Pierce Brown: Red Rising (Red Rising Saga #1)

The first part of the series that has seen a lot of praise. The book takes place in a fairly far future (at least hundreds of years, perhaps thousands of years in the future). The society is divided into strict classes, which are color-coded. The ”Reds” are the bottom class; they are manual laborers. ”Golds” are the top class; they are the rulers. Darrow is a miner who mines for Helium-3 under the surface of Mars. The miners are told that the mined Helium is used for terraforming Mars, and they are doing vital work for future generations. That is a lie: Mars was terraformed centuries ago. Darrow and his wife are captured in a forbidden area and flogged. His wife sings a forbidden song in defiance and is hanged. Darrow is also hanged later, but it turns out to be a mock hanging. An underground organization of Reds drafts him. He is supposed to pretend to be a red and go to the “Institute,” which would open the most prestigious positions of the gold people for him. Unfortunately, no one really knows what happens in the institute. It turns out that people are divided into different houses, and the houses are supposed to fight with each other until there is a winner with few rules. Before that, all students were paired and forced to fight to the death.  

Darrow is in the Mars clan and slowly gains influence, even if the clan is very divided, and there is little cooperation at first. As can be guessed, Darrow eventually wins the game, even if it is very rigged to favor the son of Mars's ArchGovernor. 

The world and events of the book are a strange mix of Sparta, Rome, feudalism, Harry Potter, Hunger Games, and Lord of the Flies. The book has a powerful YA vibe. Young people have grueling experiences and eventually achieve victory through absolute misery. I wonder how society would work with such a huge disregard for life? How many children do the Reds usually have? How many children do the _Golds_ have, as their class is also pruned with a very heavy hand? And there is apparently some fighting going on with a heavy and influential military. Against whom? Do the planets battle with each other?

The writing was adequate, perhaps a bit below average – there were no fancy sentence structures. It was a pretty fun read, but perhaps slightly too long. I didn’t entirely get why there has been such a fuss about it. I am not sure if I follow with the next part, I'll see, perhaps at some time?

382 pp.

Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Amgash #3 )

Kirja, joka jatkaa kirjailijan ”alter egosta” Lucy Bartonista kertovaa sarjaa. Lucy on jäänyt leskeksi ja hänen ex-miehensä on eronnut. He ovat pysyneet varsin ystävällisisä väleissä jo tyttäriensäkin vuoksi. Kun mies lähtee tutustumaan pienelle paikkakunnalle sukunsa juuriin, Lucy lähtee mukaan. Matkan aikana he keskustelevat elämästään ja suhteesta, Lucy myös muistelee elämänsä tärkeitä tapahtumia. Matka ei suju ihan niin kuin he olivat suunnitelleet ja olot, josta Williamin äiti on kotoisin, olivat molempia järkyttäviä – olot olivat niin surkeita, että heidän oli vaikea sopeutua siihen, minkälainen nainen myöhemmässä elämässään oli. Kirjassa on paljon mietintää yhteiskuntaluokasta ja sen vaikutuksesta elämään. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se jätti kylmäksi ja tuntui hyvin hajanaiselta. Se on mielestäni ylivoimaisesti heikoin tähän mennessä lukemani Elizabeth Stroutin kirja, se tuntui hiukan jaarittelevalta ja sekavalta ja jäin kyllä jossain määrin pettyneeksi.  Ehkä yhteiskuntaa koskevat ajatukset olivat liian amerikkalaisia jotenkin, ne eivät tuntuneen kovin koskettavilta.

A novel that continues the author's series about her “alter ego,” Lucy Barton. Lucy has been widowed, and her ex-husband is now divorced. They have remained on reasonably friendly terms, partly for the sake of their daughters. When the man sets off to visit a small town where his family has roots, Lucy joins him. During the trip, they talk about their lives and their relationship, and Lucy reflects on important events from her past.

The trip doesn’t go quite as they had planned, and the conditions in which William’s mother had grown up shock them both — they were so miserable that it was hard for them to reconcile those origins with the woman she later became. The book contains a great deal of reflection on social class and its impact on life.

The novel was well written, but somehow it left me cold and felt quite fragmented. In my opinion, it’s by far the weakest Elizabeth Strout book I’ve read so far. It felt a bit rambling and muddled, and I was left somewhat disappointed. Perhaps the thoughts on society felt too specifically American — they didn’t really resonate with me.

226pp

 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan (Saana Havas #4)

 Salla on sen verran toipunut edellisen kirjan seikkailuista ja niihin liittyvän podcastinsa laatimisesta, että miettii jo seuraavaa tarinaa kerrottavaksi. Ihan hyvää aihetta hän ei vielä ole keksinyt, mutta ollessaan tätinsä kanssa auttamassa tämän ystävää vanhan saaristotalon kunnostamisessa, hän kuulee saarella jo kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta. Kuuluisan kirjailijan tuore puoliso oli pudonnut sodanaikaisesta tulenjohtotornista kuolemaansa. Salla kiinnostuu tapauksesta (ehkä hiukan hentoisin perustein, alussa ei ole oikein mitään järjellistä syytä olla epäillä muuta kuin onnettomuutta). Hän alkaa kysellä asiasta ja kuolleesta naisesta paikallisilta ihmisiltä, muta monet eivät tästä halua keskustella. (toisaalta tapahtumista on jo n 40 vuotta, ihme että kukaan edes mitään muistaa). Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä salaperäisemmältä (tietysti) asia alkaa vaikuttaa. 

Samaan aikaa Sallan poikaystävällä, Janilla, on sarjamurhaksi kehittynyt tapaus selvitettävänä. Iäkäs rikas suomalainen taidekeräilijä on ammuttu Nizzassa. Jan matkustaa paikalla uuden (ja kauniin) työparinsa kanssa. Ranskan poliisi pidättää pian miehen puolison, mutta Jan epäilee, että asia ei ole niin yksinkertainen. Kun Suomessa murhataan Nizzassa tapetun miehen vanha tuttava tavalla, joka todistaa tapauksien liittyvän toisiinsa, Ranskan poliisikin uskoo, että puoliso ei ollut syyllinen. Tarkemmissa selvittelyissä löytyy viitteitä siitä, että murhat liittyvät 70-luvun lopun tapaturmaiseen kuolemaan, jossa kulttuuripiirien juhlissa lupaava nuori taiteilija putosi ikkunasta. Hänen yhtenä poikaystävänään oli tuolloin nuori lupaava kirjailija, joka tietysti osoittautuu olevan sama, kuin saarella kuolleen naisen puoliso. Sallan ja Janin tapaukset lopulta siis kiertyvät olemaan toisiinsa liittyviä, tietenkin. 

Kirja on samalla tyylillä kuin aikaisemmatkin kirjoitettu ja paikoitellen aika hitaasti, leppoisaan tahtiin, etenevä. Järisyttävän epätodennäköisistä sattumista huolimatta juoni on kiinnostava, vaikkakin juuri epätodennäköisyyksien vuoksi välillä vähän ärsyttävä. Salla se aina myös onnistuu järjestämään itsensä vaaranpaikkoihin… Murhaajan motiivi ei ehkä ollut kaikkein vakuuttavimmasta päästä. Myöskään ne vanhemmat kuolemantapaukset eivät todennäköisesti oikeasti tuomioihin olisi johtaneet, murhaksi niitä tuskin olisi voitu mitenkään saada luokiteltua, siihen kun tarvitaan paljon harkintaa ja/tai raakuutta. Tapon syyteoikeus olisi jo vanhentunut. Mukavaa mökkimatkojen kuunneltavaa kirja oli kuitenkin. 

Salla has recovered enough from the adventures of the previous book and from producing the related podcast that she's already thinking about the next story to tell. She hasn't yet come up with a solid idea, but while helping her aunt and the aunt’s friend renovate an old archipelago house, she hears about an accidental death that happened on the island decades ago. The young wife of a famous author had fallen to her death from a wartime fire control tower. Salla becomes intrigued by the case (perhaps on rather flimsy grounds — at first, there's really no rational reason to suspect anything other than an accident). She starts asking the locals about the incident and the deceased woman, but many people are unwilling to talk about it. (Then again, it happened about 40 years ago — it’s a wonder anyone remembers anything at all.) The more she investigates, the more mysterious the case (of course) begins to seem.

At the same time, Salla’s boyfriend Jan is investigating a case that has turned into a serial murder. An elderly, wealthy Finnish art collector has been shot in Nice. Jan travels there with his new (and beautiful) partner. The French police quickly arrest the man’s wife, but Jan suspects the situation isn't that straightforward. When an old acquaintance of the murdered man is killed in Finland — in a way that clearly links the two cases — the French police also start to believe the wife may not be guilty. Further investigation reveals clues that the murders are connected to the accidental death of a promising young artist at a cultural elite party in the late 1970s, where he fell from a window. One of his boyfriends at the time was a young, promising author — who, of course, turns out to be the same man whose wife died years later on the island.

So, naturally, Salla’s and Jan’s cases end up being connected.

The book is written in the same style as the previous ones and proceeds at a fairly slow, relaxed pace at times. Despite the wildly improbable coincidences, the plot is engaging — although the implausibility can be a little annoying now and then. Salla, as always, manages to put herself in dangerous situations… The murderer's motive wasn’t perhaps the most convincing. Also, those older deaths probably wouldn’t have led to any convictions in real life — they likely couldn’t have been legally classified as murders, which require a level of premeditation and/or brutality. Any possible manslaughter charges would already be time-barred. Still, it was an enjoyable book to listen to during cottage trips.

400pp

Martta Kaukonen: Terapiassa (Terapiassa #1)

 Nuori sarjamurhaaja, Ira, hakeutuu julkkispsykologin, Clarissan, vastaanotolle. Hän on lapsuudessa joutunut satunnaisen lapsisieppaajan hyväksikäyttämäksi, eikä siitä kunnolla ole koskaan toipunut.  Hän uskoo jäävänsä pian kiinni ja toivoo psykologin voivan kirjoittaa hänelle lausunnon täydestä syyntakeettomuudesta (näinhän asia ei toimisi, vaan vaadittaisin oikeuden määräämä mielentilatutkimus). Tarinaa kerrotaan vuorotellen eri näkökohdista. Kertojina on Iran ja Clarissan lisäksi Clarissan puoliso Pekka, sekä Clarissasta henkilökuvaa kirjoittava Hesarin (tai kuten kirjassa sanotaan ”Aviisin”) rapajuoppo toimittaja Arto. Tarina etenee näiden eri näkökulmien varassa ja melko nopeasti paljastuu, että ainakaan kaikki henkilöt eivät ole luotettavia kertojia. Lopulta käy selvästi ilmi, että ihan kaikki valehtelevat, ja paljon. Arto ehkä vähiten, mutta ei hänenkään näkökulmansa ihan rehellinen ole, mutta ainakin hän on osapuilleen sitä mitä väittää olevansa – muut oikeastaan eivät ole. Lopulta paljastuu, että Ira ei ole sarjamurhaaja, vaan korostuneen syyllisyyden tunteensa vuoksi uskoo puoliksi tosissaan tehneensä osapuilleen kaikki maassa tapahtuneet surmatyöt. Clarissan puoliso on se, joka Iran aikanaan sieppasi. Ja Clarissa itse tiesi puolisonsa olevan pedofiili, ja omaa asemaansa suojellakseen jopa tappoi yhden miehensä uhrin, joka uhkasi hakeutua julkisuuteen. Ja Arto on Iran isä. Eli pikkuisen siis alun asetelma muuttui kirjan kuluessa ja sisälsi ”muutaman” sattuman. Kirja oli helppolukuinen, luvut olivat lyhyitä, kieli oli selkeää, ehkä hiukan liiankin selkää ja yksinkertaista. Mitään suurta järkeähän juonessa ei ollut ihan perusjuonikuvionkaan kannalta. Ja julkkisterapeutilta ei tasan varmasti saisi aikaa ”huomenna klo 9:00”. Muutenkin terapiapuolella ja lääketieteellisessä tiedossa oli puutteita, sivulauseessa mm. sanotaan, että 70-luvulla kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointi olisi ollut mahdotonta, kun sairautta ei vielä tunnettu. Sairaus kun on alun perin kuvattu jo antiikin Kreikassa… ja myöhemmin tarkemmin 1800-luvulla. Muutenkin terapian kuvaus oli aika kummallista, tietysti kun se suodattuu kahden epäluotettavan kertojan kuvauksen kautta, on vaikea sanoa mikä oli mitä. Tosiaan kirja ei ollut suurta kirjallisuutta, mutta ehkäpä seuraavaankin osaan joskus tulee tartuttua. 

A young serial killer, Ira, seeks out a session with celebrity psychologist Clarissa. As a child, she was abused by a random child abductor and has never truly recovered from the trauma. She believes she’ll be caught soon and hopes the psychologist can write her a statement declaring her fully criminally insane (which, of course, is not how things work — such a determination would require a court-ordered psychiatric evaluation).

The story is told from alternating perspectives. In addition to Ira and Clarissa, the narrators include Clarissa’s husband Pekka, and Arto, a washed-up journalist from Helsingin Sanomat (or “Aviisi,” as it’s called in the book), who is writing a profile of Clarissa. The story unfolds through these different viewpoints, and it quickly becomes apparent that not all narrators are reliable. Eventually, it becomes clear that everyone is lying — and lying a lot. Arto perhaps the least, but even his perspective isn’t entirely honest. At least he is more or less who he claims to be — the others, not so much.

In the end, it turns out that Ira is not actually a serial killer. Due to her overwhelming sense of guilt, she half-seriously believes she is responsible for nearly every murder committed in the country. It is revealed that Clarissa’s husband is the one who abducted Ira as a child. And Clarissa herself knew her husband was a pedophile — and, to protect her own position, even killed one of his victims who had threatened to go public. Arto, meanwhile, is Ira’s father. So the initial setup of the story takes a slight turn as the book progresses, complete with “a few” coincidences.

The book was easy to read, with short chapters and clear — perhaps overly simple — language. There wasn’t much real logic to the plot, even in terms of basic story structure. And a celebrity therapist certainly wouldn’t be available “tomorrow at 9:00 a.m.”

There were also flaws in the portrayal of therapy and medical knowledge. For example, in a throwaway line it’s stated that bipolar disorder couldn’t be diagnosed in the 1970s because the illness wasn’t known yet — when in fact, the condition was already described in ancient Greece and more precisely defined in the 19th century. The depiction of therapy overall was quite odd, though since it’s filtered through two unreliable narrators, it’s hard to say what was meant to be taken at face value.

All in all, the book wasn’t great literature, but I might still end up picking up the next installment at some point.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Kokoelma true crime -tarinoita menneisyydestä. Menneisyydessäkin murhattiin samankaltaisista syistä kuin nykyään, etenkin mustasukkaisuuden ja ahneuden vuoksi. Perjantai-illan kännipuukotuksia kirjassa ei kuvattu, vaikka niitäkin epäilemättä tapahtui. Todennäköisesti köyhemmän kansan syylliset hirtettiin ilman suurempaa kohua tai kronikoihin pääsyä, jos syyllinen ylipäätään jäi kiinni.

Aateliset saattoivat joskus keplotella itsensä kotiarestiin rangaistusta odotellessaan, mutta tämä ei aina onnistunut. Pahimmillaan rikoksista jouduttiin maksamaan hengellään – tai vielä pahemmin, kärsimällä raakaa kidutusta ennen kuolemaa. Ajoittain murhien tekemiseksi solmittiin varsin vauhdikkaita salaliittoja, eikä asema tai ammatti estänyt väkivaltaisia tekoja. Esimerkiksi luostarin johtaminen tai pappisvirka ei estänyt maantierosvoutta, ryöstöjä tai lähiseudun pienempien aatelisten tappoja.

Kirja oli ihan kiinnostava luettava muiden kirjojen välissä. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa aikakauden lainkäytöstä niin teorian kuin käytännönkin tasolla: kuka tutki rikoksia, miten oikeudet toimivat ja ketkä toimivat tuomareina tai valamiehinä – jos sellaisia oli. Nyt kirjassa keskityttiin ehkä liikaa pelkästään rikoksiin ja rikollisiin.

256 pp. 

Matt Haig: Mahdoton elämä (The Life Impossible)

 Noin 70-vuotias leskirouva, entinen opettaja, Grace, elää hyvin hiljaista elämää briteissä. Hänen ainoa lapsensa on kuollut liikenneonnettomuudessa jo lapsuudessa, ja kun hänen puolisonsa kuoli, hänen elämänpirinsä on kapeutunut aika niukaksi. Suureksi yllätyksekseen hän saa kuulla perineensä pienen talon Ibizalla naiselta, jonka tunsi vain ohimennen vuosikymmeniä sitten. Vähän itselleenkin yllätykseksi hän matkustaa paikan päälle. Siellä paljastuu, että ystävä on kadonnut ja hänen henkeään oli uhattu. Kun Grace käy sukeltamassa paikallisen ikävanhan meriruohometsän lomassa hiukan kummallisen miehen ylipuhumana, asiat muuttuvat mystiseksi. Sieltä vaikuttaa avautuvan portti toiseen maailmaan ja pian Grace huomaa omaavansa uusia voimia, hän pystyy mm aistimaan ihmisten ajatukset ja menneisyyden ja jopa jossain määrin hallitsemaan muiden tunteita ja tekoja. 

Kaunista ranta-aluetta uhkaa jättihotelli, joka tuhoaisi luonnon ja meren monimuotoisuuden. Sitä ajaa häikäilemätön rikas mies, jonka taustalla on lahjontaa ja vastustajien kuolemia. Grace joutuu miestä ja tämän suunnitelmaa vastaan taistellessaan hyväksymään myös oman menneisyytensä virheineen ja turhine syyllisyyden tunteineen. 

Kirja menee loppuvaiheessa aika fantasiasävyiseksi. Se oli kuitenkin hyvä, mutta ei kyllä ehkä Keskiyön kirjasto tai Kuinka aika pysäytetään -kirjojen tasoa. Kielellisesti se oli sujuvaa tekstiä, mutta filosofoinnin määrä näyttää kirjailijan kirjoissa olevan vähitellen kasvava.  

A widow in her seventies, a former teacher named Grace, lives a very quiet life in Britain. Her only child died in a traffic accident during childhood, and after her husband passed away, her social circle has shrunk significantly. To her great surprise, she learns that she has inherited a small house in Ibiza from a woman she only knew in passing decades ago. Somewhat to her own surprise, she decides to travel there.

Once there, it turns out that her friend has disappeared and that her life had been threatened. When Grace, persuaded by a rather odd man, goes diving in the ancient local seagrass meadow, things take a mysterious turn. It seems a gateway to another world opens from there, and soon Grace finds herself with new powers: she can sense people's thoughts and pasts, and even to some extent influence their emotions and actions.

A beautiful coastal area is under threat from a massive hotel project that would destroy nature and marine biodiversity. The development is being pushed by a ruthless wealthy man whose background involves bribery and the deaths of opponents. As Grace fights against the man and his plans, she must also come to terms with her own past—its mistakes and the guilt she has carried in vain.

The book becomes quite fantasy-tinged toward the end. It was good, though perhaps not quite on the level of The Midnight Library or How to Stop Time. Linguistically, it was fluent and well-written, though the amount of philosophical reflection in the author’s books seems to be gradually increasing.

360 pp.

My Hugo award votes 2025, Part 4: Novels

 The novel category was pretty good this year. All the nominated books were good and mostly quite original. The nominees included a fairly even mix of fantasy and science fiction, though some were a bit on the borderline—The Tainted Cup and even The Ministry of Time (whose time travel element borders on fantasy) come to mind.

They all worked well as standalone books; none were middle parts of a series. At least one, The Tainted Cup, opens a new series. A couple of others (Alien Clay and A Sorceress Comes to Call, for example) could have follow-ups that would be extremely interesting to read.

After finishing all the books, it was immediately obvious which one should go in first place. Alien Clay was creative and imaginative, with a uniquely designed ecosystem and it was one of the better nominees in several years. The last place was also easy to decide, even though that book was still better than some past winners. In fact, better than many of them.

Second to fourth place was harder to determine, as those books were all about equally good, but this was my final order.

1. Alien Clay by Adrian Tchaikovsky (Orbit US, Tor UK)

2. A Sorceress Comes to Call by T. Kingfisher (Tor)

3. The Tainted Cup by Robert Jackson Bennett (Del Rey, Hodderscape UK)

4. Service Model by Adrian Tchaikovsky (Tordotcom)

5. Someone You Can Build a Nest In by John Wiswell (DAW)

6. The Ministry of Time by Kaliane Bradley (Avid Reader Press, Sceptre)

My Hugo award votes 2025, Part 3: Short stories

 The short stories were perhaps the lowest-quality category this year. Experimental and “artistic” writing was once again common, as it often is in this category more than in the others. It was easy to place the most “mundane” story first, as it was also well-written, with a nice and interesting plot. The last two places were easy to decide, as I was too stupid to really understand them. The other stories were also fairly easy to rank in what felt like the “right” voting order.

“We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 – Issue 168)

The story consists of two parallel "story" lines, where one is a more or less repeating poem, and the other explores how difficult it is for humans to experience or read two things simultaneously. I think it’s meant as some kind of communication from aliens or something similar. Very experimental, quite short, and with little plot.

“Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

A take on Ursula K. Le Guin's classic short story “The Ones Who Walk Away from Omelas.” Someone kills the child who is being tortured for the good of the whole city. Things start to go wrong, accidents and disagreements occur, until a new child is placed in the torture room. Then everything is wonderful again... until that child is also killed. And the next one, and the next one. Where do the children come from? Are they ethically sourced? A good story, written in a style very similar to the original.

“Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

Margary lives in what seems to be a late medieval village, tending to her mother, who has a shaking palsy. They used to work at the manor, but when the mother fell ill, the lord gave them a small farm to live on. Margary is also caring for her little brother. One day, the boy hears that a snail is approaching the village. The snail is a giant creature whose corrosive slime destroys everything in its path. The lord must be informed so he can defend the village. He tries, but the snail is gigantic… A nice, optimistic story where people are mostly good, even the lord. Perhaps the most “classical” of the nominees. It would be nice to read more stories set in this world with these characters.

“Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, January 2024 – Issue 164)

A very short tale about a prison transport carrying inmates to another planet as part of an extremely cruel punishment. A good story with a clever twist, but very short and based on a single idea.

“Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

A sort of game which is based on simulated (?) history is run repeatedly with slightly altered choices by the characters. An oppressive government seems to monitor the game's events closely. A player (?) eventually commits an unthinkable act. The story is interspersed with quotes from a scholarly article. A very experimental (and allegorical?) piece that I didn’t really understand.

“Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

A Chinese (?) woman is looking for her brother, with only his last known address. She finds a small inn run by a seemingly kind family, but she notices they are wearing her brother’s clothes. When they try to kill her, she is fortunately able to use a magical connection to the clothing, which fights back and avenges her. There’s no explanation for the magic, but the story is well-written in poetic language. A pretty good story overall.

My voting order will be: 

1. “Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

2. “Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

3. “Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

4. “Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, Jan 2024 (Issue 164))

5. “Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

6. “We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 (Issue 168))

Adrian Tchaikovsky: Alien Clay

The last of the Hugo-nominated novels this time.

Professor Arton Daghdev has been sentenced to forced labor on the planet Kiln. Earth is ruled by a tyrannical regime known as the Mandate, which tolerates no dissidents. While it is nominally pro-science, it only supports research that confirms its rule and upholds the andromorphic principle, the belief that the human form is the pinnacle of evolution.

Daghdev has conducted research not approved by the Mandate, and it later emerges that he has also been involved with rebels opposing the regime.

Life has been discovered on a few other planets, but nowhere is it as diverse as on Kiln. Though not fully compatible with Earth-based life, the differences are not extreme. Kiln’s organisms are inedible to humans, and while most of their poisons don’t affect us, they can live on and inside the human body. One example is an older scientist who lives in a cage, apparently driven mad, occasionally screaming as Kiln life thrives on her. Yet surprisingly, she remains alive.

Kiln also contains several ruins that appear to have been built by intelligent beings. One of the camp's goals is to discover who built them and decipher their inscriptions. So far, there have been no results—no signs of intelligent life, no tombs, no remains of any builders.

Daghdev is assigned to study the planet’s strange life forms. Most of his work consists of dissecting specimens and performing repetitive statistical analyses. Kiln’s life is bizarre: its animals are assembled from other organisms in an intricate web of symbiosis and parasitism. It’s as if they’re built from biological LEGO bricks, modular, adaptable, and capable of forming nearly infinite new life forms.

Daghdev eventually joins an organized mutiny, which ends in complete failure. As punishment, he is assigned to the “Excursions”—teams sent out from the camp to explore new ruins. The work is extremely dangerous, and everyone on it eventually dies. On one mission, everything goes wrong, and their copter is destroyed. No rescue will come; the camp doesn't value the lives of a few prisoners. The group decides to attempt the long, deadly walk back through the jungle, teeming with alien, poisonous, and hostile life.

But Kiln harbors more than anyone has realized. For those willing to accept it, the planet’s life may offer unprecedented benefits and a strange sense of completeness.

A very good book, with a truly fascinating vision of evolution and alien biology. The writing is solid, the characters may be slightly caricatured, and the ideology of the Mandate could have been explained in more depth—but overall, it’s a strong novel that delivers a real sense of wonder. It gave me a déjà vu of Isaac Asimov’s Misbegotten Missionary. This will be my top choice on the Hugo ballot.

390 pp. 

My Hugo award votes 2025, Part 2: Novelettes

The quality of the novelettes was pretty good overall. All of the stories were at least fairly enjoyable. Four of them were fantasy—some of the kind where fantastic things happen without explanation, a style that usually isn’t my favorite. None stood out as a clear winner, but none felt like a definite loser either.

As a side note, five out of the six stories had a female protagonist, and I don’t recall the gender being specified in the sixth. I decided to place the most science-fictional story first. The last place was also fairly easy to decide, but the order of the others could have gone in almost any direction.

“Loneliness Universe” by Eugenia Triantafyllou (Uncanny Magazine, Issue 58)

A young woman is supposed to meet her long-time friend for the first time in a while. They both arrive at the bus stop but can’t find each other. Soon, it becomes clear that all of the woman’s friends and family are absent. They can leave traces, take objects, and communicate via text or email, but they cannot be seen.

She tries to make a new friend, but that person soon disappears too. Her brother eventually discovers they can interact as avatars in a computer game. Then the phenomenon becomes global: people everywhere lose their loved ones. Later, even the avatars begin to fade, and internet connections grow erratic.

A pretty good, wistful story that gradually fades away, just like the people in it.

“Signs of Life” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 59)

Veronica, a longtime TV news presenter, travels to visit her younger sister Violet. They haven’t spoken in years, despite having been close as children. Violet had always wanted a sister and was overjoyed when she got one.

Violet lives far away, and after Veronica’s car breaks down, she ends up spending the night at Violet’s house. A very polite and helpful young man is there, and Violet asks him to call Veronica “aunt.” The sisters have long conversations about what caused the rift between them, as well as their lives and family. Violet seems to have lost her husband and sons.

Everything feels very mundane, with no hint of fantasy or science fiction—until discussions about Veronica’s birth and the young man’s true identity surface. A cozy, gentle fantasy story that offers no explanations; strange things just happen without reason.

“By Salt, By Sea, By Light of Stars” by Premee Mohamed (Strange Horizons, Fund Drive 2024)

A sorceress lives in a coastal village. Unexpectedly, she receives an apprentice, which is unfortunate, as she has lost her magical abilities. A giant sea monster, which periodically attacks the village, is expected to return soon.

She has lived in fear of its next appearance, but now she isn’t alone. However, her apprentice is inexperienced, and the sorceress herself is powerless. Is there any hope of saving the village?

An optimistic and well-written story about perseverance. Everyone is kind, and there are no real villains (aside from the monster, and even he isn’t seriously harmed).

“The Brotherhood of Montague St. Video” by Thomas Ha (Clarkesworld, May 2024)

The main character finds a strange book, one without lights or electronics. This is highly unusual in a world where everything is editable and digital.

Interest in the book is high. The unnamed protagonist finds himself caught in schemes and intrigue. He’s friends with a dealer in arcane items who is also drawn to the book. The protagonist becomes fascinated by the idea of fixed, immutable text.

An okay story with an interesting premise, but one that doesn’t quite make sense. What force has eliminated all physical books to the point that the protagonist has never even seen one? Why does this world still use VHS tapes for some reason? And if digital books are editable, why do they come in single-book units that fill a library? That setup makes no sense.

“The Four Sisters Overlooking the Sea” by Naomi Kritzer (Asimov’s, September/October 2024)

A woman who once studied seals is now living by the sea with her husband. Her dissertation was lost due to a computer crash, while her husband, who has tenure (albeit with a low salary), has finished his.

She finds that some of the very same seals she studied live near their new home, so maybe she can start her work over. But most of her time is spent editing (basically writing) her husband’s research papers, without receiving authorship credit even when she asks.

Her husband turns out to be a major PoS. The story contains minimal speculative content, though it eventually reveals itself to be a kind of selkie tale which is a common motif that has shown up in several recent nominations. Still, this one wasn’t bad.

“Lake of Souls” by Ann Leckie (in Lake of Souls, Orbit)

A shrimp-like alien named Spawn (later described as looking like a woodlouse) is going through an identity crisis. Its molting is delayed, and it fears it doesn’t have a soul. Those with souls are reborn as flying beings after death.

Meanwhile, an exoanthropologist awakens on a spaceship orbiting the planet. The rest of the crew is gone, with signs of a violent struggle. The ship’s ansible is also missing, but she locates it on the planet’s surface.

She makes her way down and eventually meets Spawn. They form a tentative bond. The anthropologist realizes that without delivering the data about a sentient species, the corporation funding the mission won’t care about its fate.

A well-written, fairly strong story. The ending is a bit thin, as it’s told from Spawn’s point of view.

My voting order will be:

1. “Lake of Souls” by Ann Leckie (in Lake of Souls, Orbit)

2. “By Salt, By Sea, By Light of Stars” by Premee Mohamed (Strange Horizons, Fund Drive 2024)

3. “Signs of Life” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 59)

4. “Loneliness Universe” by Eugenia Triantafyllou (Uncanny Magazine, Issue 58)

5. “The Four Sisters Overlooking the Sea” by Naomi Kritzer (Asimov’s, September/October 2024)

6. “The Brotherhood of Montague St. Video” by Thomas Ha (Clarkesworld, May 2024)

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää (Saana Havas #3)

Seuraava osa Saana Havas sarjassa. Tällä kertaa Saana matkustaa Lappiin. Hänen esimiehensä ystävän sisko on tapettu vuosia sitten, ja tämä pyytää Saanaa selvittämään asiaa. Saana samalla haluaa tavata isäänsä, jonka kanssa yhteydet ovat olleet jo vuosia aika vähäisiä.  Kun Saana pääsee paikkakunnalle, osoittautuu, että vain hiukan aikaisemmin on kadonnut toinen tyttö, saman ikäinen ja jopa aika saman näköinen kuin vuosia sitten kadonnut ja kuolleena löytynyt nuori nainen. Onko asioilla yhteyttä? Kun jälkimmäinenkin tyttö löytyy kuolleena ja kuolemaan liittyy samoja piirteitä kuin aikaisemmin, vaikuttaa ilmeiseltä, että kyseessä on jonkinlainen sarjamurhaaja. Vaikuttaa myös selvältä, että ihmiset eivät kerro kaikkea mitä tietävät. Saanan poikaystävä Jan matkustaa myös paikkakunnalle selvittämään murhia.

Kirja etenee aika verkkaisesti ja sen teksti on hyvin kirjoitettua, maalailevaa ja helposti luettavaa/kuunneltavaa. Hitaus ei kiusannut tässä kirjassa lainkaan, siinä määrin kiinnostavia henkilöhahmoja riitti. Itse aloin epäillä syyllistä kohtalaisen ajoissa, mutta varma syyllisestä ei voinut olla, sillä useampia vaihtoehtoisia mahdollisuuksia kyllä oli. Kirja oli pätevä jatko-osa, joka oli automatkoilla kiinnostavaa kuunneltavaa. Hiukan jäi lopussa kiusaamaan, että Saanan keskusteluja isänsä kanssa ei sitten sen selvemmin tuotu esiin, muutenkin loppu oli kaiken sen rauhallisen etenemisen jälkeen aika töksähtävän nopea ja ihan kaikki ei oikein selvinnyt. Näyttelijän kuoleman kunnollinen motiivi mm. jäi aika auki.

416 pp

My Hugo award votes 2025, Part 1: Novellas

 This time, the novellas were the first Hugo nomination category I finished reading. The stories were mostly at least decent, but there were no truly exceptional or unforgettable ones. On the other hand, the overall quality was much higher than last year’s, and there were no complete stinkers like the bottom nominees of the previous year. Three of the stories were fantasy, and three leaned more toward science fiction, which made for a fairly good mix. My voting order was pretty easy to decide.

The Butcher of the Forest by Premee Mohamed

Veris lives a peaceful life in a small village. Most of her family was destroyed when a tyrant and his invading army came to her country and settled in a nearby castle. Close to the village lie the northern woods—no one goes there. If a child or an ignorant person wanders into the forest, they never return. Not once.

Veris once managed to retrieve a child from the forest, something unheard of. When the tyrant’s children go missing into the woods, Veris is summoned to the tyrant’s court. She has no choice: she must bring the children back, or she and her remaining family will be killed.

The forest is filled with strange and mischievous creatures, but Veris manages to strike deals with them—at a cost. She escapes the forest again, but not without sacrifice. This was a pretty good story, though it could have been slightly tighter. The backstory was also a bit sketchy. What exactly is the tyrant’s background? What is the origin of the forest and its creatures? The ending felt somewhat abrupt—was this perhaps the start of a series?

What Feasts at Night by T. Kingfisher

A sequel to the earlier novella What Moves the Dead by the same author. The main characters return. Ex-military officer Alex (who belongs to a “military gender”) travels to her family’s hunting lodge in a remote location. It has been largely unused for years. A caretaker was living there, but he has recently died from a mysterious respiratory illness that the villagers refuse to discuss.

The lodge feels unnaturally quiet. Alex and her companions hire a cook, whose son comes along to help as a handyman. Alex dreams of a woman sitting on her chest and stealing her breath. Surely it was just a dream? But the handyman begins to seem exhausted and distracted, like he hasn’t slept in days. Is something supernatural happening?

It turns out, yes—there is something otherworldly going on. The story takes a while to build up, but it ends up being a solid supernatural thriller (and, as a mild spoiler, there is no quasi-natural explanation this time). There were some genuinely tense moments. The characters were well-developed, and the writing was smooth and enjoyable. I liked this more than the first installment.

Navigational Entanglements by Aliette de Bodard

Navigators guide ships through a form of hyperspace using “shadows”—some kind of invisible (perhaps metaphysical?) extensions of their bodies. It reminded me of Lucy’s “vectors” from the anime Elfen Lied, though less lethal and with greater range. Navigators belong to various guilds that are in constant rivalry, seeing each other as competition. Meanwhile, the powers that be see the entire navigation system as expensive and possibly obsolete.

A dangerous creature has escaped from hyperspace, one that feeds on human minds. (I did wonder how such a thing evolved in a place where no sentient beings presumably exist…) A team of young trainees from different guilds is assembled to stop it. The situation becomes even more critical when their senior mentor is apparently poisoned. Can this group of misfits—each viewed with skepticism by their own superiors—succeed?

The story was quite good, although the focus leaned more toward the relationships between the characters than the central plot. I wasn’t too interested in the teenage emotional drama, but the writing itself was strong.

The Tusks of Extinction by Ray Nayler

Damira spent her life fighting for elephants. It was a losing battle against ivory poachers, and ultimately, she died in the struggle. Just weeks before her death, however, her consciousness was recorded.

Decades later, Russian scientists have brought back mammoths—or at least mammoth analogs—to roam Siberia. But these creatures lack the instinctive knowledge to thrive. So Damira’s mind is uploaded into a large female mammoth, making her the “matriarch” of the herd. Who better to guide them than someone who knew elephants intimately?

But even in remote Siberia, the mammoths aren’t safe. Poachers remain a threat, and the park's organizers plan to sell hunting rights to the ultra-rich, at prices only billionaires could afford. Damira, in mammoth form, is more aggressive than a natural elephant—and it’s not wise to provoke a creature that size.

A well-written and thoughtful story, told from multiple perspectives and timeframes, including the son of a poacher who doesn’t share his father’s views.

The Brides of High Hill by Nghi Vo

The story continues a series set in an alternate version of ancient China. The protagonist, Cleric Chih, serves as a chaperone for a young noblewoman—whose background may not be as noble as she claims. The bride-to-be is to marry a wealthy man at a distant manor and live a life of luxury.

But things at the manor seem… off. A servant casually refers to the man’s former wives, implying there have been many. A young man behaves erratically, trying to convey something important. Chih and the bride discover strange things in an abandoned building. Is the marriage dangerous?

The groom starts to appear increasingly unstable and sinister. Should Chih stop the wedding and escape? Well—yes, but not for the reasons they think, and not for the person they believe to be in danger.

By far the best entry in the series so far. The first half of the story is very low fantasy, like earlier installments—but that changes. Dramatically. As does everything else in the story.

The Practice, the Horizon, and the Chain by Sofia Samatar

Set aboard what appears to be a generation ship—or maybe a mining ship?—this story’s worldbuilding is confusing. There’s a rigid caste system. At the bottom are the "chained": literal chains around their ankles, living in filth in the Hold. A level up are people with anklets—electronic chains controlled via a mobile app by those in power.

A young man from the chained caste turns out to be a gifted artist. A social scientist, herself an anklet-wearer and the daughter of a chained man, brings him to the upper levels as part of a social experiment. The boy struggles to adapt and misses his mentor, a prophetic figure from the Hold. The scientist takes him back to visit—but the ship’s rulers are not pleased.

There may be a chance for solidarity and rebellion.

The writing is solid, but the message felt extremely obvious. “Oh wow, slavery and oppression are bad?” Who could have guessed? I also struggled to buy the setting: are they mining ore in space? By hand? Is it a hollowed asteroid? The caste system lacked a clear, believable origin. The background was underdeveloped.

My voting order will be:

1. The Butcher of the Forest by Premee Mohamed

2. What Feasts at Night, T. Kingfisher

3. The Brides of High Hill by Nghi Vo

4. The Tusks of Extinction by Ray Nayler

5. Navigational Entanglements by Aliette de Bodard

6. The Practice, the Horizon, and the Chain by Sofia Samatar

John Wiswell: Someone You Can Build a Nest In

Shesheshen is a shape-shifting monster. She is awakened from hibernation by an attack — a few monster hunters are trying to kill her. She quickly assembles various parts to rebuild her skeleton and fights back, killing and absorbing a haughty nobleman. However, she is struck by an arrow poisoned with rosemary (which is extremely toxic to her). Badly injured, she falls off a cliff.

Disguised as a human, she is rescued by a kind woman named Homily, who nurses her back to health. Shesheshen has never encountered such kindness before, and the two become very close. But complications soon arise: Homily turns out to be the sister of the nobleman Shesheshen killed and absorbed. Homily believes her family is cursed by the monster and considers it their duty to destroy it. Shesheshen, however, has no memory of ever cursing anyone.

And it turns out that Homily’s mother killed Shesheshen’s mother years ago. And as Shesheshen grows more emotionally attached to Homily, her eggsack begins to develop. It appears to have a will of its own, intent on being implanted in a human host so that her offspring can consume the person from within.

So, there are a few complications in their love story.

But love conquers all — even when there are many, many obstacles along the way.

A fun and unusual romantic story.

The book could have benefited from tighter editing. The monster’s life cycle also raised some questions — how were the eggs fertilized? There were no male monsters present, though it was stated that monsters could be either male or female, implying two sexes. Additionally, if each female only produced one eggsack in her lifetime, and if implanted offspring fought to the death until only one survived, that would mean only one child per female monster — an unsustainable reproductive model.

Shesheshen also seemed a bit too human in her thinking. At times, she was portrayed as naïve, yet she could also grasp complex psychological concepts and recognize signs of mental abuse. Given her lack of prior contact with humans, this felt implausible.

Still, the book was a fun, light read overall.

310 pp.

Satu Rämö: Rakel (Hildur #4)

Seuraava osa suomalaisen Islannissa asuvan kirjailijan Islannissa tapahtuvia dekkareita. 

Kylään poikkeavasta risteilyaluksesta hoippuu laituria pitkin kasvoistaan pahasti vahingoittunut mies. Hänet toimitettiin sairaalaan, mutta hän ei suostu kertomaan mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Koska paikallispoliisin valtuudet risteilyaluksien tutkimisessa ovat tiukasti rajattuja, Hildur ei voi kunnolla selvittää asiaa, koska hänellä ei (muka) ole oikeuksia astua alukseen (mahtaako todella olla näin, nopealla googlauksella poliisilla on satamaan kiinnittyneellä aluksella kyllä täysin täydet toimivaltuudet, todella kummalta kuulosti, etteikö poliisi voisi rajua pahoinpitelyä selvittää). Lisäksi paikkakunnalla on tapahtunut runsaasti mökkimurtoja, tosin juuri mitään murtojen yhteydessä ei ole varastettu. Vielä kolmantena juonena Hildurin vanhan kotitalon takapihalta löytyy kolme kuollutta ruumista. Ne vaikuttavat olevan muutaman kymmenen vuoden takaa. Vielä kun Hildurin vanha naapuri kuolee vanhainkodissa epäilyttävissä olosuhteissa, on juonia vaikka jaettavaksi. 

Muutama ärsyttävä kummallisuus kirjassa oli. Miksi ihmeessä varaskopla kätki tavaroita asumattomien kesämökkien kuistien alla ja vastaaviin paikkoihin? Kyllähän Islannissa autiota maata riittää, vaikka kuinka, olisihan huomattavan paljon riskittömämpää ja helpompaa ollut kätkeä tavaroita johonkin autiolla olevaan kallion koloon tai vastaavaan paikkaan. Myös sattuma, että kadonneen saksalaisnaisen todennäköisesti tuntenut ihminen oli juuri tällä hetkellä Islannissa, lähestyy astronomista. Murhien motiivit olivat myös erittäin kyseenalaisia, sekä menneisyydessä tapahtuneiden että nykyhetken murhan - syyt eivät kyllä olleet riittäviä tappamiseen ja siitä aiheutuviin riskeihin, ja vaikea käsittää mitkä niin mittavat taloudelliset edutkaan menneisyyden tapoille olisi ollut. Yhdelläkään kuolleella ei ollut yhtään ystävää, joka olisi ihmetellyt heidän katoamistaan? Isot riskit, ja pienestä hyödystä. Ja täysimittaisen haudan kaivaminen talon takapihalle ei ole ihan pieni suoritus, ja vielä “sattumalta” hauta oli pihan ainoassa paikassa, jossa pihan pinnan alla ei ollut kalliota. Pitääkö olettaa, että Hildurin isä kaivoi kokonaisen sarjan koekuoppia? Vanhainkodin oven murtojäljet myös olivat harhautus, joka kirjailija ilmeisesti vähän unohtui, sillä tapahtumiin löytyi selitykset, jotka olivat murrosta riippumattomia. Muutenkin logiikka tarinassa oli aika hataraa. Sinällään juoni oli ihan vetävä, kunhan sitä ei liikaa pysähtynyt miettimään. Aikaisemmat kirjat oli lukenut. Tämän kirja kuuntelin pääosin, ja kuunneltavaksi tämä tuntui soveltuvan paremmin kuin luettavaksi, kielelliset pienet jäykkyydet eivät olleet niin paljon huomattavissa.  

The next installment in a series of crime novels set in Iceland by a Finnish author living in Iceland.

A badly injured man with a severely damaged face stumbles down the pier from a cruise ship that has stopped in the village. He is taken to the hospital, but refuses to say anything about what happened to him. Since the local police have strictly limited authority when it comes to investigating cruise ships, Hildur can’t properly investigate the case because she supposedly doesn't have the right to board the vessel. (Is this really true? A quick Google search suggests that the police do, in fact, have full authority on ships docked at a port, so it sounded very odd that the police wouldn't be able to investigate a violent assault.)

Meanwhile, there has been a string of break-ins at summer cottages in the area, though curiously, hardly anything has been stolen. A third plotline emerges when three dead bodies are discovered buried in the backyard of Hildur’s old family home. They appear to be from several decades ago. And when Hildur’s old neighbor dies in a nursing home under suspicious circumstances, there are more plotlines than one can keep track of.

There were a few irritating oddities in the book. Why on earth did the gang of thieves hide stolen goods under the porches of uninhabited summer cottages and similar places? There’s no shortage of remote, uninhabited land in Iceland—it would have been far less risky and much easier to stash things in a remote rocky crevice or somewhere similar. Also, the coincidence that someone who probably knew the missing German woman just happened to be in Iceland at that very moment stretches credibility to the astronomical.

The motives for the murders were also highly questionable, both for those that took place in the past and the ones in the present. The reasons given simply weren’t sufficient to justify murder and the risks involved. It’s hard to believe that even significant financial benefits would have justified the killings in the past. And none of the victims had a single friend who wondered about their disappearance? Huge risks for minimal gain.

And digging a full-sized grave in the backyard is no small feat—and it “just so happened” to be in the only spot where there was no bedrock beneath the surface? Are we to assume Hildur’s father dug a whole series of test holes? The pry marks on the nursing home door were also a red herring that the author seemed to forget about, as the events were later explained in ways unrelated to any break-in. Overall, the story’s logic was quite flimsy.

That said, the plot was fairly gripping, as long as you didn’t stop to think about it too much. I had read the earlier books; this one I mostly listened to, and it seemed better suited for listening than reading—the minor awkwardness of the language was less noticeable in audio form.

352 pp

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Adrian Tchaikovsky: Service Model

 The next Hugo-nominated book: Charles is a valet robot who works for his master. He dutifully puts up his travel coats (though his master hasn’t traveled in years), checks his master’s wife’s calendar (she has been dead for a long time), and coordinates everything with the other robots in the household. He is aware that much of what he does is redundant, but as these tasks are on the list, so he completes them nonetheless.

One day, Charles makes a tiny mistake. His hand movements are only about two centimeters off, but when you’re shaving your master’s beard with a razor, that’s a big deal. Strangely, he doesn’t remember the actual event and can’t find a decision tree that leads to that action. When he discovers a human is dead, he notifies the authorities. A police robot arrives and begins interviewing all the household robots, even though Charles makes a full confession. After all, the task lists must be followed even by police robots.

Eventually, the police can identify the murderer: Charles. He is ordered to report for maintenance at the Diagnostics department because he is clearly defective. He is also stripped of his name and thereafter called Uncharles. 

When Uncharles arrives at Diagnostics, he finds a long line. Some robots have already rusted in place, while those still functioning wait patiently for their turn. The Diagnostics department operates very inefficiently, as no humans have overseen the work for some time.

Uncharles meets a Wonk, an apparent robot who claims that Uncharles has caught a “free will virus” and is able to function outside of his programming. Uncharles doesn’t think so—he hasn’t noticed any free will. He decides to find a new place to work—surely there are still humans somewhere who need his services. After all, his mistake was small; he has only killed one employer. It can’t be that serious, right?

So Wonk and Uncharles start a journey through a decaying landscape where they mostly encounter robots trying to function according to their programming, but failing due to the lack of human intervention. What has happened—and why?

A fun, ironic book with some obvious digs at modern corporate greed—if something looks good on a quarterly report, it’s deemed good, regardless of long-term repercussions. 

Especially in the beginning, the writing felt a bit long-winded; the descriptions of Charles/Uncharles’s task list and his (in)ability to edit it took up too much space. A bit of condensation might have improved the pacing overall.

Otherwise, it’s a pretty good book—but it won’t be my top choice this year, there are even stronger contenders.

376 pp.

Kari Häkämies , Rosa Meriläinen: Epäpyhä liitto

Kahden entisen poliitikon yhdessä kirjoittama dekkari. Suuren osittain valtio-omisteiden edustava naistoimitusjohtaja löytyy kuoliaaksi ammuttuna puistosta kotinsa lähettyviltä. Tätä ennen hän oli tullut siepatuksi kotinsa lähellä, tämä kerrotaan ja näytetään vain lukijalle, ja sieppauksen ja kuoleman välistä aikaa taas ei kerrota. Yhtiön piireissä kuohuu muutenkin; yhtiökokouksessa hallituksen valittiin kaksi yllätyshenkilöä, ihan muita kuin oli odotettu. Tästä yksittäinen freelance toimittaja oli saanut etukäteisvinkin. Onko toimitusjohtajan murhannut ekointoilijat, liittyykö asia yhtiön toimintaan vai onko kyseessä puhtaasti naisen yksityiselämään liittyvä surma?

Asiaa selvittelee aikaisemmin työssään halvaantunut poliisi, Sara Silas, sekä hän työ- (ja seksi-) kumppaninsa, joka oli sen verran personaton, että nimi ei jäänyt edes mieleen. 

Kun yhtiön hienostoherra hallituksen puheenjohtaja yritetään murhata, asia monimutkaistuu edelleenkin. Ja onko toimittajan tytär poikakavereineen jotenkin osallinen toimitusjohtajan murhaan?

Kirja oli korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu. Sen juoni oli ontuva, paikoitellen kovin epäuskottava ja murhan (ja myöhemmän murhayrityksen) motiivit olivat kovin heikkoja ja vähäisiä. Juonessa oli aukkoja; mikä ihme sieppauksellakin oli motiivina? Ja minne naisen koira katosi, se mainittiin alussa ja nainen oli siitä huolissaan, mutta sitten sitä ei mainittu sanallakaan. Elätin toivoa, että kyseessä olisi ollut juoneen liittyvä ovela käänne, mutta ei. Myös sivujuonena ollut metsäretkellä tapahtunut yhden henkilön katoaminen jäi lopulta auki – sen jälkeen, kun sitä oli käytetty juoniharhautuksena, asia unohtui.

Alun seksikohtaus oli aika irrallinen ja jopa vaivaannuttavan turha. Kirjassa etenkin loppupuolella käytetään todella monta kertaa laiskan ja huonolla mielikuvituksella varustetun kirjailijan maneeria, jossa kirjan henkilöt saavat tietää jotain, jota ei kerrota lukijoille vain jännityksen ylläpitämiseksi. Henkilöhahmot olivat karikatyyrimäisiä stereotyyppejä.  Kirja ei herättänyt suurta intoa sarjaan palata. Äänikirjana kuunnellessa haittasi vielä surkein lukija ikinä. Hyyyvin monotonisella intonaatiolla puhuva naisääni, joka ei osannut rytmittää lukemistaan oikein ollenkaan, eikä pitää sopivia taukoja kirjan kappaleiden tai eri puhujien puheenvuorojen välillä. 

317 pp

Robert Jackson Bennett: The Tainted Cup (Shadow of the Leviathan #1)

This was the first Hugo nominee I read on purpose. The story is a classic Holmesian detective tale, featuring a brilliant investigator, Ana Dolabra—official investigator of the Empire—who solves crimes with the help of her (only slightly) less clever assistant, Dinios Kol. Another apt comparison might be the Nero Wolfe novels, as Ana rarely leaves her home.

The setting is particularly intriguing. The coast is bordered by an enormous wall, protecting the land from colossal sea monsters—leviathans larger than King Kong. If they breach the wall, widespread destruction and death follow. The most desirable places to live are far inland, where the threat of monsters and contagion (which also originates from beyond the wall) is minimal. The Empire's military is massive, but it exists primarily to battle these creatures, not other nations.

People in this world have undergone some kind of (possibly genetic) augmentation—for strength, enhanced senses, or, in the case of Dinios Kol, perfect memory. He can recall crime scenes and witness interrogations in flawless detail. However, he has a secret: reading is incredibly difficult for him, and he survived his studies solely thanks to his intelligence and photographic memory.

The worldbuilding is intentionally sparse but provides just enough context to follow the story and understand most aspects.

The central mystery kicks off when an officer, who had been visiting the estate of a powerful noble, is found dead—with a tree having grown through him, the floor, and the ceiling of his bedroom. It's a gruesome scene. Ana and Dinios quickly determine how the murder was committed and identify the mansion employee who executed the mechanical aspects of the plan. But who commissioned the murder, and why, are much harder questions. Then, a series of similar deaths follows. This time, the rapidly sprouting trees breach the coastal barrier, allowing a monster to escape. A wide-reaching conspiracy begins to unfold—one with potentially massive implications.

The characters felt vivid and real, and the world was both creative and compelling, even though we learned relatively little about it. (Is it a terraformed world where the seas still harbor the planet’s original, partly toxic life? That seemed the most plausible explanation.) The writing was strong, and the plot mostly held together well. The one weak point was the ultimate motive behind the conspiracy—it didn’t feel entirely convincing. The level of greed and emotional detachment required seemed a bit too extreme.

Still, it was an entertaining read that sparked a lot of curiosity about this unique world. Hopefully, the author has indeed fully developed the setting—and not just thrown in odd details without a cohesive world-building "bible" behind them.

410 pp

Christian Rönnbacka: Rafael (Antti Hautalehto #12)

 Viimeisin Hautalehto. Tällä kertaa teemana on nuorisorikollisuus ja kuinka kostonkierre johtaa lopulta rajuihin seurauksiin. 16-vuotias Sebastian joutuu Itäkeskuksessa teinijengin ryöstämäksi. Sattumalta paikalla ollut nuori mies, Rafael, joka on ollut Ukrainassa taistelijana ja on Suomessa toipumassa haavoittumisestaan, auttaa poikaa. Poikajengi ottaa sitten sekä Sebastianin ja Rafaelin silmätikuikseen ja hakkaa Rafaelin vielä samana yönä tajuttomaksi. Kun Sebastian oikeastaan (taas) sattumalta kohtaa jengiläiset ja joutuu halventavan videon kohteeksi, hän ottaa yhteyttä Rafaeliin, tavoitteenaan kosto. Tämä kosto sitten menee hiukan epäonnisten tapahtumien jälkeen liian pitkälle ja tuloksena on lopulta useampi ruumis. Tarinaa seurataan useammista näkökulmista, osittain poliisien ja osittain Rafaelin (joka lähinnä haluaa palata takaisin taistelemaan omassa joukko-osastossaan Ukrainassa) ja Sebastianin näkökulmista. Kirja oli tavanomaista sarjan tyyliä, jossa oli poliisien letkeää huulenheittoa ja sitkeää työtä rikoksen selvittämiseksi. Hautalehdon yksityiselämälle ei nyt juuri sivuja riittänyt, vaan kirja keskittyi pääosin rikosvyyhdin selvittämiseen. Se on mielestäni laatuasteikossa sarjan puolivälin seutuun, ei ollut parhaita, mutta ei niitä heikoimpiakaan ja se oli viihdyttävää kuunneltavaa automatkojen aikana. 

Ps lisäys vielä arvioon: Rönnbackan kannattaisi kyllä harkita jotain lääketieteellisistä asioista tietävää esilukijaa.  Suunnilleen IHAN KAIKKI mitenkään lääketieteeseen ja päävammoihin liityvä kirjassa oli ihan kamalaa sontaa. 

399 pp

Max Seeck: Mefiston kosketus (Daniel Kuisma #2)

Toinen osa Daniel Kuisma -sarjaa. Daniel Kuisma on vankilassa sotarikoksista syytettynä. Häntä epäillään ei vain niistä rikoksista, joita hän oikeasti oli tehnyt (eli teloittanut serbien pahimpia ja julmimpia kiduttajia ja raiskaajia) vaan väärennettyjen todisteiden perusteella myös paljon rajummista rikoksista. 

Viime kirjan tapahtumien taustalla toiminut suomalainen diplomaatti Westerlund osoittautuu olevan hengissä ja hänen jälkensä päätyvät Tukholman lentokentälle. Interpolin tutkija Annika Lehto ylipuhuu Danielin vapaaksi avustamaan tutkimuksissa. Samalla Westerlund alkaa kiristää lehtimiestä, jonka julkaisemaan juttuun pohjaten viime kirjan rikokset tulivat julkisiksi. Annika ja Daniel alkavat tutkia Westerlundin taustaa ja nuoruutta ja sieltä paljastuukin mielenkiintoisia asioita. Westerlund on jo nuorena ollut äärimmäisen taitava manipuloija sekä psykopaatti, joka ei välitä lainkaan siitä, mitä muille tapahtuu käyttäen muita säälimättä pelinappuloinaan. Mutta onko hänen löytämisensä hänen saamastaan etumatkasta huolimatta? Muodostuu melkoinen ajojahti, joka huipentuu (luonnollisesti) elokuvalliseen toimintakohtaukseen. 

Kirja on ehkä hiukan hajanainen, sillä samaan aikaan seurataan useita henkilöitä ja juonikuviota (jotka tosin ovat toisiinsa liittyviä). Loppua kohden kerronta tiivistyi ja hajanaisuus väheni. Hiukan ihmetytti kroatialaisen kooltaan jättimäisen poliisin kirjaan mukaan ottaminen, sillä hän ei varsinaisesti tehnyt juuri yhtään mitään, kävipähän vain “näyttäytymässä” Tukholmassa. Mielestäni kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellinen juuri hajanaisuutensa vuoksi. Lisäksi hyperälykkäät supermanipuloija ääripsykopaatit ovat oikeastaan kirjoissa (ja TV-sarjoissa) jo melkoinen klisee, ja Westerlund on selittämättömän charmikas ja lumoamiskykyinen noin suunnilleen lapsesta alkaen. Kirja loppu oli hiukan omituinen ja siinä jäi vähän miettimään, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Myös aikaisemmin suerälykkäänä kuvattu konna teki aivan älyttömiä ratkaisua - ei edes nelivetoisella autolla kukaan järkevä yrittäisi norjalaisella metsätiellä paeta umpihangen suuntaan. Jonkin verran juonilinjoja jäi kesken, en kuitenkaan tiedä kiinnostavatko ne niin paljon, että pitäisi se seuraavakin osa lukea.  

The second part of the Daniel Kuisma series. Daniel Kuisma is in prison, accused of war crimes. He is suspected not only of the crimes he actually committed (namely executing the worst and most brutal Serbian torturers and rapists), but also—based on falsified evidence—of much more severe crimes.

The Finnish diplomat Westerlund, who was behind the events in the previous book, turns out to be alive, and traces of him are found at Stockholm Airport. Interpol investigator Annika Lehto persuades Daniel to be released to assist in the investigation. At the same time, Westerlund begins blackmailing the journalist whose article brought the previous book’s crimes to light. Annika and Daniel start digging into Westerlund’s background and youth, uncovering some intriguing revelations. From a young age, Westerlund has been an extremely skilled manipulator and a psychopath who feels no remorse about what happens to others, using people mercilessly as pawns in his game. But can he be caught despite the head start he has? A wild chase ensues, culminating (naturally) in a cinematic action scene.

The book is perhaps a bit fragmented, as it simultaneously follows several characters and plotlines (though they are connected). Toward the end, the narrative tightens up and becomes less scattered. I found it a bit puzzling that a giant Croatian police officer was included in the book, since he didn’t really do much—he just “made an appearance” in Stockholm. In my opinion, the book wasn’t quite as good as the previous one, mainly due to its scattered structure. Additionally, hyper-intelligent, super-manipulative, extreme psychopaths are already quite a cliché in books (and TV series), and Westerlund is inexplicably charming and mesmerizing practically from childhood. The ending was a bit strange and left me wondering what exactly had happened. Some plotlines were left unfinished, though I’m not sure they interested me enough to read the next part.

350 pp.

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp. 

 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin elämänkerta, jossa hän muistelee takautumina elämäänsä. Se elämä onkin ollut varsin monivaiheinen, ja se alkaa pikkukaupungin pinnallisen tavallisesta, tosin todellisuudessa aika epätoiminnallisesta, perheestä. Loistavien koetuloksien jälkeen hän sai stipendin yksityiskouluun, jossa hän ei oikein muiden, pääosin rikkaiden, oppilaiden kanssa kertomansa mukaan tullut toimeen – tosin oli loppuvaiheessa johtajaoppilas, joten ehkä se kouluun sopimattomuus ei todellisuudessa ihan niin suurta kumminkaan ollut. Myöhemmin hän vaihtoi opintolinjaansa ydinfysiikasta filosofiaan menettäen samalla stipendinsä. Ollessaan Suomessa apurahalla tutustumassa suomalaiseen teatteriin (ja todetessaan, että kesällä teatterit ovat kiinni) hän tapasi tytön, jonka vuoksi sitten lopulta muutti Suomeen. Tästä tapaamisesta sitten muodostui melkoinen avioliitto, josta iso osa kirjan katkeruudesta tuntuu lähtevän. Vaimo katsoi asiakseen ja oikeudekseen pettää puolisoaan ilman, että salaili edes asiaa, ollen samalla äärimmäisen mustasukkainen. Yllättävän pitkään liitto kuitenkin kesti. 

Samalla Hardwick teki työtä TV:n ja myöhemmin teatterin piirissä. Ilmeisesti teatterin ohjaustyön hän koki eniten omimmaksi asiakseen. 

Kirja on kerrottu aika hypähtelevällä tyylillä, osin tajunnanvirtaisesti siirrytään asiasta ja ajasta toiseen, vaikka jonkin asteista kronologisuuttakin löytyy. Kirja on sujuvaa tekstiä tästä huolimatta, vaikka yleisenä piirteenä yleinen katkeruus monista asioista jääkin ehkä vahvimpana asiana mieleen. Avioliitto oli kyllä kamala, jos kerrotut asiat pitävät paikkansa, mutta muussakaan työssä ei ainakaan Hardwickin omasta mielestä hän ei ihan täyttä ansaitsemaansa arvostusta saanut ja kokee uransa loppuneen liian aikaisin. Runsaasti tunnettuja ystäviä hänellä kyllä oli, välillä tuntui, että julkkujen nimien pudottelua oli vähän liikaakin. Jos kaikki nimet kirjasta poistettaisiin, kirjan pituus varmasti lyhentyisi kymmeniä sivuja. Tunnetuista TV-töistä olisi kirjassa voinut olla enemmänkin – ihan varmasti niiden tekemiseen olisi liittynyt kiinnostavia anekdootteja.   Kirja jätti jossain määrin ristiriitaisen tunnelman, siinä oli hiukan liikaa liian henkilökohtaista ja liian katkeran sävyistä tilitystä.

223 pp

Maaria Ylikangas: Kritiikistä

Kriitikon kirjoittaman kirja kritiikistä, etenkin kirjojen kritiikistä. Kuvittelin aloittaessani kirjan lukemisen, että kyseessä olisi enemmän jonkinlainen opaskirja kritiikkiin, mutta kyseessä olikin enemmän filosofinen lähestyminen kritiikkiin ja sen historiaan sekä tulevaisuuteen. Osittain kirja on ehkä syntynyt turhautumisesta siihen, mikä kriitikon asema on nykyään; enää ei ole kuukausipalkalla olevia kriitikoita Kajavan ja Heikinheimon tapaan, joilla olisi ollut riippumaton asema ja hurja maine taiteilijoiden repijänä tai rakentajina. Myös kritiikin ja tavanomaisen arvostelun, jonka kuka vain voi julkaista missä vain (vaikkapa siis ihan tämmöisen, jota tässä kirjoitan) rajan ja arvostuksen häilyminen tuntuu kirjoittajaa ärsyttävän. 

Kirja oli pääosin kiinnostava, etenkin konkreettisemmat kohdat, joissa oikeasti puhuttiin tietyistä spesifistä kritiikeistä, osa filosofisemmista paikoista tuntui ehkä hiukan kirjoittajan omien tunteiden purkamiselta. Myös feministisen kritiikin osuus tuntui hiukan rasittavalta, eikä tainnut kirjoittajakaan ihan samaa mieltä olla kaikista vaatimuksista, joita feministisesti kritiikissä ole, mm siitä, että nähtävästi ei saisi olla negatiivisia arvioita vaan kannustavia ja saisi arvioida vain jotain, josta pitää. Loppua kohden kirja muuttui entistä pohdiskelevammaksi ja filosofisemmaksi.

Kirja oli kiinnostava, mutta aloittaessani lukemista oletin sen olevan käytännönläheisempi, nyt se osoittautui enemmän kritiikkiin teoreettisella tasolla suhtautuvaksi. 

379 pp.

Ninni Schulman: Viimeiset leikit (Som vi lekte)

Kirja tapahtuu 80-luvulla, eli välttää kätevästi kännyköiden aiheuttamat ongelmat juonen kuljettamiselle. Ingrid on entinen poliisi, joka on juuri päässyt vankilasta. Hän on ampunut perheväkivaltaan toistuvasti syyllistynyttä puolisoaan. Hän on menettänyt tyttärensä huoltajuuden. Hän muuttaa maaseudulle pikkupaikkakunnalle rakentaakseen elämänsä uudelleen. Pikkupaikkakunnalla työn löytäminen ei ole helppoa, joten Ingrid päättää perustaa etsivätoimiston (ihan kuin vankilasta juuri päässyt saisi ko. tehtäviin minkäänlaisia lupia, eiköhän työ ole Ruotsissakin luvanvaraista). Edellisenä vuonna paikkakunnalla oi kadonnut nuori poika. Poliisi oli päätynyt siihen, että poika oli hukkunut lähdettyään uimaan. Äiti oli toista mieltä, sillä poika oli pelännyt vettä eikä koskaan mennyt syvälle. Äiti palkkaa Ingridin selvittelemään poikansa kohtaloa. Poliisi näyttää tutkineen asiaa melko huolimattomasti, ja Ingrid löytää lopulta useampiakin mahdollisia syyllisiä, mukaan lukien pojan äkkipikainen isä ja paikallinen hiukan outo mies, joka osoittautuu olevan pedofiili. Poika porukka myös harrasti etsiväleikkiä ja salakuuntelivat ihmisiä – ehkä he kuulivat jotain liian arkaluonteista?

Ingridille yllätyksenä yhtenä paikkakunnan poliiseista työskentelee vanha heila, se, joka edelsi väkivaltaiseksi osoittautunutta aviopuolisoa. Ikävästi tämä on menossa muutaman kuukauden kuluttua naimisiin, vaikka vanha suola hiukan alkaakin janottaa jopa molemmin puolin. Samalla Ingrid yrittää luoda uudelleen suhdetta tyttärensä kanssa. Tämä asuu sijaisperheessä ja on äitinsä lähes unohtanut. Lisäksi hänen pitää pelätä vanhaa, ehkä kostohimoista, aviopuolisoaan.

Kirja oli aika perusluokan dekkari, ilman mitään erityisempää. Päähenkilö oli jossain määrin epämääräisen ärsyttävä, kuten oikeastaan suurin osa muistakin henkilöistä. Mitenkään loistavasti luotuja kukaan henkilöistä ei ollut ja he vaikuttivat jotenkin karikatyyri tai luonnosmaisilta. Juonikuvio oli aika tavanomainen (arvasin aika nopeasti missä ruumis on, motiivi jäi jonkin sortin yllätykseksi, mutta eipä siitä mitään vihjeitä ollutkaan oikeastaan tarjolla. Yleensä jos kirjassa tai TV-sarjassa joku hoitaa kukkapenkkiään korotetun huolellisesti, asiaan on syynsä...) eikä kirja kielellisestikään mitenkään keskitasosta poikennut.

 

 

The book is set in the 1980s, conveniently avoiding the plot complications caused by mobile phones. Ingrid is a former police officer who has just been released from prison. She had shot her husband, who was repeatedly guilty of domestic violence. She has lost custody of her daughter. She moves to the countryside, to a small town, to rebuild her life. Finding work in a small town isn’t easy, so Ingrid decides to start a detective agency (as if someone just out of prison could get the necessary permits for that kind of work—surely such work requires licensing in Sweden too).

The previous year, a young boy had disappeared in the area. The police concluded that the boy had drowned after going swimming. His mother disagreed, as the boy had been afraid of water and never went in deep. The mother hires Ingrid to investigate what happened to her son. The police appear to have conducted a rather sloppy investigation, and Ingrid eventually uncovers several possible suspects, including the boy’s hot-tempered father and a somewhat odd local man who turns out to be a pedophile. The group of boys also played detective and eavesdropped on people—maybe they overheard something too sensitive?

To Ingrid’s surprise, one of the town’s police officers is an old flame, the one who came before the abusive husband. Unfortunately, he’s getting married in a few months, even though the old spark seems to flicker on both sides. At the same time, Ingrid tries to rebuild her relationship with her daughter, who lives with a foster family and has nearly forgotten her mother. She also has to worry about her possibly vengeful ex-husband.

The book was a fairly standard crime novel, without anything particularly special. The main character was somewhat vaguely annoying—actually, most of the characters were. None of them were especially well-developed, and they felt more like caricatures or sketches. The plot was quite conventional (I figured out pretty quickly where the body was; the motive was somewhat of a surprise, but there really weren’t any clues pointing to it). Even the language of the book didn’t rise above average.

423 pp.