Ninni Schulman: Viimeiset leikit (Som vi lekte)

Kirja tapahtuu 80-luvulla, eli välttää kätevästi kännyköiden aiheuttamat ongelmat juonen kuljettamiselle. Ingrid on entinen poliisi, joka on juuri päässyt vankilasta. Hän on ampunut perheväkivaltaan toistuvasti syyllistynyttä puolisoaan. Hän on menettänyt tyttärensä huoltajuuden. Hän muuttaa maaseudulle pikkupaikkakunnalle rakentaakseen elämänsä uudelleen. Pikkupaikkakunnalla työn löytäminen ei ole helppoa, joten Ingrid päättää perustaa etsivätoimiston (ihan kuin vankilasta juuri päässyt saisi ko. tehtäviin minkäänlaisia lupia, eiköhän työ ole Ruotsissakin luvanvaraista). Edellisenä vuonna paikkakunnalla oi kadonnut nuori poika. Poliisi oli päätynyt siihen, että poika oli hukkunut lähdettyään uimaan. Äiti oli toista mieltä, sillä poika oli pelännyt vettä eikä koskaan mennyt syvälle. Äiti palkkaa Ingridin selvittelemään poikansa kohtaloa. Poliisi näyttää tutkineen asiaa melko huolimattomasti, ja Ingrid löytää lopulta useampiakin mahdollisia syyllisiä, mukaan lukien pojan äkkipikainen isä ja paikallinen hiukan outo mies, joka osoittautuu olevan pedofiili. Poika porukka myös harrasti etsiväleikkiä ja salakuuntelivat ihmisiä – ehkä he kuulivat jotain liian arkaluonteista?

Ingridille yllätyksenä yhtenä paikkakunnan poliiseista työskentelee vanha heila, se, joka edelsi väkivaltaiseksi osoittautunutta aviopuolisoa. Ikävästi tämä on menossa muutaman kuukauden kuluttua naimisiin, vaikka vanha suola hiukan alkaakin janottaa jopa molemmin puolin. Samalla Ingrid yrittää luoda uudelleen suhdetta tyttärensä kanssa. Tämä asuu sijaisperheessä ja on äitinsä lähes unohtanut. Lisäksi hänen pitää pelätä vanhaa, ehkä kostohimoista, aviopuolisoaan.

Kirja oli aika perusluokan dekkari, ilman mitään erityisempää. Päähenkilö oli jossain määrin epämääräisen ärsyttävä, kuten oikeastaan suurin osa muistakin henkilöistä. Mitenkään loistavasti luotuja kukaan henkilöistä ei ollut ja he vaikuttivat jotenkin karikatyyri tai luonnosmaisilta. Juonikuvio oli aika tavanomainen (arvasin aika nopeasti missä ruumis on, motiivi jäi jonkin sortin yllätykseksi, mutta eipä siitä mitään vihjeitä ollutkaan oikeastaan tarjolla. Yleensä jos kirjassa tai TV-sarjassa joku hoitaa kukkapenkkiään korotetun huolellisesti, asiaan on syynsä...) eikä kirja kielellisestikään mitenkään keskitasosta poikennut.

 

 

The book is set in the 1980s, conveniently avoiding the plot complications caused by mobile phones. Ingrid is a former police officer who has just been released from prison. She had shot her husband, who was repeatedly guilty of domestic violence. She has lost custody of her daughter. She moves to the countryside, to a small town, to rebuild her life. Finding work in a small town isn’t easy, so Ingrid decides to start a detective agency (as if someone just out of prison could get the necessary permits for that kind of work—surely such work requires licensing in Sweden too).

The previous year, a young boy had disappeared in the area. The police concluded that the boy had drowned after going swimming. His mother disagreed, as the boy had been afraid of water and never went in deep. The mother hires Ingrid to investigate what happened to her son. The police appear to have conducted a rather sloppy investigation, and Ingrid eventually uncovers several possible suspects, including the boy’s hot-tempered father and a somewhat odd local man who turns out to be a pedophile. The group of boys also played detective and eavesdropped on people—maybe they overheard something too sensitive?

To Ingrid’s surprise, one of the town’s police officers is an old flame, the one who came before the abusive husband. Unfortunately, he’s getting married in a few months, even though the old spark seems to flicker on both sides. At the same time, Ingrid tries to rebuild her relationship with her daughter, who lives with a foster family and has nearly forgotten her mother. She also has to worry about her possibly vengeful ex-husband.

The book was a fairly standard crime novel, without anything particularly special. The main character was somewhat vaguely annoying—actually, most of the characters were. None of them were especially well-developed, and they felt more like caricatures or sketches. The plot was quite conventional (I figured out pretty quickly where the body was; the motive was somewhat of a surprise, but there really weren’t any clues pointing to it). Even the language of the book didn’t rise above average.

423 pp. 

 

Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

The book is set during the First World War, in the aftermath of the Halifax Explosion. A young nurse, Laura, has returned from working in a field hospital after sustaining an injury. She lost her mother in the explosion. Her brother, Freddie, is fighting in Europe and is presumed lost. Laura receives his jacket and dog tags in the mail. But was he really lost? How could those things have been sent back home? Determined to find out what happened, she decides to return to the front—especially after a pair of elderly women who conduct séances claim that Freddie is not dead.

Freddie’s story is told in alternating chapters as flashbacks. During an attack, he finds himself trapped in an overturned pillbox with no visible means of escape. He resigns himself to a slow death—until he discovers he’s not alone. An enemy soldier, Hans Winter, is also there. After a period of suspicion and tension, they become unlikely comrades. Eventually, they manage to escape and end up wandering in no man's land. Neither wants to abandon the other, but they can't return to either side—one of them would be considered the enemy and likely imprisoned or worse.

As Laura makes her way to the front, she encounters a strange man who appears to run an impossible restaurant just behind the trenches. There is wine, fine music, and a mysterious atmosphere—but something feels off. Rumors surround the place, and it’s said that no one ever returns from it. Freddie’s path eventually leads him to the same man (while Winter, after being treated in an Allied hospital, escapes as soon as he’s well enough). Freddie is essentially captured by the mysterious man and begins to lose parts of himself.

The book is perhaps more of a historical novel with supernatural overtones than a pure fantasy. Somehow, it didn’t really engage me. At times, it felt slow and carried a sort of translucent, dreamlike tone. The mythical elements were never fully explained or grounded in any sensible logic. The man simply captured fragments of souls to create music—but how or why was never clear. I wonder if even the author knows. I’m not a big fan of mild (very mild) supernatural horror with romantic undertones, and ultimately, I wasn’t a great fan of this book.

325 pp. 

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla #2)

 Sarjan edellinen osa jätti sen verran odotuksia, että aloitin seuraavan kirjan saman tein. Mitään suoria yhteyksiä sarjan kirjoilla ei ole keskenään, mitä nyt tapahtuvat pienillä paikkakunnilla, päähenkilöinä ovat pääosin tavalliset ihmiset, eivät poliisit tai etsivät, ja ruumiita tulee useita. 

Tämä kirja tapahtuu pohjanmaalla pienellä paikkakunnalla. Lehtosen suvulla on pitkään ollut huoltoasema. Kasken suku asuu naapurissa ja heillä on ollut autokorjaamo. Suvut ovat ajautuneet vihaamaan toisiaan. Kun Kaskien huoltoasema hanke kaatuu, Lehtosilla on syytä juhlia. Maria Lehtonen on juuri täyttämässä 18 vuotta ja riitautuu isänsä kanssa, koska hän toiveena on päästä mahdollisimman pian pois pikkupaikkakunnalta ja isänsä haaveena on taas se, että tytär jatkaa huoltamobisneksessä. Kun Maria lähteä kotoaan kiukkuisena, hän tapaa Lehtosten nuorimman pojan, Teemun, ja päätyy heidän huoltoasemansa pihalla auton takapenkille pojan kanssa erittäin kuumissa tunnelmissa. Kun Marian isä saa heidän kiinni rysän päältä, Teemu saa elämänsä selkäsaunan. Maria lukitsee itsensä huoltoasemalle yöksi ja hänen isänsä jää aseman eteen istumaan ja selviämään humalastaan sekä odottaa samalla poliiseja viemään hänet pahoinpitelystä syytettynä putkaan. Poliisit eivät tule, mutta kuolema tulee. Kun Maria aamulla herää hän löytää isänsä kuoliaaksi puukotettuna, ja omat veriset jalanjälkensä puukotuskohdan ympärillä. Hänellä ei ole mitään muistikuvaa asiasta, mutta kun muitakaan ilmeisiä syyllisiä ei ole, hän tulee tuomituksi murhasta.  

Kun Maria palaa katkerana paikkakunnalle vuosia myöhemmin kärsittyään tuomionsa, hän ei muuta halua kuin osuutensa huoltoasemabisneksestä ja päästä pois paikkakunnalta, pysyvästi. Mutta tämä ei ole niin yksinkertaista kuin hän olisi toivonut. Lisäksi vielä kuolemia tapahtuu lisää, ja kaikki ovat kuolleet samalla tapaa puukotettuina kuin Marian isä aikanaan. Tällä kertaa Maria ei ole ihan ensimmäisenä epäiltynä, ja jopa poliisi alkaa miettiä oliko hän syyllinen edes isänsä murhaan. 

Kirja oli hyvä, mutta ei ehkä ihan samalla tasolla kuin sarjan ensimmäinen teos. Etenkin alku tuntui hiukan rasittavalta, kun yksikään henkilö ei vaikuttanut yhtään sympaattiselta, mutta tilanne kyllä korjautui, kun henkilöt oppi paremmin tuntemaan. Jonkin asteista rytmin tasapainotusongelmaa myös kirjassa oli, puolivälissä oli pitkähkö hitaampi jakso, jota ehkä olisi voinut hieman jäntevöittää. Yksittäinen juoniaukko, jonka kuvittelin löytäneeni, osoittautui enemmän vihjeeksi kuin aukoksi, se oli mukava yllätys.  Menevästi kirjoitettu kirja oli kuitenkin, ja tämäkin oli hyvin ”elokuvallisesti” kerrottu kuten edeltäjänsä, ehkä kumminkin aavistuksen vähemmän. Henkilökuvaus oli mielenkiintoista ja elävää ja omaperäisiä hahmoja riitti.  Varmasti se seuraavakin osaa tulee luettavaksi kunhan ilmestyy. 

(Does anyone want English versions of books with no translations?)

320 pp. 

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu (Christmas #1

 

Kun olin yhden Matt Haigin kirjan lopettanut, Bookbeatin suositukset suosittelivat toista. Olin tästä kirjasta kuullut hyvää, ja ajattelin lukaista sen, vaikka kyseessä onkin saduksi luokiteltava tarina. Kirja oli kertomus pojasta, jonka nimi oli Joulu, joka eli isänsä kanssa äärimmäisen köyhää elämää – niin köyhää, että Joulun rakkain lahja, mitä hän koskaan oli saanut, oli vanhasta lantusta tehty nukke. Hänen isänsä lähtee miesjoukon kanssa Lappiin etsimään tonttuja, sillä kuningas on luvannut tonttujen olemassaolon todistamisesta ison palkkion. Joulun seuraksi muuttaa hänen tätinsä, joka kohtelee Joulua niin huonosti, että hän karkaa kotoa ja lähtee etsimään isäänsä. 

Matkallaan hän tapaa poron, jonka kanssa ystävystyy. Kun he lopulta löytävät tontut, osoittautuu, että nämä eivät olekaan aivan niin ystävällisiä, kuin he odottivat, vaan tontut ovat ”trumppilaisen” tyrannin aivopesemiä ja johtamia. Lopulta asiat tietysti kääntyvät parhain päin ja pojasta nimeltä Joulu tulee lopulta joulupukki. 

Kirja on kirjoitettu hauskan humoristisella tyylillä, jossa on vitsejä, joista on suunnattu enemmän aikuisille ja toisaalta mukana on alakoululaisten suosikkeja, pissakakka-vitsejä.  Kerronta on kevyen ironista ja nautittavaa. Käännöksessä kääntäjä oli kyllä joutunut taivuttamaan itsensä kaksin kerroin, jotta saatiin jotenkin väännettyä jonkinlainen selitys siitä, miten joulupukin nimeksi tuli joulupukki. Ja oli erikoista lukea Englantilaisen kirjailijan teosta, joka tapahtuu Suomessa. 

After I finished one of Matt Haig’s books, Bookbeat’s recommendations suggested another. I had heard good things about this book, and I thought I’d give it a read, even though it’s classified as a fairy tale.

The book is a story about a boy named Christmas, who lived in extreme poverty with his father—so poor that the most treasured gift Christmas had ever received was a doll made from an old turnip. His father sets off with a group of men to Lapland to look for elves, as the king has promised a large reward for proof of their existence.

Christmas’s aunt comes to live with him in the meantime, but she treats him so poorly that he runs away from home to find his father. On his journey, he meets a reindeer with whom he becomes friends.

When they finally find the elves, it turns out they are not quite as friendly as expected. The elves have been brainwashed and are being led by a “Trump-like” tyrant. Eventually, of course, things turn out well, and the boy named Christmas becomes Santa Claus.

The book is written in a fun, humorous style, with jokes aimed more at adults and, on the other hand, elementary school favorites—pee and poop jokes. The narration is lightly ironic and enjoyable. The translator clearly had to twist themselves into a pretzel to come up with some kind of explanation for how the name Santa Claus became Joulupukki (the Finnish name for Santa Claus).

280 pp. 

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina (A Case of Two Cities, Inspector Chen Cao #4)

Seuraava osa tarkastaja Chen sarjassa. Chen on kiinalainen poliisipäällikkö, joka on myös runoilija ja kääntää kirjoja englannista kiinaksi. Hän saa erityismääräyksen ja erityisvaltuudet selvitellä korruptiota, joka vaikuttaa ylettyvän korkeimmille puoluekaadereille asti. Kukaan ei ole halukas keskustelemaan hänen kanssaan, ja kun hänen vanha ystävänsä, TV-toimittajana toiminut kaunis nainen löytyi kuolleena vain muutama päivä heidän tapaamisensa jälkeen, vaikuttaa siltä, että tutkimuksia eivät katso hyvällä jotkin tahot.  Chen saa sitten yllättäen määräyksen johtaa kirjailijadelegaatiota, joka on menossa vierailulle Yhdysvaltoihin. Miksi tämä tapahtuu, yrittääkö joku riittävän korkeassa asemassa oleva siirtää hänen huomionsa pois menossa olevasta tutkimuksesta tai viivyttää sitä? USA:ssa hän tapaa jo entuudestaan tuntemansa naispoliisin (johan hän on enemmän kuin vähän ihastunut), joka on tietoinen kiinalaisten korruptiotutkimuksista. USA:n liittovaltion organisaatiot eivät pidä kovasti ajatuksesta, että kiinalaisia lahjontaan syyllistyviä oligarkkeja pakenee USA:han ja näin tarjoutuu mahdollisuus epäviralliseen yhteistyöhön. Kun kirjallisuusdelegaation kääntäjä tapetaan kadulla, asiat alkavat vaikuttaa aikaisempaakin kuumemmilta. 

Kirjan alkupuoli vaikutti varsin hitaalta ja tuntui keskittyvän melkein enemmän Chenin miettimiin runoihin sekä ruoka-annoksien kuvailuun kuin varsinaiseen poliisityöhön. Kiinalaiseen kulttuurin ajattelumallien kuvaaminen vaikutti olevan myös tärkeämpää kuin se varsinainen dekkarijuoni. Tämäkin tietysti oli aika kiinnostavaa sinällään. Loppua kohden kirja lähti lopulta vetämään - alkupuolella mietin jo, että tämä on viimeinen osa tätä sarjaa, mutta ehkä jossain vaiheessa näitä voi lisääkin vielä lukea. Ihan loppu toisaalta oli ehkä vähän lässähdys, kaikki asiat eivät selvinneet ja tarina kurottiin kasaan hyvin nopeasti ja tuntui oikeastaan jäävän hiukan kesken.  

The next installment in the Inspector Chen series. Chen is a Chinese police chief who is also a poet and who translates books from English to Chinese. He receives a special assignment and special authority to investigate corruption, which reaches the highest levels of party officials. No one is willing to talk to him, and when his old friend—a beautiful woman who worked as a TV journalist—is found dead just a few days after their meeting, it appears that certain parties do not look kindly on his investigations.

Chen is then unexpectedly ordered to lead a delegation of writers on a visit to the United States. Why is this happening? Is someone in a high enough position trying to distract him from the ongoing investigation or at least delay it? While in the U.S., he meets a female police officer he already knows (and for whom he has more than a little affection). She is aware of the Chinese corruption investigations. U.S. federal agencies are not too happy about the idea of Chinese oligarchs guilty of bribery fleeing to the U.S., which opens the door for unofficial cooperation. When the delegation’s translator is murdered on the street, things start to heat up even more.

The book's first part felt rather slow and seemed to focus more on Chen’s poetic reflections and descriptions of food than on actual police work. Depicting Chinese cultural perspectives seemed to be more important than the detective plot itself. That was interesting in its own way, of course. Toward the end, the story finally picked up — I had already been thinking that this would be the last book in the series for me, but maybe I could read more at some point. However, the very end was a bit of a letdown; not everything was resolved, and the story was wrapped up very quickly, leaving it feeling somewhat unfinished.

407 pp.

Hannu Salmi: Tunteiden palo: Turku liekeissä 1827

Tietokirja Turun palosta vuonna 1827. Kyseessä oli maan tuohon asti suurin katastrofi, joka tuhosi pääosan kaupungista, yli 2500 rakennusta. Huomioiden tuhojen laajuus kuolonuhreja oli oikeastaan hämmästyttävän vähän, vain alle kolmekymmentä, mutta asunnottomaksi jäi yhdellä iskulla yli 10000 ihmistä. Kirja käsittelee paloa tarkasti aikalaislähteiden pohjalta. Kyseessä oli ensimmäinen uutinen Suomesta, josta kirjoitettiin laajalti ulkomaiden sanomalehdissä - tosin jutut olivat paljolti kopioita toisistaan ja sisälsivät alkuvaiheen huhuihin pohjautunutta tietoa. Kirjan antaa hyvän katsauksen tähän katastrofin monelta taholta, kumoten kansansuussa kulkeneen uskomuksen piikatytön huolimattomuudesta tulipalon syynä. Ilmeisesti tuuli vain heitti kekäleitä toisen talon savupiipusta rutikuivalle tuohikatolle. Kuivuus, tuuli ja miesvoiman puute (merkittävä osa kauppakaupungin miehistä oli matkustanut Tampereelle markkinoille) saivat aikaan palon katastrofaalisen leviämisen puisessa kaupungissa. 

Kirja on kerrottu selkeällä, mukaansa tempaavalla kielelle - ehkä ihan loppupuolella, osassa, jossa käsiteltiin palon jättämiä muistoja, olisi hieman voinut olla tiivistämisen varaa. 

A non-fiction book about the Great Fire of Turku in 1827. It was the largest disaster in Finland up to that time, destroying most of the city—over 2,500 buildings. Considering the extent of the destruction, the number of casualties was surprisingly low, with fewer than thirty deaths. However, more than 10,000 people were left homeless in an instant.

The book examines the fire in detail, based on contemporary sources. It was the first news event from Finland to receive widespread coverage in foreign newspapers—though many of the articles were merely copies of each other and contained information based on early rumors.

The book provides a comprehensive overview of the catastrophe, debunking the widely held belief that the fire was caused by the carelessness of a maid. Apparently, the wind simply carried embers from one house’s chimney onto a tinder-dry birch-bark roof. Drought, strong winds, and a shortage of manpower (since many of the city's men had traveled to Tampere for a market fair) contributed to the fire’s catastrophic spread in the wooden city.

The book is written in a clear and engaging style—though towards the end, in the section discussing the memories left by the fire, some parts could have been more concise.

240 pp. 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi (Takamailla #1)

Jennifer on Korppoon saaristossa sijaitsevan venesataman ja ravintolan uusi innokas omistaja. Hänellä ei ole varaa epäonnistua, sillä hän on jo epäonnistunut useamman kerran - taustalla on selvä maanisdepressiivinen sairaus. Sigge on ollut koko elämänsä luuseri, joka on saanut aikoinaan potkut lautan kuljettajan tehtävästään. Mukana on kolmikko venäläisiä, joilla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan. Kun Sigge löytää Jerkerin, miehen, joka Jenniferille venesataman myi merestä kuolleena kurkku aukileikattuna, hänestä tulee lyhyeksi aikaa sankari. Hän alkaa epäillä venäläisiä murhasta. Kun hän vielä venäläisten touhuja selvittäessään löytää venesataman entisen vuokralaisen (joka on kadonnut) puolison kuolleena aution saaren rannalta, hän epäilynsä vain lisääntyvät. Muitakin kuolemantapauksia alkaa saarella tapahtua, ja useimmat tuntuvat liittyvän Jenniferiin jollain tapaa. Onko hän ehkä tappaja - etenkin kun tieto hänen aikaisemmista ongelmistaan leviää, pikkupitäjän juorumylly saa lisää vauhtia. Ja mitä venäläisillä on oikein mielessään - he näyttävät tekevänsä kaikkensa, jotta Jenniferin kauppa saadaan peruutettua. Ja miksi ihmeessä Jerker edes myi sataman, joka on vanhaa suvun maata, ihan ulkopuoliselle ja aivan yllättäen? Ja missä vaiheessa Jennifer pamahtaa ihan täyteen maaniseen psykoosiin, raja kun koko ajan on hyvin lähellä tai välillä jo ylittyy. 

Kyseessä oli melkoisen vauhdikas ja yllätyksellinen kirja, joka hiukan lopussa meni uskottavuuden tuolle puolelle, mutta silloinkin kuitenkin ihan viihdyttävästi. Kielellisesti kirja oli aika visuaalisen vaikutelman antava, se tuntui olevan “leikattukin” aivan TV-sarjan tyyliin, ja kohtaukset näki silmissään oikeastaan kuvakulmia ja kameran pannauksia myöten TV-sarjan jaksona. Yhden tietyn henkilön murhanhimon motiivit jäivät kyllä hiukan epäselviksi. Sen toisen syyllisen henkilön teothan eivät lisäselityksiä tarvinneet, psykopaatti on psykopaatti. Myös se, että satunnaisen elektroniikkaromun seassa on toimiva satelliittipuhelin oli aika epätodennäköisen tuntuinen mukava sattuma. Kirja oli selvästi parempi kuin aikaisemmin saman kirjailijan teos, Tottelemattomat. Tämän sarjan seuraavakin teos pitänee kyllä lukea. 

Jennifer is the new eager owner of the marina and restaurant located on Korppoo Island. She can’t afford to fail, as she has already failed several times in the past - behind this is a clear manic-depressive illness. Sigge has been a loser his whole life, having once been fired from his job as a ferry captain. There’s a trio of Russians involved who don’t have the cleanest intentions. When Sigge finds Jerker, the man who sold the marina to Jennifer, dead in the sea with his throat cut, he becomes a hero for a short while. He begins to suspect the Russians of murder. As he investigates the Russians and finds the dead spouse of the marina’s former tenant (who has disappeared) on the shore of a deserted island, his suspicions only grow. Other deaths begin to occur on the island, and most seem to be connected to Jennifer in some way. Is she perhaps the killer - especially as news of her past problems spreads, the small town gossip mill picks up speed. And what are the Russians really up to - they seem to be doing everything to have Jennifer’s business canceled. And why on earth did Jerker sell the marina, which is old family land, to an outsider and all of a sudden? And at what point does Jennifer completely spiral into full manic psychosis, as the line is continually very close or at times already crossed?

This was quite a fast-paced and surprising book, which did straddle the line of credibility towards the end, but was still entertaining. Linguistically, the book created a very visual impression; it felt "edited" in the style of a TV series, with scenes vividly depicted, including angles and camera pans typical of a TV episode. The motives behind one particular character’s desire to commit murder remained somewhat unclear. The actions of the second guilty party didn’t require further explanation; a psychopath is a psychopath. Also, the fact that among random electronic waste, there is a functioning satellite phone felt like an unlikely but convenient coincidence. The book was definitely better than the author's previous work. I will certainly have to read the next book in this series.

400 pp

Robert Lynn Asprin: Little Myth Marker (Myth Adventures #6)

 

The next in the Myth series, Skeeve, a still-learning magician, and his friend Aahz from the dimension of Perv are living pretty comfortably. They have managed to get into a position where they are able to collect fees both from the mob and the town they are supposed to protect from the mob. One night, Skeeve manages to win a lot of money in poker even if he doesn’t know the complicated rules of the game. As collateral for part of the winning, he gets to his surprise a young girl. New females in his life won’t stop there: he gets as a present from a mob leader a “molly”, a nice looking young woman, who is supposed to be his girlfriend and is very friendly. At some point, he finds out that there is someone who is aiming to destroy his reputation, and he is supposed to take part in a very high stakes poker game as he was good at the earlier game. 

Not nearly as good as some of the first installments of the series. The humor is pretty forced and mostly not very funny. The main characters are starting to be pretty irritating and the plot feels forced (and very aged).  

208 pp.