Rosa Liksom: Everstinna

A short novel about a life of a woman who after a traumatic childhood lives as a mistress and later as the wife of a far right wing, germanophilic army commander during the second world war – sharing his beliefs. After the war, they get married, but the marriage turns out to be extremely abusive. The story is told in local dialect in the first person in a very matter-of-fact style. Her politics were not very “politically correct” but she never regretted anything (well, except for one thing in her life). A very smoothly and well-presented story on how someone can be tempted by extreme political ideologies.

Lyhyehkö murteella (tai oikeastaan meänkielellä) kirjoitettu kirja lappilaisen naisen elämästä lapsuudesta kuolemaan asti. Elämä on toisaalta rankkaa, mutta toisaalta juhlien täyttämää ja helppoa jopa sota-aikana. Kertoja viehättyy jo nuoruudesta alkaen äärioikeistolaisuudesta ja petyttyään IKL:n toimintaan on erittäin saksalaismielinen ja käytännössä saksalaismielinen natsi. Sota-ajan hän on Lapin joukoista vastaavan everstin rakastajatar, viettäen helppoa ja loistokastakin elämää ja tapaa nähtävästi kaikki aikansa suomalaiset (ainakin äärioikeistoon yhtään kallellansa olevat) ja jopa saksalaiset julkisuuden henkilöt Hitleriä myöten. Naimisiinmenon ja sodan loppumisen jälkeen asiat muuttuvat ja mukaan astuu raju parisuhdeväkivalta. Avioliiton jälkeen hänellä on vielä uusi elämä ensin opettajana ja myöhemmin kirjailijana, mutta sekään ei ole ihan kaikkein sovinnaisin. Tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta ilmeisesti kirja pohjautuu paljolti todellisuuteen.
Alussa murre hieman haittasi lukemista, mutta siihen pääsi hyvin nopeasti sisään ja teksti minäkertojan myötä oli erittäin sujuvaa luettavaa. Ihan aina kertoja ei ollut kovin ”ihailtava”, mutta aina tästä huolimatta ymmärrettävä ja jossain mielessä kuitenkin aina sympaattinen, taustalla oli kumminkin selittävä raskaita lapsuuden kokemuksia jotka auttoivat ymmärtämään miksi nainen toimi kuten toimi. Ja kaikesta huolimatta, juuri mitään hän ei katunut, ei ollut jälkiviisautta.
Kirja oli kirjapiirin kirjana, ja yleinen mielipide kirjasta oli hyvin positiivinen, luettavuus ja vetävyys olivat kaikkien mielestä hyviä ja aika rajut asiat käsiteltiin hämmästyttävällä jotenkin kummallisen ”positiivisella” tavalla, josta ei kuitenkaan jäänyt ikävää jälkimakua – ainakaan pahasti.


195 s.