Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

Finlandia palkinnon voittaja vuodelta 1991. Unescon palkkaamana Lähi-idässä kansanperinnettä keräämässä ollut mies palaa Suomeen. Hän on eronnut, ja hänellä on 12-vuotias tytär Jutta, johon hän ei kovin aktiivisesti ole pitänyt yhteyttä.  Palattuaan Suomeen hän tapaa ex-vaimonsa ja Jutan, joka tuskin häntä enää tuntee. Samalla hän irtisanoutuu yliopiston työstään (jossa häntä ei juuri tunnuta kaivattavan) ja myy asuntonsa. Jollain kumman keinolla – joka ylitti oman ymmärrykseni – hän saa ex-vaimonsa suostumaan siihen, että hän vie Jutan tutustumaan YK:n toimitiloihin Sveitsissä. Tämä siitä huilimatta, että jo kertaalleen muutamia vuosia aikaisemmin oli jättänyt tytön palauttamatta tapaamisesta. Matka ei kohdistukaan sinne, vaan mies sieppaa tyttärensä ja lopulta kuljettaa hänet Irlantiin hankkien hänelle uuden passin. Hän lähettää postikortteja satunnaisten muiden matkaajien kuljettamana eri paikkakunnilla hämätäkseen oman sijaintinsa, sekä väärentää sähkeitä ja kirjeitä, joita tytön äiti olisi lähettänyt hänelle, joissa vakuuttelee äidin tietävän kaikesta ja tämän lähteneen matkoille uuden miehensä kanssa.  

Kirja on kirjoitettu varsin hienolla, tajunnanvirtaisella kielellä, joka oli luettavaa vuodatuksenomaisuudestaan huolimatta. Juonellisesti tarina oli vähemmän kiinnostava ja päähenkilö oli varsin epämiellyttävä hahmo, jolla oli melkoisia ongelmia, joiden laatu kirjan loppupuolen lyhyissä takaumakohtauksissa osoittautui odotettuakin pahemmiksi. Myös kirja loppu viittasi pahemman laatuisen pipipäisyyteen. En voi ymmärtää, miten yksikään mitenkään vastuullinen äiti olisi sellaiselle tyypille vastuuta lapsestaan luovuttanut pieneksikään hetkeksi. Päänhenkilö vastenmielisyys oikeastaan ihan kaikessa oli se häiritsevin osa kirjaa. Kirjan nimi ei myöskään ollut sopiva – ei tässä kirjassa todellakaan mitään isä-tytär suhdetta luotu. Sinällään, ei isä tarkoituksellisen paha kuitenkaan ollut, ei hän hyväksikäyttänyt, lyönyt tai muuten fyysisesti vahingoittanut häntä, halusi vain hänen seuraansa ja suunnitteli yhteistä elämää. Kummallinen kertomus, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.  

204 pp.

M.C. Beaton: Epäilyttävän eläinlääkärin tapaus (Agatha Raisin #2: Agatha Raisin and the Vicious Vet)

Tarkoitukseni ei ollut lukea näin pian toista tämän sarjan kirjaa, mutta flunssassa halusin jotain kepeää ja helppoa luettavaa oli kätevä tarttua tähän sarjan toiseen osaan. Paikkakunnalle on muuttanut uusi, komea eläinlääkäri. Yllättäen kaikkien keski-ikäisten naisten eläimet vaativat pikaista tarkastusta, niin myös Agathan kissa. Mies on mukava - vaikka tuntuikin olevan hiukan kovakourainen kissaa kohtaan - ja jopa pyytää Agathaa ravintolaan kanssaan. Ensimmäiset treffit eivät onnistu, mutta toisilla treffeillä mies pyytää Agathalta rahaa perustettavaa eläinsairaalaa varten. Siihen Agatha ei suostu, eikä etenkään treffien jälkeiseen läheisempään kanssakäymiseen. Pian tämän jälkeen eläinlääkäri löytyy kuolleena - hän oli vahingossa antanut itselleen hevoselle tarkoitetun rauhoittavan lääkkeen. Poliisi luokittelee kuoleman (taas kerran äärimmäisen heppoisen tuntuisesti) tapaturmaksi, mutta Agatha ei usko tähän, ja alkaa haastatella seudun naisia, joita ko. eläinlääkäri oli liehitellyt. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että hän samalla saa viettää aikaan naapurin charmantin vanhanpojan kanssa, johon hän on toivottoman ihastunut. Mies ei itse tästä asiasta ole innoissaan, vaan pyrkii pikemmin välttelemään Agathan seuraa, etenkin aina kun tämän ihastuminen ja liehiköinti alkavat vaikuttaa turhan innokkaalta. Murha tietenkin lopulta ratkeaa sinnikkään paikasta toiseen matkaamisen ja ihmisille juttelemisen myötä. Ja gatha on taas kerran itse pahassa pinteessä. 

Tässä toisessa osassa tuntui, että ensimmäisen osan loppua kohden tapahtunut laadun kohentuminen ohi yhdestä iskusta kadonnut. Henkilöhahmojen syventyminen katosi, ja oikeastaan kaikki hahmot vaikuttivat jonkinlaisilta parodioilta itsestään - ihan kuin flanderisaatio olisi iskenyt jo sarjan toisessa osassa. Agathan haikailu leskimiehestä - ja toisaalta tämän leskimiehen ylenpalttinen kauhu Agathan huomiosta oli erittäin rasittavaa ja ärsyttävää. Pääosa muista hahmoista oli myös kovin kiiltokuvamaisia “kulisseja” eivätkä oikein olleet mieleenjääviä. En taida tätä  sarjaa pidemmälle jatkaa. 

My intention was not to read another book in this series so soon, but with my flu and wanting something light and easy to read, it was convenient to pick up the second part of this series. A new, handsome veterinarian has moved to the town. Surprisingly, all the middle-aged women’s pets require urgent examination, including Agatha’s cat. The man is nice—even though he seemed a bit rough with the cat—and he even asks Agatha to go to a restaurant with him. The first date doesn’t go well, but on the second date, the man asks Agatha for money to start an animal hospital. She refuses, especially refusing to get involved more closely after the date. Soon after, the veterinarian is found dead—he had accidentally given himself a sedative meant for a horse. The police classify the death (again, seemingly with quite flimsy evidence) as an accident. Still, Agatha doesn’t believe this and begins interviewing women in the area with whom the veterinarian had flirted. Partly because she ends up spending time with a charming old man from the neighborhood, with whom she has hopelessly fallen in love. The man himself isn’t thrilled about this—it seems he’s mainly trying to avoid Agatha’s company, especially whenever her infatuation and flirting start to seem a bit too eager. The murder, of course, is eventually solved through persistent traveling and talking to people. And once again, Agatha finds herself in trouble.

In this second part, the quality boost that had occurred towards the end of the first part disappeared completely. The depth of the characters was lost, and in fact, all the characters seemed like parodies of themselves—almost as if a Flanderization had struck already in the second book of the series. Agatha’s longing for a widower—and, on the other hand, this widower’s exaggerated fear of her attention—was very exhausting and irritating. Most of the other characters were also overly superficial “scenery” and not very memorable. I probably won’t continue with this series.

196 pp.

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö (Koskinen #30)

Viimeisin (viimeinen?) komisario Koskinen sarjan kirja. Koskinen on jäämässä eläkkeelle. Hän pitää ennen eläkettään lomansa pois ja palaa sen jälkeen vielä pariksi viikoksi työhön. Lomalle hän lähtee Australiaan ex-vaimonsa kanssa, ja hänen tarkoituksensa on poistaa loman aikana tuo “ex-” liite. He viettävät ikimuistoisen loman ja palaavat takaisin Suomeen viimeisiä työviikkoja varten. Koskisen työporukka on sillä aikaa tutkinut muutamaa eri juttua. Nainen on hakattu kotonaan sairaalakuntoon - hänen puolisonsa väittää olleensa suihkussa tänä aikana. Kuuluisa teatteriohjaaja/käsikirjoittaja/terapeutti on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kolme varhaisteiniä heitettiin Hämeensillalta Tammerkoskeen ja tekijä näytti katoavan savun ilmaan, kunnes ilmeisen sama mies hakkasi kolme miestä sairaalakuntoon baarin terassilla lähikunnassa. Oikein minkään rikoksen selvittelyissä ei edistytä kunnolla ennen Koskisen työhön paluuta. Sitten tietysti asiat ratkeavat nopeasti, onhan tiukka deadline eläkkeestä olemassa. Se tosin ei ihan tiukka ole, viimeisen rikoksen Koskinen kun lopulta ratkaisee matkalla poliisitalolta jäähyväisjuhliinsa Plevnassa. 

Kirja oli samaa vanhaa tasoa juoneltaan. Kirjan alku oli ehkä vähän tahmea, mutta kun Koskinen pääsi vanhan porukan kanssa ratkaisemaan rikoksia, kirja kohentui melkoisesti. Myös kielellis-kirjallisesti kirja oli vanhaa tuttua laatua. Ei mitään yllätyksiä, vanhat tutut henkilöhahmot käyttäytymässä vanhalla tutulla tavalla. Dekkarijuoni oli kohtalaisen hyvä ja kirja oli keskitasoa sarjassaan. Vähän jäin ihmettelemään sitä, että pari kertaa kirjassa ohimennen viitatut vanhustentalon “oudot tapahtumat” jäivät selitystä tai edes tarkempaa kuvausta vaille. Ehkä näihin palataan jatkossa. Kirjailija itsehän ei ole selkeästi sanonut eläköityvänsä, vaikka hän hahmonsa eläkkeelle jäikin. 

343 pp.

M.C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus (Agatha Raisin #1: Agatha Raisin and the Quiche of Death)

Itselleni uuden sarjan avausosa. Keski-ikäinen PR-toimiston omistanut nainen Agatha Raisin on myynyt firmansa ja on päättänyt vetäytyä eläkkeelle. Hän on ostanut maaseutukaupungista viehättävän pikkutalon, jonka sisustussuunnittelijat ovat valmiiksi sisustaneet. Kun hän muuttaa siihen, kaikki ei suju ihan kuin hän oli suunnitellut. Pienen paikkakunnan piirit ovat pienet ja kaupungista muuttaneeseen tulijaan suhtaudutaan melkoisella varauksella. Kunnon PR-henkisyydellä Agatha päättää kohentaa suosiotaan osallistumalla piirakoiden paistokilpailuun. Sillä, että hänen ruoanlaitto kokemuksensa rajoittuu eineksien lämmittämiseen mikrossa ei ole merkitystä, sillä ainahan herkullisen piirakan voi ostaa Lontoosta kaupungin parhaasta leipomosta. Voittoa ei kuitenkaan tule, vaan voitto menee samalle henkilölle, jolla se on mennyt aina ennenkin. Mitä pahinta, kun tuomarina toiminut mies ottaa Agathan tuoman piirakan kotiinsa, hän kuolee sitä syötyään. Piirakassa oli myrkkykeisoa. Poliisi aika nopeasti selvittää, että Agatha ei ollut piirakkaa itse leiponut ja päätyy (aika kummallisen helposti) siihen, että kyseessä oli onnettomuus ja myrkky oli päätynyt piirakkaan erehdyksessä. Agatha ei tähän usko ja alkaa selvittää asiaa. Osittain pitkästymisen vuoksi, osittain saadakseen kyläläisiltä ihailua ja arvostusta. Lopulta poliisikin alkaa ottaa asian vakavammin. Kyseessä on kevyt ja kiireetön kirja. Alussa tosin Agatha vaikutti niin rasittavalta ja ärsyttävältä tyypiltä, että lukemisesta ei ollut tulla mitään. Vähitellen hänessä tapahtui kasvamista ja sopeutumista pikkuisen paikkakunnan maalaiselämään ja hän muuttui lähes siedettäväksi, joskin edelleen melkoisen omahyväiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi henkilöksi. Tarina itsessään oli aika tavanomainen dekkaritarina, mutta henkilöt olivat aika kiinnostavasti luotuja ja persoonallisia. Kirja ei ollut mitään suurta kirjallisuutta, mutta oli ihan pätevää ajankulua.

This is the opening part of a new series for me. Agatha Raisin, a middle-aged woman who owns a PR agency, has sold her company and decided to retire. She has bought a charming small house in a rural town, which interior designers have already decorated. When she moves into it, not everything goes as she had planned. The small community is close-knit, and newcomers are greeted with quite a bit of suspicion. With proper PR skills, Agatha decides to boost her popularity by participating in a pie-baking contest. It doesn't matter that her cooking experience is limited to reheating frozen meals in the microwave, since she can always buy a delicious pie from the best bakery in London. However, she doesn't win; instead, the prize goes to the same person who has always won before. Worse still, the man acting as a judge takes the pie Agatha brought home, and he dies after eating it. The pie contained poisonous hemlock. The police quickly determine that Agatha did not bake the pie herself and conclude (somewhat easily) that it was an accident and that the poison accidentally ended up in the pie. Agatha doesn't believe this and begins to investigate. Partly out of boredom, partly to gain admiration and respect from the locals. Eventually, even the police start taking the matter more seriously. It is a light and leisurely book. At the beginning, however, Agatha seemed so annoying and irritating that reading about her was difficult. Gradually, she grew and adapted to the small-town rural life, becoming almost tolerable, though still quite self-centered, and surprisingly simple-minded. The story itself was quite an ordinary detective story, but the characters were interestingly created and distinctive. The book wasn't great literature, but it was enjoyable enough as entertainment.

227 pp

Wexi Korhonen: Kuka pelkää kuolemaa (Kari Salo #2 )

Kari Salo -sarjan kakkonen, eli siis ”sen toisen” Tampereelle sijoittuvan dekkarisarjan osa. Viime osassa päähenkilö jäi poliisista poispotkittuna eläkkeelle ja tapasi elämänsä naisen sekä perusti etsivätoimiston. Nyt tämän kirjan alussa hänelle on tehty suusyövän diagnoosi ja hän suhtautuu tulevaisuuteen kovin pessimistisesti – hän ei haluaisi kasvoja ehkä runtelevaa leikkausta tehtäväksi, ja on jo tehnyt eron tyttöystävästään, sillä eihän olisi oikein vaatia naista olemaan kuolevan syöpäsairaan kanssa. Töitä sentään vielä löytyy, mutta kiristysjuttua selvittäessään hän käyttäytyy siinä määrin hengestään piittaamattomasti, että vastapuolen konnakin menee hiukan hämilleen ja suostuu palauttamaan rahat, jotka kiristämällä oli saanut. Seuraavana päivänä tämä kiristetty mies ammutaan, rahoja ei ole missään ja konnan, joka niitä oli ollut palauttamassa, oli nähty pakenevan paikalta.  Selvä juttu, vai onko? Kuolleen miehen isä palkkaa Salon selvittämään asiaa. Hän saa saman tehtävän myös ampumisesta syytetyn miehen asianajajalta. Kun hän alkaa haastatella hienolla alueella lähekkäin asuvia perheyhtiön omistajia, alkaa paljastua salaisuuksia ja motivaatioita kuolleen henkilön poisraivaamiseen itse kullakin. Mutta miten murha oikein tehtiin ja miten pidätettynä oleva kiristäjä saatiin niin hyvin lavastettua, että hän itsekin lähes uskoo olevansa ampuja?

Tämä oli paremmin kirjoitettu kirja kuin sarjan ensimmäinen osa, ja henkilöiden asenteissakin on siirrytty jostain 50-luvulta ainakin 70-luvulle, ehkä jopa 80-luvun alkuun. Tämäkin kirja, kuten edellinen osa, on viime kädessä hyvin perinteinen dekkari, jossa salapoliisi selvittää murhan ihmisiä haastattelemalla ja johtolankoja etsimällä. Toisaalta myös toimintaa kirjasta löytyi, paikoitellen ”vähän” uskottavuuden rajat ylittävällä tavalla, mm. ei ehkä kovin hyvin kirjaan sopineella lentokone takaa-ajolla. Kirja ei ollut mitään kielellistä ilottelua, mutta ajoi asiansa kyllä ihan mukavana autokuunneltavana matkoja viihdyttäen. 

288pp.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarinan toisesta näkökulmasta, eli pohjan akan, Louhen näkökulmasta, jossa Kalevalan sankarit ovat ryöstäjiä ja raiskaajia

Kirja seuraa Louhen koko elämäntarinaa lapsuudesta kuolemaan (ja sen yli), paljastaen hänen motiivinsa ja tekojensa taustan. Tarinan pääpiirteet ovat samat kuin perinteisessä Kalevalassa, mutta näkökulma on toinen ja Louhen syyt nousevat kirkkaasti esiin.

Kirja on täynnä luonnontaikuutta. Louhella on vahvat kyvyt, mutta niin on myös Kalevalan sankareilla – etenkin Väinämöisellä, joka kuitenkin esitetään enemmän vanhana ja hiukan säälittävänä miehenä, joka ei pärjää Louhen tyttärien kilpakosinnassa nuoremmille. Paitsi Pohjola, kirjassa on tärkeässä asemassa Metsänpeitto, Tuonela ja hahmoina hiidet ja Tapio ja muut luonnon jumalat.

Pidin kirjasta todella paljon, se oli yksi parhaita kirjoja mitä aikoihin olen lukenut. ja kielellisesti se toi mieleen Suomaa-romaanin, mutta meni mielestäni jopa sen ohi. Kieli oli kuvailevaa, lyyrisen kaunista ja samalla selkeää ja luettavaa. Se ei sortunut tekotaiteellisiin kikkailuihin tai vaikeamman vaikutelman tavoitteluun, vaan melkein jokainen lause oli oma pieni nautintonsa.

Juoni oli toisaalta tuttu (ehkä jopa olisi voinut ottaa hiukan enemmän vapauksia), mutta näkökanta niin erilainen, että tuntui kuitenkin riittävän uudelta, ja taustat tulivat laajemmin esiin, ja niissä siiten tietysti oli kirjailijan omaa mielikuvitusta myös mukana. Jos tämä ei ole Finlandia ehdokkaiden joukossa, niin kyseessä on suuri rikos.

Lumenlaulaja retells the story of the Kalevala from a different perspective—that of Louhi, the witch of the North, where the so-called heroes of the Kalevala appear instead as raiders and rapists. The book follows Louhi’s entire life story from childhood to death (and beyond), revealing her motives and the background to her actions. The main outlines of the story remain the same as in the traditional Kalevala, but the viewpoint is different, and Louhi’s reasons come clearly to the fore.

The book is full of nature magic. Louhi possesses strong powers, but so do the heroes of the Kalevala—especially Väinämöinen, who here is portrayed more as an old, somewhat pitiful man who cannot compete with younger suitors in vying for Louhi’s daughters. In addition to Pohjola, the story also assigns an important role to Metsänpeitto, Tuonela, as well as figures such as the hiisi spirits, Tapio, and other deities of nature.

I truly loved this book—it was one of the best I’ve read in a long time. Stylistically and linguistically, it even reminded me of another book by a Finnish female author,  Suomaa by Maria Turtschaninoff, though in my opinion, it surpassed it. The language was vivid, lyrically beautiful, and at the same time clear and readable. It never slipped into pretentious tricks or straining for sophistication, but instead offered sentences that could each be admired on their own.

The plot was in some ways familiar (perhaps it could even have taken a few more liberties), but the perspective was so different that it still felt fresh. The backgrounds were fleshed out more broadly, and of course, the author’s imagination was woven into them as well. If this book does not make it among the Finlandia Prize nominees, it will be a grave injustice.

410 pp

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee (Saana Havas #5 )

Viimeisin Saana Havas -sarjan kirja. Saanan poikaystävä Jan joutuu keskeyttämään lomansa uuden murhatutkimuksen vuoksi, sillä murhatun miehen taskusta löytyy hänelle osoitettu henkilökohtainen kirje. Vihjeitä murhan syistä ei aluksi löydy, mutta uhrin puhelimesta paljastuu naisten hyväksikäyttöön viittaavia valokuvia.

Saana lähtee koiranvahdiksi ystävänsä kotiin Mathildedalin pikkukylään. Sieltä on muutamia vuosia aiemmin kadonnut nuori nainen. Nyt rantaan on pystytetty kyltti, joka muistuttaa katoamisesta. Kuka kyltin on pystyttänyt – ja miksi? Saanalla on yhä kesken edellisen tapauksen pohjalta tekemänsä podcastin käsikirjoitus, mutta tämä uusi mysteeri alkaa kiehtoa häntä yhä enemmän. Hän haastattelee paikallisia, tytön tunteneita henkilöitä, ja saa nopeasti tietoja, joita edes poliisilla ei ollut. Kuka tappoi kauniin tytön – joka ei ehkä ollutkaan aivan niin kiltti kuin oli annettu ymmärtää?

Jan puolestaan joutuu tutkimaan sarjamurhaksi laajentunutta rikosvyyhteä, jossa murhaajalla tuntuu olevan häneen henkilökohtainen viesti.

Tällä kertaa tarinat eivät kuitenkaan kietoudu yhteen, vaan tapaukset pysyvät erillisinä. Saanan tutkimus muistuttaa osittain sarjan aiempia kirjoja – jälleen kaunis tyttö on kadonnut ja kuollut – mutta miljöö on erilainen ja motiivit uudet. Janin tapaus on myös kiinnostava, vaikka jäin ihmettelemään, miksi poliisilla kesti niin kohtuuttoman kauan kutsua kuultavaksi tietyn sormuksen omistajaa.

Kirja on tuttua, taattua laatua: sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa ei ole kiirettä eikä hurjaa vauhtia, mutta jota kuuntelee mielellään ja keskittyneesti alusta loppuun. Kielellisesti se on yhtä sulava kuin sarjan aiemmat osat ja laadullisesti samalla tasolla – näitä on vaikea laittaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.

The latest book in the Saana Havas series. Saana’s boyfriend Jan is forced to cut his vacation short because of a new murder investigation: a personal letter addressed to him is found on the victim. At first, there are no clues as to the motive, but the man’s phone reveals photographs suggesting the exploitation of women.

Saana goes to look after her friend’s dog in the small village of Mathildedal. A young woman disappeared from the area a few years earlier, and now someone has put up a sign by the shore reminding people of her disappearance. Who put it there—and why? Saana is still in the middle of writing the script for her podcast based on the previous case, but this new mystery begins to fascinate her more and more. She interviews locals who knew the girl and quickly uncovers information even the police didn’t have. Who killed the beautiful girl—who perhaps wasn’t quite as innocent as people believed?

Meanwhile, Jan has his hands full with a case that has escalated into a serial murder investigation, one in which the killer seems to have a personal message for him.

This time, however, the stories don’t intertwine; the cases remain separate. Saana’s investigation is somewhat reminiscent of earlier books in the series—again, a beautiful girl has gone missing and is found dead—but the setting is different and the motives are new. Jan’s case is also intriguing, though I couldn’t help but wonder why it took the police such an absurdly long time to bring in the owner of a certain ring for questioning.

The book is the familiar, guaranteed quality of the series: smoothly written, unhurried storytelling with no frantic pace, yet still engaging enough to hold your attention from beginning to end. The language is as fluent as in the previous volumes, and the overall quality is on par with them—making it difficult to rank the books against each other.

384 pp

Matt Dinniman: Carl's Doomsday Scenario (Dungeon Crawler Carl #2)

The next part in the series is where a (fairly) ordinary man and his former girlfriend’s Persian cat are forced to play live-action D&D to entertain galactic TV audiences. The book continues straight from the last one and covers the third level of the dungeon. The opponents are more challenging, but the protagonists have also levelled up a lot. On this level, it was a bit more complicated than just hack and slash, as there are two pretty complicated quests they are facing, the last of them a near “doomsday” scenario which would destroy a significant portion of the dungeon with all “contestants” in the area if failed, so there is some pressure to succeed. All that while taking part in alien talk shows, gathering followers, and trying not to irritate too much those who are organizing the competition, and being wary of the fellow human contestants. 

 This was a fun book, but slightly less so than the first part, which was hard to beat with its frenetic energy. Things are turning somewhat more serious, and the back plot with different alien factions and planet scheming against each other is growing more important. The writing is smooth, not very “literary”, but straightforward and easy to read and understand. I will return to the next part sooner or later. 

364pp

 

Arttu Tuominen: Alec

 Lappiin, Sallaan, 90-luvun alkupuolelle sijoittuva toimintatarina. Lama on pahimmillaan ja ihmisillä on pulaa rahasta. Kun kylän liepeillä olevasta vanhasta maalaistalosta löytyy toistakymmentä ruumista, jotka on surmattu lähes teloitustyyliin kesken juhlinnan, kylän elämä järkkyy. Tapauksen tutkimuksesta vastaavat paikallinen poliisi Sami sekä rajavartiolaitos. Kaikki viittaa siihen, että kyseessä on itämafian keskinäinen välienselvittely huumekaupan tiimoilta.

Samin tytär Liina on sattumalta ollut lintujen valokuvausretkellä tapahtumien aikaan ja onnistunut ottamaan joitakin kuvia tekijöistä. Valokuvat ovat kuumaa tavaraa, ja kun osa niistä katoaa, Samin epäilykset heräävät: onko joku poliiseista sekaantunut asiaan? Keneen voi luottaa – vai voiko kehenkään luottaa?

Tämän pääjuonen rinnalla seurataan nykyajassa tapahtuvia huumekauppiaiden murhia: joku on ampunut useita ylemmän portaan kauppiaita uskomattoman tarkoilla kiväärin laukauksilla pitkiltä etäisyyksiltä. Tämä sivujuoni ei kuitenkaan kata edes kymmentä prosenttia kirjasta.

Toimintaa ja rajuja ampumakohtauksia kirjasta löytyy runsaasti. Uskottavuus ei kuitenkaan ole kovin korkealla: Lapin perukoilla käydyt rynnäkkökivääritaistelut ja petollisten virkamiesten suuri määrä lipsuvat jo liioittelun puolelle. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään kirjaan. Viihdyttävää luettavaa ja kuunneltavaa se kyllä oli, mutta siitä jäi hieman kioskikirjamainen, jopa jerrycotton-tyylinen vaikutelman. Kokonaisuutena kirja oli selvästi heikompi kuin kirjailijan aikaisempi Poriin sijoittuva poliisisarja – ainakin sen alkupään osiin verrattuna.

An action story set in Salla, Lapland, in the early 1990s. The recession is at its worst, and people are struggling with money. When more than a dozen bodies are found in an old farmhouse on the edge of the village – executed almost in cold blood in the middle of a party – village life is shaken to the core. The case is investigated by local policeman Sami together with the Border Guard. Everything points to an internal power struggle within the Eastern mafia related to drug trafficking.

Sami’s daughter, Liina, happens to be out photographing birds at the time and manages to capture some images of the perpetrators. The photos are hot property, and when some of them disappear, Sami’s suspicions grow: could someone within the police be involved? Whom can he trust – or can he trust anyone at all?

Alongside the main plot runs a thread set in the present day, where someone has been killing high-ranking drug dealers with incredibly precise rifle shots from long distances. This subplot, however, takes up less than ten percent of the book.

The novel offers plenty of action and brutal shootouts, but its credibility is rather low: fierce assault-rifle battles in the remote corners of Lapland and the sheer number of corrupt officials stretch believability. I never really managed to get fully immersed in the story. It was certainly entertaining to read and listen to, but it left a somewhat pulp-fiction, almost Jerry Cotton–style impression. Overall, the book was clearly weaker than the author’s earlier police series set in Pori – at least compared to the stronger early volumes of that series.

365 pp

Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen

Tietokirja pahuudesta ja erilaisista patologisista persoonallisuuksista. Kirjan alkupuoli oli ehkä hieman raskaslukuinen, sillä siinä käytettiin paljon tilaa erilaisten termien tarkkoihin määritelmiin. Tämä antoi vaikutelman oppikirjasta – mikä se ehkä onkin. Harvoin olen nähnyt yhtä perusteellista lähdeviitteiden käyttöä: jokaisen luvun lopussa oli useiden sivujen viiteluettelo, mikä toi kirjaan lähes väitöskirjatason otteen.

Kirja muuttui kunnolla kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun siirryttiin psykopatian käsittelyyn. Siinä oli paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa. En esimerkiksi ollut tiennyt, että psykopatian hoitoyritykset usein pahentavat oireita tai ainakin lisäävät rikollista käyttäytymistä. Etenkin loppupuoli nosti yleisvaikutelmaa koko kirjasta, sillä alku oli paikoin varsin puuduttavaa luettavaa.

Esimerkkitapauksia olisi voinut olla enemmänkin, ja ehkä hieman vähemmän tunnettuja. Oli hauskaa huomata, että kirjoittajalla riitti pokkaa määritellä Trump persoonallisuushäiriöiseksi – ja vielä useampaan alaryhmään kuuluvaksi. Mutta kun kriteerit täyttyvät, niin ne täyttyvät.

Kirjan lopussa pohdittiin vaikeimpien persoonallisuushäiriöiden ennustetta ja hoitoa. Valitettavasti ne ovat hyvin hankalasti, ellei kokonaan, hoitamattomia. Vankilasta vapautumisen jälkeen uusintarikollisuuden riski on myös korkea. Ei kuitenkaan sataprosenttinen, joten näitä ihmisiä olisi vaikea automaattisesti sulkea vankilaan loppuiäkseen. Ehkä jatkossa varhainen tunnistaminen tarjoaa uusia mahdollisuuksia vähentää yhteiskunnalle koituvia haittoja.

416 pp.

Matt Dinniman: Dungeon Crawler Carl (Dungeon Crawler Carl #1)

After reading a lot of praise for this series, I decided to try it myself. I was a bit hesitant to start, since the premise sounded so, so stupid: most of Earth’s inhabitants are instantly killed when all structures—of every kind, from doghouses to vehicles—are destroyed and sucked into the ground. Those who happen to be outside at that moment have only a short window to escape through portals leading to a Dungeons & Dragons–style game—played for real, with real monsters that can actually kill you.

The main characters are Carl, a former Coast Guard officer, and Princess Donut, his ex-girlfriend’s Persian cat. They survive because Donut had escaped through an open window, and Carl, rushing to fetch her in his underwear and without shoes, happens to be outside at the exact moment the world is destroyed. Needless to say, they are not very prepared for the monsters awaiting them in the dungeon. Fortunately, there are safe houses and a brief orientation about what they’re facing before they must start killing monsters, gaining experience points, and leveling up. Before long, Princess Donut gains sapience and the ability to speak, becoming an equal adventurer alongside Carl. All of their battles are broadcast galaxy-wide to trillions of viewers.

Between dungeon levels, the most accomplished and most followed fighters (with live statistics tracking followers and favorites) are whisked away to perform on talk shows. Social media fame turns out to be critical—especially in the early stages of the dungeon—because more followers mean better weapons, stronger buffs, and other advantages.

The premise is utterly ridiculous—but the execution is terrific. There’s always something exciting just around the corner. The banter between Carl and Princess Donut, and especially Donut’s personality, is delightful, and their growing friendship is well done. The monsters are imaginative, fun, and ironic. The social media layer adds a lot to the story, and there are intriguing hints about the politics behind it all—since not even the organizers agree on everything. Still, it seems that none of the thousands (or tens of thousands) of viewers see anything wrong with destroying entire planets and their populations purely for entertainment. I wonder if that will become a factor in later books.

 446 pp.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)

Yksi kuuluisimmista Dickensin kirjoittamista kirjoista. Oli mielenkiintoista lukea lähes kaksisataa vuotta vanhaa romaania, joka on historiallinen romaani kertoen tapahtumista noin sata vuotta ennen sen kirjoittamista. Kirja kuvaa henkilöitä, jotka joutuvat Ranskan vallankumouksen pyörteisiin.

Ranskalainen lääkäri on ollut Bastiljin vankilassa kaksikymmentä vuotta. Kun hänet lopulta vapautetaan, hänen tyttärensä hakee hänet Englantiin. Mies on pahasti järkkynyt mieleltään, mutta tyttären hoivassa hän vähitellen palaa lähes entiselleen.

Tytär menee myöhemmin naimisiin Englannissa asuvan, perinnöstään luopuneen ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jonka todellinen henkilöllisyys on salassa. He saavat lapsen ja elävät onnellisina. Kun Ranskassa puhkeaa vallankumous, miehen täytyy palata Pariisiin suojelemaan vanhaa, uskollista palvelijaansa. Lähes heti palattuaan hänet vangitaan odottamaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä kuolemantuomiota. Tytär matkustaa isänsä ja lapsensa kanssa Pariisiin. Isä työskentelee lääkärinä vallankumouksellisten parissa ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Kun oikeudenkäynnin aika koittaa, mies vapautetaan isän puolustuspuheen ansiosta. Valitettavasti vapaus ei kestä kauan, sillä kun vallankumoukselliset saavat tietää hänen olevan vihatun markiisin poika, hänet vangitaan uudelleen – ja teloitus näyttää väistämättömältä. Onko kaikki hukassa?

Kirjan juoni on varsin vetävä, ja se sisältää pilkahduksia huumoriakin draaman ohessa, etenkin ironis-ivallisia henkilöhahmojen kuvauksia. Tyyliltään se on aikansa kirjallisuudelle tyypillisen löysä: asioita kuvaillaan hyvin tarkasti, ja esimerkiksi hahmojen ulkonäön kuvaamiseen käytetään runsaasti sanoja. Kerronta on muutenkin monisanaista ja yksityiskohtaista, ehkä välillä hiukan lavertelevaa. Ranskalaisista Dickensillä ei kirjan perusteella vaikuttaisi olleen kovin korkeaa käsitystä – useimmat heistä näyttäytyvät joko petollisina, murhanhimoisina tai täysin häikäilemättöminä ylimyksinä, jotka eivät piittaa tavallisesta kansasta. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, vaan Dickens oli varsin ranskamielinen ja oleskeli pitkään maassa.

Olin varma, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin, mutta siinä oli useita kohtauksia, jotka tuntuivat kovin tutuilta. Esimerkiksi aatelisen heittämä kolikko korvaukseksi lapsesta, jonka hän oli juuri murskannut hevoskärryillään, samoin kuin muutamat vankityrmäkohtaukset. Varmaan olen tämänkin Dickensin teininä joskus lukenut kuitenkin. 

Kirja oli kirjapiirimme lukukohteena, ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Lähes kaikki kokivat alun hieman raskaaksi ja jopa sekavaksi, mutta kun juoni pääsi vauhtiin, se toimi edelleen erinomaisesti – vaikka sen ikä lähestyy jo kahta sataa vuotta.

One of the most famous books written by Dickens. It was fascinating to read a novel that is nearly two hundred years old, a historical novel describing events that had taken place about a hundred years before it was written. The book follows characters who are caught up in the turmoil of the French Revolution.

A French doctor has been imprisoned in the Bastille for twenty years. When he is finally released, his daughter brings him to England. The man is deeply disturbed in mind, but under his daughter’s care he gradually regains something close to his former self.

Later, the daughter marries a French nobleman living in England who has renounced his inheritance and whose true identity remains hidden. They have a child and live happily. When the Revolution breaks out in France, the man must return to Paris to protect an old, loyal servant. Almost immediately after his return, he is imprisoned, awaiting trial and likely execution. His wife travels to Paris with her father and child. The father works as a doctor among the revolutionaries and earns their trust. When the trial finally comes, the man is acquitted thanks to his father-in-law’s defense. Unfortunately, his freedom does not last long, for once the revolutionaries discover he is the son of a hated marquis, he is arrested again — and his execution seems inevitable. Is all hope lost?

The plot is quite gripping, and there are even flashes of humor amid the drama, particularly in Dickens’s ironic and mocking portraits of certain characters. Stylistically, the book reflects the tendencies of its time: it is somewhat loose in structure, with extremely detailed descriptions. For example, many words are devoted to depicting the characters’ appearance. The narration is verbose and meticulous, at times perhaps even a bit rambling. Based on the novel, Dickens does not appear to have held the French in especially high regard: most are portrayed as treacherous, murderous, or ruthless aristocrats indifferent to others, especially to common people. In reality, however, this was not the case — Dickens was actually quite fond of France and spent long periods there.

I was certain I had never read the book before. Still, several scenes felt very familiar — for example, the aristocrat tossing a coin as compensation for a child he had just run over with his carriage, as well as a few of the prison scenes. So, I must have read this in my teen years decades ago. 

The book was our reading circle’s choice, and it was generally well-liked. Almost everyone found the beginning somewhat heavy and even confusing, but once the plot gained momentum, it worked remarkably well — despite being nearly two hundred years old.

347 pp. 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi (Takamailla #3 )

Seuraava osa “tavallisten ihmisten” rikostarinoita. 

Janita on paikallisen “liikemiehen” tytär. Hänen isänsä bisnekset ovat aina olleet hiukan lain hämärällä puolella, ovat ne sitten olleet pilaantuneen poronlihan myyntiä tai marjanpoimijoiden ihmiskauppaa lähestyvää kohtelua. Isä on Thaimaassa ja reilu parikymppinen Janita asuu perheen suuressa ja komeassa, mutta pahasti homeisessa talossa. Hän pokailee paikallisesta baarista turisteja elämänsä täytteeksi. Yhtenä aamuna hän herää vähän vanhemman miehen kainalosta ja käy ilmi, että hän on myynyt homeisen talonsa miehelle ja suunnitelmana on, että hän itse saa jäädä siihen asumaan, kunhan on sitten “käytettävissä” kun mies etelästä tulee paikalle. Yksi ehto vain on - taloon pitää tehdä kuntotarkastus ja tarkastaja on jo sovittu tulemaan. Miten tästä selvitä? Erinäisten ikävien sattumien tuloksena on yksi kappale kuollutta hometarkastajaa. Miten päästä eroon ruumiista ilman, että naapurissa asuva erittäin äkäinen ja utelias ukko huomaa mitään? Ja kun käy ilmi, että kuolleen miehen veljet ovat paikallinen rikollisliiga, joka on edennyt nuuskan salakuljetuksesta huumeisiin, ja jonka juuri vankilasta päässyt pomo/isoveli ei kaihda oikein mitään, etenkään jos kokee kunniaansa tai perhettään loukatun. Ja he tietävät Janikalla nähdyn kadonneen veljen koiran, joten he tietävät Janikan olevan asiaan jotenkin sekaantuneen. Asiat pyrkivät muuttumaan monimutkaisemmiksi, kun lähes kaikki, mitä Janika tekee selvitäkseen kiipelistään, pyrkii epäonnistumaan enemmän tai vähemmän. Lopulta entisistä vihollisista voi tulla liittolaisia, tai sitten ei, ainakaan pidemmän päälle. 

Kirja oli sujuvaa ja vetävä tekstiä. Suurin ongelma oli, ettei yksikään tärkeimmistä henkilöistä kirjassa ollut vähääkään miellyttävä, vaan oikeastaan kaikki olivat lähinnä omaa etuaan ajavia ja häikäilemättömiä ihmisiä, jotka eivät lainkaan välittäneet tekojensa seurauksista. Hahmot olivat myös aika karikatyyrimäisiä. Kirja oli melkoisesti rajumpi, kuin edelliset sarjan osat, ollen vähän jo ehkä liiankin raju, siinä ei paljoa pidätelty väkivallan käytössä. Se oli ihan ok kuunneltavaa kuitenkin, tosin puoliso luopui jo ensimmäisen varsin yksityiskohtaisesti kuvaillun kuoleman jälkeen.  

320 pp.

Pierce Brown: Red Rising (Red Rising Saga #1)

The first part of the series that has seen a lot of praise. The book takes place in a fairly far future (at least hundreds of years, perhaps thousands of years in the future). The society is divided into strict classes, which are color-coded. The ”Reds” are the bottom class; they are manual laborers. ”Golds” are the top class; they are the rulers. Darrow is a miner who mines for Helium-3 under the surface of Mars. The miners are told that the mined Helium is used for terraforming Mars, and they are doing vital work for future generations. That is a lie: Mars was terraformed centuries ago. Darrow and his wife are captured in a forbidden area and flogged. His wife sings a forbidden song in defiance and is hanged. Darrow is also hanged later, but it turns out to be a mock hanging. An underground organization of Reds drafts him. He is supposed to pretend to be a red and go to the “Institute,” which would open the most prestigious positions of the gold people for him. Unfortunately, no one really knows what happens in the institute. It turns out that people are divided into different houses, and the houses are supposed to fight with each other until there is a winner with few rules. Before that, all students were paired and forced to fight to the death.  

Darrow is in the Mars clan and slowly gains influence, even if the clan is very divided, and there is little cooperation at first. As can be guessed, Darrow eventually wins the game, even if it is very rigged to favor the son of Mars's ArchGovernor. 

The world and events of the book are a strange mix of Sparta, Rome, feudalism, Harry Potter, Hunger Games, and Lord of the Flies. The book has a powerful YA vibe. Young people have grueling experiences and eventually achieve victory through absolute misery. I wonder how society would work with such a huge disregard for life? How many children do the Reds usually have? How many children do the _Golds_ have, as their class is also pruned with a very heavy hand? And there is apparently some fighting going on with a heavy and influential military. Against whom? Do the planets battle with each other?

The writing was adequate, perhaps a bit below average – there were no fancy sentence structures. It was a pretty fun read, but perhaps slightly too long. I didn’t entirely get why there has been such a fuss about it. I am not sure if I follow with the next part, I'll see, perhaps at some time?

382 pp.

Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Amgash #3 )

Kirja, joka jatkaa kirjailijan ”alter egosta” Lucy Bartonista kertovaa sarjaa. Lucy on jäänyt leskeksi ja hänen ex-miehensä on eronnut. He ovat pysyneet varsin ystävällisisä väleissä jo tyttäriensäkin vuoksi. Kun mies lähtee tutustumaan pienelle paikkakunnalle sukunsa juuriin, Lucy lähtee mukaan. Matkan aikana he keskustelevat elämästään ja suhteesta, Lucy myös muistelee elämänsä tärkeitä tapahtumia. Matka ei suju ihan niin kuin he olivat suunnitelleet ja olot, josta Williamin äiti on kotoisin, olivat molempia järkyttäviä – olot olivat niin surkeita, että heidän oli vaikea sopeutua siihen, minkälainen nainen myöhemmässä elämässään oli. Kirjassa on paljon mietintää yhteiskuntaluokasta ja sen vaikutuksesta elämään. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se jätti kylmäksi ja tuntui hyvin hajanaiselta. Se on mielestäni ylivoimaisesti heikoin tähän mennessä lukemani Elizabeth Stroutin kirja, se tuntui hiukan jaarittelevalta ja sekavalta ja jäin kyllä jossain määrin pettyneeksi.  Ehkä yhteiskuntaa koskevat ajatukset olivat liian amerikkalaisia jotenkin, ne eivät tuntuneen kovin koskettavilta.

A novel that continues the author's series about her “alter ego,” Lucy Barton. Lucy has been widowed, and her ex-husband is now divorced. They have remained on reasonably friendly terms, partly for the sake of their daughters. When the man sets off to visit a small town where his family has roots, Lucy joins him. During the trip, they talk about their lives and their relationship, and Lucy reflects on important events from her past.

The trip doesn’t go quite as they had planned, and the conditions in which William’s mother had grown up shock them both — they were so miserable that it was hard for them to reconcile those origins with the woman she later became. The book contains a great deal of reflection on social class and its impact on life.

The novel was well written, but somehow it left me cold and felt quite fragmented. In my opinion, it’s by far the weakest Elizabeth Strout book I’ve read so far. It felt a bit rambling and muddled, and I was left somewhat disappointed. Perhaps the thoughts on society felt too specifically American — they didn’t really resonate with me.

226pp

 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan (Saana Havas #4)

 Salla on sen verran toipunut edellisen kirjan seikkailuista ja niihin liittyvän podcastinsa laatimisesta, että miettii jo seuraavaa tarinaa kerrottavaksi. Ihan hyvää aihetta hän ei vielä ole keksinyt, mutta ollessaan tätinsä kanssa auttamassa tämän ystävää vanhan saaristotalon kunnostamisessa, hän kuulee saarella jo kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta. Kuuluisan kirjailijan tuore puoliso oli pudonnut sodanaikaisesta tulenjohtotornista kuolemaansa. Salla kiinnostuu tapauksesta (ehkä hiukan hentoisin perustein, alussa ei ole oikein mitään järjellistä syytä olla epäillä muuta kuin onnettomuutta). Hän alkaa kysellä asiasta ja kuolleesta naisesta paikallisilta ihmisiltä, muta monet eivät tästä halua keskustella. (toisaalta tapahtumista on jo n 40 vuotta, ihme että kukaan edes mitään muistaa). Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä salaperäisemmältä (tietysti) asia alkaa vaikuttaa. 

Samaan aikaa Sallan poikaystävällä, Janilla, on sarjamurhaksi kehittynyt tapaus selvitettävänä. Iäkäs rikas suomalainen taidekeräilijä on ammuttu Nizzassa. Jan matkustaa paikalla uuden (ja kauniin) työparinsa kanssa. Ranskan poliisi pidättää pian miehen puolison, mutta Jan epäilee, että asia ei ole niin yksinkertainen. Kun Suomessa murhataan Nizzassa tapetun miehen vanha tuttava tavalla, joka todistaa tapauksien liittyvän toisiinsa, Ranskan poliisikin uskoo, että puoliso ei ollut syyllinen. Tarkemmissa selvittelyissä löytyy viitteitä siitä, että murhat liittyvät 70-luvun lopun tapaturmaiseen kuolemaan, jossa kulttuuripiirien juhlissa lupaava nuori taiteilija putosi ikkunasta. Hänen yhtenä poikaystävänään oli tuolloin nuori lupaava kirjailija, joka tietysti osoittautuu olevan sama, kuin saarella kuolleen naisen puoliso. Sallan ja Janin tapaukset lopulta siis kiertyvät olemaan toisiinsa liittyviä, tietenkin. 

Kirja on samalla tyylillä kuin aikaisemmatkin kirjoitettu ja paikoitellen aika hitaasti, leppoisaan tahtiin, etenevä. Järisyttävän epätodennäköisistä sattumista huolimatta juoni on kiinnostava, vaikkakin juuri epätodennäköisyyksien vuoksi välillä vähän ärsyttävä. Salla se aina myös onnistuu järjestämään itsensä vaaranpaikkoihin… Murhaajan motiivi ei ehkä ollut kaikkein vakuuttavimmasta päästä. Myöskään ne vanhemmat kuolemantapaukset eivät todennäköisesti oikeasti tuomioihin olisi johtaneet, murhaksi niitä tuskin olisi voitu mitenkään saada luokiteltua, siihen kun tarvitaan paljon harkintaa ja/tai raakuutta. Tapon syyteoikeus olisi jo vanhentunut. Mukavaa mökkimatkojen kuunneltavaa kirja oli kuitenkin. 

Salla has recovered enough from the adventures of the previous book and from producing the related podcast that she's already thinking about the next story to tell. She hasn't yet come up with a solid idea, but while helping her aunt and the aunt’s friend renovate an old archipelago house, she hears about an accidental death that happened on the island decades ago. The young wife of a famous author had fallen to her death from a wartime fire control tower. Salla becomes intrigued by the case (perhaps on rather flimsy grounds — at first, there's really no rational reason to suspect anything other than an accident). She starts asking the locals about the incident and the deceased woman, but many people are unwilling to talk about it. (Then again, it happened about 40 years ago — it’s a wonder anyone remembers anything at all.) The more she investigates, the more mysterious the case (of course) begins to seem.

At the same time, Salla’s boyfriend Jan is investigating a case that has turned into a serial murder. An elderly, wealthy Finnish art collector has been shot in Nice. Jan travels there with his new (and beautiful) partner. The French police quickly arrest the man’s wife, but Jan suspects the situation isn't that straightforward. When an old acquaintance of the murdered man is killed in Finland — in a way that clearly links the two cases — the French police also start to believe the wife may not be guilty. Further investigation reveals clues that the murders are connected to the accidental death of a promising young artist at a cultural elite party in the late 1970s, where he fell from a window. One of his boyfriends at the time was a young, promising author — who, of course, turns out to be the same man whose wife died years later on the island.

So, naturally, Salla’s and Jan’s cases end up being connected.

The book is written in the same style as the previous ones and proceeds at a fairly slow, relaxed pace at times. Despite the wildly improbable coincidences, the plot is engaging — although the implausibility can be a little annoying now and then. Salla, as always, manages to put herself in dangerous situations… The murderer's motive wasn’t perhaps the most convincing. Also, those older deaths probably wouldn’t have led to any convictions in real life — they likely couldn’t have been legally classified as murders, which require a level of premeditation and/or brutality. Any possible manslaughter charges would already be time-barred. Still, it was an enjoyable book to listen to during cottage trips.

400pp

Martta Kaukonen: Terapiassa (Terapiassa #1)

 Nuori sarjamurhaaja, Ira, hakeutuu julkkispsykologin, Clarissan, vastaanotolle. Hän on lapsuudessa joutunut satunnaisen lapsisieppaajan hyväksikäyttämäksi, eikä siitä kunnolla ole koskaan toipunut.  Hän uskoo jäävänsä pian kiinni ja toivoo psykologin voivan kirjoittaa hänelle lausunnon täydestä syyntakeettomuudesta (näinhän asia ei toimisi, vaan vaadittaisin oikeuden määräämä mielentilatutkimus). Tarinaa kerrotaan vuorotellen eri näkökohdista. Kertojina on Iran ja Clarissan lisäksi Clarissan puoliso Pekka, sekä Clarissasta henkilökuvaa kirjoittava Hesarin (tai kuten kirjassa sanotaan ”Aviisin”) rapajuoppo toimittaja Arto. Tarina etenee näiden eri näkökulmien varassa ja melko nopeasti paljastuu, että ainakaan kaikki henkilöt eivät ole luotettavia kertojia. Lopulta käy selvästi ilmi, että ihan kaikki valehtelevat, ja paljon. Arto ehkä vähiten, mutta ei hänenkään näkökulmansa ihan rehellinen ole, mutta ainakin hän on osapuilleen sitä mitä väittää olevansa – muut oikeastaan eivät ole. Lopulta paljastuu, että Ira ei ole sarjamurhaaja, vaan korostuneen syyllisyyden tunteensa vuoksi uskoo puoliksi tosissaan tehneensä osapuilleen kaikki maassa tapahtuneet surmatyöt. Clarissan puoliso on se, joka Iran aikanaan sieppasi. Ja Clarissa itse tiesi puolisonsa olevan pedofiili, ja omaa asemaansa suojellakseen jopa tappoi yhden miehensä uhrin, joka uhkasi hakeutua julkisuuteen. Ja Arto on Iran isä. Eli pikkuisen siis alun asetelma muuttui kirjan kuluessa ja sisälsi ”muutaman” sattuman. Kirja oli helppolukuinen, luvut olivat lyhyitä, kieli oli selkeää, ehkä hiukan liiankin selkää ja yksinkertaista. Mitään suurta järkeähän juonessa ei ollut ihan perusjuonikuvionkaan kannalta. Ja julkkisterapeutilta ei tasan varmasti saisi aikaa ”huomenna klo 9:00”. Muutenkin terapiapuolella ja lääketieteellisessä tiedossa oli puutteita, sivulauseessa mm. sanotaan, että 70-luvulla kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointi olisi ollut mahdotonta, kun sairautta ei vielä tunnettu. Sairaus kun on alun perin kuvattu jo antiikin Kreikassa… ja myöhemmin tarkemmin 1800-luvulla. Muutenkin terapian kuvaus oli aika kummallista, tietysti kun se suodattuu kahden epäluotettavan kertojan kuvauksen kautta, on vaikea sanoa mikä oli mitä. Tosiaan kirja ei ollut suurta kirjallisuutta, mutta ehkäpä seuraavaankin osaan joskus tulee tartuttua. 

A young serial killer, Ira, seeks out a session with celebrity psychologist Clarissa. As a child, she was abused by a random child abductor and has never truly recovered from the trauma. She believes she’ll be caught soon and hopes the psychologist can write her a statement declaring her fully criminally insane (which, of course, is not how things work — such a determination would require a court-ordered psychiatric evaluation).

The story is told from alternating perspectives. In addition to Ira and Clarissa, the narrators include Clarissa’s husband Pekka, and Arto, a washed-up journalist from Helsingin Sanomat (or “Aviisi,” as it’s called in the book), who is writing a profile of Clarissa. The story unfolds through these different viewpoints, and it quickly becomes apparent that not all narrators are reliable. Eventually, it becomes clear that everyone is lying — and lying a lot. Arto perhaps the least, but even his perspective isn’t entirely honest. At least he is more or less who he claims to be — the others, not so much.

In the end, it turns out that Ira is not actually a serial killer. Due to her overwhelming sense of guilt, she half-seriously believes she is responsible for nearly every murder committed in the country. It is revealed that Clarissa’s husband is the one who abducted Ira as a child. And Clarissa herself knew her husband was a pedophile — and, to protect her own position, even killed one of his victims who had threatened to go public. Arto, meanwhile, is Ira’s father. So the initial setup of the story takes a slight turn as the book progresses, complete with “a few” coincidences.

The book was easy to read, with short chapters and clear — perhaps overly simple — language. There wasn’t much real logic to the plot, even in terms of basic story structure. And a celebrity therapist certainly wouldn’t be available “tomorrow at 9:00 a.m.”

There were also flaws in the portrayal of therapy and medical knowledge. For example, in a throwaway line it’s stated that bipolar disorder couldn’t be diagnosed in the 1970s because the illness wasn’t known yet — when in fact, the condition was already described in ancient Greece and more precisely defined in the 19th century. The depiction of therapy overall was quite odd, though since it’s filtered through two unreliable narrators, it’s hard to say what was meant to be taken at face value.

All in all, the book wasn’t great literature, but I might still end up picking up the next installment at some point.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Kokoelma true crime -tarinoita menneisyydestä. Menneisyydessäkin murhattiin samankaltaisista syistä kuin nykyään, etenkin mustasukkaisuuden ja ahneuden vuoksi. Perjantai-illan kännipuukotuksia kirjassa ei kuvattu, vaikka niitäkin epäilemättä tapahtui. Todennäköisesti köyhemmän kansan syylliset hirtettiin ilman suurempaa kohua tai kronikoihin pääsyä, jos syyllinen ylipäätään jäi kiinni.

Aateliset saattoivat joskus keplotella itsensä kotiarestiin rangaistusta odotellessaan, mutta tämä ei aina onnistunut. Pahimmillaan rikoksista jouduttiin maksamaan hengellään – tai vielä pahemmin, kärsimällä raakaa kidutusta ennen kuolemaa. Ajoittain murhien tekemiseksi solmittiin varsin vauhdikkaita salaliittoja, eikä asema tai ammatti estänyt väkivaltaisia tekoja. Esimerkiksi luostarin johtaminen tai pappisvirka ei estänyt maantierosvoutta, ryöstöjä tai lähiseudun pienempien aatelisten tappoja.

Kirja oli ihan kiinnostava luettava muiden kirjojen välissä. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa aikakauden lainkäytöstä niin teorian kuin käytännönkin tasolla: kuka tutki rikoksia, miten oikeudet toimivat ja ketkä toimivat tuomareina tai valamiehinä – jos sellaisia oli. Nyt kirjassa keskityttiin ehkä liikaa pelkästään rikoksiin ja rikollisiin.

256 pp. 

Matt Haig: Mahdoton elämä (The Life Impossible)

 Noin 70-vuotias leskirouva, entinen opettaja, Grace, elää hyvin hiljaista elämää briteissä. Hänen ainoa lapsensa on kuollut liikenneonnettomuudessa jo lapsuudessa, ja kun hänen puolisonsa kuoli, hänen elämänpirinsä on kapeutunut aika niukaksi. Suureksi yllätyksekseen hän saa kuulla perineensä pienen talon Ibizalla naiselta, jonka tunsi vain ohimennen vuosikymmeniä sitten. Vähän itselleenkin yllätykseksi hän matkustaa paikan päälle. Siellä paljastuu, että ystävä on kadonnut ja hänen henkeään oli uhattu. Kun Grace käy sukeltamassa paikallisen ikävanhan meriruohometsän lomassa hiukan kummallisen miehen ylipuhumana, asiat muuttuvat mystiseksi. Sieltä vaikuttaa avautuvan portti toiseen maailmaan ja pian Grace huomaa omaavansa uusia voimia, hän pystyy mm aistimaan ihmisten ajatukset ja menneisyyden ja jopa jossain määrin hallitsemaan muiden tunteita ja tekoja. 

Kaunista ranta-aluetta uhkaa jättihotelli, joka tuhoaisi luonnon ja meren monimuotoisuuden. Sitä ajaa häikäilemätön rikas mies, jonka taustalla on lahjontaa ja vastustajien kuolemia. Grace joutuu miestä ja tämän suunnitelmaa vastaan taistellessaan hyväksymään myös oman menneisyytensä virheineen ja turhine syyllisyyden tunteineen. 

Kirja menee loppuvaiheessa aika fantasiasävyiseksi. Se oli kuitenkin hyvä, mutta ei kyllä ehkä Keskiyön kirjasto tai Kuinka aika pysäytetään -kirjojen tasoa. Kielellisesti se oli sujuvaa tekstiä, mutta filosofoinnin määrä näyttää kirjailijan kirjoissa olevan vähitellen kasvava.  

A widow in her seventies, a former teacher named Grace, lives a very quiet life in Britain. Her only child died in a traffic accident during childhood, and after her husband passed away, her social circle has shrunk significantly. To her great surprise, she learns that she has inherited a small house in Ibiza from a woman she only knew in passing decades ago. Somewhat to her own surprise, she decides to travel there.

Once there, it turns out that her friend has disappeared and that her life had been threatened. When Grace, persuaded by a rather odd man, goes diving in the ancient local seagrass meadow, things take a mysterious turn. It seems a gateway to another world opens from there, and soon Grace finds herself with new powers: she can sense people's thoughts and pasts, and even to some extent influence their emotions and actions.

A beautiful coastal area is under threat from a massive hotel project that would destroy nature and marine biodiversity. The development is being pushed by a ruthless wealthy man whose background involves bribery and the deaths of opponents. As Grace fights against the man and his plans, she must also come to terms with her own past—its mistakes and the guilt she has carried in vain.

The book becomes quite fantasy-tinged toward the end. It was good, though perhaps not quite on the level of The Midnight Library or How to Stop Time. Linguistically, it was fluent and well-written, though the amount of philosophical reflection in the author’s books seems to be gradually increasing.

360 pp.

My Hugo award votes 2025, Part 4: Novels

 The novel category was pretty good this year. All the nominated books were good and mostly quite original. The nominees included a fairly even mix of fantasy and science fiction, though some were a bit on the borderline—The Tainted Cup and even The Ministry of Time (whose time travel element borders on fantasy) come to mind.

They all worked well as standalone books; none were middle parts of a series. At least one, The Tainted Cup, opens a new series. A couple of others (Alien Clay and A Sorceress Comes to Call, for example) could have follow-ups that would be extremely interesting to read.

After finishing all the books, it was immediately obvious which one should go in first place. Alien Clay was creative and imaginative, with a uniquely designed ecosystem and it was one of the better nominees in several years. The last place was also easy to decide, even though that book was still better than some past winners. In fact, better than many of them.

Second to fourth place was harder to determine, as those books were all about equally good, but this was my final order.

1. Alien Clay by Adrian Tchaikovsky (Orbit US, Tor UK)

2. A Sorceress Comes to Call by T. Kingfisher (Tor)

3. The Tainted Cup by Robert Jackson Bennett (Del Rey, Hodderscape UK)

4. Service Model by Adrian Tchaikovsky (Tordotcom)

5. Someone You Can Build a Nest In by John Wiswell (DAW)

6. The Ministry of Time by Kaliane Bradley (Avid Reader Press, Sceptre)

My Hugo award votes 2025, Part 3: Short stories

 The short stories were perhaps the lowest-quality category this year. Experimental and “artistic” writing was once again common, as it often is in this category more than in the others. It was easy to place the most “mundane” story first, as it was also well-written, with a nice and interesting plot. The last two places were easy to decide, as I was too stupid to really understand them. The other stories were also fairly easy to rank in what felt like the “right” voting order.

“We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 – Issue 168)

The story consists of two parallel "story" lines, where one is a more or less repeating poem, and the other explores how difficult it is for humans to experience or read two things simultaneously. I think it’s meant as some kind of communication from aliens or something similar. Very experimental, quite short, and with little plot.

“Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

A take on Ursula K. Le Guin's classic short story “The Ones Who Walk Away from Omelas.” Someone kills the child who is being tortured for the good of the whole city. Things start to go wrong, accidents and disagreements occur, until a new child is placed in the torture room. Then everything is wonderful again... until that child is also killed. And the next one, and the next one. Where do the children come from? Are they ethically sourced? A good story, written in a style very similar to the original.

“Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

Margary lives in what seems to be a late medieval village, tending to her mother, who has a shaking palsy. They used to work at the manor, but when the mother fell ill, the lord gave them a small farm to live on. Margary is also caring for her little brother. One day, the boy hears that a snail is approaching the village. The snail is a giant creature whose corrosive slime destroys everything in its path. The lord must be informed so he can defend the village. He tries, but the snail is gigantic… A nice, optimistic story where people are mostly good, even the lord. Perhaps the most “classical” of the nominees. It would be nice to read more stories set in this world with these characters.

“Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, January 2024 – Issue 164)

A very short tale about a prison transport carrying inmates to another planet as part of an extremely cruel punishment. A good story with a clever twist, but very short and based on a single idea.

“Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

A sort of game which is based on simulated (?) history is run repeatedly with slightly altered choices by the characters. An oppressive government seems to monitor the game's events closely. A player (?) eventually commits an unthinkable act. The story is interspersed with quotes from a scholarly article. A very experimental (and allegorical?) piece that I didn’t really understand.

“Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

A Chinese (?) woman is looking for her brother, with only his last known address. She finds a small inn run by a seemingly kind family, but she notices they are wearing her brother’s clothes. When they try to kill her, she is fortunately able to use a magical connection to the clothing, which fights back and avenges her. There’s no explanation for the magic, but the story is well-written in poetic language. A pretty good story overall.

My voting order will be: 

1. “Marginalia” by Mary Robinette Kowal (Uncanny Magazine, Issue 56)

2. “Why Don’t We Just Kill the Kid in the Omelas Hole” by Isabel J. Kim (Clarkesworld, February 2024)

3. “Stitched to Skin Like Family Is” by Nghi Vo (Uncanny Magazine, Issue 57)

4. “Five Views of the Planet Tartarus” by Rachael K. Jones (Lightspeed Magazine, Jan 2024 (Issue 164))

5. “Three Faces of a Beheading” by Arkady Martine (Uncanny Magazine, Issue 58)

6. “We Will Teach You How to Read | We Will Teach You How to Read” by Caroline M. Yoachim (Lightspeed Magazine, May 2024 (Issue 168))

Adrian Tchaikovsky: Alien Clay

The last of the Hugo-nominated novels this time.

Professor Arton Daghdev has been sentenced to forced labor on the planet Kiln. Earth is ruled by a tyrannical regime known as the Mandate, which tolerates no dissidents. While it is nominally pro-science, it only supports research that confirms its rule and upholds the andromorphic principle, the belief that the human form is the pinnacle of evolution.

Daghdev has conducted research not approved by the Mandate, and it later emerges that he has also been involved with rebels opposing the regime.

Life has been discovered on a few other planets, but nowhere is it as diverse as on Kiln. Though not fully compatible with Earth-based life, the differences are not extreme. Kiln’s organisms are inedible to humans, and while most of their poisons don’t affect us, they can live on and inside the human body. One example is an older scientist who lives in a cage, apparently driven mad, occasionally screaming as Kiln life thrives on her. Yet surprisingly, she remains alive.

Kiln also contains several ruins that appear to have been built by intelligent beings. One of the camp's goals is to discover who built them and decipher their inscriptions. So far, there have been no results—no signs of intelligent life, no tombs, no remains of any builders.

Daghdev is assigned to study the planet’s strange life forms. Most of his work consists of dissecting specimens and performing repetitive statistical analyses. Kiln’s life is bizarre: its animals are assembled from other organisms in an intricate web of symbiosis and parasitism. It’s as if they’re built from biological LEGO bricks, modular, adaptable, and capable of forming nearly infinite new life forms.

Daghdev eventually joins an organized mutiny, which ends in complete failure. As punishment, he is assigned to the “Excursions”—teams sent out from the camp to explore new ruins. The work is extremely dangerous, and everyone on it eventually dies. On one mission, everything goes wrong, and their copter is destroyed. No rescue will come; the camp doesn't value the lives of a few prisoners. The group decides to attempt the long, deadly walk back through the jungle, teeming with alien, poisonous, and hostile life.

But Kiln harbors more than anyone has realized. For those willing to accept it, the planet’s life may offer unprecedented benefits and a strange sense of completeness.

A very good book, with a truly fascinating vision of evolution and alien biology. The writing is solid, the characters may be slightly caricatured, and the ideology of the Mandate could have been explained in more depth—but overall, it’s a strong novel that delivers a real sense of wonder. It gave me a déjà vu of Isaac Asimov’s Misbegotten Missionary. This will be my top choice on the Hugo ballot.

390 pp. 

My Hugo award votes 2025, Part 2: Novelettes

The quality of the novelettes was pretty good overall. All of the stories were at least fairly enjoyable. Four of them were fantasy—some of the kind where fantastic things happen without explanation, a style that usually isn’t my favorite. None stood out as a clear winner, but none felt like a definite loser either.

As a side note, five out of the six stories had a female protagonist, and I don’t recall the gender being specified in the sixth. I decided to place the most science-fictional story first. The last place was also fairly easy to decide, but the order of the others could have gone in almost any direction.

“Loneliness Universe” by Eugenia Triantafyllou (Uncanny Magazine, Issue 58)

A young woman is supposed to meet her long-time friend for the first time in a while. They both arrive at the bus stop but can’t find each other. Soon, it becomes clear that all of the woman’s friends and family are absent. They can leave traces, take objects, and communicate via text or email, but they cannot be seen.

She tries to make a new friend, but that person soon disappears too. Her brother eventually discovers they can interact as avatars in a computer game. Then the phenomenon becomes global: people everywhere lose their loved ones. Later, even the avatars begin to fade, and internet connections grow erratic.

A pretty good, wistful story that gradually fades away, just like the people in it.

“Signs of Life” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 59)

Veronica, a longtime TV news presenter, travels to visit her younger sister Violet. They haven’t spoken in years, despite having been close as children. Violet had always wanted a sister and was overjoyed when she got one.

Violet lives far away, and after Veronica’s car breaks down, she ends up spending the night at Violet’s house. A very polite and helpful young man is there, and Violet asks him to call Veronica “aunt.” The sisters have long conversations about what caused the rift between them, as well as their lives and family. Violet seems to have lost her husband and sons.

Everything feels very mundane, with no hint of fantasy or science fiction—until discussions about Veronica’s birth and the young man’s true identity surface. A cozy, gentle fantasy story that offers no explanations; strange things just happen without reason.

“By Salt, By Sea, By Light of Stars” by Premee Mohamed (Strange Horizons, Fund Drive 2024)

A sorceress lives in a coastal village. Unexpectedly, she receives an apprentice, which is unfortunate, as she has lost her magical abilities. A giant sea monster, which periodically attacks the village, is expected to return soon.

She has lived in fear of its next appearance, but now she isn’t alone. However, her apprentice is inexperienced, and the sorceress herself is powerless. Is there any hope of saving the village?

An optimistic and well-written story about perseverance. Everyone is kind, and there are no real villains (aside from the monster, and even he isn’t seriously harmed).

“The Brotherhood of Montague St. Video” by Thomas Ha (Clarkesworld, May 2024)

The main character finds a strange book, one without lights or electronics. This is highly unusual in a world where everything is editable and digital.

Interest in the book is high. The unnamed protagonist finds himself caught in schemes and intrigue. He’s friends with a dealer in arcane items who is also drawn to the book. The protagonist becomes fascinated by the idea of fixed, immutable text.

An okay story with an interesting premise, but one that doesn’t quite make sense. What force has eliminated all physical books to the point that the protagonist has never even seen one? Why does this world still use VHS tapes for some reason? And if digital books are editable, why do they come in single-book units that fill a library? That setup makes no sense.

“The Four Sisters Overlooking the Sea” by Naomi Kritzer (Asimov’s, September/October 2024)

A woman who once studied seals is now living by the sea with her husband. Her dissertation was lost due to a computer crash, while her husband, who has tenure (albeit with a low salary), has finished his.

She finds that some of the very same seals she studied live near their new home, so maybe she can start her work over. But most of her time is spent editing (basically writing) her husband’s research papers, without receiving authorship credit even when she asks.

Her husband turns out to be a major PoS. The story contains minimal speculative content, though it eventually reveals itself to be a kind of selkie tale which is a common motif that has shown up in several recent nominations. Still, this one wasn’t bad.

“Lake of Souls” by Ann Leckie (in Lake of Souls, Orbit)

A shrimp-like alien named Spawn (later described as looking like a woodlouse) is going through an identity crisis. Its molting is delayed, and it fears it doesn’t have a soul. Those with souls are reborn as flying beings after death.

Meanwhile, an exoanthropologist awakens on a spaceship orbiting the planet. The rest of the crew is gone, with signs of a violent struggle. The ship’s ansible is also missing, but she locates it on the planet’s surface.

She makes her way down and eventually meets Spawn. They form a tentative bond. The anthropologist realizes that without delivering the data about a sentient species, the corporation funding the mission won’t care about its fate.

A well-written, fairly strong story. The ending is a bit thin, as it’s told from Spawn’s point of view.

My voting order will be:

1. “Lake of Souls” by Ann Leckie (in Lake of Souls, Orbit)

2. “By Salt, By Sea, By Light of Stars” by Premee Mohamed (Strange Horizons, Fund Drive 2024)

3. “Signs of Life” by Sarah Pinsker (Uncanny Magazine, Issue 59)

4. “Loneliness Universe” by Eugenia Triantafyllou (Uncanny Magazine, Issue 58)

5. “The Four Sisters Overlooking the Sea” by Naomi Kritzer (Asimov’s, September/October 2024)

6. “The Brotherhood of Montague St. Video” by Thomas Ha (Clarkesworld, May 2024)

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää (Saana Havas #3)

Seuraava osa Saana Havas sarjassa. Tällä kertaa Saana matkustaa Lappiin. Hänen esimiehensä ystävän sisko on tapettu vuosia sitten, ja tämä pyytää Saanaa selvittämään asiaa. Saana samalla haluaa tavata isäänsä, jonka kanssa yhteydet ovat olleet jo vuosia aika vähäisiä.  Kun Saana pääsee paikkakunnalle, osoittautuu, että vain hiukan aikaisemmin on kadonnut toinen tyttö, saman ikäinen ja jopa aika saman näköinen kuin vuosia sitten kadonnut ja kuolleena löytynyt nuori nainen. Onko asioilla yhteyttä? Kun jälkimmäinenkin tyttö löytyy kuolleena ja kuolemaan liittyy samoja piirteitä kuin aikaisemmin, vaikuttaa ilmeiseltä, että kyseessä on jonkinlainen sarjamurhaaja. Vaikuttaa myös selvältä, että ihmiset eivät kerro kaikkea mitä tietävät. Saanan poikaystävä Jan matkustaa myös paikkakunnalle selvittämään murhia.

Kirja etenee aika verkkaisesti ja sen teksti on hyvin kirjoitettua, maalailevaa ja helposti luettavaa/kuunneltavaa. Hitaus ei kiusannut tässä kirjassa lainkaan, siinä määrin kiinnostavia henkilöhahmoja riitti. Itse aloin epäillä syyllistä kohtalaisen ajoissa, mutta varma syyllisestä ei voinut olla, sillä useampia vaihtoehtoisia mahdollisuuksia kyllä oli. Kirja oli pätevä jatko-osa, joka oli automatkoilla kiinnostavaa kuunneltavaa. Hiukan jäi lopussa kiusaamaan, että Saanan keskusteluja isänsä kanssa ei sitten sen selvemmin tuotu esiin, muutenkin loppu oli kaiken sen rauhallisen etenemisen jälkeen aika töksähtävän nopea ja ihan kaikki ei oikein selvinnyt. Näyttelijän kuoleman kunnollinen motiivi mm. jäi aika auki.

416 pp

My Hugo award votes 2025, Part 1: Novellas

 This time, the novellas were the first Hugo nomination category I finished reading. The stories were mostly at least decent, but there were no truly exceptional or unforgettable ones. On the other hand, the overall quality was much higher than last year’s, and there were no complete stinkers like the bottom nominees of the previous year. Three of the stories were fantasy, and three leaned more toward science fiction, which made for a fairly good mix. My voting order was pretty easy to decide.

The Butcher of the Forest by Premee Mohamed

Veris lives a peaceful life in a small village. Most of her family was destroyed when a tyrant and his invading army came to her country and settled in a nearby castle. Close to the village lie the northern woods—no one goes there. If a child or an ignorant person wanders into the forest, they never return. Not once.

Veris once managed to retrieve a child from the forest, something unheard of. When the tyrant’s children go missing into the woods, Veris is summoned to the tyrant’s court. She has no choice: she must bring the children back, or she and her remaining family will be killed.

The forest is filled with strange and mischievous creatures, but Veris manages to strike deals with them—at a cost. She escapes the forest again, but not without sacrifice. This was a pretty good story, though it could have been slightly tighter. The backstory was also a bit sketchy. What exactly is the tyrant’s background? What is the origin of the forest and its creatures? The ending felt somewhat abrupt—was this perhaps the start of a series?

What Feasts at Night by T. Kingfisher

A sequel to the earlier novella What Moves the Dead by the same author. The main characters return. Ex-military officer Alex (who belongs to a “military gender”) travels to her family’s hunting lodge in a remote location. It has been largely unused for years. A caretaker was living there, but he has recently died from a mysterious respiratory illness that the villagers refuse to discuss.

The lodge feels unnaturally quiet. Alex and her companions hire a cook, whose son comes along to help as a handyman. Alex dreams of a woman sitting on her chest and stealing her breath. Surely it was just a dream? But the handyman begins to seem exhausted and distracted, like he hasn’t slept in days. Is something supernatural happening?

It turns out, yes—there is something otherworldly going on. The story takes a while to build up, but it ends up being a solid supernatural thriller (and, as a mild spoiler, there is no quasi-natural explanation this time). There were some genuinely tense moments. The characters were well-developed, and the writing was smooth and enjoyable. I liked this more than the first installment.

Navigational Entanglements by Aliette de Bodard

Navigators guide ships through a form of hyperspace using “shadows”—some kind of invisible (perhaps metaphysical?) extensions of their bodies. It reminded me of Lucy’s “vectors” from the anime Elfen Lied, though less lethal and with greater range. Navigators belong to various guilds that are in constant rivalry, seeing each other as competition. Meanwhile, the powers that be see the entire navigation system as expensive and possibly obsolete.

A dangerous creature has escaped from hyperspace, one that feeds on human minds. (I did wonder how such a thing evolved in a place where no sentient beings presumably exist…) A team of young trainees from different guilds is assembled to stop it. The situation becomes even more critical when their senior mentor is apparently poisoned. Can this group of misfits—each viewed with skepticism by their own superiors—succeed?

The story was quite good, although the focus leaned more toward the relationships between the characters than the central plot. I wasn’t too interested in the teenage emotional drama, but the writing itself was strong.

The Tusks of Extinction by Ray Nayler

Damira spent her life fighting for elephants. It was a losing battle against ivory poachers, and ultimately, she died in the struggle. Just weeks before her death, however, her consciousness was recorded.

Decades later, Russian scientists have brought back mammoths—or at least mammoth analogs—to roam Siberia. But these creatures lack the instinctive knowledge to thrive. So Damira’s mind is uploaded into a large female mammoth, making her the “matriarch” of the herd. Who better to guide them than someone who knew elephants intimately?

But even in remote Siberia, the mammoths aren’t safe. Poachers remain a threat, and the park's organizers plan to sell hunting rights to the ultra-rich, at prices only billionaires could afford. Damira, in mammoth form, is more aggressive than a natural elephant—and it’s not wise to provoke a creature that size.

A well-written and thoughtful story, told from multiple perspectives and timeframes, including the son of a poacher who doesn’t share his father’s views.

The Brides of High Hill by Nghi Vo

The story continues a series set in an alternate version of ancient China. The protagonist, Cleric Chih, serves as a chaperone for a young noblewoman—whose background may not be as noble as she claims. The bride-to-be is to marry a wealthy man at a distant manor and live a life of luxury.

But things at the manor seem… off. A servant casually refers to the man’s former wives, implying there have been many. A young man behaves erratically, trying to convey something important. Chih and the bride discover strange things in an abandoned building. Is the marriage dangerous?

The groom starts to appear increasingly unstable and sinister. Should Chih stop the wedding and escape? Well—yes, but not for the reasons they think, and not for the person they believe to be in danger.

By far the best entry in the series so far. The first half of the story is very low fantasy, like earlier installments—but that changes. Dramatically. As does everything else in the story.

The Practice, the Horizon, and the Chain by Sofia Samatar

Set aboard what appears to be a generation ship—or maybe a mining ship?—this story’s worldbuilding is confusing. There’s a rigid caste system. At the bottom are the "chained": literal chains around their ankles, living in filth in the Hold. A level up are people with anklets—electronic chains controlled via a mobile app by those in power.

A young man from the chained caste turns out to be a gifted artist. A social scientist, herself an anklet-wearer and the daughter of a chained man, brings him to the upper levels as part of a social experiment. The boy struggles to adapt and misses his mentor, a prophetic figure from the Hold. The scientist takes him back to visit—but the ship’s rulers are not pleased.

There may be a chance for solidarity and rebellion.

The writing is solid, but the message felt extremely obvious. “Oh wow, slavery and oppression are bad?” Who could have guessed? I also struggled to buy the setting: are they mining ore in space? By hand? Is it a hollowed asteroid? The caste system lacked a clear, believable origin. The background was underdeveloped.

My voting order will be:

1. The Butcher of the Forest by Premee Mohamed

2. What Feasts at Night, T. Kingfisher

3. The Brides of High Hill by Nghi Vo

4. The Tusks of Extinction by Ray Nayler

5. Navigational Entanglements by Aliette de Bodard

6. The Practice, the Horizon, and the Chain by Sofia Samatar