Consider Phlebas (Culture #1) by Iain M. Banks

The first of the Culture novels, and one of the few that I have read before.
An Idiran Empire, which considers that it has a religious mission to conquer lesser species and bring order to their existence. It has encountered the Culture and is sure that they will soon conquer that peace-loving anarcho-communist society. At the beginning of the war, the Idirans were advancing and the Culture was retreating; however, in the long run, there really was no contest about the winner.
The book happens at the beginning of the conflict. Horza, a shape-changing mercenary, has been working for the Idirans. He is in a tight spot when he encounters a Culture agent, a worked for “special circumstances” (an organization which works as a kind of spy agency and as the first line military response for the Culture). The roles are soon reversed as Balveda is imprisoned by Idirans, who rescues Horza. And then the Culture forces attack the ship and they are separated - for a while. Ultimately, both are trying to find a Mind, a powerful AI which is stranded on a strange planet filled with deep underground caves. After several adventures, Horza manages to imprison Belvda and takes with him to the planet where the AI is situated.


The book was pretty episodic, especially for the first half, where there were adventures which didn’t really had much connection to each other. The last half formed a bit more of a coherent whole. The storytelling style was not black and white: the “hero” (or anti-hero?) of the book worked against the Culture and considered it abhorrent and demoralizing and promoting a decadent, lazy lifestyle, especially at the beginning of the book. But he later learned to see some good in it, also. Nice book, but perhaps a slight disappointment.


471 pp.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Cormoran Strike #4) (Lethal White)

The latest Cormorran Strike-book. Badly overlong and in severe need of a good copyeditor to cut out about hundred pages and to write away a few characters and at least one extremely stupid subplot. The worst book in the series, by far.

Uusin Cormorran Strike-sarjan kirja.

Kirja jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa loppui.
Pääosan kirjan alkupuolesta kuluu Cormoran ja hänen sihteerinsä Robinin välien selvittelyyn. Edellisen kirjan lopussa Robin meni naimisiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa, vaikka jo olikin ilmiselvästi rakastunut Cormoraniin. Robin aikoo jättää sulhasensa heti häämatkan jälkeen, mutta tämä sairastuu matkalla ja Cormoranillakin on uusi suhde, joten Robin jää epätyydyttävään avioliittoonsa. Henkilöiden suhteita sitten käsitellään noin sata sivua, ennen varsinaisen mysteerijuonen alkua.
Robinin ja Cormoranin toimistoon ilmaantuu selvästi mieleltään järkkynyt mies, joka kertoo sekavan tarinan lapsena näkemästään lapsen murhasta. Mies on selvästi psyykkisesti sairas, mutta hänen tarinansa kuulostaa oudon vakuuttavalta. Mies pakenee ja katoaa ennen kuin poliisi ehtii paikalle. Etsiväpari hieman selvittelee asiaa, mutta heidän palkataan auttamaan kiristyksen kohteeksi joutunutta hallituksen jäsentä, joka kieltäytyy paljastamasta, mikä on se asia, josta häntä yritetään kiristää. Robin päätyy työskentelemään valeasussa parlamentissa, jossa erilaista salattavaa tuntuu olevan yhdellä jos toisellakin. Lopulta sitten (noin kirjan puolivälissä) tapahtuu myös murha, jonka selviäminen on sitten parivaljakolta sekä fyysistä, että henkistä ponnistelua vaativa asia.

Kirja oli selvästi ylipitkä ja olisi tarvinnut kipeästi taitavaa kustannustoimittajaa. Juoni oli rönsyilevä, henkilöitä oli paljon ja heidän toimintansa välillä erikoista. Yksi alajuoni oli todella typerä, miksi ihmeessä kukaan jossain kolmannen maailmaan maassa maksaisi suunnattomia summia jostain, jonka pystyy rakentamaan ihan kuka tahansa, jolla on edes minimaalista rakentamiskokemusta ja jonka tarveaineiksi riittää saha, kasa nauloja ja pino puutavaraa?

Ja Robin ei osaa katsoa mistä numerosta hänen puhelimeensa tuleva viesti oikein on peräisin? Oikeasti? Kirjan loppuratkaisu kuullaan syyllisen pitkänä luentona, kun hän kertoo tarkkaan mitä teki. Tässäkin: oikeasti? Show, don’t tell, vai mitenkäs se kirjoittamisen pääsääntö oikein meni? Ja loppuratkaisua lukijan olisi ollut käytännössä mahdoton päätellä, riittävästi tietoja ei ollut kunnolla olemassa.

Selvästi huonoin sarjan kirjoista, pahasti ylipitkä, jaaritteleva ja juonellisesti sekä sekava, että epäuskottava.

687 s.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

The winner of best YA-book of the year in Finland. The starting point was very "harrypotter", but the book got a lot more violent and raunchier quite soon. It told about a magical world where the essential ingredient is something out of the body of the person performing the spell. Body hair, nail clippings, menstrual blood, semen...So it is cool to be as hairy as possible so that you could have plenty of ingredients for good spells. Soon there is a civil war going among wizards between a Gestapo-like organization and a guerrilla organization. The hero of the book, a young girl, finds herself at the center of the action as the leader of the freedom fighters, and is a good friend of her mother’s. There are some attempts to bring shades of grey in on the action, but everything was (or at least seemed to be) very black and while. I was hoping for a drastic turn of things, but I had to be disappointed. The writing was ok, but the book was pretty violent - I wonder what was the age group this was aimed?


Tämän vuoden Finlandia-junior palkinnon voittaja parhaasta nuorten- tai lastenkirjasta.
Kirja tapahtuu fantasia-maailmassa, jossa on mm. kaksi kuuta ja jossa taikuus toimii. Taikoja eivät voi kuitenkaan tehdä kaikki, vaan vain osa ihmisistä ja kyky siihen kulkee suvussa.
Kirjan päähenkilö Pau elää rauhallista elämää taiteilijaäitinsä ja kalatutkijaisänsä kanssa. Hänen suvussaan on ollut taikuutta ja kun hänen veljensä saa kutsun taikakouluun hän itsekin uskaltaa toivoa samaa.

Vuotta myöhemmin myös hänelle tulee kutsu kouluun. Taika-akatemiassa on osaltaan samanlaista kuin hän oli ajatellut, mutta toisaalta erilaista - totuusjuomaa juottavat “ajatuspoliisi” ötkyt olivat jotain mitä hän ei ollut odottanut. Ötkyt haluaisivat valvoa taikuutta ja kauppaavat fosoraa, jonka pitäisi estää taikuuden haitallisia vaikutuksia. Pääsykokeiden jälkeen Pau hylätään koulusta, vaikka hän oli jo osoittautunut ikäänsä voimakkaampaa taitoa taikuuteen. Kotiin palattuaan hän aluksi yrittää palata aikaisempaan elämäänsä, mutta sitten käy ilmi, että oikeastaan mitään mitä hän oli perheestään ajatellut, ei olekaan totta.

Kirjan taikajärjestelmä on kiinnostava ja originelli. Taikuuteen tarvitaan jotain osaa omasta ruumiista, joten mitä karvaisempi on, sitä parempi - karvat kun mahdollistavat vahvemmat taiat. Myös kaikkia muita eritteitä kuukautisverta ja siemennestettä myöten voidaan käyttää hyväksi. Sinällään hiukan ihmetytti miten karvat riittävät - kunnon taikaan kun tarvitaan useampia grammoja hiuksia tai ihokarvoja - joka kyllä on melkoisen suuri kasa, esim. pelkistä ihokarvoista ei taida sellaista määrää edes olla mahdollista kerätä.

Kirjan alku herätti hiukan pahoja aavistuksia, sillä se oli niin harrypottermainen kuin ikinä mikään. Sävy muuttui sitten aika nopeasti tummasävyisemmäksi, enemmän kapinasta kuin koulusta kertovaksi. Pau ystävineen joutuu tiukkoihin paikkoihin ja tekemään raskaita ratkaisuja.
Kirjan maailman toiminta jäi paljolti auki ja asioita jäi selittämättä. Itselle jotenkin jäi epäily siitä, että edes kirjailija ei kunnolla tiennyt/tiedä sitä miksi asiat toimivat niin kuin toimivat, kunhan vain halusi luoda jänskiä tilanteita. Harmaan sävyjä oli yritetty saada mukaan, mutta silti jäi pahasti auki, miksi “pahikset” olivat niin pahoja kuin olivat ja kuinka ihmeessä he olivat onnistuneet värväämään niin suuren määrät täydellisen uskollisia kannattajia etenkin huomioiden kirjan maailman yleisen luontoa ja elämää yli kaiken kunnioittavan filosofian jonka nähtävästi käytännössä kaikki jakoivat. Kielellisesti teksti oli hyvää, mutta tosiaan juonellisesti jossain määrin petyin. Pau itse vaikutti suhteellisen lapselliselta ja jotenkin koko kirjan ajan suhteellisen samantapaiselta, vaikka kehitystä sinällään olisi olettanut tapahtuvan aika rajujen tapahtumien jälkeen. Kirjan loppu oli oikeastaan kliseinen, hyvä voitti ja paha hävisi rajun taistelun jälkeen. Hiukan ilmiselvästi yritettiin vastapuolta osittain inhimillistää, mutta paha oli kuitenkin pahaa loppuun asti. Toisaalta kapinallisjohtaja kyllä kuvattiin varsin fanaattisena Che Quevara-tyyppisenä hahmona, joka ajoi asiaansa kaihtamatta mitään. Pienenä toiveena minulla oli, että lopussa olisi osoittautunut, että “ötkyt” ovat olleet koko ajan oikeassa ja taikuudella olisi maailmaa vahingoittavaa vaikutusta, mutta ei. Kirjassa oli myös mukana muutama nuortenkirjaksi suhteellisen seksipitoinen kohtaus. Muutenkaan ei ehkä kyseessä ole ihan alla 12 v luettavaksi sopiva kirja.


443 s.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Hieman samassa sarjassa oleva kirja kuin “Sankaritarinoita tytöille”- kirjat mutta aikuisille kohdennettua (ja kirjoittaminen mitä ilmeisemmin on aloitettu ja paljon ennen kuin nämä nuortenkirjat tulivat suosituiksi).
Kirja esittelee naisia, jotka ovat omana aikanaan olleet rohkeita ja tehneet jotain, mitä nainen “ei voi” tehdä. Alkupuoli kirjasta käsittelee Karen Blixeniä, joka yksi ylläpiti farmia Afrikassa vuosia sairauksista, koettelemuksista ja huonoista sadoista huolimatta. Ja metsästi suurriistaa, erityisenä intohimona leijonien metsästäminen.

Toisena osana kirjaa ovat naispuoliset tutkimusmatkailijat 1800-luvulta, naisia jotka (osa reilusti yli 50-vuotiaina) lähtivät täysin tuntemattomille alueille alkeellisilla varusteilla varustautuneina pitäen samalla tiukasti kiinni säädyllistä pitkistä hameistaan yläluokan brittiläisestä käyttäytymisestä. Tässä osiossa olisi ehkä hiukan voinut olla tiivistämisen varaa, päähenkilöt kun olivat kuitenkin aika samantapaisia.

Tämän jälkeen kirja käsittelee varhaisia naistaiteilijoita aikana, jolloin naisen “uran” vaihtoehdot olivat vähissä: oli mahdollista mennä naimisiin ja synnyttää lapsia, kunnes kuolo kohtasi, muuttaa luostariin tai alkaa ilotytöksi. Muutama kuitenkin onnistu tästä murtautumaan ja jopa elättämään itseään ja perhettään taiteella.

Viimeisenä yönaisista on Yayoi Kusama, omatakeista taidetta tuottava, mielisairaalassa asuva, taiteilija, jonka näyttelyssä HAM:ssa itsekin kävin.

Kirja oli paitsi näistä naisista kertova, vaan myös kirjoittajasta itsestään ja siitä miten hän koki tutkimiensa naisten taustan selvittelyn ja miten se käytännössä tapahtui. Tämä osuus oli oikeataan yhtä kiinnostavaa, kuin varsinainen ”historiaosuus” eikä oikeastaan ole siitä erotettavissa olevakaan. Kirja oli varsin vetävästi ja sujuvalla kielellä kirjoitettu. Kirjapiirissä suurin osa piti kirjasta, jotakuta kirjan loppu, joka kertoi eräänlaisesta taiteilija ”kommuunista”, jossa kirjailija viimeisteli teostaan turhana. Toisaalta mahdollisuus elellä taiteilijaresidensseissä ilman mitään kelloon sidottua aikataulua viehätti aika montaa herättäen kateutta.


447 s.