Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia by

A collection of short stories by a female Finnish author who writes novels about a female detective. Pretty mediocre stories with a surprisingly poor description of women; most characters behave very stupidly, and are very one-dimensional.


Kokoelma Leena Lehtolaisen kirjoittamia novelleja. Yleinen taso ei nouse kovin korkeaksi. Parhaita ovat alkupään Maria Kallioon liittyvät novellit, etenkin “Älä kerro Marialle”, jossa päähenkilönä on Maria Kallion entinen pomo, Jyrki Taskinen. Novelli käsittelee raiskausta ja kulttuuria, jossa herkästi ilmoitukset painettiin villaisella, etenkin jos syytettynä oli tärkeä henkilö.
Kirjan niminovelli on myös kohtuullinen ja kertoo miehestä, jonka pakkomielle kirjastonhoitajaan saa draamaattisen lopputuloksen.
“Rakkaudesta se hevonenkin raiskaa”, on suomalaistettu versio Steubenvillen raiskaustapauksesta, jossa suositut urheilijanuorukaiset selviävät raiskauksesta ja uhri syyllistetään. Suomalaiseen kulttuuriin siirrettynä tarina ei oikein tuntunut toimivan, ei täällä jokin junnujoukkue ja sen maine koko paikkakuntaa kiinnostaisi.
“Kuolema ramoviisuissa” on taas kirjan paremmasta päästä, siinä alkoholiin menevän Ramones-yhteyttä fanittavan seurueen yksi jäsen kuolee. Vahingossa? Tai sitten ei.

“Surunsaari” on enemmän ilmeisesti nuorisolle tarkoitettu yksinkertainen tarina, jossa yksi mökkeilevistä koululaisista katoaa ja löytyy sitten onnellisesti epätodennäköisten sattumien jälkeen. Ei todellakaan mikään erityisen hyvä kertomus.

Myös “Möykky” on raiskaukseen liittyvä tarina. Siinä pulska, huonolla itsetunnolla varustettu, hiukan yksinkertainen siivooja saa voimaa siitä, että fiksu toimistopäällikkö edes huomaa hänet, vaikka on juuri tullut raiskatuksi ja sairastunut imusolmukesyöpään. Jossain määrin naiivi tarina.
“Metsänpeitto” on ilmeisesti yritys jonkinlaiseen kauhukertomukseen, mutta äärimmäisen ärsyttävä ja äärimmäisen typerä ja “blondi” päähenkilö kyllä pilaa tarinan. Lopun paljastus poikaystävästä oli myös tarpeettoman tuntuinen ja ihan puuntakaa tullut jippo vain jippoilun vuoksi.
“Sukellus”-tarinassa pitäisi uskoa, että ilmeisesti ihan tervepäinen keski-ikäinen nainen olisi koko elämänsä kuvitellut meritähtien olevan taruolentoja? Oikeasti? Tämä tuhoaa kohtalaisen hyvin tapahtuneen tarinankuljetuksen “loppuhuipennuksena” täydellisesti.
”Joulupukin suudelma” on Hilja Ilveskero-tarina, joten sitä lähtee jo lukemaan hiukan karvat pystyssä. Sinällään juttu on ihan kohtalainen, mutta näyttää olevan tämä muka amerikkalaisen etsiväopiston ammattilainen ihan yhtä taitamaton kuin siinä ensimmäisessä romaanissakin. Ja jos miespuolinen etsivä olisi yllättäen ja melkein puoliväkisin suudellut konnaa, jonka oli juuri hetkeä aikaisemmin päästänyt pinteestä ja pakoon ilmaan poliisille ilmoitamista, niin me too, me too. Loppu pilasi taas muuten suunnilleen tyydyttävästi menneen kertomuksen.
Toinen Hilja Ilveskero tarina on ”Valkoinen poro”. Tarinassa yksityisetsivä on auttamassa rikasta bisnesnaista, jonka poikaystävä on kidnappattu. Poikaystävä on tyhjätasku, joka oli ollut niin “virkistävän erilainen” kuin ylempien yhteiskuntaluokkien miehet. (tässä vaiheessa eli noin alle 2 sivua tarinaan arvasin jo kertomuksen juonen). “Ammattimainen” yksityisetsivä päästää taas kerran konnan pälkähästä, eikä edes kerro mistä on kyse kliseiselle höppänä työantajalleen (tallainen tyyppi ei mitenkään sovi ohjelmistofirman omistajaksi ja perustajaksi vaan ehkä jonkun luomukosmetiikalla huijaavan pikkufirman pomoksi paremmin). En tiedä miten ja miksi naiskirjailijan kirjoittamassa tarinassa kaikki naishahmot ovat tyhmiä kuin saappaat?
Tarina “Joulukinkkuvaras” ei yllätä tässä suhteessa. Siinä köyhä yksinhuoltajaäiti näkee miehen varastavan joulukinkun, mutta ei kerro tästä myymälän henkilökunnalle. Myöhemmin hän panikoi rajusti sitä, että varas tekisi jotain hänelle, kun tämä vielä osoittautuu tyttären kaverin isäksi. En oikein hahmota logiikkaa tämän pelon takana.
Viimeisessä tarinassa, "Kolme Joosefia", puliukkojengin mukana asunut teinityttö tulee raskaaksi ja pääsee metsässä asumisesta pois, mutta ystävälliset puliukot edelleen tukevat häntä tulevassa äitiydessä. Ja viinan lopettaminen onnistui tuosta vain ja lopussa annetaan ymmärtää, että lapsi tietenkin on terve eikä kärsi FAS-oireesta. Jee! Oi jospa se olisi niin helppoa ja leppoista.

Aika heikkotasoiseksi jäävä kokoelma, jossa oikeastaan eniten hämmästyttää se, että miten naiskirjailija voi kirjoittaa naisista näin naiiveja, tyhmiä ja yksiulotteisia.

327 s.