Narrin salamurhaaja by Robin Hobb (Fool's Assassin, Fitz and the Fool #1)

Ensimmäinen osa viimeisestä Fitzista, kuninkaallisestä äpärästä, josta tuli aluksi salamurhaaja, ja joka myöhemmin pelasti koko kuningaskunnan, käsittelevästä trilogioiden trilogiasta. Fitz elää onnellisena kartanonpitäjänä maaseudulla lapsuuden rakastettunsa kanssa. Hän usein miettii Narria, aikaisempien kirjojen ystäväänsä ja ihmettelee, miksi tämä ei ole ottanut häneen yhteyttä. Fitzin puoliso alkaa väittää olevansa raskaana, vaikka on jo ohittanut vaihdevuodet. Fitz ja hänen tyttärensä Nokkonen epäilevät hänen menettäneen järkensä ja katsovat parhaaksi olla väittämättä liikaa vastaan asiassa. Pitkän ajan, parin vuoden (?) kuluttua yllättäen syntyykin pikkuruinen tyttövauva, joka on kalpea, sinisilmäinen ja oudon hiljainen. Aluksi lapsi ei näytä kasvavan lainkaan, mutta kehittyy lopulta hitaasti ja pienestä koostaan huolimatta osoittautuu olevan älykäs ja taitava, vaikka ulkopuoliset häntä aluksi vähämielisenä pitävätkin. Tytön nimeksi tulee ”Pörrö” (mielestäni ei paras mahdollinen käännös, alkuperäinen nimi on ”Bee”). 

Tämä ensimmäinen kirja on ehkä enemmän palasten asettelua pelipöydälle. Tästä huolimatta se oli hyvin kirjoitettu ja henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja tapahtumia oli loppujen lopuksi aika paljon, vaikka tahti rauhalliselta vaikutti. Kirjassa oli sarjalle poiketen toinenkin kertojaääni, sillä joissain luvuissa Pörrö kuvasi tapahtumia omasta näkökulmastaan. 

Kirja loppuu täpärään tilanteeseen. Narri on ilmaantunut takaisin, mutta Fitz puukotti häntä vahingossa ja juuri ja juuri pystyi estämään tämän kuoleman. Kun FItz on Narria hoitamassa linnassa, Pörri kaapataan ja suuri osa kartanon väestä surmataan. 

Mielestäni kirja oli sarjan paremmasta päästä, etenkin juonen ja kielen sujuvuuden suhteen. Ainakin yksittäinen juoniaukko jäi omasta miestä kirjaan. Fitzin vanha opettaja, Chade, lähettää kaksi nuorta oppilastaan linnaan osittain piiloon ja osittain [muka] henkivartijoiksi. Nämä kaksi henkilöä ovat niin ruikuttavia typeryksiä, että olin oikeastaan täysin varma, että he vetävät tietoisesti salaista roolia – ei mitenkään pitäisi olla mahdollista, että Chaden suojatit olisivat tuon kaltaisia. Mutta ainakin tässä kirjassa, lopun rajujen tapahtumien jälkeenkin, näyttää, että henkilöt olivat oikeasti ihan niin hyödyttömiä, miltä vaikuttivatkin. Saa nähdä tuleeko tähän muutosta seuraavassa osassa. Se seuraava osa pitänee aloittaa pikapuoliin, siinä määrin cliffhanger-lopetus kirjassa oli. Fitz itse on tuntunut kasvavan, hän ei ole samassa määrin itsesäälin täyttämä kuin aikaisemmin, vaikka edelleen on ajoittaiseen alakuloon taipuvainen. Ja edelleen hän kuitenkin vaikuttaa hämmästyneeltä siitä, että saa tarvittaessa niin varauksettoman tuen ystäviltään, joihin lasketaan vaatimattomasti valtakunnan kuningas ja tämän äiti, leskikuningatar. 

In the first part of the Tawny Man trilogy, which is the last part in the Realm of the Elderlings series, Fitz seems to have found a comfortable life with his childhood sweetheart, but things don’t stay so quiet for very long.

The book is above average for the author and series. As usual, some parts might have been tightened a bit, but at least everything was pretty gripping and was always interesting to read – and Fitz is slightly less whiny than before! There were two characters who were far too irritating, so irritating that I thought they surely were pretending and just acting like spoiled nobles, but after the big cliffhanger – perhaps the biggest in the series this far – it appears they really were totally useless! Something you would not have expected from someone who was vouched for by the master schemer, Chade.

Looking forward to the next part.    

680 pp.

Jarkko Sipilä: Häikäilemätön (Takamäki #18)

Seuraava Takamäki kirja. Nyt palataan vähän klassisempaan rikokseen, kyseessä on aika ”tavallinen” murha. Kerrostalon roskalaatikosta löytyy teloitustyyliin murhattu mies. Mies on pikkurikollinen, sellainen, jolla ei ystäviä ollut ja jota kaikki alamaailmassakin pitivät kusipäänä, mutta ei oikein edes tappamisen arvoisena. Kuka hänet tappoi ja etenkin, miksi tällä tavalla? Pikkuhiljaa klassisen poliisityön, eli taustojen selvittämisen, rikospakkatutkimuksen, sopivien ihmisten kuulustelun ja pienen peitetoiminnan kautta asiat selviävät. Taustalla ei ole jengit kuten aluksi näyttää, vaan kirjasarjan alkupään tapahtumiin väljästi kytkeytyvä tarinan loppuhaara. Kirja oli omassa sarjassaan mielestäni keskitasoa - ei niitä parhaita mutta ei huonoimpiakaan.  Kirja on kuivan asiallista kerrontaa, tällä kertaa poliisien henkilökohtainen elämä sivuutetaan lähes kokonaan, kovin paljoahan sitä Takamäki —sarjassa ei koskaan ole ollut, mutta joskus sentään vähän enemmän.

285 pp. 

Markku Ropponen: Kuhala ja musta juhannus (Kuhala #2)

 

Toinen osa Jyväskylässä tapahtuvaa salapoliisisarjaa. 

Kuhala on entinen poliisi, joka on alkanut yksityisetsiväksi ja joka tässä kirjassa tutkii kahta eri juttua. Toisessa on kyseessä teinityttö, joka on kadonnut ollessaan pyörämatkalla kaverinsa vanhempien mökille. Toisessa taas selvitetään Jyväskylän rikkaimman miehen, hiukan hämäräperäisen liikemiehen, murhaa. Tässä tapauksessa Kuhala itse löysi miehen puukotettuna, sillä hän oli hoitamassa miehen ex-vaimon antamaa tehtävää hakemalla vaimon omaisuutta, joka oli jäänyt liikemiehen asuntoon. Kumpikin tutkimus tuntuu etenevän aika hitaasti ja Kuhalalla on teinitytön tapauksen kohdalla vakaa epäilys siitä, että tyttö on ottanut vain hatkat kotoa päästäkseen festarikierrokselle. Lukijalla tosin on selvää heti kirjan alusta alkaen, että tyttö on kuollut, ja kun tämän ruumis löytyy hiekkakuopasta vieressään ulkopuoliselta vaikuttavan miehen ruumis, kuolemia onkin kolme, eikä tämä luku lopulta jää edes tähän. Onko näillä tapauksilla jokin yhdistävä tekijä? Kuhala päätyy tekemään tällä kertaa yhteistyötä poliisin kanssa, kehittyypä tämä yhteistyö etenkin kauniin poliisinaisen kanssa erittäin lämpimäksi, niin lämpimäksi, että vaatteetkin ovat turhia. 

Kirja oli jotenkin sujuvammin kirjoitettu kuin sarjan ensimmäinen osa, sopivan humoristisella pohjavireellä. Sen henkilöhahmot olivat kohtalaisen hyvin luotuja ja persoonallisia, vaikkakin varsin vahvasti karrikoituja. Heikoin puoli oli kirjan lopetus, joka tuli aika vahvasti puskan takaa ja lukijalla oli tasan nollan prosentin todennäköisyys itse keksiä tai edes arvata murhaajaa. Myös murhan motiivi etenkin teinitytön murhalle oli naurettavan olematon ja vähän vaikeasti hahmotettavissakin, miten kuvattu tilanne pyöräilevän tytön ja autoilijan välille edes pääsi syntymään? 

A detective novel about a former policeman who now works as a private detective in a small Middle Finland town, Jyväskylä. This time he happens to have two cases at the same time: a teenage girl has disappeared while cycling to a cottage her friend’s parents own; and the murder of Jyväskylä’s richest man, a shade businessman. This time Kuhala was the one who found the body as he was retrieving some personal items left by the man’s former wife. The book is filled with very personal characters and light wordplay. The plot was ok, but it wasn’t possible to guess the murderer. And his motive was very contrived. It was a fun and light (in spite of an eventually pretty high body count) book nevertheless.  

294 pp.  

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World)

Kirja, joka kertoo taiteilijasta sodan jälkeisessä Japanissa. Taiteilija, Ono, muistelee elämäänsä, hän oli ennen sotaa tunnetun taiteilijan oppilaana. Opettaja oli tuonut taiteeseensa länsimaisia sävyjä.  Aluksi Ono oli opettajan suosikkeja, mutta kun Ono suuntautui taiteessaan traditionaalisempaan ilmaisuun ja alkoi maalata isänmaallissävyteisiä propagandajulisteissa käytettäviä teoksia, heidän suhteensa katkesi. Nyt sodan jälkeen Onon tytär haluaa naimisiin ja avioliittokeskustelut ovat kesken. Ono pelkää, että sodanjälkeisessä maailmassa hänen kansallismieliset taideteoksensa eivät enää ole etu neuvotteluiden kannalta. Aivan alussa hän ajattelee itsellään olevan yhä vaikutusvaltaa, mutta asia osoittautuu toisenlaiseksi, ainakin ehkä. Lopussa vaikuttaa siltä, että tilanne on ehkä monimutkaisempi kuin Ono ajattelee tai ymmärtää – ja hänen muistikuvansa ja ajatuksensa eivät ehkä aina ole ihan täysin samoja kuin muilla. 

Kirjassa on hiukan samantapainen menneisyyttään pohtiva ja ei ehkä ihan täysin (ainakaan tietoisesti) asioita ymmärtävä tai absoluuttisessa totuudessa pysyvä minämuotoinen kertoja kuin Pitkän päivän ilta -kirjassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat olleet mukana tapahtumissa, jotka jälkikäteen ovat olleet vähemmän viattomia, kuin niiden aikana vaikutti, ainakin jälkikäteen asioita arvioitaessa, ja molempien muistikuvat tukevat oman osuuden merkityksettömyyttä kokonaisuuden kannalta. Tässä hiukan myöhemmässä kirjassa päähenkilö oli mielestäni kiinnostavampi – mutta ehkä kulttuurierot vaikuttavat osaltaan asiaan, Onon maailma avioliittoneuvotteluiden tärkeyksineen oli kumminkin aika kaukana länsimaisesta – vaikka tietenkään se miten ihmiset ajattelevat ja tuntevat on aika samanlaista eri aikoina ja eri kulttuureissa.  Kirjassa oli suhteellisen hidastempoista ja pohdiskelevaa, mutta hienosti kirjoitettua kieltä. Juoni, jos sellaista varsinaisesti oli, ei kovin nopeasti edennyt. Kirja oli lukemistani Ishiguron teoksista ehkä vähiten suosikkini.

A book with a similarly unreliable narrator as in The Remains of the Day. The protagonist is an artist in post-war Japan. He was known for his patriotic art, but as times have changed his reputation isn’t what it used to be. At first, he apparently doesn’t recognize that fact as well as he should, but he slowly comes to terms with it, even though his memories of some key events might still not be accurate, and he remembers himself in a good light.

A well-written book where little happens except for the protagonist reminiscing about his past. It is perhaps the least favorite of Ishiguro’s books for me, but even that means it was still a very good one.  

260 pp.   

Arttu Tuominen: Verivelka

Itselle uuden poliisisarjan ensimmäinen. Porin seudulla on mökillä tapahtunut aika tavanomainen juoppopuukotus: jo muutaman päivän kestäneiden ryyppäjäisten lopuksi yksi juhlijoista on puukotettu kuoliaaksi, ja puukottaja näyttää paenneen läheiseen metsään myrskystä huolimatta. Poliisi löytää mahdollisen syyllisen metsästä puoliksi paleltuneena ja tutkii tapahtumapaikkaa minkä voi, kunhan saa lopulta levottoman ryyppyporukan pois tiloista. Sade ja ylimääräinen sakki on sotkenut jälkiä, mutta kun tapaus näyttää ilmiselvältä ei kovin tarkasti jälkiä tutkita. Tämän nykyhetkessä tapahtuvan tarinan lomassa kuvataan parikymmentä vuotta vanhempaa aikaa, jolloin Porin murharyhmän päällikkö oli pikkupoika, joka eli kevättä ja kesää ala-asteen ja yläasteen välissä. Hänellä oli paras ystävä, jonka kanssa hän vietti aikaansa. Luokalla oli myös julma poika, joka sakkinsa kanssa kiusasi säälimättä heikompana pitämiään, mutta yhdessä pojat, etenkin tuo tulevan poliisin ystävä, pystyivät vastustamaan kiusausta, ainakin tietyissä rajoissa. Nykypäivässä käy ilmi, että puukottaja ja asiaan tutkintaa johtava poliisi ovat nuo kaksi kaverusta ja puukotettu on tuo kiusaaja. Onko lapsuuden ystävyys aikuisuuteen kantavaa? Entä, jos ystävyyden sisällä tapahtui asioita, jotka ovat suunnattomia millä mittakaavalla tahansa ja joilla on vaikutuksensa kaikkien ne kokeneiden koko elämään?

Kirja tapahtuu siis kahdessa ajassa. Menneisyyden tapahtumat antavat selityksen nykyajan tapahtumille ja sille mitä poliisipäällikkö tekee mennessään reilusti lain sallimien rajojen ylitse, alueelle, josta kiinnijäämisessä seurauksena ei olisi vain työstä erottaminen vaan myös reilu tuomioistuimen antama tuomio. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja erittäin kuvailemalla kielellä; sen tapahtumat lähes näki mielessään elokuvan jopa kuviteltuja kuvakulmia myöten. Tyyliltään se oli hiukan jotain muuta kuin ihan tavallinen dekkari – syyllinen oli alusta alkaen selvillä ja ”ongelmana” oli oikeastaan se, miten yksi poliisi pystyy vesittämään ilmiselvän tappojutun ilman, että muut poliisit asiaa huomaavat - ainakaan niin, että pystyvät sen myös todistamaan. Kirja oli hyvä, mutta etenkin kiusaamiskohtauksien kuvailu oli minusta turhan pitkälle menevää ja tarpeettoman väkivaltaista. Juoni ei myöskään ollut ihan vedenpitävä, parissa avainkohtauksessa traagisilla tapahtumilla oli ulkopuolisia silminnäkijöitä, jotka olisivat kertoneet tapahtumien todellisen kulun, joten poikien synkkien salaisuuksien säilyttäminen vuosien ajan ei mitenkään olisi onnistunut. 

The book happens at two different times. One in the past, when the characters are preteens, and the other in present time when one of the former teens has killed another. The police inspector examining the murder used to know both the murderer and the victim. The victim was a school bully; the killer and the police officer were blood brothers. The events of the summer were traumatic. Will the friendship last throughout years and hardship?

A well-written book where the emphasis was not on finding the murderer but rather on whether the policeman will honor his friendship and help his friend to escape a conviction – and at what cost? The writing was very visual and expressive – seeing the scene in one’s mind was easy. The drawback was the extreme bullying scenes – possibly a slightly less graphic description might have been enough. The characters were pretty complex – perhaps even too much so. Apparently, every single police officer at that police department has severe mental baggage and problems ranging from OCD to alcoholism.

450 pp.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

  

Kirja, joka kertoo suvusta ja sen jäsenten yhteydestä luontoon, metsään, suohon ja kotitilaan. Tarina etenee erillisinä novellinkaltaisina kertomuksina, joiden muoto vaihtelee proosarunosta (kirjan runomuotoinen aloitus oli aivan erinomainen) kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin sekä tavanomaisempaan novellikerrontaan. Kaikissa osiossa luonnolla, metsällä ja suolla on merkittävä vaikutus ihmisiin ja tapahtumiin. Henkilöt vaihtuvat ajan kuluessa - edellisen tarina nuori nainen voi olla seuraavan tarinan vanha, hiukan kärttyinen ja jopa pelätty tietäjäeukko. Tarinoiden realismi kasvaa nykypäivää lähestyttäessä – ensimmäisissä kertomuksissa yliluonnollinen maailma oli konkreettisesti läsnä – kuten varmasti sen ajan ihmisten mielissä – myöhemmin tämä oli paljon kuvainnollisempaa, mutta jopa aivan viimeisessä tarinassa päänhenkilön mielessä käy hänen hävittäessä vanhentuneita jauhoja, että tämän voisi kyllä myös uhrilahjaksi tulkita.  

Kirjan luontokuvaus on loistavaa, eläimet, metsä, linnut ja suo olivat oikeastaan yksi henkilöhahmoista, se, joka antoi jatkuvuuden koko tarinalle.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja todentuntuista hyvin taustoiltaan selvitetyn vaikutelman antavaa - yhtä pikkukohtaa lukuun ottamatta. Kirjan mukaan nälkävuosien aikoihin syyskuun kolmanteen päivään mennessä viljelykset olivat paleltuneet. Koko lupaava ohrasato oli menetetty. Ei syyskuun alussa enää voi olla ohraa sellaisessa kasvuvaiheessa, että se olisi hallalle herkkä - jos jyvät tuolloin olisivat niin raakoja, niin eivät ne ikimaailmassa olisi kyllä muutenkaan enää tuleentuneet. 

Kuvatut ihmiskohtalot olivat kiehtovia ja liikuttavia, ja usein olisi halunnut tietää enemmän henkilöiden elämästä ja kohtalaoista – monen myöhemmistä vaiheista kerrottiin jotain pientä, mutta vain yksittäisinä mainintoina, joiden takana tuntui olevan suuria kertomuksia kertomatta jääneitä kertomuksia. Henkilöitä luonnollisesti ehti kirjassa olla paljon. Itse jäin kaipaamaan sukutaulua, josta olisi sukulaisuussuhteet voinut hahmottaa helpommin - jonkinlaisen varmasti kirjan tietojen mukaan saisi aikaan. Ehkä joku on sellaisen tehnyt tai tekee, mutta itse en nettihaulla valitettavasti sellaista löytänyt. Kirja oli erittäin hyvä ja parhaasta päästä lukemiani pitkään aikaan - melkein teki mieli aloittaa se heti uudelleen. Ei ehkä ihan heti, sillä ei siihen aika kuitenkaan riitä, mutta varmaan sinä klassisena myyttisenä aikana, joka on ”joskus”.   

An excellently written story of an estate on fairly barren land that is owned by several generations of the same family. The all characters have a very close relationship to the nature, and, especially at the beginning, it can be described as religious – they don’t have any doubt about the existence of spirits of the swamps and forests, and at the earlier time of the 16th century or so, those spirits even take an active part in the lives of the people. The relationship to nature stays firm for the whole book. The writing is excellent, covering several different textual types, from prose poetry to “ordinary” short story writing, to a story told by letters. One of the best books I have read lately.   

371 pp.