Seuraava osa Sari Rainion ja Juha Rautaheimon dekkarisarjassa Helsingin murharyhmän tutkimuksista. Tällä kertaa rikos on kohtuullisen tavanomaisen tuntuinen aluksi: asuntovaunussa vuosia asustellut yksinäinen laitapuolen kulkija on puukotettu kuolleeksi. Yllätys tulee, kun hänen henkilöllisyyttään aletaan selvittämään. Mies on kuollut jo kymmenen vuotta sitten - tai ainakin hänet on julistettu kuolleeksi tuolloin, hänen kadottuaan vuosia aikaisemmin. Mies vielä osoittautuu murharyhmän päällikön Ville Karilan lapsuuden ystäväksi. Hänen epäiltiin sytyttäneen Karilan kotitalossa syttyneen tulipalon, jossa kuoli yhden perheen äiti. Kun poliisilla ei vahvojen epäilyjen tueksi löytynyt todisteita, mies - tai tuolloin vielä lähinnä nuorukainen – katosi, eikä häntä sen jälkeen kukaan nähnyt, ennen kuin nyt. Voisiko tällä vanhalla jutulla olla jokin yhteys nykyaikaan? Ville Karila pääsee kuulustelujen yhteydessä tapaamaan useamman lapsuuden tuttunsa, myös Talon Kauneimman Tytön, johon oli ainakin aikoinaan ollut palavasti rakastunut. Samalla oikeuslääkäri Viola Kaario yrittää saada kiipeliin viime kirjassa ilman rangaistusta selvinneen auervaaran.
Kirja ei ehkä ollut aivan hyvä kuin edellinen osa. Se sisälsi hyvin leppoisaa, hitaahkosti etenevää ja mukavaa kerrontaa, mutta se oli ehkä jo hiukan liian leppoisaa ja hidasta. Viola Kaario oli myös liian vähäisessä roolissa, hän on kuitenkin sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja ja jäi nyt lähinnä sivurooliin. Jotenkin kielellisestikin kirja tuntui edellistä heikommalta – ehkä etenkin tekstin ”jäntevyys” oli heikompaa ja juonen kuljetus ei ollut yhtä sujuvaa. Mukavaa kuunneltavaa kirja kuitenkin oli automatkoilla, ja juoneen mahtui monta kiemuraa.
476 pp.
No comments:
Post a Comment