri vuodenaikoja luodakseen itselleen vaikutelman ajan ja vuoden kulumisesta. Hän pystyy löytämään talven pohjoisesta, kevään Englannista ja alkukesän Ranskasta. Lopulta hän asettuu Düsseldorfiin elämään hiljaista ja yksinäistä elämää. Hän kokee tyhjyyttä ja kokee maailman ympärillä olevan ohentumassa. Päivät sulautuvat toisiinsa, ja aina tulee uusi samanlainen marraskuun 18. päivä, jona hän seuraa ihmisten tekevän samoja asioita aina uudelleen. Hän mietti ajan ja elämisen olevuutta ja todellisuutta, Rooman valtakuntaa ja elämää siellä, kuvitteli, millaista olisi ollut elää Roomassa ja miltä tuntuisi, jos aika taas liikkuisi. Hän mietti puolisoaan, mutta oikeastaan yllättävän vähän, ilmeisesti hän torjuu tätä koskevat ajatukset. Kirja on erittäin kiinnostava kirjaksi, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Tara pohtii asioita tarkasti ja miettii ajan ja elämän olemusta, kokee ahdistusta siitä, että on ulkona oikeasta elämästä, hirviönä, joka kuluttaa maailmaa.  Hieno lyhyt kirja, oikeastaan pienoisromaani, jonka jatkoihin pitää kyllä myös tutustua.

The next installment in the series about Tara, a woman trapped on November 18. Tara has left her home and hometown. She travels around Europe in search of different seasons, trying to create the impression that time and the year are passing. She manages to find winter in the north, spring in England, and early summer in France. Eventually, she settles in Düsseldorf, living a quiet and lonely life.

She experiences a sense of emptiness and feels that the world around her is gradually becoming thinner and more insubstantial. The days merge into one another, and there is always another identical November 18, when she watches people doing the same things over and over again. She reflects on the nature and reality of time and existence, on the Roman Empire and what life was like there. She imagines what it would have been like to live in Rome, and what it would feel like if time were to start moving again.

She thinks about her husband, but surprisingly little, apparently because she is suppressing thoughts about him. The book is extremely interesting for a story in which, essentially, nothing happens at all. Tara reflects deeply on things and considers the nature of time and life. She feels the anxiety of being outside real life, like a monster consuming the world around her.

A wonderful little book—really more of a novella—and I will definitely have to read the subsequent installments as well.

175 pp. 

Marianne Cedervall: Saapuu luokse syntisen (Samuel #1)

 Itselle uuden sarjan ensimmäinen osa. Samuel on kaupunkilaispappi, joka on ottanut lyhyen työpestin pieneltä pohjoisruotsalaiselta paikkakunnalta. Saavuttuaan ensimmäistä kertaa paikkakunnan kirkolle, hän löytää lumisateiselta hautausmaalta hautamuistomerkkiin sidotun kuolleen miehen. Mies on paikkakunnalla hyvin tunnettu liikemies, joka on laajentanut hotelliaan ja hankkinut itselleen vihamiehiä liiketoimillaan. Hän on myös vaihtanut puolisoa nuorempaan ja hänen vaimonsa ei tästä luonnollisesti varsin ilahtunut ole. Testamenttiaan mies ei ollut ennättänyt muuttaa ja ex-vaimo onkin ensimmäisenä epäiltyjen listalla ja jopa tunnustaa murhan. Tunnustusta poliisi ei usko, sillä nainen ei oikein osaa kertoa, miten murha on tapahtunut. Rikosta tutkii viehättävä naispoliisi Maja-Sofia, johon Samuel kokee välittömästi yhteyttä, vaikka hänellä onkin kotipaikkakunnallaan tuore kihlattu. Samuel ajautuu itsekin tutkimaan rikosta, ja osasyynä on niin kovin viehättävä poliisi. Poliisilla on tosin omat ongelmansa, kliseinen päällikkö, joka ei hänen tutkimuslinjojaan oikein hyväksy. Vähitellen rikos tietysti ratkeaa kärsivällisellä tutkimustyöllä, jossa pappi osallistuu  aika lailla sallittuja rajoja venyttävässä määrin.  

Mukava dekkari, joka oli selvästi parempi kuin edellinen kuuntelemamme ruotsalaisdekkari, Taimitarhamurhien ensimmäinen osa. Kirja oli sujuvampi, paremmin tahditettu ja henkilöt olivat kiinnostavia, vaikka papin moraalinen taju ei nyt kaikkein korkeammalla tasolla kyllä ollut,sillä kovin, kovin helposti kihlattu unohtui uudella paikkakunnalla. Poliisipäällikön käytös on äärimmäisen dekkarikliseistä: miksi IHAN jokaisessa dekkarissa on poliisipomo, joka ei ole tutkimuksien tasalla, on vallasta juopunut ja pistää kirjan päähenkilön, joka asiassa on tietenkin parhaiten ajan tasalla, ulos aktiivityöstä. Ei taida montaa dekkaria olla, jossa tätä juonen käännettä ei olisi. Tämä juonenkäänne on aika laiskaa dramatiikan luomista.  Myös se, missä määrin Maja-Sofia otti täysin ulkopuolisen henkilön poliisityöhön mukaan, ei ollut oikein uskottavaa, olipa se vain romanssin (joka oli vähän enemmän kuin arveluttava sinällään) rakentamisen kannalta tärkeää. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä ja mukaansatempaavakin. 

396 pp. 

My Hugo award votes 2026, Part 3: Novellas

 The novella series was pretty good this year, not perhaps as good as it has been in the best years. The top three stories were easy to decide; they were all very good. The rest weren’t exactly bad, but weren’t on the same level - mostly due to plot points, not the writing. Fantasy was once again more popular with four nominees against two science fiction ones. 

Murder by Memory by Olivia Waite (Tordotcom)

The story happens in a generation spaceship, where people are periodically “rebirthed” into new cloned bodies. Their memories and personalities are stored separately and are loaded into a new body when needed. A woman who works as some sort of police inspector has been taking some time off from living. She wakes up in a new body, which, to her surprise, isn’t her own. There has apparently been a murder, and some of the personality recordings have been destroyed, leading to the true death of a person. The recording of the detective was also destroyed, but there was a backup which was automatically uploaded to the closest available body if the original was damaged. So, she must find out who the murderer was and who destroyed the recordings. It soon starts to look like the culprit was the person whose body she is wearing… but why? Ok detective story, which was a bit too long with too much ”sightseeing” of the habitat. There were some strange practices which were not explained: for example, why delay getting a new body if you have dementia until the memory recording has decayed? 

Automatic Noodle by Annalee Newitz (Tordotcom)

There has been a civil war between California and the rest of the US. One of the dividing things has been robot rights, as California recognizes sentient robots as individuals with rights. Some rights - of course, nowhere as many rights as humans. Mostly they have the right to work under human supervision at menial tasks, but that is more than in the rest of the US. A group of robots has worked in a restaurant. The restaurant closes suddenly, as the company that owned has gone under. No one has told the robots what to do. They decide to establish a new restaurant, this time a good one. But robots cannot officially own things, and they can work only for humans. Well, obstacles have been created to be overcome. They start a noodle restaurant with hand-drawn authentic noodles with savory assortments and manage to produce excellent food - even when they are review-bombed for being robots. Light story which mostly fizzled out at the end. They manage to establish a restaurant. And then what? I wasn’t a great fan of this story; I felt a bit detached from the characters, and the events weren’t really engaging, 

Cinder House by Freya Marske (Tordotcom; Tor UK)

Fairy tale retellings have been popular for a few years now. Now it was Cinderella's turn. Ella is abused by her stepmother and stepsister. Her time is largely filled with chores. And she isn't even alive; she and her father were killed by the stepmother. She haunts the house and is practically a part of the house. If it is untidy, she must put everything in order. And if the house is harmed, she feels intense pain - which her stepsisters used to control and torment her. She can’t leave the house, and no one but her family can see her. She can move things only inside the house. As she finds a way to leave the house, her life opens up a lot. She can listen to lectures at university; she can go see ballets and observe other watchers. She pays attention to a man who seems to love dancing and immerses himself completely in the shows.   She even gets a friend - she writes to the neighboring country where the best authority of the ghosts lives. Their correspondence turns into a long-distance friendship. Then the prince announces a three-night-long ball, where he will choose his new wife. Ella is determined to go at any cost and finds a way with some magically loaded wooden shoes covered with pieces of a broken mirror. Her sisters are also going and are planning to snare the prince. As Ella arrives at the ball as a real young woman, she meets the prince, who happens to be the lonely man from the ballet. They talk, and he has two secrets: one - the ball is just a formality - his new bride has already been selected and is a princess from a neighboring country. And the prince is cursed: if anyone sees him dancing, they will hopelessly fall in love with him. That had caused at least two suicides already. At the ball, he is wearing leg braces which prevent him from dancing “really” and he isn’t causing an epidemy of crazy love. And his bride-to-be is someone Ella knows…

An excellent, moving, exciting, and well-written story with a fresh take on the Cinderella story. 

What Stalks the Deep by T. Kingfisher (Nightfire; Titan UK)

The story continues the series, where a retired soldier with “her” (the pronoun situation in “her” language is overtly complex; there is a pronoun for a female who has abandoned her gender and started a military career). This time they travel to the US, where their friend has bought an abandoned coal mine. The friend’s cousin has disappeared after he saw strange red lights inside the mine and followed them deeper. They examine the mine and eventually see strange lights; at the same time, someone seems to visit the camp while they are away. Is something living inside the mine? Is it some malevolent being? What are its aims? How can it move almost undetected? A pretty good, exciting, and even scary story, which derives inspiration from the classic story At the Mountains of Madness by H.P. Lovecraft. There is also a fairly similar being in some books by Brian Sanderson. 

The Summer War by Naomi Novik (Del Rey US; Del Rey UK)

Celia is a daughter of a nobleman who practically singlehandedly saved the kingdom from the periodic attacks by summerpeople, elf-like creatures with a tendency to party and celebrate and wage ruthless war against people living in the north - when it occurs to them. They are fighting to avenge a princess of the summer people who was married to a northern king, who killed herself.  Celia has a big brother, Argent, whom she loves; he is handsome, kind, smart, and brave. She has another brother who everyone ignores. The big brother has a disagreement with their father (He isn’t interested in marrying any princess, as his tastes went another direction) and leaves the castle forever. Celia is hurt and accidentally (this was the first time she actually had magical power) curses his brother to a loveless life. She soon realizes what she did but can’t take the curse back and can’t even contact her brother. She connects with her other brother, who turns out to be a nice person, even if he has some confidence problems after being ignored by everyone. As Celia grows, she is supposed to marry the prince, but it turns out to be a diversion; she actually is shipped to Summerland to marry their prince and to be the target of summerpeople’s resentment. A very good story written very well, as all Novik’s stories I have read. 

The River Has Roots by Amal El-Mohtar (Tordotcom; Arcadia UK)

Two sisters live by a river which is filled with magic “grammar”. (I think it was a bad choice of a word - I was trying to think what the magic had to do with language, especially as “nomine” was another word used in connection with the magic. The sisters sing beautiful songs and people upstream (?) enjoy them. One of those magical people falls in love with one of the sisters, and they decide to get together. However, a local businessman had wanted to marry the sister and throws her into the river, and she drowns. However, because the river is magical, she doesn’t entirely die; instead, she is rescued in the magic lands by her fiancé. She can’t return to human lands as a person, however, but she can return as a harp. And as a harp, she can sing and is able to tell who killed her. A fairly good fairy-tale-style story. The magic was pretty vague and seemed able to do whatever the plot needed it to do. There were many similarities to Naomi Novik’s story: a magic land where carefree but very strange, practically immortal beings live. And romance between humans and those humanoid elf-like beings. The language was good but perhaps bordering on pretentious. Not among my top choices. 

My voting order:

1. Cinder House by Freya Marske (Tordotcom; Tor UK): 1

2. What Stalks the Deep by T. Kingfisher (Nightfire; Titan UK): 2

3, The Summer War by Naomi Novik (Del Rey US; Del Rey UK): 3

4. The River Has Roots by Amal El-Mohtar (Tordotcom; Arcadia UK): 4

5. Murder by Memory by Olivia Waite (Tordotcom): 5

6. Automatic Noodle by Annalee Newitz (Tordotcom): 6

Adrian Tchaikovsky: Shroud

Humanity has achieved a dream of Musk and Bezos. It has expanded to outer space and is extremely commercial and geared for expansion; humans are used for utilitarian goals, and if your work isn’t needed just now, you are put in storage. Other systems are exploited as raw materials with little regard for any biosystems there might be, except as a source for possible advances in medicine and chemistry. 

An expedition happens to a solar system where they find a large planet with a very high level of EM activity. The planet's atmosphere is very thick and hydrogen-based.  The gravity is high, and the atmosphere is thick, and no light gets to the surface. It turns out that there is a lot of life that communicates with electronic signals. There should be a lot of raw materials around and perhaps some new chemistry to be utilized! A small group is tasked to evaluate if there would be any useful scientific knowledge to be gained. The plan is to land and build one, but after an accident, three people are stranded on the planet in two landers. They find that there is a lot of life. Another lander is taken apart by local animals or inhabitants, causing a big explosion when oxygen reacts with hydrogen. Another escapes with locals in close pursuit. Is there any chance for survival - perhaps if they can get to the other side of the planet where the surveying equipment is situated? But they must get there through an inhospitable planet filled with strange life, with possibly hostile beings following. 

Most of the book talks about that travel and the increasing exhaustion and despair of the two survivors. They start to think their followers are sentient, but can’t be sure - perhaps they are encountering instinctive behavior, as sometimes the actions are strange. At the same time, their follower has pretty much the same thoughts: could anything that behaves so strangely be intelligent? 

While escaping, the humans happen to show how flying happens, and Shroudians learn that pretty much instantly. Later, when they are rescued and the utilization of the planet truly starts, the Shroudians learn fiber optics and how they reduce EM interference, and there is practically a technological (and mental) singularity. And humans must learn how to really communicate with a new, truly intelligent and powerful being fast, or else. 

The book was interesting, but perhaps my least favorite by this author so far. The middle part with the trip on the planet was far too long and not really engaging; it was mostly a description of strange things and sights, and the actual plot moved slowly. The writing was ok, but the characterization didn’t really shine; the people didn’t really feel different or real. As a whole, the book was a slight disappointment, even if it presented a really interesting life form – but the most interesting part of the story would start at the endpoint of this book. 

436 pp.

My Hugo award votes 2026, Part 2: Short Stories

The short story category was pretty good, better than in years. There were fewer very experimental or allegorical stories and more stories that actually told a real story, but often still had room for allegories and sly references to real things and problems. When putting the stories in order, I started from the last place as it was the easiest one to determine, just like second to the last. After that, the choices were very difficult as all stories were pretty good.  

 

"Six People to Revise You” by J.R. Dawson (Uncanny Magazine, Issue 62)

There is a new technology to “revise” a person. The protagonist wants that procedure - they are apparently trans. To be eligible, they must receive testimony from six people on what three things should be changed.  The changes aren’t exactly what they were expecting. Short, and not bad, story. A bit too scene-like; no proper start and the ending was a bit vague. 

 “In My Country” by Thomas Ha (Clarkesworld, Issue 223)

 A country which is free, because everyone is told so. But there are some limitations: art forms open to interpretation are not allowed, as they might provoke discontent. The son of the protagonist grows to be an author and writes stories that might offer interpretations critical of the current system that aren’t open, and the stories become popular. He is honored to be sent to “far fields,” where he will have the opportunity to create even better works. No one ever returns from there, supposedly because life there is so perfect. And usually there are few new creations by people living there. A very well-written and moving story written in fine poetic language. Not far from what the world is going towards. 

 “10 Visions of the Future; or, Self-Care for the End of Days” by Samantha Mills (Uncanny Magazine, Issue 63)

 Very short visions of different futures - all with catastrophes- that range from eldritch horrors or demon attacks to giant snowstorms to civil war to volcanic eruptions. But there is usually something to be learned or something that ties the protagonists together, and they are glad to be together. A nice story about love and comradeship. Somehow lacking, though. There was little actual plot. We don’t really learn much about the characters.

 “Laser Eyes Ain’t Everything” by Effie Seiberg (Diabolical Plots, May 16, 2025)

A man has become a superhero after an alien spaceship part hit him. He can shoot lasers from his eyes. He is wheelchair-bound, though. He joins the local chapter of superheroes, but their building is not wheelchair accessible. And no one of the superheroes is really interested in doing something about the matter. And no one of the super-abled is interested in real, important issues, like getting roads safer by building more roundabouts. But if you can’t be a superhero, there are other openings, like being a super villain. A fun, amusing lighthearted story.

 “Missing Helen” by Tia Tashiro (Clarkesworld, Issue 226)

A woman has a younger clone. When she hears that her ex is engaged to that clone, she gets conflicted feelings. The clone sisters decide to meet and discuss. After that discussion, the younger version’s feelings for the man start to slowly cool. A well-written bittersweet story about relations between humans and about how they develop.

 “Wire Mother” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, Issue 229)

 Cassie’s mother is a computer simulation. Cassie suffers from ECD, a neurodivergent condition that prevents her from forming emotional bonds with simulated persons. That has led to some friction in family life, and she isn’t even salivating like other girls to create an electronic person as boyfriend when she turns 18. She dreams about old things and watches old movies with physical actors. She is starting to hate the never-aging simulacrum which claims to be her mother. But what if she finds a code that can permanently delete digital persons? Another good and well-written story with some irony of neurodivergence.

My voting order will be:

1. “In My Country” by Thomas Ha (Clarkesworld, Issue 223)

2. “Laser Eyes Ain’t Everything” by Effie Seiberg (Diabolical Plots, May 16, 2025)

3. “Wire Mother” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, Issue 229)

4. “Missing Helen” by Tia Tashiro (Clarkesworld, Issue 226)

5. “Six People to Revise You” by J.R. Dawson (Uncanny Magazine, Issue 62)

6. “10 Visions of the Future; or, Self-Care for the End of Days” by Samantha Mills (Uncanny Magazine, Issue 63)

 

 

Carin Hjulström: Pikku murha vain (Säbyholms gröna fingrar #1)

 Ensimmäinen osa ruotsalaista dekkarisarjaa. PItkän uran tehnyt tunnettu näyttelijä on irtisanoutunut työstään ja muuttaa veljenpoikansa kanssa puolittain vahingossa hankkimaansa kasvihuonetarhaan. Näyttelijä on ollut pitkässä suhteessa kuuluisan teatteriohjaajan kanssa, mutta tämä on vaihtanut nuorempaan naiseen, joka on vieläpä raskaana. Tämä vaikuttaa raskaasti hänen mielialaansa. Veljenpoika on jossain määrin hulttio ja on ollut jopa lyhyesti vankilassa ja hänen vanha tuttavapiirinsä on samaa tasoa. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt aloittaa rehellisen elämän. Yhdessä he suunnittelevat taimitarhan herättämistä henkiin ja saavat jopa suuren tilauksen. Taimitarhan lähellä on kartano, joka on lisäämässä metsästysturismia ja jolle on tulossa delegaatio kiinalaisia matkatoimistojen päälliköitä. Kartanon omistaja pariskunnalla on kovia paineita asioiden menemisestä täydellisesti. Kun paikallinen riistanvalvoja löytyy kuolleena epäilyttävissä olosuhteissa, on aluksi epäselvää, kuka edes häntä olisi halunnut kuolleeksi - pinnallisesti hän oli hyvä pataa useimpien kanssa, vaikka ei varsinaisen rakastettu henkilö ollutkaan. Paikallispoliisi alkaa selvittää tätä kuolemaa, kun varsinaiset murhatutkijat ovat liian kiireisiä tärkeämpien rikoksien parissa. 

Hyvin, hyvin, rauhalliseen tahtiin etenevä kirja. Paljon enemmän aikaa kuluu taimitarhan tavanomaiseen elämään kuin varsinaiseen dekkarijuoneen. Osittain varsinkin henkilöiden välisissä suhteissa tässä kirjassa vasta aseteltiin palasia kohdalleen - sekä tädille että veljenpojalle pedattiin ilmiselvää uutta ihmissuhdetta seuraaviin osiin kehiteltäväksi. Murhapuoli ei ollut turhan realistista eikä ihan kaikin puolin loogista – joitain asioita jätettiin vähän liikaa epäselviksi. Kielellisesti kirja oli kohtalaista tasoa, ja oli ihan ok kuunneltavaa autossa, vaikka hitaammissa kohdissa hiukan ajatus pyrki harhautumaan. 

The book progresses at a very, very leisurely pace. Far more time is spent on the everyday life of the plant nursery than on the actual mystery plot. In some respects—especially regarding the relationships between the characters—the novel is largely about putting the pieces in place, clearly setting up new romantic relationships for both the aunt and her nephew to be developed in future installments.

The murder mystery itself wasn't particularly realistic or entirely logical, with a few points left a little too vague. The writing was decent enough, and it made for an enjoyable audiobook to listen to in the car, although during the slower sections my mind occasionally began to wander.

400 pp

Emily Tesh: The Incandescent

 

The next Hugo nominee. Dr. Walden is the director of magic in a boarding school whose curriculum emphasizes magical arts. It is a pretty expensive place to study, but there are many students with scholarships there, because a young person with powerful gifts for magical abilities may be - and is - very dangerous for themselves and others who are untrained. As the concentration of magical skills in a small area is very appealing to demonic powers, the school has many wards and mechanisms to prevent demons from entering it and possessing students. The world has a demonic level which can be accessed by skillful individuals, and it is especially strong in the school area. There are also guards, demonfighters, marshals, patrolling the premises. The book is set in the modern day; there are mobile phones, cars, and game systems. And intricate electronics attract demons for some reason. Dr Walden is passionate about the school, its safety, and her students, and the students give her high esteem. 

There is a severe intrusion caused by students who thought they could control a demon but instead encountered a much more powerful one than they bargained for. Dr Walden manages to save the situation. (She herself started a similar situation when she was a student at the school, and that time things didn’t go as well). Dr Walden has a secret - a demon that has been captured in a tattoo on her hand, which she can use in a tight situation. The chief marshal raises serious concerns when she learns about the tattoo and the demon which is contained in it. She is, however, moved out of the school in the investigation following the intrusion - just after Dr Walden connects with her and they were planning a romantic date together. Afterward, the chief marshal is fired because someone had to be blamed for the incident. But a contractor, mysterious and arrogant but handsome Mark Daubrey, starts overseeing the safety of the school. And the demonic activity seems to be increasing…

A pretty nice book, but it was not without problems. It was pretty episodic, and pacing felt a bit uneven - almost like it would have been an old-school fixup novel consisting of several shorter works. The writing wasn’t quite as good as in some of the other nominees, and the romance parts felt somewhat cringe for some reason. The book was told in the third person, but the viewpoint was always Dr. Walden’s. And it felt a bit strange that Dr. Walden, the main and viewpoint character, was the only one almost always referred to by last name; for others, the first name was often used. Dr Walden herself was an interesting character, at the same time arrogant, so sure, too sure of herself, and lonely and somehow repressed at the same time. 

I was also expecting to learn more about the demons. They live at some kind of other level of existence, love to eat humans, especially ones with magical abilities; they aren’t “demons” in the religious sense (even though they can possess you and need exorcism to be driven out) but rather malevolent creatures which can be harnessed for menial tasks when they are young and weak. I wonder if that is the reason they are so angry? That aspect wasn’t explored at all. 

416 pp. 

Anthony Horowitz: Harakkamurhat (Magpie Murders, Susan Ryeland #1)

Pienen kustantamon kustannustoimittaja on saanut kustantamon tähtikirjailijan uusimman kirjan käsikirjoituksen. Kirja on viimeisin osa Christie-tyyppistä sarjaa, jossa hienostunut herrasmies ratkaisee hieman yksinkertaisen avustajansa kanssa murhia usein kartanomiljöössä. Kirja on sarjassaan tavanomaista: kartanossa aluksi on kuollut talon ylläpitäjä/siivooja ilmeisen tapaturmaisesti, ja myöhemmin kartanoherra itse kuolee. Tällä kertaa tapaturmasta ei herää epäilyjä, sillä miehen kaula on katkaistu. Salapoliisi selvittää kuolemia parhaaseen Poirot-tyyliin haastattelemalla kaikki asiaan liittyvät henkilöt, kunnes ilmoittaa lopulta selvittäneensä murhaajan, jonka jälkeen käsikirjoitus loppuu - kirjan viimeinen luku puuttuu. Kustannustoimittaja on hämmästynyt: minne osa käsikirjoituksesta on kadonnut? Hän soittaa pomolleen, kustantamon johtajalle, jolla on uutisia. Kirjailija on lähettänyt itsemurhaviestin ja löytynyt kuolleena komeasta, mutta kolkosta kartanostaan, jonka oli kirjojensa tuotoilla ostanut.

Puuttuvaa lukua ei löydy miehen tietokoneesta tai papereista, eikä kukaan häntä tuntenut tiedä asiasta mitään. Kaikki ovat kyllä yhtä mieltä yhdestä asiasta: mies oli ollut erittäin epämiellyttävä, eikä kukaan jäänyt häntä kaipaamaan. Oliko kyseessä tosiaan itsemurha? Ja mihin ihmeeseen on joutunut kirjan viimeinen luku? Nyt on edessä tosielämän murhamysteeri: tappoiko joku kirjailijan ja miksi - vaikka kukaan hänestä ei pitänyt, ei oikein kenelläkään tunnu olevan murhaan riittävää motiivia. Ja minne ja miksi se puuttuva luku katosi?

Kirjassa saa kaksi erilaista ja erityyppistä dekkaria yhdellä kertaa. Molemmat ovat sujuvia, hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia, tarjoten hyviä henkilöhahmoja sekä mielenkiintoisen juonen että täpärän lopun. Ainakin siinä ”tosielämän” tarinassa, kirjassa kirjan sisällä, lopetus oli perinteisempi Agatha Christie -tyyppinen, jossa ei ollut nykytyylisiä uhkatilanteita. Sen verran vetävä kirja oli kyseessä, että jatko-osakin pitänee jossain vaiheessa lukea. Tosin asiat muuttuivat niin reippaasti, että on vaikea tietää, miten tämä kirja voisi jatkua järkevästi. 

The book offers two different kinds of detective stories in one. Both are engaging, well written, and compelling, with strong characters, an intriguing plot, and a suspenseful ending. At least in the 'real-life' story—the novel within the novel—the ending was more of a traditional Agatha Christie-style resolution, without the modern convention of putting the characters in life-threatening situations. The book was gripping enough that I'll probably read the sequel at some point. That said, so much changed by the end that it's hard to see how the story could continue in a convincing way.

541 pp

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I (Om udregning af rumfang #1)

Nainen, joka omistaa puolisonsa kanssa pienen vanhoihin kirjoihin erikoistuneen antikvariaatin, on ollut matkalla hankkimassa uusia kirjoja. Hän alkaa elää samaa marraskuun päivää uudelleen ja uudelleen. Oltuaan jotain päiviä hotellissaan, hän palaa kotiinsa (hän onnistuu tässä, näyttää siltä, että se, mitä hän itse/itselleen tekee, ei pyyhkiydy pois). Hän selittää miehelleen, mitä on tapahtunut. Tämä uskoo lopulta naisen kertomuksen. Mutta seuraavana päivänä mies ei muista puolisonsa aikaistunutta paluuta matkalta ja asia pitää selittää uudelleen. Muutamien kymmenien kierroksien jälkeen nainen väsyy tähän ja muuttaa talonsa käyttämättömään vierashuoneeseen. Koska hän tietää tarkasti, mitä puoliso milloinkin tekee, hän pystyy elämään puolison huomaamatta. Lopulta hän ei tätäkään enää jaksa, vaan muuttaa paikkakunnalla olevaan tyhjään taloon. 

Kiehtova kirja, joka ei keskity toistuvan päivän ”mekaniikkaan” ja siihen, mitä tuossa tilanteessa voisi tehdä, vaan enemmän naisen sisäiseen elämään ja siihen, miltä päivien päättymätön toistuminen tuntuu. Hän on ahdistunut, toivoton, alistunut, mutta välillä myös toiveikas ja pienistä asioista, kuten kuun pilkottamisesta pilvien välistä, nauttiva. Tässä yöllisessä taivaan katselussa oli muuten kirjailijan virhe, joka kiinnitti huomiota: meteorikuuroa ei voi katsella kaukoputkella.  Kirja kattaa vuoden ajan tuota samaa päivää, ja loppuu hivenen avoimesti. Päätellen kirjan jatko-osista, koettelemus ei vielä tähän pääty. 

Kirja oli hieno, vaikka siinä ei tapahtumia juuri ollut. Kielellisesti se oli hyvää nautittavaa tekstiä ja naisen tunteet ja ajatukset tulivat aidon ja samaistuttavan tuntuisina esiin. Jotenkin kummasti kirja on jäänyt pyörimään mielessä moneksi päiväksi ja jatko-osia pitää varmasti lukea pian kunhan muilta lukemisilta ehtii. 

A fascinating novel that does not focus on the mechanics of reliving the same day or on what someone might do in that situation. Instead, it explores the woman's inner life and what it feels like to experience the endless repetition of the same day. She is anxious, hopeless, and resigned, yet at times also hopeful and able to take pleasure in small things, such as seeing the moon emerge from behind the clouds. Incidentally, there was one mistake that caught my attention in this scene of nighttime stargazing: you cannot watch a meteor shower through a telescope. The novel spans an entire year of this same repeating day and ends on a slightly open note. Judging by the later books in the series, the ordeal is not over yet. It was a wonderful book, even though very little actually happened. The writing was beautiful and a pleasure to read, and the woman's thoughts and emotions felt genuine and deeply relatable. Somehow, the story has lingered in my mind for days afterward, and I will definitely be reading the sequels soon, once I have time between my other books.

155 pp. 

Nnedi Okorafor: Death of the Author

The next in line of the Hugo nominees. Zelu is a Nigerian-American, wheelchair bound wannabe author who taught writing at the university. She was fired for giving an honest opinion about a student's writing exercise. At the same time, her novel was returned by one more publisher.  She has been forced to move back to her parents', and doesn’t leave her room. She starts to write furiously, something else, something she never thought she would write - a sci-fi story about robots. When she finishes, she sends it to a friend, who loves it. He has always been honest, and so Zelu sends it to her agent, who also loves it. After it is published, it becomes a worldwide bestseller and is instantly optioned for a movie. It takes some adjusting to new fame for her and her family, which has been and still is extremely protective (and restrictive). A new company that develops high-tech medical devices offers her exoskeleton bionic braces that would enable her to walk again. She takes the offer and, after some heavy exercise, learns to use them. Her family isn’t happy about them and sees them as an affront to the natural order. That causes Zelu to move out to her own apartment, which she now easily can afford.  She already has a contract for the next two books, but it turns out to be very hard to begin writing them. She gains a huge online following, but gets practically canceled after comments at a TV interview. Personally, I didn't understand at all what was so bad about her comments.

Interwoven with this story are parts of the robot book she wrote. Or are the chapters from it, or are they something else? In those chapters, humans have died out except for one. The robots love the stories humans have created and know them all. So far, no robot has been able to author an original story.  Some of the robots resemble humans; others are more like computer AIs that can move between computers and robot bodies. There are disagreements that lead to civil war, even as they face an outside threat. 

There is fairly little science fiction in the main story, mostly the exoskeleton part. The robot story was more of a pure sf story, but I didn’t like it too much. Never in a million years would that have been a best seller or easily adapted for a movie (Well, Zelu _hated_ the movie, so it apparently wasn’t adapted well). The story was interesting, and the relationship between Zelu and her family was well described. Practical no one was a good, easy-going person; perhaps the “best” character as a person was Zelu’s long-term, very understanding boyfriend. Especially her family behaved very strangely protective and restrictive toward her. The Nigerians were described as petty, competitive, and sometimes dangerous people (When Zelu was visiting Nigeria, she was ambushed for extremely poorly described reasons - apparently mostly because she was rich and famous. The part with the robot story was a bit strange - they were too confusing and not as well written as the rest of the book, but there was a twist of sorts, which gave at least some kind of explanation to that. 

The genre of the book is a bit hard to define - was it a literary novel with connections to science fiction or “real” science fiction? Perhaps more the first choice. It was an interesting book, nevertheless. At least if you mostly skip the robot parts. 

448 pp

Georges Simenon: Maigret – kootut kertomukset

Maigret-kirjat olivat minulle uusi tuttavuus. Tartuin tähän kirjaan Hesarissa alkukeväällä julkaistun ylistävän artikkelin vuoksi, jossa suositeltiin kirjailijaan tutustumisen alkukohdaksi tätä novellikokoelmaa. Tilasin sen kirjastosta ja pienoinen yllätys oli sivumäärä. Muiden kirjojen ohella tämän kokoelman lukemiseen kului sitten melkoisesti aikaa. 

Tarinat olivat vaihtelevan pituisia ja niitä oli sen verran monta, että en niitä erikseen ala arvioimaan. Kirjan alkupuolella oli lyhyempiä tarinoita ja pidemmät olivat kirjan lopussa. Alun novellien jälkeen oli hiukan jopa hämmentynyt olo: näidenkö pitäisi olla maailman huippua? Alun kertomukset olivat hyvin yksinkertaisia ja oikeastaan tyhjänpäiväisiä. Loppua kohden kertomusten laatu parani huomattavasti ja niistä tuli monimutkaisempia ja kiinnostavampia. Maigret itse pääsääntöisesti oli kovin haluton asiaa edes tutkimaan, hän usein istuskeli tapahtumapaikalla poltellen piippua ja jutellen satunnaisten asiaan liittyvien henkilöiden kanssa ikävystyneen oloisena, kunnes sitten lopulta selvitti rikoksia aivan kuin puolivahingossa - usein syyllinen oli koko ajan näkyvissä ollut, mitään yllätyksellisiä hahmoja ei juuri ollut mukana. Oikeastaan ainoa kerta, kun hänellä todella oli tarmoa selvittää asiaa, oli kun hän epäili uutta, hienoa piippuaan varastetuksi ja syyllisenä saattoi olla rikokseen sotkeutunut – totta kai tämä tapaus piti saada nopeasti pohjia myöten selvitettyä. Motiivit rikoksen tekijöillä olivat yksinkertaisia: lähes aina kyse oli rahasta, joskus rakkaudesta, joskus kaunaisuudesta. Tekijöiden teot olivat myös pääosin ymmärrettäviä heidän omasta näkökulmastaan. Näissä kertomuksissa ei ollut sattuman kaupalla tappavia psykopaattimurhaajia, jotka nykyisissä dekkareissa ovat lähes kliseisiä. Maigret hahmona kärsivällisine vaimoineen oli kiehtova, ja varmaan pitäisi jokin romaanimuotoinenkin tarina hänen tutkimuksistaan lukea.    

736 pp. 

Wexi Korhonen: Pahempi kuin murha (Kari Salo #3)

Seuraava osa “siinä toisessa” tamperelaisessa dekkarisarjassa. Poliisista potkut saanut ja yksityisetsiväksi ryhtynyt Kari Salo on sairaalassa toipumassa edellisen kirjan vammoistaan. Samalla hänellä todettu kurkun alueen syöpä on onnistuttu hoitamaan ilman merkittäviä jälkiseurauksia. Kesken toipumisen hänen huoneeseensa hyökätään ja osaston sairaanhoitaja vammautuu pahasti. Salosta tulee ykkösepäilty, sillä hoitajaa ammuttiin Salon aseella. Salo itse loukkaa selkänsä uudelleen ja lyö päänsä tässä rytäkässä eikä muista tapahtumista mitään. Poliisi kuitenkin tutkii muitakin vaihtoehtoja kuin hänen syyllisyyttään, ja sairaalan lukkoja näytetään käsitellyn, joten on mahdollista, että Salo ei kuitenkaan ole syyllinen ja hän pääsee vapaalle jalalla. Hiukan aikaisemmin kaupungissa on kadonnut kaunis ja fiksu teinityttö selittämättömällä tavalla, tämä arvoitus on päätynyt koko valtakunnan kiinnostavaksi arvoitukseksi. Hänen löytämisestään on tarjottu runsas palkkio, ja Salo alkaa tätäkin tapausta tutkimaan - siinä määrin aktiivisesti, että poliisi alkaa ärtyä asioiden sotkemisesta pahasti, siinä määrin, että Salo päätyy lopulta putkaan. 

Tämä ei tietenkään estä kunnon dekkaria tutkimasta asiaa ja tietenkin tyttö löytyy melkoisen vauhdikkaiden käänteiden jälkeen - mutta oliko elävänä löytäminen kuitenkaan se paras mahdollinen lopputulos?

Tämä sarja tuntuu kohentuvan edetessään. Tarina oli vauhdikas, ja paremmin kirjoitettu kuin edellinen osa. ja etenkin huimasti parempi kuin avauskirja. Hiukan kliseinen sankari Salo on, mutta ei se tässä lajityypissä liikaa haittaa. Juuri mitään järkeähän ei kirjan tapahtumissa toisaalta ollut, mutta missä toimintatrilleri tyyppisessä kirjassa olisi. Etenkin alun tapahtumiin ei oikein oikeasti järkevää selitystä ollut - että kaunan vuoksi olisi oltu valmis tappamaan ihan ulkopuolinen henkilö vain, jotta Salo olisi saatu ikävään tilanteeseen ja teosta epäillyksi – tämä on hiukan liian pitkälle menevää. Eikä lopun tapahtumat älyttömyydessä juuri tästä jääneet jälkeen. Hyvin viihdyttävää kuunneltavaa kirja kumminkin oli, sellainen “aivot narikkaan” kirja. 

356 pp. 

  

 

My Hugo award votes 2026, Part 1: Novellettes

Novellettes felt pretty average. There was none that was excellent, but there were no bad stories, either. It wasn’t easy to put them in order, as all of them left me mostly lukewarm. And almost all seemed to end too soon, often just when the more interesting part would start. The writing in all of them was very good. I haven’t been a great fan of Valente, but this was perhaps my favorite story by her, and I believe this the first time I put her story to the top position. After that the order could have almost anything, but this was the order what I decided - mostly just by feeling alone with no real rational justification. 

“Kaiju Agonistes” by Scott Lynch (Uncanny Magazine, Issue 62)

A guardian has been dormant at the bottom of the Pacific Ocean for millennia. When humans use nuclear weapons, it awakens and creates a creature that would warn humanity away from nuclear weapons. It doesn’t really work. Humans attack it with nuclear weapons. Well, perhaps the answer is a bigger monster attacking even more severely (while trying to avoid too many casualties, but of course, they can not be entirely avoided), resulting in even more nuclear attacks by humans. It even tries to negotiate, but the human leader refuses to give up the nuclear arsenal and believes they could beat the monster (which they have no chance of doing). Eventually, another approach leads to mutual benefit, even if the guardian/sea monster doesn’t at first exactly understand what monetizing licenses, duties, taxation, and corporate investments mean.

A nice take on Kaiju stories, where the monster has a reason for his rampages, and the ending has nice mutual benefits. 

“Rapport: Friendship, Solidarity, Communion, Empathy” by Martha Wells (Reactor, July 10, 2025)

A story connected to the Murderbot series. A group is going to a corporate space station on a relief mission of sorts. The station has just undergone a corporate takeover and is in turmoil. The computer of the ship is very helpful and starts to seem to have unusual behavior, traits, and capabilities, some of which seem pretty similar to those of another character, Murderbot. The members of the group start to get suspicious, but are accepting at the same time. A shortish novellette, which seems to be a pretty superfluous side story, and it is nowhere near the quality of the Murderbot series.

“Never Eaten Vegetables” by H.H. Pak (Clarkesworld, Issue 220)

A transfer of embryos to a new colony world has gone badly. The AI piloting the ship has somehow lost 95% of its embryos, and the colony faces a dire shortage of people and manpower. What happened and why? That is evaluated twenty years later, perhaps because the colonists, who are overworked and pressured to have plenty of children, are old enough. On the other hand, they are not the ones conducting the evaluation and, at first, don’t really have their voices heard. The story is told in different time domains. Nice writing, but somehow I didn’t really get into the story. 

“The Girl That My Mother Is Leaving Me For” by Cameron Reed (Reactor, April 2, 2025)

A woman (who is trans) wasn’t able to get pregnant (she has purchased a full reproductive organ set). She was supposed to carry a clone of one of the richest women on Earth. After birth, she was supposed to live an ordinary lower-middle-class life with a spouse, so that the child would have had as similar an upbringing as possible to the original. As she didn’t get pregnant, she lost her job and faced poverty. But the woman who did get the job and is pregnant with the clone falls in love with her, or at least she claims so. So, the job as a spouse is fine also, and the pregnant woman is nice, even though her claims of love are hard to believe. They spend time together at a vast building owned by the rich woman, but it is attacked by the opposing company. They narrowly (but fairly effortlessly) escape and decide to raise the kid together as their own. A nice story, but it ends a bit hurriedly. I was expecting a twist which didn’t happen - at least in this story. Maybe in the next part.  

“When He Calls Your Name” by Catherynne M. Valente (Uncanny Magazine, Issue 65)

A woman lives with her dear husband in a house in a small village. She loves her husband dearly. One day, they encounter a stunning woman at the village store. Soon after, the husband starts disappearing for nights, and eventually, he doesn’t come home before morning. He loses his appetite, starts to look very pale, and his behavior becomes more irrational. Eventually, she binds her husband to bed. He doesn’t eat, vomits a black substance, and seems to have a craving for blood. Eventually, the beautiful woman arrives. The two women have a discussion (and the temptress survives a rifle shot to the chest, even when it is loaded with silver) about who will get the man. A pretty nice vampire story with a somewhat open resolution.   

“The Millay Illusion” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 67)

A girl works as part of a vaudeville show. Her act is mindreading or mentalist style - she learned that from her father. She performed as a boy because, as a girl, no one would take her seriously.  One day, a new performer arrives, another girl who performs magical acts. Her performance is based on humor, as no woman could perform a “real” magic or illusionist show. She has some ambitions, however, and designs wonderful illusions. The resident magician on the vaudeville claims that the trick was stolen from him. The girl runs away and isn’t heard of for years. Later, she invites all the leading magicians to a great event. She performs wonderfully until the last act - which isn’t described, but no one who saw it performed ever again. And she wasn’t seen after that. A pretty good story, but there was little fantasy until the very end, and even then, the fantasy was very undefined. I was waiting for something more. The writing was good, and the characters were finely drawn, as always by Sarah Pinsker. 

My voting order will be: 

1. “When He Calls Your Name” by Catherynne M. Valente (Uncanny Magazine, Issue 65)

2. “Kaiju Agonistes” by Scott Lynch (Uncanny Magazine, Issue 62)

3. “The Millay Illusion” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 67)

4. “Rapport: Friendship, Solidarity, Communion, Empathy” by Martha Wells (Reactor, July 10, 2025)

5. “The Girl That My Mother Is Leaving Me For” by Cameron Reed (Reactor, April 2, 2025)

6. “Never Eaten Vegetables” by H.H. Pak (Clarkesworld, Issue 220)

Antonia Hodgson: The Raven Scholar (Eternal Path Trilogy #1)

The next Hugo nominee. Neema Kraa has been working at the palace in a fairly insignificant position. When a young woman, a daughter of a nobleman who tried to seize power a decade ago, is sentenced to banishment (which is a worse punishment than death), Neema is asked/ordered to write the woman's sentence, as her handwriting is exceptionally good. For some reason, she is ostracized because of that. After all, she was just a scribe. Anyway, she gets to work with the emperor, as she shares an interest in old folk tales and vanished poetry, and she works as the main scholar until the emperor's term of power comes to an end. The time one can serve as emperor is limited, and the next one will be selected by a competition where every “house” sends a contender. The houses correspond to “gods” or “protectors” who take animal shapes and have supposedly saved the world several times, but the next time humans mess things up too much, they will destroy the world. After several subplots, Neema ends up as one of the contenders, and the Raven protector (or at least a subset of it) joins Neema to help her and to stop the brother of the young woman who was punished at the beginning of the book from winning the competition. So some of the gods are trying to stop the end of the world, which will come if the wrong contestant wins, and at the same time, it is the same gods that will destroy the world? Neema is just a scholar, so she, of course, is a good choice for the competition, even though other contenders have spent their entire lives practicing. And there are many, many other subplots: a murder, some romance (one of the contenders is Neema’s old flame, who left her because writing out that sentence was so horribly wrong in his eyes), some revolution and treachery, and everything isn’t what it seems. The huge conspiracy Neema uncovers turns out to be just a small facet of a much greater conspiracy.

The book was fairly well written, but perhaps it was a bit too long and rambling. The characters could have been better drawn; as it was, most of them were irritating and, at the same time, whiny and arrogant. And so many things didn’t make much sense if you thought about them at all, but mostly the pace of the book was so fast and the subplots were so numerous that you didn’t really have time to think much about the logic of events and actions of the characters or the guardians/gods, which often didn’t make any sense. And what was the worst part was the ending: the book ended on a cliffhanger after all the setup. It didn’t work well as a separate book. For that reason alone, it won’t be my top choice in the Hugo voting. Well, it wouldn’t have been in the top three anyway.

656 pp. 

Markus Nummi: Käräjät

 Kirja kertoo pienen maalaiskunnan tapahtumista lähinnä 30-luvun lopulla. Kun yksittäinen sikiönlähdetys oli mennyt niin pieleen, että tarvittiin kunnanlääkäri apuun, viranomaiset alkoivat selvitellä asiaa. Tutkijaksi lähetettiin etsivä Iivonen, joka itseensä vahvasti luottaen alkaa kuulustella kyläläisiä ja laittaa vastentahtoiset muutamaksi päiväksi putkaan kypsymään. Samalla paljastuu mahdollinen alaikäisen raiskaus, kun hermoheikko koulutyttö osoittautuu olleen yksi abortin kohteista. Tyttö syyttää paikallista isäntää, jonka kodissa oli ollut sijoitettuna. Asioita seurataan myös Vilja-tädin, paikallisen kansakoulun opettajan siskon, näkökulmasta. Vilja-tyttö oli rippikoulun jälkeen joutunut kohtaamaan jotain pahaa (joka täsmällisesti selviää vasta kirjan loppupuolella ja oli pahempaa kuin mitä aluksi oli kuvitellut) ja oli muuttunut lopulta “Vilja-tädiksi”, yksinäiseksi naiseksi, joka ei juuri puhunut muuta kuin yleensä asiaan liittymättömiä raamatunlauseita ja seurasi kuitenkin tarkkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Itse asiassa juuri Vilja-tädin puheiden perusteella viranomaiset alkoivat selvittää koko aborttivyyhtiä. Poliisikuulusteluiden myötä asiat ja salaisuudet vähitellen paljastuvat ja syytettyjen penkiltä löytyy suuri osa kylän asukkaista. Köyhyys on laajalle levinnyttä ja lapsiluvut ovat suuria eikä ehkäisyä tunneta, joten olosuhteiden pakosta aborttiin on moni joutunut turvautumaan. Mutta onko ison talon isäntä turvassa raiskaussyytteiltä – syyttäjähän on tunnetusti hermoheikko tyttö, jonka sukukin on epäilyttävä, ei kai hänen puheitaan voi vakavasti ottaa?

Vilja-täti seuraa tätä kaikkea ikkunasta ja kuuntelee ihmisten keskusteluja - hän on niin taustalla, että kukaan ei sanojaan juuri varo. Ja monet purkavat hänelle sydäntään, sillä hän kuuntelee ilman tuomitsemista ja nyökkäilee ymmärtävän näköisenä, vaikka puhujat uskovat, ettei hän oikeasti juuri asioita ymmärrä, mutta mieltä keventää jollekin asioista puhua. Vilja-täti tietää oikeastaan kaiken, mutta ei puhu mitään. Tämä kaikki saa kuitenkin aikaan hänessä muutoksen, vuosikymmenten sulkeutuneisuus ja torjunta alkavat särkyä.  

Kirja kertoo hienosti pienen, köyhän, maalaisyhteisön elämästä ja olemisesta sotaa edeltävinä vuosina - ja loppuluvuissa vähän myöhemmältäkin ajalta. Ihmiset ja heidän ajatuksensa sekä kohtalonsa on kuvattu hienosti ja liikuttavasti. Henkilöiden kasvu ja kehittyminen ovat myös hyvin kuvattuja, etenkin Vilja-tädin kohdalla, joka onnettomasta nuoruudestaan huolimatta sai kokea ainakin jonkinasteista onnea myöhäisemmässä elämässään. Tarina on hienoa ajankuvausta, joka vaikuttaa todelta, vaikka kirja onkin pääosin täyttä fiktiota. Taustalla on kuitenkin oikeita oikeudenkäyntejä, ja kirjailijan mukaan jopa joitain kuulusteluissa ja oikeudessa käytettyjä lauseita on suoraan lainattu todellisista oikeustapauksista. Kirjan kieli on samaan aikaan kaunista ja selkeää ja ymmärrettävää. Hyvään kaunokirjalliseen kirjaan ei tarvita sivun mittaisia tajunnanvirtaisia lauseita! On todella yllättävää, että kirja ei ollut Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sille listalle se olisi kuulunut. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja oli yleisesti hyvin pidetty. 

575 pp.

Agatha Christie: Viisi pientä possua (Five Little Pigs, Hercule Poirot #24)

Autossa kuunneltu Agatha Christie -kirja. Hercule Poirotin luokse hakeutuu nuori nainen, joka on palannut Englantiin vietettyään nuoruutensa Kanadassa sukulaisten luona. Hän oli joutunut muuttamaan sinne noin viisivuotiaana, koska hänen äitinsä tuomittiin hänen isänsä murhasta. Äiti oli kirjoittanut tyttärelleen kirjeen, jonka tämä sai vasta täysi-ikäisenä. Kirjeessä äiti vakuutti syyttömyyttään. Tytär haluaa Hercule Poirotin tutkivan asiaa ja mahdollisesti vapauttavan hänet siitä taakasta, jota murhaajan tyttärenä oleminen hänelle asettaa. Poirot alkaa selvitellä 15 vuotta sitten tapahtunutta murhaa. Hän tutustuu oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, haastattelee tapausta tutkineita poliiseja, syyttäjää ja puolustusasianajajaa. Jopa puolustusasianajaja on sitä mieltä, että kyseessä oli selkeä juttu eikä syyllisyydestä ollut oikeasti mitään epäilystä. Motiivikin oli selvä - mies oli jättämässä vaimoaan nuoremman naisen vuoksi. Seuraavaksi hän haastattelee kaikki paikalla olleet henkilöt ja kirjoituttaa heillä tarkan selonteon viimeisen vuorokauden tapahtumista. Loppukohtaus tapahtuu tuttuun tapaan kaikkien tapaukseen kiinteästi liittyneiden henkilöiden istuessa samassa huoneessa, kun Poirot esittää päätelmänsä. Ja murhaaja tietenkin paljastuu.

Kirjassa oli tiettyä samankaltaisuutta äskettäin lukemani Miss Marplen viimeinen tapaus -kirjan kanssa. Molemmissa nuori kaunis nainen alkoi tutkia vanhaa, heidän lapsuuteensa liittynyttä kuolemaa. Ratkaisu oli tietysti samantapainen; runsaaseen keskusteluun pohjautuva, koska suoria todisteita ei enää ollut olemassa. Kirja oli sujuvaa ja hyvin henkilöitä kuvaavaa tekstiä, vaikka pientä stereotyyppisyyttä ja karikatyyrimäisyyttä henkilöhahmoissa olikin. Se oli mielestäni Christien tuotannossa selvästi puolivälin paremmalla puolella oleva teos.

The book had a certain similarity to Sleeping Murder: Miss Marple's Last Case, which I had recently read. In both books, a young, beautiful woman began investigating an old death connected to their childhood. Naturally, the solution was somewhat similar as well: based largely on extensive discussion, since no direct evidence still existed.

The book was fluent and very good at portraying its characters, although there was a slight sense of stereotyping and caricature in some of them. In my opinion, it was clearly one of the better works in Agatha Christie’s body of work, comfortably above the midpoint in quality.

225 pp

Sari Kivistö , Katariina Kärkelä , Erika Pihl , Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit : Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita Sari Kivistö , Katariina Kärkelä , Erika Pihl , Isa Välimäki

Kirja, joka kertoo erilaisista “unohdetuista” kirjallisuuden lajeista. Artikkelit ovat vaihtelevan pituisia ja eri kirjoittajien kirjoittamia. Niiden laatu ja kiinnostavuus vaihtelevat suuresti, osa on hyvin kuivakoita ja tieteellisen artikkelin tyylilajia lähestyviä, osa vapaampia, sulavampia, luettavampia ja jopa mukaansatempaavia. 

Varsin monenlaista kirjallisuuden muotoa, etenkin runouteen liittyvää, käsitellään kirjassa. Etenkin näistä runouteen liittyvistä olisi kaivannut enemmän esimerkkejä. Nyt annetut esimerkit ovat usein (ehkä tekijänoikeudellisista syistä?) lyhennelmiä, joissa runosta oli pari ensimmäistä säettä alusta ja pari viimeistä säettä lopusta. Osasta runouslajeista tosin ei taida suurtakaan määrää käännöksiä löytyä, ja runouden kääntäminen, etenkään jonkin epätavalliseen runomittaan pohjautuvan runouden, ei ole mikään helppo tehtävä.   

Kokonaisuutena kirja oli kiinnostava pienestä epätasaisuudestaan huolimatta. 

383pp

Ari Saastamoinen: Lautapelien historia

  

Kirja lautapelien historiasta. Se on pidempi kuin voisi ajatella - aina on ollut pelejä ja antiikin talojen raunioista on löytynyt erilaisia pelipöytiä ja mitä ilmeisemmin peleihin liittyneitä merkintöjä.

Pääosa kirjasta käsittelee shakkia ja sen variaatioita sekä backgammonia. Tammesta, Go:stä ja Myllystä kerrottiin myös jonkin verran ja kirjan lopussa käsiteltiin uuden aallon lautapelejä enemmän katsauksenomaisesti. Se, mikä kirjassa eniten häiritsi, oli sen hajanaisuus. Kirja oli jaksotettu sekä ajallisesti että tapahtumapaikan mukaan ja kerronta oli aika pätkittäistä. Omasta mielestäni paljon parempi rakenne olisi ollut järjestelmällinen, jossa olisi käyty yksittäisen pelin kehittyminen yhtenäisesti alusta loppuun - ehkä hiukan paikallisesti jaoteltuna - mutta kuitenkin muodostaen selkeän kokonaisuuden. Nyt kirjasta tuli hiukan sekava vaikutelma. Myös harvinaisempien, vanhempien, pelien sääntöjen läpikäynti, vaikkapa erillisessä osiossa tai inserteissä, olisi ollut erittäin mielenkiintoista. Kieli sinällään oli sujuvaa ja luettavaa ja sisälsi mielenkiintoisia anekdootteja. On mielenkiintoista, kuinka peleillä on voinut elättää itsensä varsin leveästi, kun oli sopivan kuninkaan tai aatelisen sattunut saamaan mesenaatikseen. Toisaalta aika monen pelaajan elämäntarina on loppunut tyyliin “kuoli unohdettuna köyhyydessä”. 

319 pp

Helen Sarah Fields: Täydellinen saalis (D.I. Callanach #2)

 Seuraava osa sarjaa, jossa ranskalaissyntyinen entinen Interpolin poliisi työskentelee Skotlannissa. Pikkupaikkakunnalla on tapahtunut konsertissa raaka murha: paljon avustustyötä tehneeltä mieheltä on vedetty terävällä kaksiteräisellä veitsellä vatsa auki. Samana päivänä löytyy toinen kuollut, vanhahko nainen, joka on murskattu lipastonsa alle rajulla väkivallalla. Rikokset eivät näytä liittyvän toisiinsa, ja ne ovat selvästi eri ihmisten tekemiä. Puukotuksen teki joku pienikokoinen ja erittäin nopea ja notkea, toisen tekijän oli täytynyt olla iso ja erittäin vahva. Myöhemmin selviää, että murhat on ennakoitu seinille maalatuissa graffiteissa. Ja murhat eivät jää näihin kahteen. Onko kaupungissa kaksi sarjamurhaajaa, jotka työskentelevät yhdessä tappaen satunnaisesti valituista, aika sattumanvaraisissa ammateissa toimivista henkilöistä? Ja kun saadaan vihjeitä seuraavista mahdollisista uhreista, poliisin on yritettävä suojella tiettyjen ammattien jäseniä joutumasta kidutusmurhien uhreiksi. 

Kirja oli juonellisesti ihan vauhdikas, tosin ehkä ei kaikkein loogisin ja uskottavin. Se, mikä pahiten pilasi kirjan, oli henkilöiden väliset suhteet. Yksi henkilö tuntui etenkin täysin muuttuneen siitä, mitä hän oli ensimmäisessä kirjassa, aloittaen vakavan suhteen itselleen aivan sopimattoman henkilön kanssa. Jonkinlainen selitys suhteeseen kirjan lopussa saatiin, mutta se oli älyttömän heikko selitys.  Myös poliisien keskinäinen jatkuva nokittelu sekä äärikliseinen typerä poliisipäällikkö “ainakin joku on pakko pian pidättää” olivat sekä kiusallisia että kovin epäuskottavia. Myös kovin kummia sattumia kirjassa oli: oikeastaan sattumalta nettifirman sivuilta valittu tutkimuksissa avustava hakkeri on lajissaan maailman paras ja sattumalta toisen poliisiyksikön tutkimuksien kohde, mikä aiheuttaa sitten jännitettä entuudestaan kireisiin poliisiyksiköiden (ja henkilöiden) välisiin suhteisiin. Hiukan loppua kohden näihin jo tottui, mutta aika ärsyttävän tuntuinen kirja tässä suhteessa kyllä oli. Saas nähdä, oliko tämä sarja nyt tässä, kirja vaikutti selvästi heikommalta kuin edellinen osa. 

The book was fairly fast-paced plot-wise, although perhaps not the most logical or believable. What spoiled the book the most was the relationships between the characters. One character in particular seemed completely different from how they had been in the first book, starting a serious relationship with someone entirely unsuitable for them. Some kind of explanation of the relationship was provided at the end of the book, but it was absurdly weak.

The constant bickering between the police officers, as well as the extremely clichéd and foolish police chief — “at least we have to arrest someone soon” — were both embarrassing and highly unrealistic. The book also contained some very unlikely coincidences: essentially by chance, the hacker chosen from an internet company’s website to assist with the investigation turns out to be the best in the world at what they do and, coincidentally, also the target of another police unit’s investigation, which then creates tension in the already strained relationships between the police units (and the individuals involved).

Toward the end, I somewhat got used to these things, but in this respect, the book still felt rather irritating. We’ll see whether this series is finished for me now — this book clearly seemed weaker than the previous installment.

469 pp

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697

Kirja, joka kertoo Suomen suurimpien nälkävuosien tapahtumista 1600-luvun lopulla. Peräkkäin sattui kaksi katovuotta, jolloin sateen ja hallan vuoksi sato jäi olemattomaksi. Kruunun verotus oli ollut kovaa, ja viljelijöillä oli vain niukasti varastoja ja siemenviljan saaminen oli vaikeaa, sillä siihen mennessä kuin jäät sulivat, oli jo kylvämisen kannalta liian myöhäistä. Jopa kolmasosa väestöstä kuoli ja ruotulaitokseen perustunut, yksittäisten tilojen tuottoon perustunut armeijakin oli kovalla koetuksella. Tiukan merkantilistiseen tarkasti kauppaa säätelevä valtio ei aluksi kovin terhakkaasti ruuan puutteeseen puuttunut - osittain siitä syystä, että tiedonkulku oli kovin hidasta ja kokonaiskuvaa ei ollut oikein kellään. Kun vielä itsevaltainen kuningas oli kuolemansairas, ja korkein hallinto oli huteralla pohjalla katastrofi pääsi niinkin pahaksi kuin pääsi. Hallinto pitkään epäili, että ruoka on, mutta kauppiaat ja aateliset sitä pimittävät. Lopulta jopa aatelisilta alkoi ruoka loppua, eikä syötävää ollut saatavissa millään hinnalla. 

Ilmasto (ja ehkä kasvilajikkeet) olivat tuolloin aika erilaisia kuin nykyään, kun halla elokuun lopulla tai syyskuun alussa oli katastrofaalista. Nykyään sadonkorjuu on pääosin jo valmis, ja jos viljaa on vielä pelloilla, jyvät ovat jo pitkälti tuleentuneita eivätkä ole erityisen arkoja hallalle.   

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja esittelee mielenkiintoisesti eri tutkijoiden käsityksiä siitä, mitä ja miksi tapahtui. Kurjuus ja kärsimys tuona aikana olivat valtavaa, mutta yllättävän nopeasti siitä sitten kuitenkin toivuttiin. Suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.  

262 pp.

T. Kingfisher: Hemlock & Silver

A story about a princess, an evil queen, a magic mirror, and a poisonous apple. Sounds somehow familiar. But the book is much more than a retold Snow White fairy tale. And there are no dwarves.

After her cousin died from accidental poisoning as a child, Anja became extremely interested in poisons and antidotes. She has a rich and doting father, and she has been able to invest all her time in the study of poisons and how to help poisoned people. She has gotten some renown. She is surprised, though, when the king comes to meet her unannounced.  The king's daughter, Snow, has fallen ill. She has periods of vomiting and sickness, and periods when she is better. The best doctors have not found what is wrong with her and have started to suspect poisoning. But even if her foods and drinks are monitored as carefully as possible, nothing seems to help. How do the poisons get to her? And who is trying to kill Snow and why so slowly? Could Anja come to the castle where White lives and find out what is going on? As the question comes from the king, it isn’t something she can refuse.  Anja is escorted to the castle as part of the king’s entourage. She even has two personal bodyguards, as the king is afraid that whoever is poisoning Snow might try to stop Anja from arriving at the castle. 

When she gets to the castle, she is given a lavish room with giant mirrors. A former queen came from a town with the most skillful mirror workmanship and brought with her many exceptionally good mirrors. She meets Snow, who seems to be a smart child but is clearly ill. She tracks everything she eats, but nothing seems poisoned. And her symptoms don’t resemble any poison she knows. One day, when Snow doesn’t notice that anyone sees her, Anja sees her eating a strange metal-shaded apple. Anja grasps it and examines it - it looks very strange with a strange structure. After she feeds some of it to a rooster and it survives, she samples it herself. It tastes bad, but doesn’t seem to have much of an effect, until she falls against a mirror while chasing a misbehaving cat, and falls through the mirror to a strange world where everything seems to be mostly mushed colors and mirrored. What is that world? And what does it have to do with Snow’s illness? And then the story truly starts. 

A pretty good fairytale-like story with an interesting protagonist. A lot happens in the book, even if the beginning was pretty slow, and it seemed not to be a fantasy at all. After falling through the mirror, there certainly were many fantastic elements with very strange, dangerous creatures living in the mirror world and even an intelligent, talking cat who was able to move between the worlds pretty freely. The writing is good and there is a nice light tone, even when some of the events are not so light. The characters are mostly well described and interesting, except perhaps the king – but he is absent for most of the book. There is some romance, also. One of the bodyguards is pretty nice and polite, and even an old spinster in her 30s is affected. Will he return her feelings? This book is another excellent possible Hugo nominee. 

360 pp.

Jari Salonen: Rikkihappo (Zetterman #9)

Seuraava kirja Zetterman-sarjassa. Olin jo ajatellut, että edellinen osa olisi sarjan viimeinen, mutta näin ei ollut. Zetterman viettää aikaa veneessään Ranskassa ja miettii matkaamista Välimerelle, kunhan sopiva vuodenaika koittaa, sekä saa jonkun apulaisen seurakseen, sillä veneen ohjaaminen kanavien suluissa ei yksin kunnolla onnistu. Hän saa kuitenkin viestin Suomesta – hänen vanha ystävänsä tarvitsee apua, sillä ystävän mahdollinen kihlattu ei suostu muuttamaan yhteen, koska tämän tytärtä epäillään murhasta. Tai sen mies ainakin uskoo olevan syynä. Murhattu on paikallinen huonomaineinen pikkuliikemies/pikkurikollinen, joka on löytynyt kuoliaaksi kolkattuna vanhasta tien vierellä olevasta pakettiautosta. Ja Zetterman itsekin on taas epäiltynä murhasta – murhatun kotoa oli löytynyt pullo, jossa on Zettermanin sormenjälkiä. Zettermanilla ei ole hajuakaan siitä, miten pullo on päätynyt sinne. Sen murhan hän toki viime kirjan lopussa teki, mutta ei poliisilla pitäisi siitä olla todisteita, eikä ainakaan tuollaisia, sillä hän tosiaankaan ei tiedä, miten pullo oli joutunut siihen, mistä se löytyi.

Asiat tietenkin vähitellen ratkeavat leppoisaan tahtiin useampien sivujuonten lomassa. Ihmiset ovat pääosin hyväntahtoisia, jopa osa konnista. Tosin pääpahikset ovat ahneita ja kaksinaamaisia. Kirjan tahti on hitaahko, mutta kielellisesti kirja oli mukavaa kuunneltavaa ja sujuvaa hiukan humoristista kieltä. Loppuun tuli siten taas pieni twisti. Tällä kertaa uusi kirja sarjaan on jopa todennäköinen. Saa nähdä, mitä Z tulee tekemään. Hänellä on nyt iso omantunnon ratkaisu kohdattavana. Ellei sitten keskusrikospoliisi ole ollut todella ovela. 

378 pp

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema (The Death of Vivek Oji)

Nigeriassa tapahtuva kirja.

Vivek Oji on nuorimies, jonka ruumis on jätetty alastomana, kankaaseen käärittynä kotinsa portille. 

Kirja kertoo, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi vaihtelevilla aikatasoilla. 

Vivek on syntynyt samana yönä kuin hänen isoäitinsä kuoli. Kirjan toinen päähenkilö on Vivekin serkku, Osita. Vivek saa jo teini-iässä kohtauksia, joissa menettää tajuntansa tai vain tuijottaa eteenpäin. Tämä asia muuten tuntui unohtuvan kirjan loppupuolella, sillä ei tarinan kannalta ollut oikein merkitystä. Ositalla on kotioloissa vaikeuksia, ja hän viettää lapsuudessa suuren osan ajastaan serkkunsa luona, kunnes Vivek jää kiinni siitä, että katselee Ositan harrastamassa seksiä naapuriston kauneimman tytön kanssa. 

Serkut eivät ole vuosiin yhteydessä, mutta kun Vivek on lopettanut yliopiston ja palannut kotiin, he tapaavat jälleen ja ystävyys palautuu. Vivek on kasvattanut pitkän, vyötärölle asti ulottavan tukan, jota hänen vanhempansa vihaavat ja joka herättää muutenkin epäilyksiä. Vivek jopa joutuu manauksen kohteeksi, kun uskovainen sukulainen yrittää poistaa hänestä kirkossaan pahat henget hakkaamalla hänet henkihieveriin. Hän tutustuu naapurin tyttöpariin ja on läheinen heidän kanssaan. Osita alkaa kokea Vivekin erittäin läheiseksi ja käytännössä rakastuu häneen ja he harrastavat seksiä keskenään.  

Vivek viettää aikaa tyttöjen kanssa heidän kotonaan. Tytöillä on keskinäinen oma suhde. Kaikki homosuhteet Nigeriassa ovat kuoleman tuomion arvoisia – ja yleensä niistä kiinnijääneet käytännössä lynkataan ennen mitään oikeudenkäyntejä, mikä lisää kaikille salassapidon tarvetta. 

Vivek pukeutuu tyttöjen avulla naiseksi ja meikkaa silmiään. Hän jopa lähtee pois kotoaan läheisille kaduille, vaikka tytöt vastustavat asiaa vahvasti. Kerran kun Osita yrittää löytää Vivekin, tämä on lähtenyt kotoaan mekkoon pukeutuneena: Osita lähtee hänen peräänsä ja yrittää viedä hänet kotiin, suojaan. Kun Vivek yrittää paeta Ositaa, hän kompastuu kiveen ja lyö päänsä ja kuolee. Osita yrittää ensin viedä Vivekin sairaalaan, mutta huomaa pian, että on jo myöhäistä. Hän riisuu mekon ja jättää Vivekin ruumiin tämän kodin eteen.  

Myöhemmin Osita ja tytöt päättävät, että Vivekin vanhempia pitää tietää, millainen ihminen hän oli, ja vievät heille nähtäväksi valokuvia Vivekistä naiseksi pukeutuneena, joissa hän oli onnellisemman näköinen kuin ikinä missään. Vivekin vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ymmärtävät, mistä on kyse, ja muuttavat Vivekin hautakirjoituksen kuvastamaan myös sitä naisennimeä, jota hän itsestään halusi käyttää. 

Lopussa Vivek seuraa tapahtumia henkenä ja on tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.

Yllä oleva tarina on muokattu yhteinäiseksi, kirjassa tapahtumat polveilevat ja osapuilleen kesken kappaletta voi olla takaumaa tai kuvausta muusta ajankohdasta. 

Kirja vaikutti paikoitellen hiukan sekavalta kovin vaihtelevien aikatasojen vuoksi. Nimien muistamisessa itsellä oli hiukan vaikeuksia. Kirja oli kirjoitettu hyvällä kielellä, mutta ei ehkä kaikkein sujuvammalla. Mitään ihan radikaalin yllättävää siinä ei mielestäni ollut – kyseessä oli oman seksuaalisuuden ja suuntautumisen hyväksymisestä kertova tarina, jonka lisämausteena oli aito kuolemanvaara, jos kukaan vieras näistä ominaisuuksista olisi saanut tietää. Varsinainen nigerialaisen kulttuurin kuvaus ei kovin yksityiskohtaiselta tuntunut, vaan kirja keskittyi enemmän henkilösuhteisiin. Seksiä kyllä tunnuttiin harrastavan aika lailla hetken mielijohteesta. 

The book felt somewhat confusing at times due to the highly shifting timelines. I had a bit of difficulty remembering the names. It was written in good language, though perhaps not the most fluent. There wasn’t anything particularly surprising about it in my opinion—it was a story about accepting one’s own sexuality and orientation, with the added tension of a real danger of death if any outsider were to find out about these traits. The depiction of Nigerian culture did not feel especially detailed. There also seemed to be quite a lot of sex driven by spur-of-the-moment impulses.

236 pp. 

 

Minna Lindgren , Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgren opettaa ystävälleen Olli Löytylle (joka on aikaisemmin ollut enemmän ”rokkihemmo”) klassisen musiikin saloja. Löytty kokee kyllästyneensä rytmimusiikkiin ja haluaa oppia. Olisiko klassisessa musiikissa jotain, joka tarjoaisi uusia elämyksiä? Ja elämyksiähän klassinen tarjoaa ja enemmän vaihtelevuutta kuin moni muu musiikinlaji. 

Alussa kirja tuntui hiukan puuduttavalta, mutta alkoi vetää sitten ihan mainiosti. Ainoa vika kuunnellessa kirjaa autossa oli, että olisi pitänyt olla kappaleista näytteitä mukana, niin olisi paremmin ymmärtänyt, mistä on milloinkin kyse. Ehkä hiukan yleisen musiikkitiedon puute välillä häiritsi, mutta aika tietämättömille kirja on tarkoitettu ja ihan pihalla ei juuri missään vaiheessa ollut. Ei ollenkaan huono johdatus klassiseen. 

272 pp

Matt Dinniman: The Butcher's Masquerade (Dungeon Crawler Carl #5)

The next Dungeon Crawler Carl book. Next level of the dungeon is not only filled with ferocious dinosaurs and cruel elves, but it also contains “hunters”, aliens who have paid good money to partake in the slaughter and to hunt crawlers, the humans who still survive. But this time, they are in for a surprise: the humans cooperate and fight back with good success, and the hunters will turn out to be the hunted. The level will culminate in “The Butcher’s Masquerade”, a grand ball meant for top crawlers and hunters. It is supposed to be a peaceful gathering and feast, but who would believe that? Not Carl and his companions and friends. And they are right, of course. 

This was a pretty long book, perhaps too long. Compared to the previous part, I didn’t like it as much, as things seemed to move a bit too slowly—there was a lot of staying in one place, waiting for other people to get things ready for the plots they were hatching. Most of these plots were not revealed to the reader. However, in contrast to the slow pace, the ending was a bit too rushed, with almost every character from the books involved. Since I have a very poor memory for names, it wasn’t easy to keep track of things. On the other hand, as most of the characters died, it didn’t matter so much in the end…  

Because of these pacing issues, I felt this wasn’t the best one in the series, and was worse than part four. However, my reading experience may have suffered because I had a few other books I “had” to finish while simultaneously reading this one. Even so, I am looking forward to the next; this wasn’t series-ending bad by any means. 

732 pp

Alix E. Harrow: The Everlasting

Sir Una Everlasting was a female warrior who pulled a sword from a yew tree, avenged the death of her parents, saved the queen, and led the kingdom to glory. Glory that the fairy militaristic state of Dominion still uses to recruit members to its army and raise nationalistic fervor. 

Owen Mallory was a coward who joined the army after seeing a recruitment poster with Una. He was badly wounded and now works as a professor specializing in folklore, especially tales of Una Everlasting.  One day, he gets a book from an anonymous sender. It is the story of the death of Sir Una Everlasting - a book which was supposed to be lost forever. He starts to examine it, but then the book disappears from his home. He gets invited to the personal office of the former war minister, who might soon be the prime minister. She has the book and tasks Owen with translating it. But as he opens the book, it is empty - he must first write it. And then he falls into the past just next to Una, who nearly kills him. Slowly, they come to an understanding - Una is on a mission to kill the last dragon, get the holy grail it is guarding, and use the grail to heal the ailing queen. They manage their mission and bring the grail to the castle, where there is an ambush. One thing Owen knew was coming from the surviving tales of the hero. At the last moment, he saves the life of Una, but she is shortly killed by one of the queen’s guards who has turned traitor. That makes a moving story, which will boost nationalism for centuries and present an appropriate enemy nation to hate.   

Owen returns to the present, but to the earlier point when he left. He doesn’t really remember the events from the past, but everything seems familiar. Things are perhaps a bit worse than earlier, a new war is coming, and nationalism is rising - and the nation needs stories on which to depend in hard times. He is ensnared again in the past, to rewrite the story, and again. But Owen and Una start to remember the earlier iterations. Can they escape their fate? Is Una doomed to die every time in a way that suits the needs of the propaganda of the future government, and increases nationalism (and the power of the ruler). And how many times have they already repeated everything before they start remembering earlier iterations?

A pretty good story. The mechanism and practice of time travel didn’t make much sense, but that didn’t really hurt too much. What DID hurt a bit was that the term “fascism” was mentioned, and even that it was “making the trains run on time”. So, early 20th-century Italy was a thing in this world? It was pretty jarring. The middle part of the book was pretty slow, but perhaps it was necessary so the reader could get to know the protagonists and their way of thinking, and so the protagonists could get to know each other. The writing was very good, “fable-like” and enjoyable to read. And the ending brought tears to my eyes, even though I was reading it publicly on a train.  

309 pp

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (Miss Marple #12 Sleeping Murder: Miss Marple’s Last Case)

 

Viimeiseksi kutsuttu Neiti Marple -kirja. Nuori äskettäin naimisiin mennyt nainen, Gwenda, on tullut Englantiin etsimään itselleen ja puolisolleen asuntoa. Hän löytää vanhan talon, johon ihastuu heti; talo tuntuu heti tutulta ja omalta. Vähitellen hänelle tulee kummallisia ajatuksia: hänestä tuntuu, että tietyssä kohtaa pitäisi olla ovi ja että puutarhaan pitäisi johtaa portaat eri kohdassa, missä ne nyt ovat. Hän miettii yhteen huoneeseen uutta tapettia ja siten löytää vanhan kaapin takaa huoneen vanhan tapetin, joka on täsmälleen sellainen kuin hän oli ajatellut uudeksi tapetiksi. Hän saa myös portaikossa tietyssä kohdassa todella paniikinomaisen tunteen. Nainen pakenee talosta tuttujensa luokse. Heidän kotonaan hän tutustuu vanhaan mukavaan naiseen. Hän myös saa teatterissa ollessaan vahvan muistikuvan siitä, että on talossa ollessaan nähnyt portaiden kaiteiden läpi kuolleen, kuristetun naisen. Onko hän tulossa hulluksi?

Pian selviää, että nainen on lapsena asunut samassa talossa. Kuvitteleeko hän tapahtuman? Vai onko joku todella kuollut rakennuksessa? Kun naisen puolisokin on saapunut Englantiin, he alkavat selvittää, mitä oikein tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Apunaan heillä on tuo vanha nainen, neiti Marple, joka ohjailee heidän tutkimuksiaan ja kyselee ihmisiltä viattomia uteliaan vanhan naisen kysymyksiä. 

Mahdollinen kuollut nainen on ollut Gwendan äitipuoli. Hän oletetaan karanneen tuntemattoman miehen mukana ja hänen veljensä oli jopa saanut häneltä myöhemmin kaksi kirjettä. Tämän jälkeen veljellä ei Gwendaan enää ole ollut mitään yhteyttä.  Mutta jos Gwenda on oikeasti karannut, kuka oli kuollut nainen?

Taattua Agatha Christien laatua. Kirjan alkupuoli oli jopa erittäin hyvä. Loppua kohden laatu tuntui hiukan putoavan; etenkin kohdat, joissa mietittiin sivukaupalla kahden pääepäillyn (jotka lukija luonnollisesti tiesi dekkareiden ”sääntöjen” perusteella syyttömiksi (”vahva epäilty ei koskaan ole syyllinen”)) mahdollisuuksia tehdä murha tuntuivat kovin pitkitetyiltä. Itse kyllä aloin epäillä oikeaksi osoittautunutta syyllistä jo pian puolivälin jälkeen – ainoa ongelma oli motiivin puute. Ja se motiivi lopultakin oli kyllä hiukan epämääräinen. Tämä kirja oli Neiti Marplen viimeinen vain siinä mielessä, että tämän jälkeen Christie ei lisää tätä sarjaa kirjoittanut. Se ei ollut viimeinen samassa mielessä kuin Hercule Poirotin viimeinen tapaus. Tämäkin hiukan muovasi ajatuksia, kun koko ajan odotti, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta onneksi mitään ihmeitä ei Marplelle sitten kirjan päätökseksi sattunut. Kokonaisuutena kirja oli keskitasoa selvästi parempi Agatha Christie.  

Guaranteed Agatha Christie quality. The beginning of the book was even very good. Toward the end, however, the quality seemed to drop a little; in particular, the passages where the possibilities of the two main suspects committing the murder were pondered for pages felt rather drawn out—especially since the reader naturally knew, based on the “rules” of detective fiction, that they were innocent (“a strong suspect is never the culprit”).

I myself began to suspect the person who ultimately turned out to be guilty soon after the halfway point—the only problem was the lack of a motive. And when the motive was finally revealed, it was somewhat vague.

This book was the last for Miss Marple, only in the sense that after this, Agatha Christie did not write any more novels in the series. It was not the last in the same sense as the final case of Hercule Poirot. This also slightly shaped my expectations, since throughout the book I kept waiting for something terrible to happen—but fortunately, nothing dramatic ultimately happened to Miss Marple.

Overall, the book was clearly above-average Agatha Christie.

227 pp