A book where a group of friends from kindergarten meets as adults. One of two men has attempted suicide, and the other man brings him to a clinic that offers experimental treatment. The woman who runs the clinic is a childhood friend of the men, but she has lost all memories of her early childhood. She has developed a method to go inside others’ minds and memories. It turns out that, as children, they apparently had that ability already and were even able to travel in time. And the cleaning lady who worked at the kindergarten and now works in the institute might have something to do with it all. The book left me pretty lukewarm. I didn’t hate it, but I found it pretty hard to really be interested in it, either.
En Peter Høegin kirjoja aikaisemmin ole lukenut, vaikka joku hyllyssäkin on odottamassa.
Kirja kertoo jo lapsena toisensa tunteneista ystävyksistä, kahdesta miehestä ja naisesta. Toinen miehistä on yrittänyt itsemurhaa ja on sairaalassa hoidettavana. Lähettyvillä on neuropsykologinen tutkimuskeskus, josta toinen mies hakee ystävälleen apua. Osoittautuu, että keskuksen vetäjänä toimii heidän lapsuudenaikainen ystävänsä, joka on kehittänyt kokeellisen hoitomuodon, jolla voidaan päästä toisen ihmisen mielen sisään. Tämä ystävä, Lisa, on menettänyt muistinsa eikä aluksi muista lapsuudestaan tai ystävistään mitään. Vähitellen muistot lapsuudesta palautuvat ja näyttää siltä, että lapsuudessa kolmikko on jo pystynyt jakamaan mielensä ja jopa siirtymään ajassa.
Kirjassa on tiettyä hajanaisuutta, sillä kerronta hyppelehtii aika vapaasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Yksi teemoista on kärsimys: monet tutkimuslaitoksessa tutkittavat ovat kokeneet kovia, ja uusi tekniikka osoittaa, että koettu kärsimys leviää laajalti, koko maahan ja koko maailmaan. Mutta mikä yhteys tarinaan on lastentarhan ystävällisellä siivoojalla? Oikeastaan aika paljon jää auki, kun tarina oikeastaan vain hiipuu loppuun ilman mitään erityisen järisyttävää päätöstä.
Kirja jäi pienoiseksi pettymykseksi, se tuntui jotenkin yksikertaisesti kirjoitetulta, mutta samalla sekavahkolta. Lukiessani mietin, että tarina olisi voinut toimia paremmin elokuvana, jolloin juonen puutteet ja tekniikan epäuskottavuudet olisi voinut häivyttää näyttävien efektien alle. Kirja oli kirjapiirin kirjana saaden ehkä hiukan haalean vastaanoton.
326 pp.
No comments:
Post a Comment