Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

The winner of last year’s Finlandia award, the most prestigious literary award of Finland. The book tells the story of a Russian born poet and her daughter at two time periods. The chapters which are told by the mother and happen in Czechoslovakia and the chapters which are told by the daughter and happen later in Russia late 30s and early 40s interspace. The writing is beautiful, but it is written in an extreme stream of consciousness style with sentences up to 30 lines long. Not really something I usually enjoy. One of least favorite winners of this award for me.

Tammikuuhuni on jo useamman vuoden kuulunut edellisen vuoden Finlandia-voittajan lukeminen. Tänä vuonna urakka tuntui nimenomaan urakalta, sen verran raskasta ja hidasta luettavaa uusin voittaja oli. Kirja kertoo kahdella aikatasolle venäläisen naisrunoilijan ja hänen tyttärensä tarinaa Tšekkoslovakian maaseudulla 20-luvun lopussa ja Venäjällä 30-luvun lopulla ja 40-luvun alussa. Varhaisemmissa katkelmissa ketojana toimii äiti, myöhemmissä suurimmassa osassa suurimmassa osassa tytär. Perhe on venäjällä syntynyt, elää köyhissä oloissa Tšekissä, josta he muuttavat Berliiniin. Ennen paluutaan Venäjälle he olivat asuneet pitkään Pariisissa, jossa tytär toimi Venäjän salaisen palvelun asiamiehenä vakoillen muita venäläisemigrantteja ja raportoiden heistä. Stalinin vainoissa sitten etenkin tytär saa kokea miten diktatuurit kätyreitään palkitsevat. Kirja on kirjoitettu erittäin, erittäin rasittavalla tajunnanvirtatekniikalla. Alkupuolella lukujen välillä tuntui olevan eroa siten, että tyttären ollessa kertojaäänenä teksti oli lähes luettavaa, mutta etenkin puolenvälin paikkeilla hänen ollessa raskaana ja rakastuneena 30 riviä pitkät virkkeet valtasivat hänenkin lukunsa ja lukeminen muuttui raskaaksi ja lukujen välillä ollut kirjoitustyylin ero katosi. Loppupuolella eroa lukujen välillä taas oli selvemmin havaittavissa. Kielellisesti teksti oli kaunista, mutta ei itsetarkoituksellinen kielellinen kikkailu saisi tarinankerronnan ohitse mennä, ainakin jos minulta kysytään. Ärsyttävän naivin vaikutelman naiset tekivät, etenkin kommunistipropagandan sokaisema emigranttitovereistaan KGB:lle raportoiva tytär. Olen tällä vuosisadalla jaetuista Finlandia-palkituista kirjoista lukenut kaksitoista neljästätoista. Tämä sijoittuu niistä häntäpäähän omalla arvosteluasteikollani, ihan suoraan en osaa sanoa oliko tämä Nenäpäivääkin huonompi, ehkäpä.
525 s