Matt Dinniman: Dungeon Crawler Carl (Dungeon Crawler Carl #1)

After reading a lot of praise for this series, I decided to try it myself. I was a bit hesitant to start, since the premise sounded so, so stupid: most of Earth’s inhabitants are instantly killed when all structures—of every kind, from doghouses to vehicles—are destroyed and sucked into the ground. Those who happen to be outside at that moment have only a short window to escape through portals leading to a Dungeons & Dragons–style game—played for real, with real monsters that can actually kill you.

The main characters are Carl, a former Coast Guard officer, and Princess Donut, his ex-girlfriend’s Persian cat. They survive because Donut had escaped through an open window, and Carl, rushing to fetch her in his underwear and without shoes, happens to be outside at the exact moment the world is destroyed. Needless to say, they are not very prepared for the monsters awaiting them in the dungeon. Fortunately, there are safe houses and a brief orientation about what they’re facing before they must start killing monsters, gaining experience points, and leveling up. Before long, Princess Donut gains sapience and the ability to speak, becoming an equal adventurer alongside Carl. All of their battles are broadcast galaxy-wide to trillions of viewers.

Between dungeon levels, the most accomplished and most followed fighters (with live statistics tracking followers and favorites) are whisked away to perform on talk shows. Social media fame turns out to be critical—especially in the early stages of the dungeon—because more followers mean better weapons, stronger buffs, and other advantages.

The premise is utterly ridiculous—but the execution is terrific. There’s always something exciting just around the corner. The banter between Carl and Princess Donut, and especially Donut’s personality, is delightful, and their growing friendship is well done. The monsters are imaginative, fun, and ironic. The social media layer adds a lot to the story, and there are intriguing hints about the politics behind it all—since not even the organizers agree on everything. Still, it seems that none of the thousands (or tens of thousands) of viewers see anything wrong with destroying entire planets and their populations purely for entertainment. I wonder if that will become a factor in later books.

 446 pp.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)

Yksi kuuluisimmista Dickensin kirjoittamista kirjoista. Oli mielenkiintoista lukea lähes kaksisataa vuotta vanhaa romaania, joka on historiallinen romaani kertoen tapahtumista noin sata vuotta ennen sen kirjoittamista. Kirja kuvaa henkilöitä, jotka joutuvat Ranskan vallankumouksen pyörteisiin.

Ranskalainen lääkäri on ollut Bastiljin vankilassa kaksikymmentä vuotta. Kun hänet lopulta vapautetaan, hänen tyttärensä hakee hänet Englantiin. Mies on pahasti järkkynyt mieleltään, mutta tyttären hoivassa hän vähitellen palaa lähes entiselleen.

Tytär menee myöhemmin naimisiin Englannissa asuvan, perinnöstään luopuneen ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jonka todellinen henkilöllisyys on salassa. He saavat lapsen ja elävät onnellisina. Kun Ranskassa puhkeaa vallankumous, miehen täytyy palata Pariisiin suojelemaan vanhaa, uskollista palvelijaansa. Lähes heti palattuaan hänet vangitaan odottamaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä kuolemantuomiota. Tytär matkustaa isänsä ja lapsensa kanssa Pariisiin. Isä työskentelee lääkärinä vallankumouksellisten parissa ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Kun oikeudenkäynnin aika koittaa, mies vapautetaan isän puolustuspuheen ansiosta. Valitettavasti vapaus ei kestä kauan, sillä kun vallankumoukselliset saavat tietää hänen olevan vihatun markiisin poika, hänet vangitaan uudelleen – ja teloitus näyttää väistämättömältä. Onko kaikki hukassa?

Kirjan juoni on varsin vetävä, ja se sisältää pilkahduksia huumoriakin draaman ohessa, etenkin ironis-ivallisia henkilöhahmojen kuvauksia. Tyyliltään se on aikansa kirjallisuudelle tyypillisen löysä: asioita kuvaillaan hyvin tarkasti, ja esimerkiksi hahmojen ulkonäön kuvaamiseen käytetään runsaasti sanoja. Kerronta on muutenkin monisanaista ja yksityiskohtaista, ehkä välillä hiukan lavertelevaa. Ranskalaisista Dickensillä ei kirjan perusteella vaikuttaisi olleen kovin korkeaa käsitystä – useimmat heistä näyttäytyvät joko petollisina, murhanhimoisina tai täysin häikäilemättöminä ylimyksinä, jotka eivät piittaa tavallisesta kansasta. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, vaan Dickens oli varsin ranskamielinen ja oleskeli pitkään maassa.

Olin varma, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin, mutta siinä oli useita kohtauksia, jotka tuntuivat kovin tutuilta. Esimerkiksi aatelisen heittämä kolikko korvaukseksi lapsesta, jonka hän oli juuri murskannut hevoskärryillään, samoin kuin muutamat vankityrmäkohtaukset. Varmaan olen tämänkin Dickensin teininä joskus lukenut kuitenkin. 

Kirja oli kirjapiirimme lukukohteena, ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Lähes kaikki kokivat alun hieman raskaaksi ja jopa sekavaksi, mutta kun juoni pääsi vauhtiin, se toimi edelleen erinomaisesti – vaikka sen ikä lähestyy jo kahta sataa vuotta.

One of the most famous books written by Dickens. It was fascinating to read a novel that is nearly two hundred years old, a historical novel describing events that had taken place about a hundred years before it was written. The book follows characters who are caught up in the turmoil of the French Revolution.

A French doctor has been imprisoned in the Bastille for twenty years. When he is finally released, his daughter brings him to England. The man is deeply disturbed in mind, but under his daughter’s care he gradually regains something close to his former self.

Later, the daughter marries a French nobleman living in England who has renounced his inheritance and whose true identity remains hidden. They have a child and live happily. When the Revolution breaks out in France, the man must return to Paris to protect an old, loyal servant. Almost immediately after his return, he is imprisoned, awaiting trial and likely execution. His wife travels to Paris with her father and child. The father works as a doctor among the revolutionaries and earns their trust. When the trial finally comes, the man is acquitted thanks to his father-in-law’s defense. Unfortunately, his freedom does not last long, for once the revolutionaries discover he is the son of a hated marquis, he is arrested again — and his execution seems inevitable. Is all hope lost?

The plot is quite gripping, and there are even flashes of humor amid the drama, particularly in Dickens’s ironic and mocking portraits of certain characters. Stylistically, the book reflects the tendencies of its time: it is somewhat loose in structure, with extremely detailed descriptions. For example, many words are devoted to depicting the characters’ appearance. The narration is verbose and meticulous, at times perhaps even a bit rambling. Based on the novel, Dickens does not appear to have held the French in especially high regard: most are portrayed as treacherous, murderous, or ruthless aristocrats indifferent to others, especially to common people. In reality, however, this was not the case — Dickens was actually quite fond of France and spent long periods there.

I was certain I had never read the book before. Still, several scenes felt very familiar — for example, the aristocrat tossing a coin as compensation for a child he had just run over with his carriage, as well as a few of the prison scenes. So, I must have read this in my teen years decades ago. 

The book was our reading circle’s choice, and it was generally well-liked. Almost everyone found the beginning somewhat heavy and even confusing, but once the plot gained momentum, it worked remarkably well — despite being nearly two hundred years old.

347 pp. 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi (Takamailla #3 )

Seuraava osa “tavallisten ihmisten” rikostarinoita. 

Janita on paikallisen “liikemiehen” tytär. Hänen isänsä bisnekset ovat aina olleet hiukan lain hämärällä puolella, ovat ne sitten olleet pilaantuneen poronlihan myyntiä tai marjanpoimijoiden ihmiskauppaa lähestyvää kohtelua. Isä on Thaimaassa ja reilu parikymppinen Janita asuu perheen suuressa ja komeassa, mutta pahasti homeisessa talossa. Hän pokailee paikallisesta baarista turisteja elämänsä täytteeksi. Yhtenä aamuna hän herää vähän vanhemman miehen kainalosta ja käy ilmi, että hän on myynyt homeisen talonsa miehelle ja suunnitelmana on, että hän itse saa jäädä siihen asumaan, kunhan on sitten “käytettävissä” kun mies etelästä tulee paikalle. Yksi ehto vain on - taloon pitää tehdä kuntotarkastus ja tarkastaja on jo sovittu tulemaan. Miten tästä selvitä? Erinäisten ikävien sattumien tuloksena on yksi kappale kuollutta hometarkastajaa. Miten päästä eroon ruumiista ilman, että naapurissa asuva erittäin äkäinen ja utelias ukko huomaa mitään? Ja kun käy ilmi, että kuolleen miehen veljet ovat paikallinen rikollisliiga, joka on edennyt nuuskan salakuljetuksesta huumeisiin, ja jonka juuri vankilasta päässyt pomo/isoveli ei kaihda oikein mitään, etenkään jos kokee kunniaansa tai perhettään loukatun. Ja he tietävät Janikalla nähdyn kadonneen veljen koiran, joten he tietävät Janikan olevan asiaan jotenkin sekaantuneen. Asiat pyrkivät muuttumaan monimutkaisemmiksi, kun lähes kaikki, mitä Janika tekee selvitäkseen kiipelistään, pyrkii epäonnistumaan enemmän tai vähemmän. Lopulta entisistä vihollisista voi tulla liittolaisia, tai sitten ei, ainakaan pidemmän päälle. 

Kirja oli sujuvaa ja vetävä tekstiä. Suurin ongelma oli, ettei yksikään tärkeimmistä henkilöistä kirjassa ollut vähääkään miellyttävä, vaan oikeastaan kaikki olivat lähinnä omaa etuaan ajavia ja häikäilemättömiä ihmisiä, jotka eivät lainkaan välittäneet tekojensa seurauksista. Hahmot olivat myös aika karikatyyrimäisiä. Kirja oli melkoisesti rajumpi, kuin edelliset sarjan osat, ollen vähän jo ehkä liiankin raju, siinä ei paljoa pidätelty väkivallan käytössä. Se oli ihan ok kuunneltavaa kuitenkin, tosin puoliso luopui jo ensimmäisen varsin yksityiskohtaisesti kuvaillun kuoleman jälkeen.  

320 pp.

Pierce Brown: Red Rising (Red Rising Saga #1)

The first part of the series that has seen a lot of praise. The book takes place in a fairly far future (at least hundreds of years, perhaps thousands of years in the future). The society is divided into strict classes, which are color-coded. The ”Reds” are the bottom class; they are manual laborers. ”Golds” are the top class; they are the rulers. Darrow is a miner who mines for Helium-3 under the surface of Mars. The miners are told that the mined Helium is used for terraforming Mars, and they are doing vital work for future generations. That is a lie: Mars was terraformed centuries ago. Darrow and his wife are captured in a forbidden area and flogged. His wife sings a forbidden song in defiance and is hanged. Darrow is also hanged later, but it turns out to be a mock hanging. An underground organization of Reds drafts him. He is supposed to pretend to be a red and go to the “Institute,” which would open the most prestigious positions of the gold people for him. Unfortunately, no one really knows what happens in the institute. It turns out that people are divided into different houses, and the houses are supposed to fight with each other until there is a winner with few rules. Before that, all students were paired and forced to fight to the death.  

Darrow is in the Mars clan and slowly gains influence, even if the clan is very divided, and there is little cooperation at first. As can be guessed, Darrow eventually wins the game, even if it is very rigged to favor the son of Mars's ArchGovernor. 

The world and events of the book are a strange mix of Sparta, Rome, feudalism, Harry Potter, Hunger Games, and Lord of the Flies. The book has a powerful YA vibe. Young people have grueling experiences and eventually achieve victory through absolute misery. I wonder how society would work with such a huge disregard for life? How many children do the Reds usually have? How many children do the _Golds_ have, as their class is also pruned with a very heavy hand? And there is apparently some fighting going on with a heavy and influential military. Against whom? Do the planets battle with each other?

The writing was adequate, perhaps a bit below average – there were no fancy sentence structures. It was a pretty fun read, but perhaps slightly too long. I didn’t entirely get why there has been such a fuss about it. I am not sure if I follow with the next part, I'll see, perhaps at some time?

382 pp.

Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Amgash #3 )

Kirja, joka jatkaa kirjailijan ”alter egosta” Lucy Bartonista kertovaa sarjaa. Lucy on jäänyt leskeksi ja hänen ex-miehensä on eronnut. He ovat pysyneet varsin ystävällisisä väleissä jo tyttäriensäkin vuoksi. Kun mies lähtee tutustumaan pienelle paikkakunnalle sukunsa juuriin, Lucy lähtee mukaan. Matkan aikana he keskustelevat elämästään ja suhteesta, Lucy myös muistelee elämänsä tärkeitä tapahtumia. Matka ei suju ihan niin kuin he olivat suunnitelleet ja olot, josta Williamin äiti on kotoisin, olivat molempia järkyttäviä – olot olivat niin surkeita, että heidän oli vaikea sopeutua siihen, minkälainen nainen myöhemmässä elämässään oli. Kirjassa on paljon mietintää yhteiskuntaluokasta ja sen vaikutuksesta elämään. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se jätti kylmäksi ja tuntui hyvin hajanaiselta. Se on mielestäni ylivoimaisesti heikoin tähän mennessä lukemani Elizabeth Stroutin kirja, se tuntui hiukan jaarittelevalta ja sekavalta ja jäin kyllä jossain määrin pettyneeksi.  Ehkä yhteiskuntaa koskevat ajatukset olivat liian amerikkalaisia jotenkin, ne eivät tuntuneen kovin koskettavilta.

A novel that continues the author's series about her “alter ego,” Lucy Barton. Lucy has been widowed, and her ex-husband is now divorced. They have remained on reasonably friendly terms, partly for the sake of their daughters. When the man sets off to visit a small town where his family has roots, Lucy joins him. During the trip, they talk about their lives and their relationship, and Lucy reflects on important events from her past.

The trip doesn’t go quite as they had planned, and the conditions in which William’s mother had grown up shock them both — they were so miserable that it was hard for them to reconcile those origins with the woman she later became. The book contains a great deal of reflection on social class and its impact on life.

The novel was well written, but somehow it left me cold and felt quite fragmented. In my opinion, it’s by far the weakest Elizabeth Strout book I’ve read so far. It felt a bit rambling and muddled, and I was left somewhat disappointed. Perhaps the thoughts on society felt too specifically American — they didn’t really resonate with me.

226pp

 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan (Saana Havas #4)

 Salla on sen verran toipunut edellisen kirjan seikkailuista ja niihin liittyvän podcastinsa laatimisesta, että miettii jo seuraavaa tarinaa kerrottavaksi. Ihan hyvää aihetta hän ei vielä ole keksinyt, mutta ollessaan tätinsä kanssa auttamassa tämän ystävää vanhan saaristotalon kunnostamisessa, hän kuulee saarella jo kymmeniä vuosia sitten tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta. Kuuluisan kirjailijan tuore puoliso oli pudonnut sodanaikaisesta tulenjohtotornista kuolemaansa. Salla kiinnostuu tapauksesta (ehkä hiukan hentoisin perustein, alussa ei ole oikein mitään järjellistä syytä olla epäillä muuta kuin onnettomuutta). Hän alkaa kysellä asiasta ja kuolleesta naisesta paikallisilta ihmisiltä, muta monet eivät tästä halua keskustella. (toisaalta tapahtumista on jo n 40 vuotta, ihme että kukaan edes mitään muistaa). Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä salaperäisemmältä (tietysti) asia alkaa vaikuttaa. 

Samaan aikaa Sallan poikaystävällä, Janilla, on sarjamurhaksi kehittynyt tapaus selvitettävänä. Iäkäs rikas suomalainen taidekeräilijä on ammuttu Nizzassa. Jan matkustaa paikalla uuden (ja kauniin) työparinsa kanssa. Ranskan poliisi pidättää pian miehen puolison, mutta Jan epäilee, että asia ei ole niin yksinkertainen. Kun Suomessa murhataan Nizzassa tapetun miehen vanha tuttava tavalla, joka todistaa tapauksien liittyvän toisiinsa, Ranskan poliisikin uskoo, että puoliso ei ollut syyllinen. Tarkemmissa selvittelyissä löytyy viitteitä siitä, että murhat liittyvät 70-luvun lopun tapaturmaiseen kuolemaan, jossa kulttuuripiirien juhlissa lupaava nuori taiteilija putosi ikkunasta. Hänen yhtenä poikaystävänään oli tuolloin nuori lupaava kirjailija, joka tietysti osoittautuu olevan sama, kuin saarella kuolleen naisen puoliso. Sallan ja Janin tapaukset lopulta siis kiertyvät olemaan toisiinsa liittyviä, tietenkin. 

Kirja on samalla tyylillä kuin aikaisemmatkin kirjoitettu ja paikoitellen aika hitaasti, leppoisaan tahtiin, etenevä. Järisyttävän epätodennäköisistä sattumista huolimatta juoni on kiinnostava, vaikkakin juuri epätodennäköisyyksien vuoksi välillä vähän ärsyttävä. Salla se aina myös onnistuu järjestämään itsensä vaaranpaikkoihin… Murhaajan motiivi ei ehkä ollut kaikkein vakuuttavimmasta päästä. Myöskään ne vanhemmat kuolemantapaukset eivät todennäköisesti oikeasti tuomioihin olisi johtaneet, murhaksi niitä tuskin olisi voitu mitenkään saada luokiteltua, siihen kun tarvitaan paljon harkintaa ja/tai raakuutta. Tapon syyteoikeus olisi jo vanhentunut. Mukavaa mökkimatkojen kuunneltavaa kirja oli kuitenkin. 

Salla has recovered enough from the adventures of the previous book and from producing the related podcast that she's already thinking about the next story to tell. She hasn't yet come up with a solid idea, but while helping her aunt and the aunt’s friend renovate an old archipelago house, she hears about an accidental death that happened on the island decades ago. The young wife of a famous author had fallen to her death from a wartime fire control tower. Salla becomes intrigued by the case (perhaps on rather flimsy grounds — at first, there's really no rational reason to suspect anything other than an accident). She starts asking the locals about the incident and the deceased woman, but many people are unwilling to talk about it. (Then again, it happened about 40 years ago — it’s a wonder anyone remembers anything at all.) The more she investigates, the more mysterious the case (of course) begins to seem.

At the same time, Salla’s boyfriend Jan is investigating a case that has turned into a serial murder. An elderly, wealthy Finnish art collector has been shot in Nice. Jan travels there with his new (and beautiful) partner. The French police quickly arrest the man’s wife, but Jan suspects the situation isn't that straightforward. When an old acquaintance of the murdered man is killed in Finland — in a way that clearly links the two cases — the French police also start to believe the wife may not be guilty. Further investigation reveals clues that the murders are connected to the accidental death of a promising young artist at a cultural elite party in the late 1970s, where he fell from a window. One of his boyfriends at the time was a young, promising author — who, of course, turns out to be the same man whose wife died years later on the island.

So, naturally, Salla’s and Jan’s cases end up being connected.

The book is written in the same style as the previous ones and proceeds at a fairly slow, relaxed pace at times. Despite the wildly improbable coincidences, the plot is engaging — although the implausibility can be a little annoying now and then. Salla, as always, manages to put herself in dangerous situations… The murderer's motive wasn’t perhaps the most convincing. Also, those older deaths probably wouldn’t have led to any convictions in real life — they likely couldn’t have been legally classified as murders, which require a level of premeditation and/or brutality. Any possible manslaughter charges would already be time-barred. Still, it was an enjoyable book to listen to during cottage trips.

400pp

Martta Kaukonen: Terapiassa (Terapiassa #1)

 Nuori sarjamurhaaja, Ira, hakeutuu julkkispsykologin, Clarissan, vastaanotolle. Hän on lapsuudessa joutunut satunnaisen lapsisieppaajan hyväksikäyttämäksi, eikä siitä kunnolla ole koskaan toipunut.  Hän uskoo jäävänsä pian kiinni ja toivoo psykologin voivan kirjoittaa hänelle lausunnon täydestä syyntakeettomuudesta (näinhän asia ei toimisi, vaan vaadittaisin oikeuden määräämä mielentilatutkimus). Tarinaa kerrotaan vuorotellen eri näkökohdista. Kertojina on Iran ja Clarissan lisäksi Clarissan puoliso Pekka, sekä Clarissasta henkilökuvaa kirjoittava Hesarin (tai kuten kirjassa sanotaan ”Aviisin”) rapajuoppo toimittaja Arto. Tarina etenee näiden eri näkökulmien varassa ja melko nopeasti paljastuu, että ainakaan kaikki henkilöt eivät ole luotettavia kertojia. Lopulta käy selvästi ilmi, että ihan kaikki valehtelevat, ja paljon. Arto ehkä vähiten, mutta ei hänenkään näkökulmansa ihan rehellinen ole, mutta ainakin hän on osapuilleen sitä mitä väittää olevansa – muut oikeastaan eivät ole. Lopulta paljastuu, että Ira ei ole sarjamurhaaja, vaan korostuneen syyllisyyden tunteensa vuoksi uskoo puoliksi tosissaan tehneensä osapuilleen kaikki maassa tapahtuneet surmatyöt. Clarissan puoliso on se, joka Iran aikanaan sieppasi. Ja Clarissa itse tiesi puolisonsa olevan pedofiili, ja omaa asemaansa suojellakseen jopa tappoi yhden miehensä uhrin, joka uhkasi hakeutua julkisuuteen. Ja Arto on Iran isä. Eli pikkuisen siis alun asetelma muuttui kirjan kuluessa ja sisälsi ”muutaman” sattuman. Kirja oli helppolukuinen, luvut olivat lyhyitä, kieli oli selkeää, ehkä hiukan liiankin selkää ja yksinkertaista. Mitään suurta järkeähän juonessa ei ollut ihan perusjuonikuvionkaan kannalta. Ja julkkisterapeutilta ei tasan varmasti saisi aikaa ”huomenna klo 9:00”. Muutenkin terapiapuolella ja lääketieteellisessä tiedossa oli puutteita, sivulauseessa mm. sanotaan, että 70-luvulla kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointi olisi ollut mahdotonta, kun sairautta ei vielä tunnettu. Sairaus kun on alun perin kuvattu jo antiikin Kreikassa… ja myöhemmin tarkemmin 1800-luvulla. Muutenkin terapian kuvaus oli aika kummallista, tietysti kun se suodattuu kahden epäluotettavan kertojan kuvauksen kautta, on vaikea sanoa mikä oli mitä. Tosiaan kirja ei ollut suurta kirjallisuutta, mutta ehkäpä seuraavaankin osaan joskus tulee tartuttua. 

A young serial killer, Ira, seeks out a session with celebrity psychologist Clarissa. As a child, she was abused by a random child abductor and has never truly recovered from the trauma. She believes she’ll be caught soon and hopes the psychologist can write her a statement declaring her fully criminally insane (which, of course, is not how things work — such a determination would require a court-ordered psychiatric evaluation).

The story is told from alternating perspectives. In addition to Ira and Clarissa, the narrators include Clarissa’s husband Pekka, and Arto, a washed-up journalist from Helsingin Sanomat (or “Aviisi,” as it’s called in the book), who is writing a profile of Clarissa. The story unfolds through these different viewpoints, and it quickly becomes apparent that not all narrators are reliable. Eventually, it becomes clear that everyone is lying — and lying a lot. Arto perhaps the least, but even his perspective isn’t entirely honest. At least he is more or less who he claims to be — the others, not so much.

In the end, it turns out that Ira is not actually a serial killer. Due to her overwhelming sense of guilt, she half-seriously believes she is responsible for nearly every murder committed in the country. It is revealed that Clarissa’s husband is the one who abducted Ira as a child. And Clarissa herself knew her husband was a pedophile — and, to protect her own position, even killed one of his victims who had threatened to go public. Arto, meanwhile, is Ira’s father. So the initial setup of the story takes a slight turn as the book progresses, complete with “a few” coincidences.

The book was easy to read, with short chapters and clear — perhaps overly simple — language. There wasn’t much real logic to the plot, even in terms of basic story structure. And a celebrity therapist certainly wouldn’t be available “tomorrow at 9:00 a.m.”

There were also flaws in the portrayal of therapy and medical knowledge. For example, in a throwaway line it’s stated that bipolar disorder couldn’t be diagnosed in the 1970s because the illness wasn’t known yet — when in fact, the condition was already described in ancient Greece and more precisely defined in the 19th century. The depiction of therapy overall was quite odd, though since it’s filtered through two unreliable narrators, it’s hard to say what was meant to be taken at face value.

All in all, the book wasn’t great literature, but I might still end up picking up the next installment at some point.

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Kokoelma true crime -tarinoita menneisyydestä. Menneisyydessäkin murhattiin samankaltaisista syistä kuin nykyään, etenkin mustasukkaisuuden ja ahneuden vuoksi. Perjantai-illan kännipuukotuksia kirjassa ei kuvattu, vaikka niitäkin epäilemättä tapahtui. Todennäköisesti köyhemmän kansan syylliset hirtettiin ilman suurempaa kohua tai kronikoihin pääsyä, jos syyllinen ylipäätään jäi kiinni.

Aateliset saattoivat joskus keplotella itsensä kotiarestiin rangaistusta odotellessaan, mutta tämä ei aina onnistunut. Pahimmillaan rikoksista jouduttiin maksamaan hengellään – tai vielä pahemmin, kärsimällä raakaa kidutusta ennen kuolemaa. Ajoittain murhien tekemiseksi solmittiin varsin vauhdikkaita salaliittoja, eikä asema tai ammatti estänyt väkivaltaisia tekoja. Esimerkiksi luostarin johtaminen tai pappisvirka ei estänyt maantierosvoutta, ryöstöjä tai lähiseudun pienempien aatelisten tappoja.

Kirja oli ihan kiinnostava luettava muiden kirjojen välissä. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa aikakauden lainkäytöstä niin teorian kuin käytännönkin tasolla: kuka tutki rikoksia, miten oikeudet toimivat ja ketkä toimivat tuomareina tai valamiehinä – jos sellaisia oli. Nyt kirjassa keskityttiin ehkä liikaa pelkästään rikoksiin ja rikollisiin.

256 pp.