Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697

Kirja, joka kertoo Suomen suurimpien nälkävuosien tapahtumista 1600-luvun lopulla. Peräkkäin sattui kaksi katovuotta, jolloin sateen ja hallan vuoksi sato jäi olemattomaksi. Kruunun verotus oli ollut kovaa, ja viljelijöillä oli vain niukasti varastoja ja siemenviljan saaminen oli vaikeaa, sillä siihen mennessä kuin jäät sulivat, oli jo kylvämisen kannalta liian myöhäistä. Jopa kolmasosa väestöstä kuoli ja ruotulaitokseen perustunut, yksittäisten tilojen tuottoon perustunut armeijakin oli kovalla koetuksella. Tiukan merkantilistiseen tarkasti kauppaa säätelevä valtio ei aluksi kovin terhakkaasti ruuan puutteeseen puuttunut - osittain siitä syystä, että tiedonkulku oli kovin hidasta ja kokonaiskuvaa ei ollut oikein kellään. Kun vielä itsevaltainen kuningas oli kuolemansairas, ja korkein hallinto oli huteralla pohjalla katastrofi pääsi niinkin pahaksi kuin pääsi. Hallinto pitkään epäili, että ruoka on, mutta kauppiaat ja aateliset sitä pimittävät. Lopulta jopa aatelisilta alkoi ruoka loppua, eikä syötävää ollut saatavissa millään hinnalla. 

Ilmasto (ja ehkä kasvilajikkeet) olivat tuolloin aika erilaisia kuin nykyään, kun halla elokuun lopulla tai syyskuun alussa oli katastrofaalista. Nykyään sadonkorjuu on pääosin jo valmis, ja jos viljaa on vielä pelloilla, jyvät ovat jo pitkälti tuleentuneita eivätkä ole erityisen arkoja hallalle.   

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja esittelee mielenkiintoisesti eri tutkijoiden käsityksiä siitä, mitä ja miksi tapahtui. Kurjuus ja kärsimys tuona aikana olivat valtavaa, mutta yllättävän nopeasti siitä sitten kuitenkin toivuttiin. Suositeltava kirja kaikille historiasta kiinnostuneille.  

262 pp.

Jari Salonen: Rikkihappo (Zetterman #9)

Seuraava kirja Zetterman-sarjassa. Olin jo ajatellut, että edellinen osa olisi sarjan viimeinen, mutta näin ei ollut. Zetterman viettää aikaa veneessään Ranskassa ja miettii matkaamista Välimerelle, kunhan sopiva vuodenaika koittaa, sekä saa jonkun apulaisen seurakseen, sillä veneen ohjaaminen kanavien suluissa ei yksin kunnolla onnistu. Hän saa kuitenkin viestin Suomesta – hänen vanha ystävänsä tarvitsee apua, sillä ystävän mahdollinen kihlattu ei suostu muuttamaan yhteen, koska tämän tytärtä epäillään murhasta. Tai sen mies ainakin uskoo olevan syynä. Murhattu on paikallinen huonomaineinen pikkuliikemies/pikkurikollinen, joka on löytynyt kuoliaaksi kolkattuna vanhasta tien vierellä olevasta pakettiautosta. Ja Zetterman itsekin on taas epäiltynä murhasta – murhatun kotoa oli löytynyt pullo, jossa on Zettermanin sormenjälkiä. Zettermanilla ei ole hajuakaan siitä, miten pullo on päätynyt sinne. Sen murhan hän toki viime kirjan lopussa teki, mutta ei poliisilla pitäisi siitä olla todisteita, eikä ainakaan tuollaisia, sillä hän tosiaankaan ei tiedä, miten pullo oli joutunut siihen, mistä se löytyi.

Asiat tietenkin vähitellen ratkeavat leppoisaan tahtiin useampien sivujuonten lomassa. Ihmiset ovat pääosin hyväntahtoisia, jopa osa konnista. Tosin pääpahikset ovat ahneita ja kaksinaamaisia. Kirjan tahti on hitaahko, mutta kielellisesti kirja oli mukavaa kuunneltavaa ja sujuvaa hiukan humoristista kieltä. Loppuun tuli siten taas pieni twisti. Tällä kertaa uusi kirja sarjaan on jopa todennäköinen. Saa nähdä, mitä Z tulee tekemään. Hänellä on nyt iso omantunnon ratkaisu kohdattavana. Ellei sitten keskusrikospoliisi ole ollut todella ovela. 

378 pp

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema (The Death of Vivek Oji)

Nigeriassa tapahtuva kirja.

Vivek Oji on nuorimies, jonka ruumis on jätetty alastomana, kankaaseen käärittynä kotinsa portille. 

Kirja kertoo, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi vaihtelevilla aikatasoilla. 

Vivek on syntynyt samana yönä kuin hänen isoäitinsä kuoli. Kirjan toinen päähenkilö on Vivekin serkku, Osita. Vivek saa jo teini-iässä kohtauksia, joissa menettää tajuntansa tai vain tuijottaa eteenpäin. Tämä asia muuten tuntui unohtuvan kirjan loppupuolella, sillä ei tarinan kannalta ollut oikein merkitystä. Ositalla on kotioloissa vaikeuksia, ja hän viettää lapsuudessa suuren osan ajastaan serkkunsa luona, kunnes Vivek jää kiinni siitä, että katselee Ositan harrastamassa seksiä naapuriston kauneimman tytön kanssa. 

Serkut eivät ole vuosiin yhteydessä, mutta kun Vivek on lopettanut yliopiston ja palannut kotiin, he tapaavat jälleen ja ystävyys palautuu. Vivek on kasvattanut pitkän, vyötärölle asti ulottavan tukan, jota hänen vanhempansa vihaavat ja joka herättää muutenkin epäilyksiä. Vivek jopa joutuu manauksen kohteeksi, kun uskovainen sukulainen yrittää poistaa hänestä kirkossaan pahat henget hakkaamalla hänet henkihieveriin. Hän tutustuu naapurin tyttöpariin ja on läheinen heidän kanssaan. Osita alkaa kokea Vivekin erittäin läheiseksi ja käytännössä rakastuu häneen ja he harrastavat seksiä keskenään.  

Vivek viettää aikaa tyttöjen kanssa heidän kotonaan. Tytöillä on keskinäinen oma suhde. Kaikki homosuhteet Nigeriassa ovat kuoleman tuomion arvoisia – ja yleensä niistä kiinnijääneet käytännössä lynkataan ennen mitään oikeudenkäyntejä, mikä lisää kaikille salassapidon tarvetta. 

Vivek pukeutuu tyttöjen avulla naiseksi ja meikkaa silmiään. Hän jopa lähtee pois kotoaan läheisille kaduille, vaikka tytöt vastustavat asiaa vahvasti. Kerran kun Osita yrittää löytää Vivekin, tämä on lähtenyt kotoaan mekkoon pukeutuneena: Osita lähtee hänen peräänsä ja yrittää viedä hänet kotiin, suojaan. Kun Vivek yrittää paeta Ositaa, hän kompastuu kiveen ja lyö päänsä ja kuolee. Osita yrittää ensin viedä Vivekin sairaalaan, mutta huomaa pian, että on jo myöhäistä. Hän riisuu mekon ja jättää Vivekin ruumiin tämän kodin eteen.  

Myöhemmin Osita ja tytöt päättävät, että Vivekin vanhempia pitää tietää, millainen ihminen hän oli, ja vievät heille nähtäväksi valokuvia Vivekistä naiseksi pukeutuneena, joissa hän oli onnellisemman näköinen kuin ikinä missään. Vivekin vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ymmärtävät, mistä on kyse, ja muuttavat Vivekin hautakirjoituksen kuvastamaan myös sitä naisennimeä, jota hän itsestään halusi käyttää. 

Lopussa Vivek seuraa tapahtumia henkenä ja on tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.

Yllä oleva tarina on muokattu yhteinäiseksi, kirjassa tapahtumat polveilevat ja osapuilleen kesken kappaletta voi olla takaumaa tai kuvausta muusta ajankohdasta. 

Kirja vaikutti paikoitellen hiukan sekavalta kovin vaihtelevien aikatasojen vuoksi. Nimien muistamisessa itsellä oli hiukan vaikeuksia. Kirja oli kirjoitettu hyvällä kielellä, mutta ei ehkä kaikkein sujuvammalla. Mitään ihan radikaalin yllättävää siinä ei mielestäni ollut – kyseessä oli oman seksuaalisuuden ja suuntautumisen hyväksymisestä kertova tarina, jonka lisämausteena oli aito kuolemanvaara, jos kukaan vieras näistä ominaisuuksista olisi saanut tietää. Varsinainen nigerialaisen kulttuurin kuvaus ei kovin yksityiskohtaiselta tuntunut, vaan kirja keskittyi enemmän henkilösuhteisiin. Seksiä kyllä tunnuttiin harrastavan aika lailla hetken mielijohteesta. 

The book felt somewhat confusing at times due to the highly shifting timelines. I had a bit of difficulty remembering the names. It was written in good language, though perhaps not the most fluent. There wasn’t anything particularly surprising about it in my opinion—it was a story about accepting one’s own sexuality and orientation, with the added tension of a real danger of death if any outsider were to find out about these traits. The depiction of Nigerian culture did not feel especially detailed. There also seemed to be quite a lot of sex driven by spur-of-the-moment impulses.

236 pp. 

 

Minna Lindgren , Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgren opettaa ystävälleen Olli Löytylle (joka on aikaisemmin ollut enemmän ”rokkihemmo”) klassisen musiikin saloja. Löytty kokee kyllästyneensä rytmimusiikkiin ja haluaa oppia. Olisiko klassisessa musiikissa jotain, joka tarjoaisi uusia elämyksiä? Ja elämyksiähän klassinen tarjoaa ja enemmän vaihtelevuutta kuin moni muu musiikinlaji. 

Alussa kirja tuntui hiukan puuduttavalta, mutta alkoi vetää sitten ihan mainiosti. Ainoa vika kuunnellessa kirjaa autossa oli, että olisi pitänyt olla kappaleista näytteitä mukana, niin olisi paremmin ymmärtänyt, mistä on milloinkin kyse. Ehkä hiukan yleisen musiikkitiedon puute välillä häiritsi, mutta aika tietämättömille kirja on tarkoitettu ja ihan pihalla ei juuri missään vaiheessa ollut. Ei ollenkaan huono johdatus klassiseen. 

272 pp

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu (Miss Marple #12 Sleeping Murder: Miss Marple’s Last Case)

 

Viimeiseksi kutsuttu Neiti Marple -kirja. Nuori äskettäin naimisiin mennyt nainen, Gwenda, on tullut Englantiin etsimään itselleen ja puolisolleen asuntoa. Hän löytää vanhan talon, johon ihastuu heti; talo tuntuu heti tutulta ja omalta. Vähitellen hänelle tulee kummallisia ajatuksia: hänestä tuntuu, että tietyssä kohtaa pitäisi olla ovi ja että puutarhaan pitäisi johtaa portaat eri kohdassa, missä ne nyt ovat. Hän miettii yhteen huoneeseen uutta tapettia ja siten löytää vanhan kaapin takaa huoneen vanhan tapetin, joka on täsmälleen sellainen kuin hän oli ajatellut uudeksi tapetiksi. Hän saa myös portaikossa tietyssä kohdassa todella paniikinomaisen tunteen. Nainen pakenee talosta tuttujensa luokse. Heidän kotonaan hän tutustuu vanhaan mukavaan naiseen. Hän myös saa teatterissa ollessaan vahvan muistikuvan siitä, että on talossa ollessaan nähnyt portaiden kaiteiden läpi kuolleen, kuristetun naisen. Onko hän tulossa hulluksi?

Pian selviää, että nainen on lapsena asunut samassa talossa. Kuvitteleeko hän tapahtuman? Vai onko joku todella kuollut rakennuksessa? Kun naisen puolisokin on saapunut Englantiin, he alkavat selvittää, mitä oikein tapahtui lähes 20 vuotta sitten. Apunaan heillä on tuo vanha nainen, neiti Marple, joka ohjailee heidän tutkimuksiaan ja kyselee ihmisiltä viattomia uteliaan vanhan naisen kysymyksiä. 

Mahdollinen kuollut nainen on ollut Gwendan äitipuoli. Hän oletetaan karanneen tuntemattoman miehen mukana ja hänen veljensä oli jopa saanut häneltä myöhemmin kaksi kirjettä. Tämän jälkeen veljellä ei Gwendaan enää ole ollut mitään yhteyttä.  Mutta jos Gwenda on oikeasti karannut, kuka oli kuollut nainen?

Taattua Agatha Christien laatua. Kirjan alkupuoli oli jopa erittäin hyvä. Loppua kohden laatu tuntui hiukan putoavan; etenkin kohdat, joissa mietittiin sivukaupalla kahden pääepäillyn (jotka lukija luonnollisesti tiesi dekkareiden ”sääntöjen” perusteella syyttömiksi (”vahva epäilty ei koskaan ole syyllinen”)) mahdollisuuksia tehdä murha tuntuivat kovin pitkitetyiltä. Itse kyllä aloin epäillä oikeaksi osoittautunutta syyllistä jo pian puolivälin jälkeen – ainoa ongelma oli motiivin puute. Ja se motiivi lopultakin oli kyllä hiukan epämääräinen. Tämä kirja oli Neiti Marplen viimeinen vain siinä mielessä, että tämän jälkeen Christie ei lisää tätä sarjaa kirjoittanut. Se ei ollut viimeinen samassa mielessä kuin Hercule Poirotin viimeinen tapaus. Tämäkin hiukan muovasi ajatuksia, kun koko ajan odotti, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta onneksi mitään ihmeitä ei Marplelle sitten kirjan päätökseksi sattunut. Kokonaisuutena kirja oli keskitasoa selvästi parempi Agatha Christie.  

Guaranteed Agatha Christie quality. The beginning of the book was even very good. Toward the end, however, the quality seemed to drop a little; in particular, the passages where the possibilities of the two main suspects committing the murder were pondered for pages felt rather drawn out—especially since the reader naturally knew, based on the “rules” of detective fiction, that they were innocent (“a strong suspect is never the culprit”).

I myself began to suspect the person who ultimately turned out to be guilty soon after the halfway point—the only problem was the lack of a motive. And when the motive was finally revealed, it was somewhat vague.

This book was the last for Miss Marple, only in the sense that after this, Agatha Christie did not write any more novels in the series. It was not the last in the same sense as the final case of Hercule Poirot. This also slightly shaped my expectations, since throughout the book I kept waiting for something terrible to happen—but fortunately, nothing dramatic ultimately happened to Miss Marple.

Overall, the book was clearly above-average Agatha Christie.

227 pp

Annika Luther: Rukiin viljava historia

 

Kirja rukiista, sen historiasta ja nykypäivästä. Kirja lähtee liikkeelle rukiin villeistä muodoista, sen jalostamisesta ja siitä, kuinka se muuttui tärkeäksi etenkin Suomessa ja osin Ruotsissa. Kunnon leipäähän siitä ei tosin taideta tehdä juuri muualla kuin Suomessa. Suomessa se yleistyi, koska se soveltui erittäin hyvin kaskiviljelyyn sekä kesti kylmänkosteaa ilmastoa ja kaksivuotisena sieti paremmin vaihtelevia kesiä kuin vaikkapa lämpimämpää ilmastoa vaativa vehnä.

Ruis poikkeaa useimmista muista viljoista siinä, että se ei ole itsepölytteinen, vaan vaatii pölytyksen muilta yksilöiltä. Tämä johtaa runsaaseen geneettiseen vaihteluun ja siihen, että lajikkeet eivät säily puhtaina, vaan muuntuvat helposti. Samalla ne käytännössä jalostavat itse itseään juuri kyseisiin kasvuolosuhteisiin sopiviksi. Rukiilla on myös varsin moninainen historia maassamme, sitä on viljelty vientiin asti, kaskiruis on ollut parasta ja suurijyväisintä ruista mitä missään on ollut saatavilla.

Kirja oli kevyeen – ehkä välillä hivenen liian kevyeen – sävyyn kirjoitettu todella kiinnostava katsaus rukiin historiaan ja sen suuren merkitykseen vuosisatojen varrella maamme ravitsemuksessa. Paremman pään lukemiani tietokirjoja vähään aikaan. 

288pp

Maria Jokela (Editor) , Joonas Vanhala (Editor): Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot

Kirja, joka kertoo monesta eri näkökulmasta Rooman keisarin (tai ei ehkä virallisesti keisariksi julistetun) Gaius Julius Caesarin elämästä ja hänen vaikutuksestaan myöhempään maailmaan. Kirja on monen eri kirjoittajan yhteistyötä, koostuen erillisistä luvuista, jotka kartoittavat Caesarin elämää eri näkökulmista.  Luvut käsittelevät muun muassa hänen taustaansa, hänen nousuaan valtaan, toimiaan sotapäällikkönä sekä hänen kirjallista tuotantoaan, jonka säilynyt osa on suppea, mutta sitäkin merkityksellisempi, ja on ollut latinan opetuksen perustana satoja, jos ei pian tuhansia, vuosia. Tekstit ovat jopa edelleen käytössä selkeinä ja kauniisti kirjoitettuina, hyvin ymmärrettävinä latinankielisinä teoksina. Caesarin jälkivaikutusta tutkitaan useammissa luvuissa, mm. Shakespearen tuotantoon, hänen vaikutustaan politiikkaan eri aikoina; jopa hänen esiintymisensä Asterix-sarjakuvissa saa oman lukunsa, kuten myös Caesarin vaikutus Suomessa.

 Kirja oli perusteellinen ja hyvin kirjoitettu. Eri kirjoittajista huolimatta siinä pystyttiin välttämään varsin hyvin toistoa, vaikka hiukan luonnollisesti sitä väistämättä esiintyi. Kirja oli kiinnostava kokonaiskatsaus kiehtovan ja historiallisesti tärkeän henkilön elämään ja etenkin hänen laajaan vaikutukseensa.

340pp

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.  

Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. 

Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut, miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.

Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.  

395 pp

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa (Achtsam morden #2 Murhat ja mindfulness)

Jatko-osa saksalaiseen dekkariin. Asianajaja on ajautunut toimimaan kahden rikollisjärjestön päällikkönä, kun hän edellisessä kirjassa tappoi toisen pomon puolivahingossa ja kirjan lopussa vangitsi toisen. Hän esittää molempien olevan hengissä ja välittävän komentojaan hänen kauttaan. Kirjan alussa hän on tyttärensä ja ex-vaimonsa kanssa vuoristolomalla, jossa hän saa aikaan ärsyttävän tarjoilijan kuoleman osittain vahingossa. Muutenkin hän on sen verran ärtyisä, että ex-vaimo passittaa hänet uudelle mindfulness-terapiajaksolle. Tällä kertaa terapeutti vakuuttaa hänet hänen sisäisen lapsensa tärkeydestä. Loppukirjassa asianajaja sitten juttelee päättymättömästi tämän sisäisen lapsen kanssa ja noudattaa usein tämän (yleensä erittäin huonoja) neuvoja.

Harvoin on kirjasarja yhtä pahasti romahtanut kuin tämä. Ensimmäinen osa oli hauska, mukaansatempaava ja vetävää luettavaa. Tämä kirja oli äärimmäisen jaaritteleva (montakohan sataa kertaa termiä ”sisäinen lapsi” mainittiin?), alkupuolellaan hidasliikkeinen, tylsä ja ärsyttävä. Päähenkilö muuttui koko ajan vastenmielisemmäksi, eikä hän ollut enää sama henkilö kuin aikaisemmin, vaan jopa sadistinen ja todella tekopyhä. Myös kirjoittajan asenteet näkyivät vahvasti: luonnonsuojelu oli hippien hommaa, ilmastonmuutos oli liioiteltua ja wokeilu oli kamalaa. Tämä sarja oli nyt sitten tässä.

A sequel to a German crime novel. The lawyer has ended up acting as the head of two criminal organizations after, in the previous book, he killed one boss partly by accident and, at the end of the book, had the other one imprisoned. He pretends that both are still alive and passing on their orders through him. At the beginning of the book, he is on a mountain holiday with his daughter and ex-wife, where he partly accidentally causes the death of an irritating waiter. He is so irritable, in fact, that his ex-wife sends him back for another round of mindfulness therapy. This time, the therapist convinces him of the importance of his inner child. In the latter part of the book, the lawyer then talks endlessly with this inner child and often follows its (usually very bad) advice.

Rarely has a book series collapsed as badly as this one. The first installment was funny, engaging, and a compelling read. This book was extremely rambling (how many hundreds of times was the term “inner child” mentioned?), slow-moving at the beginning, dull, and irritating. The main character became increasingly unpleasant and was no longer the same person as before, but even sadistic and truly hypocritical. The author’s attitudes were also strongly on display: environmental protection was portrayed as something for hippies, climate change as exaggerated, and “wokeness” as terrible. This series is now over for me.

381 pp.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

Kirja, jossa kerrotaan etymylogiasta varsin viihdyttävään sävyyn, ja myös sanan “etymylogia” etymylogia tietenkin kuvataan. Mukana on myös etymologian historiaa ajalta, jolloin kielten rakennetta ja historiaa ei kunnolla tunnettu, sekä “kansanetymologioita” jotka perustuvat tavallisten ihmisten [väärin]käsityksiin sanojen lähteistä ja “hörhöjen” kuten Wettenhovi-Aspan mielikuvituspohjaisista kansallismielisyyden rakentamiseen tarkoitetuista ”etymologioista”. Kirja on enemmän ehkä johdatus siihen mitä etymylogia on, kun pelkkä listaus sanoja ja niiden taustaa. Ehkä tätä kuvailua tästä taustasta ja etymologian menetelmistä olisi voinut olla jopa enemmän.  Miksi sanat muuttuvat miten ne muuttuvat? Miten niitä muutoksia on pystyttä selvittämään? Kiehtovaa luettava kirja oli joka tapauksessa, joskin se sopi ehkä paremmin pienissä osissa luettavaksi kuin pidempään yhtäjaksoisesti.

288pp

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui (Takamailla #4 )

Seuraava osa sarjassa pienten paikkakuntien murhista, joita selvittävät tavalliset ihmiset. Häikäilemättömällä liiketoiminnalla rikastunut Kari Kinnunen aikoo hakata metsää ja muuttaa sitä pelloiksi ja saada tästä hyvät rahat eläkeajan lisäturvaksi. Valitettavasti hänen maallaan olevassa lammessa asuu harvinainen lisko, joka estää metsän hakkuut. Mutta jospa sille lammelle tapahtuisi jotain, niin silloin ei enää mokomasta liskosta olisi huolta. Hän määrää kaivinkonekuskit avaamaan uoman lammesta alempaan järveen, mutta tämä saa aikaan ketjureaktion, jossa ylempänä olevan järven vedet purkautuvat ja tuhoavat Kinnusen uuden asunnon ja paljon muuta. Hän itse saa tässä rytäkässä sydänkohtauksen ja aivoinfarktin, joka aiheuttaa vaikean afasian. Hän ehtii ennen tajunnan menettämistä nähdä lammen pohjalla kaksi muoviin käärittyä ruumista ja miehen, joka katselee paljastuvia ruumiita, ei purkautuvaa vettä, jota kaikki paikalle saapuneet muut töllistelijät katsovat. Kun hän viikkojen kuluttua alkaa olla taas jonkinlaisessa kunnossa (ja on menettänyt kaiken omaisuutensa vanhempia vanhaa kotitaloa lukuun ottamatta – tämä oli niin surkeassa kunnossa, että ei kelvannut kellekään) hän näkee lehdistä, että lammesta tosiaan löytyi kaksi naisen ruumista.  Hän yrittää kertoa poliisille näkemästään, mutta miten puhekyvytön ja osittain kirjoituskyvytön kertoo näkemästään ja miten häntä edes otettaisiin vakavasti? Toisaalta paikallisen lehden päätoimittaja haluaa kohentaa lehtensä taloutta ja kirjoittaa murhista vauhdikkaita artikkeleja. Hän värvää parhaan (ja urheilutoimittajaa lukuun ottamatta ainoan) toimittajansa (jonka kanssa hän pettää vaimoaan) selvittämään asiaa. Kierrokset koventuvat, kun päätoimittaja väittää saaneensa kirjeen murhaajalta.  Mutta onko murhaaja paikallinen? Vai jostain etäämpää, ja on vain sattumalta valinnut pikkulammen uhriensa kätköpaikaksi? Ja jos kyseessä on joku paikkakuntalainen, kuinka turvallista on asiaa edes tutkia?

Kyseessä oli varsin mainio kirja, joka oli paljon parempi kuin edellinen sarjan osa. Tosin kirjoittajalla ei ole hajuakaan siitä, miten botuliinia käytetään, miten sitä varastoidaan ja minkälaiset vaikutukset sillä on. Dystoniaan ei todellakaan joku kotihoidon sairaanhoitaja pistele Botoxeja, eikä niiden pistoksien vaikutukset ole välittömiä. Ja dystonia annoksilla edes suoneen ruiskutettuna ei henki tai edes lihasvoimat katoa. Ja että murhaaja olisi itse valmistellut injektiokelpoista, vahvaa botuliinia. Heh heh hah. Näistä asiavirheistä huolimatta teksti oli vetävää, ja dekkariksi hyvin kirjoitettua. Loppuratkaisu ei ihan superyllättävä ollut, puolenvälin jälkeen oli jo aika selvästi vihjeitä annettu syyllisyydestä. Mutta tämä ei tämän kirjan ollessa kyseessä pahemmin haitannut. 

284 pp

Han Kang: Vegetaristi (The Vegetarian)

Korealainen kotirouva näkee painajaisia ja yrittää päästä niistä eroon lopettamalla lihan- ja kalansyönnin. Hän ei syö liharuokia edes miehensä pomon järjestämillä hienoilla illallisilla, ja mikä ehkä vielä kamalampaa, hän ei pidä juhlissa vaatteidensa alla rintaliivejä. Mies kokeen menettäneensä täysin kasvonsa tämän vuoksi. Hänen puolisonsa ja etenkään perheensä ei voi ymmärtää naisen Yeong-hyen käytöstä. Hän laihtuu, ei lopulta kotona juuri pidä vaatteita ollenkaan, eikä suostu asiasta keskustelemaan. Kun mies kutsuu vaimon perheen illalliselle toivoen heidän voivan vaikuttaa asiaan, Yeong-hye yrittää tappaa itsensä sen jälkeen, kun hänen isänsä oli yrittänyt syöttää hänelle lihaa pakottamalla. 

Kirjan seuraavassa jaksossa seurataan Yeong-hyen siskon miestä. hän on taiteilija, joka tekee mm videotaideteoksia. Hän saa sattumalta tietää Yeong-hyellä olevan mongoliläiskä, eräänlainen syntymämerkki alaselässään. Mies jostain syystä viehättyy suunnattomasti tästä syntymämerkistä ja alkaa suunnitella videoteosta, jossa iholle maalatut kukat kasvavat tästä merkistä lähtien. Hän pyytää Yeong-hyen mallikseen. Hän maalaa tämän ihon täyteen kukkia ja videoi tuloksen. Videosta tulee hyvä, mutta hän kokee jotain siitä puuttuvan - tarvittaisiin myös miespuolinen henkilö, jotta vartalot voisivat kukkineen solmiutua esteettisesti toisiinsa. Hän ylipuhuu ystävänsä olemaan mallina, ja maalaa tämän ihon täyteen kukkia, mutta tämän ei lopulta suostu menemään kuvauksessa “loppuun asti”, oikeaan todelliseen yhdyntään. Niinpä miehen täytyy itse ryhtyä toimeen, mutta sitten hänen puolisonsa, Yeong-hyen sisko saapuu paikalla. Yeong-hye päätyy huoneen nurkkaan käytännössä katatoniseen tilaan. 

Viimeisessä osiossa kertojana on Yeong-hyen sisko. Yeong-hye on mielisairaalassa, jossa hän ei suostu syömään mitään. Hän on karannut alasti metsään seisomaan puiden joukkoon. Myöhemmin hän seisoo alasti käsillään ja kuvittelee muuttuvansa puuksi ja jalkoväliinsä kasvavan kukan. Hänet on syötettävä letkuruokinnalla ja jopa tämän jälkeen nukutettava, ettei hän oksenna ruokaa ulos. Hänen vointinsa eri käyntien aikana heikentyy koko ajan. Sisko yrittää hoitaa yritystään ja lastaan, sekä käydä Yeong-hyetä katsomassa. Hän muistelee myös sisarusten lapsuutta; heidän isänsä kohteli heitä huonosti ja oli etenkin Yeong-hyetä kohtaan väkivaltainen. Yeong-hyen vointi heikentyy ja tämä saa syöttöyrityksen yhteydessä verenvuodon ja häntä lähdetään kuljettamaan sairaalaan.

Kirja oli melkoisen raju monella tavalla. Sen kuvaamat ihmissuhteet olivat häiriintyneitä - kuten myös oikeastaan kaikki kirjan henkilöt. Yeong-hyen sairastumista ilmeiseen psykoosiin ja anoreksiaan kuvataan aika konkreettisen julmasti. Kertojien luotettavauutta jäin kovasti miettimään - olivatkohan esimerkiksi keskimmäisen tarinan tapahtumia ollenkaan lopulta sellaisia mitä kertojana toiminut mies esitti. Myös ensimmäisen osion näkökulma oli värittynyt ja vahvasti puolison aika “vihjeetöntä” ja ymmärtämättömän tuomitsevaa näkökulmaa edustava. Viimeisen osion näkökulma ehkä oli todellisin, mutta siskolla oli omat ongelmansa ja osio oli aika katkelmallinen ja on vaikea oikeastaan arvioida kuinka pitkästä ajanjaksosta siinä edes oli kyse. Kirjassa ei mitään tapahtumia kaunisteltu, mutta samalla se oli kielellisesti hienoa ja jopa kaunista tekstiä tuottaen vähän paradoksaalisen tunnelman. Vaikuttava teos, joka jää mieleen.  

The book was quite brutal in many ways. The relationships it portrays were deeply disturbed — as, in fact, were nearly all of the characters. Yeong-hye’s descent into what appears to be psychosis and anorexia is depicted with a fairly concrete, even cruel, directness. I kept thinking a great deal about the reliability of the narrators — for example, whether the events of the middle section were actually as the male narrator presented them, or whether they were distorted by his perspective. The point of view in the first section was also strongly colored, representing the spouse’s rather obtuse, uncomprehending, and judgmental outlook.

The perspective of the final section may have been the most truthful, but the sister had her own problems, and the section itself was quite fragmentary, making it difficult to assess how long a time span it actually covered. Nothing in the book is softened or beautified, yet at the same time the language is refined and even beautiful, creating a somewhat paradoxical atmosphere. It is a powerful work that lingers in the mind.

215 pp. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2021 voittanut kirja. Kirja kertoo nykytaidemusiikin historiasta, merkityksestä ja siitä mitä se on. Sekä myös muusta taide musiikista. Kirjan mukaan ”klassinen musiikki” on kuollut, nykyään ei sitä enää uutta varsinaisesti tehdä. Nykymusiikkikin on ehkä rajojaan kolkuttelemassa, sillä sen tavoitteena on ollut aina tuottaa uutta, sellaista mitä aikaisemmin ei ole tehty; ja kun melkein kaikki on tehty, niin mitä seuraavaksi? Mutta taidetta on se, mitä taiteeksi kutsutaan.

Kirja on kirjoitettu vetävällä kielelle, ja siinä oli sopivassa määrin anekdootteja ja henkilökohtaisia muisteluita, että lukeminen ei ollut pitkäveteistä, vaikka osasta asioita ei oikein mitään pohjatietoa ollutkaan. Tässä olisi voinut olla parantamisen varaa – termejä olisi voinut määritellä paremmin. Kirja mm. oletti, että lukijalle on päivänselvää mitä on tonaalinen musiikki, ja kuinka atonaalinen eroaa siitä. Itselle tämä ei ollut ihan selvää, ja tiedon puutteet ovat sitä tasoa, että Wikipedia jutunkaan lukeminen ei ihan täyttä ymmärrystä antanut. (mikä on sävellajin (mikä sekin tarkasti ottaen on?) tonaalinen keskus?) Tässä vika taitaa tosin olla enemmän äärimmäisen epämusikaalisessa lukijassa kuin kirjassa. Mutta huolimatta suuresta epämusikaalisuudestani, kirja oli oikein kiinnostava ja jopa helposti luettava, kun ei liikaa takertunut termien merkitykseen. 

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors, The Devil's Star, Harry Hole #5)

Harry Hole -sarjan seuraava osa. Edellisen kirjan loppuratkaisu sorti Harryn taas ryyppäämään, ja hyvällä alulla ollut ihmissuhdekin on kariutunut. Töissä hän ei enää aikoihin ollut käynyt, ja tähän asti kovin kärsivällisen pomon mitta on tullut täyteen ja irtisanomismääräys on jo kirjoitettu. 

Kesken irtisanomisajan tapahtuu murha. Murhatun naisen silmäluomen alle on asetettu erikoinen punainen viisisakarainen timantti ja häneltä on leikattu sormi poikki. Kun löytyy toinen uhri, jolta on leikattu sormi, ja josta löytyy samanlainen timantti, alkaa näyttää siltä, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Tarvitaan kaikki mahdolliset poliisit tutkimaan tapausta, myös Harry. 

Sinällään todella mielenkiintoinen tapaus on yksi harvoista asioista, jolla Harry voi saada putkensa poikki, mutta hänen työparikseen osoitetaan Tom Waaler, mies, jonka Harry tietää salakuljettavan maahan aseita ja jonka vuoksi Harryn työpari tapettiin. Ja jonka syylliseksi todistamisen vaikeus suisti Harryn taas tällä kertaa juomaan. Yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ei nyt kitkatta, mutta kuitenkin. 

Murhatkin tietysti lopulta selviävät vaikka välillä johtolangat alkavat näyttää hiukan liiankin ilmeisiltä; kaikki on selvästi suunniteltu hyvin, mutta onko asetelma lavastettu jopa liian huolellisesti? Myös (itseäni hieman ärsyttänyt) useampien kirjojen läpi kulkenut Tom Waaler-juoni saadaan ainakin enemmän tai vähemmän päätökseen. Onnistuneiden työsuorituksien jälkeen Harryn irtisanominen tietenkin peruuntuu kirjan lopussa ja suhdekin saattaa osoittaa elomerkkejä. 

Kirjan alkupuoli oli rasittava – juoppo ja säälittävä poliisi, joka saa töistä potkut, on sen verran kulunut klisee, että lukeminen oli lähellä jäädä kesken. Varsinainen murhajuoni oli jännittävä ja siinä oli ihan mielenkiintoisia mutkia, jotka tarjosivat yllätyksiä. Toivottavasti tämä ”likainen kyttä” -alajuoni saatiin nyt sitten ainakin melko lopullisesti kuopattua; en siitä aikaisemmissakaan kirjoissa ollut pitänyt. Sinällään kirja oli hyvin sujuvaa kerrontaa kuten sarjan aiemmat osat ja tasoltaan samaa luokkaa kuin pari edellistä.  

The next installment in the Harry Hole series. The ending of the previous book once again sent Harry into a drinking binge, and a promising relationship has fallen apart. He hasn’t shown up at work for a long time, and the patience of his usually very tolerant boss has finally run out—the termination notice has already been written.

During the notice period, a murder occurs. A strange red, five-pointed diamond has been placed under the murdered woman’s eyelid, and one of her fingers has been cut off. When a second victim is found, also missing a finger and bearing an identical diamond, it begins to look like the work of a serial killer. Every available police officer is needed to investigate the case, including Harry.

The case itself is genuinely fascinating and one of the few things that might help Harry break his downward spiral, but his assigned partner is Tom Waaler, a man Harry knows is smuggling weapons into the country and who was responsible for the death of Harry’s former partner. The difficulty of proving Waaler’s guilt is what drove Harry back to drinking this time. Nevertheless, the cooperation begins to work, not without friction, but it does work.

The murders are eventually solved, although at times the clues start to seem a little too obvious. Everything has clearly been carefully planned—but has the setup been staged almost too meticulously? The Tom Waaler subplot, which has run through several books and which I personally found somewhat irritating, is at least more or less brought to a conclusion. After a series of successful performances at work, Harry’s dismissal is, of course, rescinded by the end of the book, and his relationship may also show signs of life.

The beginning of the book was irritating—a drunk, pathetic cop getting fired from his job is such a worn-out cliché that I was close to abandoning the book altogether. The actual murder plot, however, was gripping and included some genuinely interesting twists that provided surprises. Hopefully, this “dirty cop” subplot has now been at least largely put to rest; I hadn’t liked it in the earlier books either. Overall, the book is smoothly written, like the previous installments in the series, and on roughly the same level as the last couple of entries.

582 pp

Sari Rainio , Juha Rautaheimo: Vainajat vailla armoa (Mortuí non silent #3)

Seuraava osa sarjassa, joka kertoo omalaatuisen oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan tutkimuksista. Tällä kertaa ruumiin löytää itse Viola Kaario puistosta työmatkakävelyllään. Vanha mies on kuollut, ja kuolema näyttää aluksi luonnolliselta, mutta ruumiinavauksessa käy pian ilmi, että kyseessä on murha. Ja vielä aika erikoisesti tapahtunut; mies oli myrkytetty Bladanilla, jo vuosikymmeniä sitten käytöstä pois jääneellä äärimmäisen myrkyllisellä hyönteismyrkyllä. 

Minkä takia viime vuodet ulkomailla elellyt, hyväntahtoinen, hiukan liikaa portviinistä pitänyt mies tapettiin? Jäljet johtavat (ehkä hiukan turhan helposti) korkean tason vanhusten hoitolaitokseen Töölönlahden rannalla. Siellä eräs vanhus oli saanut rajun reaktion nähdessään kuolleen miehen kuvan lehdessä. Valitettavasti nainen on pitkälle dementoitunut, eikä hänen kuulustelunsa oikein onnistu, etenkin kun hänen poikansa on voimakkaan suojeleva eikä antaisi poliisin äitiään tavata. 

Samalla etenee Viola Kaarion ystävän, rikkaan, eläkkeellä olevan, kahvilaketjun entisen omistajan nyt jo kolmannessa kirjassa jatkunut juoni miehen tyttären kuoleman epäsuorasti aiheuttaneen auervaaran rankaisemisesta. Tällä kertaa varsin tehokkaaseen loppuun asti: mies menettää kaiken - maineensa, asuntonsa, omaisuutensa ja vapautensa. 

Pikkuhiljaa murhamysteeri alkaa selvitä hyvin rauhallisen poliisityön ja runsaan vanhainkodissa vietetyn ajan myötä. Myös Viola Kaario viettää aikaa samassa ryhmäkodissa, sillä hän on yllättäen saanut vastuulleen dementoituneen äitinsä, joka tarvitsee hoitopaikan. 

Kirja etenee hyvin rauhalliseen tahtiin melko runsaiden pienten, osittain aika turhien ja typerien (onko silmälasien käyttö muka niin noloa?) sivujuonien kera. Juonellisesti se oli kiinnostava ja sen henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin jossain määrin karikatyyrimäisiä. Kirjan tahti oli hyvin leppoisa ja hidas. Sarjassa tapahtumien vauhti tuntuu hidastuvan osa osalta, tämä meni ehkä jo liikaa leppoisan jutustelun puolelle. Kun yksi koko sarjan kattanut juoni saatiin sentään päätökseen, saa nähdä tuleeko jatko-osia enää? 

495 pp. 

Markku Jokisipilä: Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista suomen historiaa

Kirja käsittelee lukuisia Suomen historiaan liittyviä “entä jos” -skenaarioita. Artikkelien taustalla on useita eri kirjoittajia, ja käsittelytavat sekä tyylit vaihtelevat melko runsaasti hyvin kuivasta kuivahkoon. Kovin suurta mielikuvituksen laukkaa ei kuitenkaan yhdessäkään esseessä nähdä.

Joissain teksteissä, kuten vaikkapa esseessä “Entä jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan”, esitys koostui pitkälti nimien vyörytyksestä: ne, jotka todellisessa historiassa olivat eniten rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, tekivät sitä tässä vaihtoehdossa Saksan suuntaan. Nimiä lueteltiin jutussa todennäköisesti kymmeniä, ellei jopa sata.

Naisten äänioikeuden saamattomuutta käsittelevä artikkeli puolestaan keskittyi lähes kokonaan siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua ja millä tavoin, jotta naiset eivät olisi saaneet äänioikeutta. Varsinainen vaihtoehtoisen historian kuvaus jäi vähäiseksi.

Lapuan liikkeen voittoa käsittelevä juttu oli ehkä kiinnostavimmasta päästä. Siinä esiteltiin varsin asiallisesti kolme erilaista mahdollista tapahtumien kulkua.

Helsingin vuoden 1940 olympiakisoja käsitellyt artikkeli oli pakostakin hieman keskitasoa kekseliäämpi, koska kisoihin piti kehittää niissä “tapahtunutta” urheiludraamaa.

Talvisodan rauhan solmimatta jättämistä käsittelevä essee pysytteli pitkälti silloisen tilanteen kuvauksessa. Lopussa päästiin sentään spekulointiin, jonka mukaan lopputulos olisi ollut Suomelle varsin huono.

Talvisodan jälkeisiä tapahtumia pohtiva teksti, jossa spekuloitiin joko kommunistisen vallankumouksen mahdollisuudella tai entistä tiiviimmällä yhteydellä Saksaan, oli kiinnostava. Siinäkin kuitenkin käytettiin ehkä hieman liikaa tilaa todellisen poliittisen tilanteen kuvaamiseen.

Kansallisteatterin matkaa Saksaan käsittelevä essee jäi melko yhdentekeväksi, etenkin kun siinä kertomuksen “vaihtoehtoisuus” ei niinkään liittynyt itse matkaan, vaan muihin historian tapahtumiin, jotka poikkesivat todellisuudesta.

Essee siitä, miten sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä olisi voitu välttyä, oli varsin tyhjänpäiväinen. Siinä ei juurikaan siirrytty vaihtoehtoisen historian puolelle, vaan keskityttiin lähinnä todellisiin tapahtumiin ja siihen, miten oikeudenkäyntejä olisi ehkä voitu välttää.

Sosiaalivakuutuksen mahdollisia vaihtoehtoja käsittelevässä tekstissä keskityttiin lähes kokonaan lainsäädännön kehittymisen läpikäyntiin. Siihen, mihin erilaiset lait olisivat konkreettisesti johtaneet, ei juuri puututtu.

Samoin spekulointi siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun, jäi ylimalkaiseksi. Tämäkin essee käsitteli pääosin sitä, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja mitä olisi ehkä vaadittu toisenlaisen päätöksen tekemiseksi. Varsinainen pohdinta vaihtoehtoisen ratkaisun seurauksista jäi suurelta osin puuttumaan.

Kokonaisuutena kirja vaikutti pahasti hukatulta mahdollisuudelta. Siinä olisi voitu rohkeammin spekuloida vaihtoehtoisten tapahtumien lopputuloksia sen sijaan, että keskityttiin lähinnä siihen, miten asiat olisivat voineet edetä toisin.

272 pp

Andrey Kurkov: Kuolema ja pingviini (Пикник на льду #1, Death and the Penguin)

 Kirjailija, joka ei ole saanut tuotoksiaan kaupaksi, päätyy kirjoittamaan tunnettujen henkilöiden kuolinilmoituksia valmiiksi sanomalehden arkistoa varten. Hänellä on hoidossaan pingviini, jonka hän oli saanut eläintarhasta, kun se luopui osasta eläimistä kulujen vähentämiseksi. Pian hän kiinnittää huomiota siihen, että hämmästyttävän suuri osa henkilöistä, joista hän on kirjoittanut nekrologin, kuolee, ja muistokirjoitus päätyy julkaistavaksi. Lehden päätoimittaja on hyvin hermostunut sekä omasta että osittain myös kirjailijan turvallisuudesta.

Kirjailijan hoivaan päätyy lopulta myös pikkutyttö, josta hän pitää huolta parhaansa mukaan. Pikkutyttöä hoitamaan tulee noin 16-vuotias tyttö, johon kirjailija aloittaa melko pian suhteen. Jostain syystä pingviinin osallistumista huomattavien henkilöiden hautajaisiin aletaan toivoa – monien sellaisten, jotka olivat kuolleet yllättävästi pian sen jälkeen, kun heistä oli kirjoitettu ennakoiva nekrologi. Näistä esiintymisistä maksetaan hyvät rahat. Samalla jotain salamyhkäistä tuntuu olevan meneillään muutenkin: kirjailijaa mahdollisesti varjostetaan ja valvotaan, ehkä useammaltakin taholta, ja hänelle kerrotaan, että siinä vaiheessa, kun hän saa tietää, mistä on oikeasti kyse, hän voi olla varma siitä, että on seuraavana kuolevien listalla.

Helppolukuinen ja ironinen kirja, jossa tosin jää hyvin vahva epäily siitä, että suurinta osaa ironiasta ei ymmärrä. Ehkä sillä pingviinilläkin oli jokin merkitys, mutta tässä se tuntui vain absurdilta sivujuonelta. Kirja tuntui osittain olevan jonkinlaista paikasta toiseen haahuilua, jonka yhteydessä tapahtui kummallisia byrokraattis-surrealistisia asioita. Hups, mökki oli miinoitettu varkaiden varalle, varkaat astuivat miinaan ja räjähtivät kappaleiksi. Mitäs tuosta – potkitaan suuremman ruumiin palat vähän syrjään, ehtii sen miliisin myöhemminkin kutsua. Pingviini saa keuhkokuumeen – ratkaisuna on luonnollisesti siirtää siihen ihmislapsen sydän, mitäs siinä kummallista on?

Kirja ei tehnyt minuun kovin vahvaa vaikutusta. Kirjapiirissä useimmat olivat lukeneet saman kirjailijan teoksen Harmaat mehiläiset, joka kuulosti kiinnostavammalta kuin tämä.

 

 

A writer who has failed to sell his work ends up writing obituaries of well-known people in advance for a newspaper archive. He is also taking care of a penguin, which he received from a zoo when it gave up some of its animals to cut costs. Soon, he begins to notice that a surprisingly large proportion of the people whose obituaries he has written actually die, and the memorial pieces are published. The newspaper’s editor-in-chief is very nervous about his own safety and, to some extent, the writer’s as well.

Eventually, a young girl also comes into the writer’s care, and he looks after her as best he can. To help care for the child, a girl of about sixteen is brought in, and the writer begins a relationship with her fairly soon. For some reason, the penguin’s presence at the funerals of prominent people starts to be requested, many of them individuals who had died unexpectedly shortly after an advance obituary had been written about them. These appearances are well paid. At the same time, something else seems to be going on: the writer may be being followed and monitored, perhaps by more than one party, and he is told that once he finds out what is really happening, he can be sure he will be next on the list of those who are going to die.

An easy-to-read and ironic novel, though one is left with the strong suspicion that much of the irony is lost on the reader. Perhaps the penguin was meant to have some deeper significance, but here it felt like nothing more than an absurd side plot. The book sometimes feels like a kind of aimless drifting from place to place, accompanied by strange bureaucratic-surreal events. Oops, the cabin was mined to deter thieves; the thieves stepped on a mine and were blown to pieces. Never mind—kick the larger body parts a bit to the side; there’s time to call the militia later. The penguin gets pneumonia—and the obvious solution is to transplant the heart of a human child into it. What’s so strange about that?

The book did not make a powerful impression on me. In the reading group, most people had read another novel by the same author, Grey Bees, which sounded more interesting than this one.

270 pp. 

 

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Kirja, joka käsittelee Sigurd Wettenhovi-Aspan ja hänen seuraajiensa sekopäisiä teorioita siitä, kuinka suomalaiset ovat historian tärkein kansa, joka on peräisin Atlantiksesta, ei kun Jaavalta, ei kun Kreetalta ja on jättänyt jälkensä koko maailman paikannimiin, onhan ihan selvä, että sana “Egypti” johtuu sanasta “Äijäkupittaa” ja “pyramidi” juontaa juurensa sanoista “pyhät raamit”. Yllättävän usea amatöörihistoroitsija on päätynyt samankaltaisiin tuloksiin, vaikka “totuuden ovat ruotsalaiset pimittäneet”, mutta mitäpä rohkea amatööri ei saisi selville kielitiedettä ja paikannimiä ”tutkimalla”. Mitäs sillä väliä, jos kaikki ei todellisen historian tutkimuksen kanssa ihan yksiin mene.

Todella kiinnostava kirja hörhöistä, jotka ovat uskoneet suomalaisten muinaiseen suuruuteen. Kirja ei rajoitu tähän vaan menee reippaasti tieteenfilosofian puolelle: mikä on tiedettä ja miksi, ja mikä on epätiedettä, ja mikä erottaa sen oikeasta tieteestä. Tämä osuus on oikeastaan yllättäen kirjan kiinnostavin osa. Se sisältää useiden asiaa sivunneiden tutkijoiden haastatteluja, joita olisi lukenut vähän pidemmässäkin muodossa. Kirjoittaja jää myös pohtimaan kuinka moni ”vaihtoehtoisesta historiasta” kirjoittanut on ollut ihan tosissaan, vaan onko ainakin osalla kyseessä ollut vain “trollaus” tai vähintään liioittelu huomion keräämiseksi - sen verran vauhdikkaita osa teorioista oli, että tämä on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei varmaan ole niin pähkähullua asiaa, etteikö siihen joku uskoisi, onhan niitä homeopaatteja ja litteän maan kannattajia olemassa, molemmat vaativat kyllä aika totaalista järjen käytön torjuntaa.

310 pp.

 

Christian Rönnbacka: Armoton (Antti Hautalehto #13)

Viimeisin Hautalehto-sarjan kirja. Hautalehto on ollut poissaoleva, ehkä osittain tylsistymisen vuoksi, sillä mitään erityisen haastavaa tapausta ei ole ollut tutkittavana. Lisäksi hänen suhteensa pitkäaikaiseen naisystävään on viilentynyt ja mitä ilmeisimmin päättynyt kokonaan viimeistään silloin, kun tämä muutti Espanjaan hoitamaan sairasta äitiään.

Jotain sentään tapahtuu: paikallisen papin, jolla on haaveita piispanvaalista, taloon kohdistuu ilkivaltaa. Poliisilla ei kuitenkaan ole voimavaroja paneutua asiaan kovin perusteellisesti, vaikka papin vaimo käykin asiasta kovasti kierroksilla.

Samaan aikaan toisaalla Instagram- ja OnlyFans-tähti joutuu palattuaan matkalta kohtaamaan ensin ilkivaltaa, joka ei ole aivan viatonta: muun muassa hänen koiralleen syötetään ksylitolipastilleja, jotka ovat koirille erittäin myrkyllisiä. Myöhemmin hänet raiskataan kiristämällä.

Kun papin palkkaama yksityisetsivä saa selville jotain, mitä ei jaa toimeksiantajalleen, tapahtuu lisää rikoksia ja tarinalinjojen yhteydet alkavat paljastua.

No, mitä voi sanoa sarjan kolmannestatoista osasta? Kerronta on löytänyt omat vakaat uomansa, eikä siltä suunnalta tule suuria yllätyksiä. Lukujen lyhyys sen sijaan yllätti hieman; edelliset osat olen kuunnellut enkä silloin kiinnittänyt huomiota lukujen pituuteen, jos ne nyt edes olivat yhtä lyhyitä kuin tässä kirjassa. Antin suhteen päättyminen ja vieläpä näin suuressa määrin ”off-screen” oli jonkinlainen yllätys ja jopa pieni pettymys. Poliisiaseman henkilöstössä tapahtui myös vähäistä vaihtuvuutta kirjan aikana. Pahis oli tavanomaistakin vastenmielisempi, mutta oikeus toki lopulta toteutuu.

352 pp

Agatha Christie: Esirippu (Hercule Poirot #44, Curtain)

Viimeinen Hercule Poirot -kirja, jonka Agatha Christie oli kirjoittanut hyvissä ajoin valmiiksi ennen omaa kuolemaansa. 

Kirja palaa ensimmäisen Poirot-kirjan tapahtumapaikalle vanhaa, ehkä hiukan rappeutumassa olevaan hotelliin, jossa on asumassa sekalainen joukko henkilöitä. Mukana on myös Poirotin tavallinen aisapari, Hastings. Hotellissa asuu myös Hastingisin vähän yli 20-vuotias tytär, joka avustaa hotellilla jonkinlaista tutkimusta tekevää tiedemiestä (aika kummallinen paikka tehdä jotain nähtävästi ihan käytännön kokeisiin pohjautuvaa tiedettä). 

Hercule Poirot uskoo, että joku on jo tehnyt useampia murhia, jotka eivät ensisilmäyksellä liity toisiinsa ja joissa kaikissa on vaikuttanut olevan eri tekijä, joka jossain on jopa murhan tunnustanut. Poirot uskoo, että murhaaja on paikalla ja tulee tekemään uuden murhan lähiaikoina. Hänen toiveenaan on ainakin estää murha, vaikka hänen fyysinen kuntonsa jo on kovin heikko. Runsaan keskustelun, sivistyneiden illallisten ja puutarhatuokioiden lomassa tapahtuu pari sattumilta näyttävää tilannetta, joista olisi voinut olla tuloksena kuolema. Kun kirjaa on kulunut noin kaksi kolmasosa tapahtuu ensimmäinen kuolema. Tiedemiehen sairaalloinen, tai ainakin sairaalloista esittävä, vaimo kuolee myrkytykseen, jonka kuolinsyytutkija toteaa itsemurhaksi. Poirot on eri mieltä, vaikka kuolemansyyntutkimuksessa antoi silminnäkijätodistuksen joka tuki itsemurhateoriaa. Mikä on hänen suunnitelmansa?

Kirja alku oli aika hidas ja hiukan liikaa Christie-tyyppiseen “sosialiseeraamiseen” keskittynyt. Kun juoni lähti kunnolla liikkeelle, kirja kohentui selvästi, ja loppuratkaisu oli ovela ja jopa liikuttava. Kyseessä ei kyllä ollut kirjailijan parhaimmistoa. Kirjasta myös näki aika selvästi sen kirjoitusajankohdan, vaikka se julkaistiin 70-luvulla, asenteet olivat kovin vanhahtavia, jopa kirjoitusaikaansa, 40-lukua, vanhahtavampia, ehkä 20- tai 30-luvun tasoa, etenkin naisten kuvauksessa.   

The last Hercule Poirot novel, which Agatha Christie had completed well in advance of her own death.

The book returns to the setting of the first Poirot novel: an old hotel, perhaps already a little run-down, inhabited by a motley group of people. Poirot’s usual partner, Hastings, is also present. Living at the hotel as well is Hastings’s daughter, a little over twenty, who assists a scientist conducting some sort of research there (a rather odd place to carry out what appears to be hands-on experimental science).

Hercule Poirot believes that someone has already committed several murders which at first glance seem unrelated, each appearing to have a different perpetrator — in one case, someone has even confessed. Poirot, however, is convinced that the murderer is on the premises and will commit another murder in the near future. His hope is at least to prevent it, even though his physical condition is already quite frail. Amidst abundant conversation, refined dinners, and leisurely moments in the garden, a couple of incidents occur that look accidental but could easily have resulted in death. When about two-thirds of the book has passed, the first actual death takes place: the scientist’s sickly — or at least theatrically sickly — wife dies of poisoning, which the coroner rules a suicide. Poirot disagrees, even though during the inquest, he gave eyewitness testimony that supported the suicide theory. What is his plan?

The beginning of the book is relatively slow and perhaps too focused on Christie-style “socializing.” Once the plot properly gets going, the novel improves markedly, and the ending is clever and even moving. Still, it is not among the author’s best works. The book also clearly shows the period in which it was written: although it was published in the 1970s, its attitudes are distinctly old-fashioned — even more so than the era in which it was written, the 1940s — and at times reminiscent of the 1920s or 1930s, especially in its portrayal of women.

215 pp.